kolmas linja

Erittäin epäajankohtainen postaus, Augusten Burroughs: You Better Not Cry

2012-02-02T14:27:00.001+02:00

Kappas, helmikuu alkaa kivasti joulukirjalla. Näppärimmät huomaavat, että olen todella pahasti jäljessä arvioineni, sillä luin tämän kirjan loppuun jouluaatonaattona, siis yli kuukausi sitten. Töitä ja kaikenlaista muuta puuhaa riittää taas niin, etten oikein edes muista, koska olen viimeksi pitänyt vapaapäivän. Hii-hoo. Nytkin kirjoitan, vaikka oikeastana pitäisi juuri nyt laatia lounasta, jotta ehdin syödä sen, ennen kuin lähden illaksi töihin. Ikävä kyllä kukaan ei ole käynyt kaupassa, joten ei täällä asunnossa ole juuri mitään syötäväksi kelpaavaa. Todellisuus ratkaisi siis kätevästi tämänkin ongelman!

Niin, se Burroughs, ihana Burroughs.Olen hehkuttanut Augustenin kirjoja täällä aiemminkin, joten en nyt ryhdy siihen, vaan yritän tiiviisti ja ryhdikkäästi keksiä arvioida teoksen.

You Better Not Cry - True Stories for Christmas on siis nimensä mukaisesti kokoelma jouluaiheisia tarinoita. Takakansitekstin sanoin: "For me, each Christmas has been worse than the one before. Perhaps this is punishment for getting Jesus and Santa all mixed up in my head as a kid. Or maybe, waking up hangover at the Waldorf Astoria next to a naked, old, fat French Santa just isn't as big a deal as I think. The funny thing is, I still love Christmas. I just sometimes wish there wasn't so much coal..."

You Better Not Cryn tarinat ovatkin taattua Burroughsia, vinksahtaneita, huvittavia, traagisia ja itseironisia kertomuksia, jotka tavalla tai toisella liittyvät jouluun. Kirjassa on vain seitsemän kertomusta, joista ensimmäiset kolme sijoittuvat Augustenin lapsuuteen. Ensimmäinen tarina, kirjan nimikertomus You Better Not Cry, kattaa ensimmäiset 35 sivua ja kertoo hervottoman ja kieroutuneen tarinan joulua rakastavan lapsi-Augustenin eräästä joulusta, jolloin isovanhemmat järkyttyvät, vanhempien kiristäminen on oiva tapa saada lahjoja, ja jossa erityisen huonosti käy eräälle koriste-esineelle. Tarinassa Ask Again Later Augusten herää Waldorf Astoriasta lihavan ranskalaisen joulupukin vierestä, ja tarinassaWhy Do You Reward Me Thus? alkoholismin syövereihin joutunut nimihenkilö oppii jotain elämästä.

Kuva ei liity kirjaan mitenkään, vaan esittää ennakkoäänestyksen
kunniaksi leipomiani muffineja. Kuvassa on toki myös ilmeinen
poliittinen viesti. Ehkä tämän blogin ensimmäinen sellainen?

Jonkinlaisena yhteenvetona voisin todeta, että kirja oli joulun alla oikein sopivaa luettavaa. Se ei kuitenkaan minusta yllä ihan samanlaisiin huikeisiin sfääreihin kuin Maagista ajattelua tai Possible Side Effects. Augustenin fanitytölle vähempikin kuitenkin riittää, joten tähän kirjaan kulutetut kuutisen euroa olivat six euros well spent. Suosittelen Augustenin tyyliin mieltyneille, en ehkä niinkään muille. Paitsi ehkä joulunaluslukemiseksi siirappisen idyllisiin joulukuvaelmiin kyllästyneille henkilöille.

Augusten Burroughs: You Better Not Cry - True Stories for Christmas. Atlantic Books, 2010. 206 s. Book design by Bill Mazzone.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

2012-01-19T13:09:00.000+02:00

Olen taas viime aikoina ollut ylityöllistetty, kiireinen ja harvoina vapaahetkinä laiska ja aikaansaamaton. Muistin kuitenkin äsken, että minullahan oli tosiaan tämä blogi! Juupeli! Onneksi luin joulukuussa kirjoja suorastaan varastoon, sillä en myöskään ole ehtinyt/jaksanut viime aikoina juurikaan lukea. Olisi siis mistä kirjoittaa, kunhan vaan saisi kirjoitettua. Huoh.

Tuossa jossain vaiheessa ennen joulua luin vähän niinkuin välipalakirjana Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (muistaakseni oli jopa niin, että minulla oli samaan aikaan kesken Näkymätön silta). Olen ehkä joskus aiemminkin maininnut täällä, että minulla on jonkinlainen heikkous kosmologeihin, fyysikoihin, tähtitieteilijöihin sun muihin "kovien tieteiden" edustajiin ja heidän kirjoihinsa (lähinnä nyt tiedettä popularisoiviin sellaisiin, sillä minulla ei valitettavasti riitä yläpäässä holtti ymmärtämään kvanttifysiikka noin niinkuin an sich). Enqvistiinkin olen saattanut aiemmin tutustua (muistaakseni olen lukenut ainakin osan Monimutkaisuudesta). Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoissa Enqvist ei kuitenkaan kirjoita varsinaisesti tieteestä (sitä toki sivutaan useinkin), vaan olemisesta, kuolemasta, ihmisyydestä.

Enqvist on läpeensä tiedemies, siinäkin mielessä, että hän ei näe aiheelliseksi kuvitella asioita, joita ei tieteellisesti ole voitu todentaa. Enqvistin maailmassa ihminen on lähinnä vain aivojensa sähkökemiaa, ja "sielun", "kohtalon" ja "jumalan" tapaisten entiteettien olemassaolon lisäksi hän tulee kyseenalaistaneeksi myös ihmisen vapaan tahdon. Uskontoja hän (varsin hyvin perustein) pitää meeminä, aivoista toiseen leviävänä tartuntana.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat jakaantuu kolmeen osioon. Kirjan alussa ote on paikoin hyvin henkilökohtainen Enqvistin kirjoittaessa vanhempiensa kuolemasta ja äitinsä muistisairaudesta, sekä omasta paikastaan suvun jatkumossa. Kirjan seuraavissa osissa lähestymistapa on etäisempi, ja loppupuolen uskontoon kohdistuva kritiikki tuo jo mieleen monet (Enqvistinkin mainitsemat) kuulut ns. uusateistit, vaikka Enqvist itse pitääkin tiukan rodin siitä, että hän on uskonnoton, ei mikään ateisti. Tämän määritelmäeron ymmärrän: ateistit ikään kuin (määritelmällisesti) leikkivät uskonnon leikkikentällä, kun taas uskonnottomalle uskonto on yhdentekevä asia ja väitelause "jumala on olemassa" on paitsin käsittämätön, myös epärelevantti. Toisaalta mielestäni ero Enqvistin ja monien itsensä ateistiksi määrittelevien välillä ei minusta (kirjan sisällön perusteella) ole kuitenkaan järin suuri.

Jonkun lukijan mielestä Enqvistin maailmankuva lienee kylmänkalsea, minusta se on ehkä lähinnä rauhallinen, looginen, ja lohdullinenkin: turha vatvoa asioita, joita ei ole, kun voi keskittyä iloitsemaan asioista, joita meillä varmasti on. Kuten nyt vaikka tämä ainutkertainen elämä.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Kannen suunnittelu Sari Marttiini. WSOY 2009. 205 s.

Yhteisarvio joululoman ruotsalaisdekkareista: Lapidus ja Kallentoft

2012-01-10T15:28:00.001+02:00

Päätin tällä kertaa ryhtyä harvoin täällä tavattuun yhteisarvioon, että saan hieman purettua käsittelyä odottavien kirjojen sumaa. Vuosiyhteenvedossani hieman pettyneenä totesin lukeneeni viime vuonna aikamoisen kasan dekkareita, ja tämä linja jatkui osittain myös joulunpyhien aikana. Juuri ennen joulua lainasin kirjaston bestseller-hyllystä Jens Lapiduksen Stockholm noirin kolmososan Luksuselämää, ja jo sitä aiemmin oli samaisesta kirjastosta tarttunut mukaan samaten ruotsalaisen Mons Kallentoftin ensimmäinen dekkari Sydäntalven uhri.

Luksuselämää yritin lukea ensimmäisen kerran jo kesällä sen ilmestyessä, mutta silloin se ei jotenkin napannut. Toisella yrityksellä luin kirjan loppuun (käytännössä joulupäivän aikana). Aiempien Stockholm noir -kirjojen tapaan tässä kolmosessakin seikkaillaan Tukholman alamaailmassa, ja tällä kertaa kuvioissa on etenkin ensimmäisestä osasta tuttuja tyyppejä, kuten J.W., Jorge ja Radovan, mutta myös uusia naamoja. Tapahtumat keskittyvät kuitenkin tavalla tai toisella näiden kolmen ympärille: Radovan hallitsee alamaailmaa itsevaltiaan ottein, mutta hänen perillisensä on aiheuttaa todelliset verikekkerit. J.W. vapautuu vankilasta todellisena rahanpesukinginä, ja Jorge on (taas kerran) kyllästynyt kunnialliseen elämään ja suunnittelee sitä kuuluisaa "viimeistä keikkaa". Edellisen osan tapaan tässäkin osassa eräs poliisi ajautuu hieman syvemmälle gangsterien touhuihin kuin ajattelikaan. Tuttuun tapaan venkulat kieroilevat toistensa selän takana, ajavat omaa etuaan ja tekevät typeryyksiä, karkailevaty näyttävästi vankilasta ja saavat pataansa. Melko viihdyttävää!

Lapiduksen kirjoja kiitellään usein uskottavuudesta (jota tuonee miekkosen ura Tukholman kriminaalien puolustusasianajajana). Luksuselämän uskottavimmat tyypit olivat mielestäni, tälläkin kertaa, Jorge ja muut lähiögangsterit, kun taas Radovanin tytär Natalia oli paitsi epäuskottava, myös melko ärsyttävä tyyppi. Myöskään J.W.:n superrahanpesukuviot eivät ihan allekirjoittanutta vakuuttaneet (vaikka niihinkin kirjailija lienee tehnyt pohjatyönsä huolella), eivätkä ne suoraansanottuna hirveästi kiinnostaneetkaan. Kaikenkaikkiaan Luksuselämää oli ihan vetävä tarina, ja on ihan virkistävää, että kaikki ruotsalaisdekkarit eivät ole ihan samasta muotista.

Nimittäin suoraan kuin sieltä muotista oli toinen vuodenvaihteen tienoilla lukemani ruotsalaisdekkari, Mons Kallentoftin Sydäntalven uhri. Se olisi suorastaan voinut olla peräisin ruotsalaisesta dekkaritehtaasta, sikäli kaikki vakiohahmot ja kliseet siinä oli: elämänsä kanssa tuskaileva pääosapoliisi(tar), joka juo toisinaan liikaa eikä parisuhderintamallakaan mene ihan putkeen (mutta poliisius kyllä luonnistuu), hajonneita perheitä, huonojen olosuhteiden vinksauttama (as in vankimielisairaalaan kuuluva) murhaaja, kylmä talvi (vaihtoehtoisesti kuuma kesä), sekopäisiä sivuhahmoja sekä täpäriä tilanteita. Bonusyllätyksenä mukaan on sotkettu hiukan puolivillaista skandinaavimytologiaa (tjeu: kirjan nimi). Omaperäisin veto oli lisätä sekaan eri henkilöiden tajunnanvirtaa (mukaanlukien murhan uhrin), joka ei tosin minusta ollut erityisen mielenkiintoista.

Enkä nyt sano, että Sydäntalven uhri olisi huono dekkari, kun ei se ole. Se on vaan vähän tyypillinen ja murhaajankin arvasi vähän turhan aikaisin. Toisaalta se oli ihan viihdyttävä ja verrattain koukuttava, sellainen, jonka kanssa ihan mieluusti pesi nojatuolissa teemuki ja suklaakonvehdit käden ulottuvilla.

Tähän päivään ruotsalaisdekkarit sopivatkin hyvin, sillä kohta lähden satamaan ja seilaan Tukholmaan katsomaan etnografisen museon inka-näyttelyä. En kyllä yhtään perusta ruotsinlaivoista, pitää ottaa tarpeeksi lukemista mukaan.

Jens Lapidus: Luksuselämää (Livet deluxe). Suom. Jaana Nikula, Like 2011.
Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (Midvinterblod), suom. Mirja Hovila. Schildts 2009.

Julie Orringer: Näkymätön silta

2012-01-09T23:18:00.000+02:00

Blogini arviot laahaavat armottomasti, taas kerran. Tänään ajattelin kirjoittaa Julie Orringerin romaanista Näkymätön silta. Sain kirjan lukukappaleen töistä joskus loppukesästä, mutta se ehti jo hautautua kirjahyllyn uumeniin (niin käy kovin helposti!). Marraskuun lopun Budapestin-matkalta palattuani halusin lukea unkarilaista kirjallisuutta, ja hyllyä pällistellessäni äkkiä muistin kirjan liittyvän jotenkin Unkariin, joten otinkin sen lukuun (myös Sanna Luettua-blogista suositteli kirjaa).

Näkymätön silta toden totta sijoittuu Unkariin (tosin myös Pariisiin ja vähän Nizzaan ja muuallekin), ja se kertoo unkarinjuutalaisen Andras Lévin tarinan. Andras ja veljensä Tibor asuvat vuonna 1937 Budapestissä ja haaveilevat opinnoista ulkomailla, sillä unkarilainen lainsäädäntö rajoittaa radikaalisti juutalaisopiskelijoiden määrää korkeakouluissa. Andras pääsee Pariisin opiskelemaan arkkitehtuuria ja saa lähtiessään mukaansa toimitettavaksi mystisen kirjeen varakkaan Budapestiläisen juutalaisperheen isoäidiltä, ja tuon kirjeen - tai ehkä pikemminkin sen vastaanottajan, salaperäisen Claire Morgensternin - myötä muuttuu nuoren Andraksen elämä. Tibor-veli puolestaan pääsee Andraksen avustuksella opiskelemaan Italiaan, kun taas nuorin veli Matyas valloittaa Budapestin somistajana. Kuitenkin vain hiukan myöhemmin veljesten kohtalot taas kietoutuvat yhteen, eivätkä niin iloisissa merkeissä.

Koska tapahtumat alkavat 1930-luvun lopusta, ollaan Euroopassa, ja päähenkilöt ovat juutalaisia, on tietenkin melko lailla itsestäänselvää, että kovin hyvin tarinassa ei tule käymään. Kiristyvä antisemitismi, sodan uhka ja Kolmannen valtakunnan röyhkeät lebensraum-hankkeet vaikuttavat myös Andraksen ja hänen perheensä kohtaloon. Andraksen opiskelijasviisumi perutaan ja hän joutuu juutalaiseen työpalveluyksikköön: enemmän tai vähemmän sama kohtalo on edessä lopulta kaikilla unkarinjuutalaisilla miehillä. Euroopassa raivoaa sota, turvalliselta tuntunut Ranska miehitetään, eikä mantereelta tunnu olevan poispääsyä. Maailma on mennyt sijoiltaan, eikä fiksuin ja ovelinkaan voi enää juurikaan vaikuttaa kohtaloonsa. Lopulta Unkarinkin on osallistuttava sotaan Saksan rinnalla. Sodan kauheudet riepottelevat kaikkia, erityisesti tietenkin juutalaisia, eikä sodan loputtua mikään ole enää ennallaan.

Minulla ei ollut etukäteen juuri minkäänlaisia odotuksia tätä liki 800-sivuista tiiliskiveä kohtaan, ja se - synkästä aiheestaan huolimatta - oli lopulta hyvin positiivinen yllätys. Sattuneista (lähinnä työ)syistä olen tullut lukeneeksi kirjan jos toisenkin Kolmanteen valtakuntaan, toiseen maailmansotaan tai holokaustiin liittyen: silti Näkymätön silta onnistui kertomaan koskettavan tarinan varsin tuoreentuntuisesti. Kirjan rytmitys oli myös oikein hyvä; kirjassa ole juurikaan tarpeettomia suvantokohtia eikä se toisaalta ole liian laajakaan. Kirja tuntuu jotenkin vanhanaikaisella tavalla hyvältä lukuromaanilta: henkilöhahmot ja tarina ovat onnistuneita ja puhaltavat eloa historiaan ja sen tapahtumiin. Osasyynä tähän tunteeseen on tietysti varmaankin se, että lukiessani tiesin kirjan tapahtumien perustuvan osittain kirjailijan oman isoisän elämään: tämä oli syntyjään unkarinjuutalainen, joka joutui jättämään kesken arkkitehtiopintonsa Pariisissa kun Unkarin juutalaisiin kohdistuva lainsäädäntö kiristyi. Hän joutui palaamaan Unkariin ja joutui työpalveluun, jossa oli läpi sota-ajan, ja myöhemmin emigroitui Yhdysvaltoihin.

Kirjailija kertoo todellisuuden ja romaanin suhteesta esimerkiksi tässä haastattelukatkelmassa, klik. Kirjan on lukenut ja siitä on tykännyt ainakin alussa mainitsemani Sanna Luettua-blogista.

Julie Orringer: Näkymätön silta (The Invisible Bridge). Suom. Kristiina Savikurki. Otava 2011. 761 s.

Merkintä, jossa kirjabloggaaja tekee nolottavan tunnustuksen

2012-01-04T14:40:00.000+02:00

Jätin äskettäisessä vuosikatsauksessani mainitsematta erään itseäni järkyttäneen seikan viime vuonna lukemiani kirjoja koskien. On nimittäin eräs kirjallisuuden osa-alue, jonka lukemisessa viime vuosi meni kertakaikkiaan penkin alle. Tämä oli toki jossain määrin tiedossakin, mutten silti ollut uskoa silmiäni, kun laskin lukemiani kirjoa. Kyseessä on tietenkin kotimainen kirjallisuus. Vaikka kuinka lukuja vääntelen ja kääntelen, ei muuksi muuttunut se tosiasia, että luin viime vuonna vain kahdeksan (!) kotimaista kirjaa. Siis kahdeksan 72:sta. Ja mikä vielä nolompaa, näistä kahdeksasta seitsemän oli tietokirjoja tai esseitä/kolumneja, ja vain yksi oli kaunokirjallinen romaani (ja mikä pahinta, ei edes erityisen hyvä sellainen! No olipa edes uutuus).

En - tietääkseni ainakaan - mitenkään tarkoituksella karttele kotimaisia romaaneja, ja ihan kohtuullisessa määrin jopa seuraan kotimaisia uutuuksia ja otan niistä selvää. Ilmeisesti yksikään uusi taikka vanha kotimainen romaani ei nähtävästi kuitenkaan houkutellut tarpeeksi, että olisin sellaisen lukenut. No, Hytti nro 6 on hyllyssä ja odottaa lukuvuoroaan (ihan pian), ja kyllä minua kiinnostaisi lukea ainakin Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Linturin Isänmaan tähden tai mikä ettei myös jokunen muukin tänä vuonna esille noussut teos. Ja tietenkin kiinnostavaa kotimaista luettavaa löytyy myös vanhemmasta kirjallisuudesta (esim. nyt vaikka Täällä pohjantähden alla, joka on ollut kesken minulla jo vuodesta 2007).

Ehkä tämä kotimaisen kaunokirjallisuuden hylkääminen kertoo ensinnäkin siitä, että en kertakaikkiaan pysty noudattamaan mitään lukusuunnitelmia vaan luen mitä nyt milloinkin sattuu huvittamaan, eikä tänä vuonna huvitus osunut kotimaisiin romaaneihin. Toinen selittävä tekijä lienee se, että minulla ei oikeastaan ole kotimaisia (tai välttämättä muunkaanmaalaisia) suosikkikirjailijoita, en siis ole yhtään kirjailijauskollinen. Tai en ainakaan kovin pitkään: jossain vaiheessa esimerkiksi luin innolla kaikki Pirkko Saision kirjat ja odotinkin aina uusinta, kunnes kerran en erityisesti pitänyt jostain hänen teoksestaan, enkä sen jälkeen ole Saisiota lukenut (enkä siis ole boikotoinut mitenkään tarkoituksella, en vaan ole tullut lukeneeksi). Näin ollen myös monien kotimaisten suosikkikirjailijoiden (esim. nyt vaikka Nousiainen, Härkönen, Tervo, Hirvisaari ym.) uuden teoksen ilmestyminen ei minua juuri hetkauta, eikä maailmassa liene ketään muutakaan kirjailijaa, jonka uusin teos minun olisi aina "pakko lukea".

Kuten varmaan useimmat lukijani tietävä, alkuviikosta kirjablogeissa äänestettiin (Sallan masinoimana) Blogistanian Finlandiasta. Idea on minusta hauska, ja kävinkin monessa blogissa tutkimassa, mitä kotimaisia uutuusromaaneja nostettiin esiin ja millä perustein. Mutta jos joku on sattunut ihmettelemään, miksen minä osallistunut äänestykseen, syy selvinnee yltä. Pentele.

Oli miten oli, tämä kirjallisen epäonnistumisen tajuaminen sai minut lisäämään yhden tavoitteen lisää ensi vuodelle: lukea enemmän kotimaisia romaaneja! Mietin jo joitakin itseäni kiinnostavia kotimaisia kirjoja ja kirjailijoita, ja aiemmin mainitsemieni Liksomin, Kyrön ja Linturin lisäksi sain päähäni ainakin Joel Haahtelan (muutama seuraamani kirjabloggaaja on viime aikoina ollut Haahtelasta innoissaan, ja minunkin kiinnostukseni on sen myötä kasvanut!), ja Märta Tikkasen, mutta muuten päässä lyö tyhjää. Pitänee vastaisuudessa lukea kirjablogeja sillä silmällä ja etsiä kirjastosta kotimaisia romaaneja.

Ensimmäinen kuva ei liity aiheeseen millään tavalla, kunhan halusin laittaa sen siihen. Se on seinäreliefi Budapestista.

Kirjavuosi 2011

2012-01-02T18:17:00.000+02:00

Päätin minäkin laatia jälleen ihan virallisen vuosikatsauksen tuon aiemmin julkaisemani lukutoukan kirjavuosi -haasteen lisäksi. Suunnitelmissani oli kirjoittaa tämä vuoden viimeisenä päivänä, mutta yllättäen saunominen, ystävien tapaaminen sekä blinien ja cavan nauttiminen vievät aikaa niin, etten blogin pariin ehtinyt. Eilisen taas omistin lueskelulle, nojatuolissa pesimiselle, viimeisille suklaakonvehdeille, lasagnelle ja Game of Thronesin katselulle. Mutta nyt siis yritän tiivistää menneen lukuvuoden (hehe).

Vuoden 2011 aikana luin laskujeni mukaan yhteensä 72 kirjaa (siis ns. omaksi huvikseni; tenttikirjoja ja työn puolesta luettua en tähän luonnollisestikaan laske). Määrä ei ole minusta erityisen suuri, vaikka onkin toki varmasti paljon enemmän kuin keskivertokansalaisella. Monet kirjabloggaajat kuitenkin lukevat - olen huomannut - reilusti yli satakin kirjaa vuodessa, ja salaa kadehdinkin tällaisia yksilöitä, maailmassa kun on niin paljon mielenkiintoista luettavaa! Toisaalta tietysti on ihan pöhköä ajatella, että lähinnä määrä ratkaisisi, tässäkään asiassa.

Tänä vuonna luin englanniksi 26 kirjaa (yksi niistä tosin oli äänikirja, mutta lasken sen mukaan kuitenkin), ruotsiksi luin kaksi (molemmat Harry Pottereita), ja espanjaksi yhden romaanin. Loput 43 luin suomeksi. Luetuista sivumääristä en ole pitänyt kirjaa. Tekijöiden sukupuolijakauma yllätti minut, sillä olen lukenut vain 27 miehen kirjoittamaa kirjaa, kun taas naisen kirjoittamia oli kokonaista 45 (yhdessä taas oli tekijänä sekä että).

Sarjakuvia luin yhden, lasten- tai nuortenkirjoja puolestaan laskutavasta riippuen viidestä seitsemään (kolme Harry Potteria ja neljä ensimmäistä Vampire Diariesia, mutta kahden kirjan yhteispainoksina, ne olen laskenut siis kahdeksi, en neljäksi kirjaksi).

Tietokirjoja luin kaksitoista, mikä on vähemmän kuin luulin. Nämä käsittivät mm. kolme elämäkertaa (Keith Richards, Hunter S. Thompson ja Janis Joplin) sekä kirjat koiran ja ihmisen suhteesta, kuolemasta, eläinten syömisestä, orjuuden vastustamisesta, neitsyt Mariasta, evoluutiosta ja rikollisuudesta. Paras oli varmaankin Keken elämäkerta, mutta myös esimerkiksi Jonathan Safran Foerin Eating Animals teki vaikutuksen. Toisaalta varsinaisten tietokirjojen lisäksi luin esseitä tai kolumneja (Silfverbergiä ja Härköstä), sekä Augusten Burroughsilta neljä teosta, jotka asettunevat omaelämäkerran ja fiktiivisen kertomuksen välimuotoon, samoin lienee laita lukemieni Vladimir Kaminerin (2) kirjojen kanssa.

Dekkareita/jännäreitä luin omasta mielestäni aikamoisen kasan, laskujeni mukaan n. 17, mm. Kathy Reichsiä, Mari Jungstedtia ja Fred Vargasta. John Avjide Lindqvistiltä luin kaksi kirjaa, mutta ne lienevät enemmänkin kauhukirjallisuutta. Kauhuun voitaisiin kai luokitella myös Hoganin ja del Toron Vitsaus, mutta sen taisin kuitenkin laskea jännäriksi johtuen hyvin jännärimäisestä juonenkuljetuksesta ja pahvimaisista hahmoista.

Novellien kanssa meni surkeasti, luin vain kaksi novellikokoelmaa, joista toinenkin itseasiassa liittyy southern vampire mysteries -sarjaan, joten varsinaisesti luin vain Chimamanda Ngozi Adichien The Thing around Your Neckin. Se toisaalta oli erinomainen novellikokoelma, joten sikäli huonomminkin olisi voinut mennä.

Haasteiden parissa meni myös kehnosti, kuten vähän ounastelinkin. Omalta osaltani jatkan klassikkohaastetta hamaan tulevaisuuteen, mutta muuten taidan jättää haasteet muille, kuten muutenkin enimmäkseen tähän asti. Haastelukeminen ei näytä sopivan ihmiselle, joka haluaa lukea mitä huvittaa, silloin kuin sattuu huvittamaan.

Charlaine Harrisin Southern vampire mysteries -vampyyrihömppää luin kesällä ja syksyllä, yhteensä yhdeksän kirjan (!) verran (joskus aiemmin luin jo ensimmäiset kaksi kirjaa). Näin moniosaista sarjaa en olekaan tainnut lukea sitten varhaisnuoruuden David Eddings yms. -fantasia-ahminnan. Loppua kohti intoni kieltämättä alkoi laantua, enkä tiedä, vaivaudunko enää tarttumaan keväällä ilmestyvään seuraavaan osaan.

Suurimman vaikutuksen tänä vuonna tekivät kaunokirjallisuuden saralla ehkäpä Lionel Shriver (Jonnekin pois), Michael Cunningham (By Nightfall), John Ajvide Lindqvist (Kultatukka, tähtönen; Kuinka kuolleita käsitellään) ja Doris Lessing (The Fifth Child). Myös Joyce Carol Oates (Kosto: Rakkaustarina), Nicole Krauss (Rakkauden historia), Emma Donoghue (The Room) ja Julie Orringer (Näkymätön silta) miellyttivät, kun taas jonkinlaisia pettymyksiä olivat esimerkiksi Chris Cleave (Little Been tarina) ja jälkikäteen ajatellen jollakin tasolla myös David Nicholls (One Day), Jean Kwok (Girl in Translation) ja Sabine Berman (Nainen joka sukelsi maailman sydämeen). Suurin osa lukemistani dekkareista oli aika yhdentekeviä, nopeasti unohtuvia, mutta kuitenkin viihdyttäviä, siis tehtävänsä täyttäviä. Suurin yksittäinen löytö oli varmaan Augusten Burroughs, vaikka olinkin tutustunut häneltä yhteen teokseen jo aiemmin.

Vaikka tapanani ei ole tehdä uudenvuodenlupauksia (haasteet, lupaukset ja vedot eivät oikein sovellu kannustimeksi tällaiselle erittäin epä-kilpailuhenkiselle luonteelle, jonka mielestä kilvoittelu niin itseä kuin toisiakin vastaan on ilmeisesti silkkaa ajanhukkaa), joitain asioita omista lukutottumuksistani haluaisin muuttaa (asiaa puidaan kiintoisasti myös Koko lailla kirjallisesti -blogissa, klik).

Ensinnäkin voisin lukea vähemmän dekkareita, koska en tunnu saavan niistä juuri muuta kuin hetkellistä viihdykettä. Toisaalta dekkareihin tulee helposti tartuttua juuri silloin, kun ei "oikein jaksaisi" lukea, mutta ei oikein osaa lukemattakaan olla, vähän niin kuin laittaisi telkkarin päälle.

Toisekseen haluaisin lukea toisaalta enemmän novelleja, toisaalta taas kehittää keskittymiskykyäni tiiliskiviklassikoiden parissa. En koe tarvetta kahlata vuodessa koko Dostojevskin tuotantoa, mutta jonkun kunnianarvoisan ja paksun klassikon soisin ensi vuoden luettuihin mahtuvan. Novelleja taas jostain syystä vierastan, ja luen niitä todella vähän, vaikka ne ovatkin aivan kunniallinen kirjallisuuden muoto, nekin.

Kolmanneksi toivoisin jatkavani sarjakuviin perehtymistä, joskaan tämän suhteen en ole erityisen toiveikas. No, sen Näkymättömät kädet nyt kuitenkin yritän saada luetuksi.

Neljäntenä tavoitteena on sitten jatkaa viime vuonna aloittamaani projektia "opi lukemaan kirjallisuutta ruotsiksi", ja siirtyä Harry Pottereista muuhun kirjallisuuteen. Jos ehdin jatkaa ranskanopintojani, haluaisin myös lukea jotakin ranskaksi.

Semmoinen kirjavuosi oli siis se. Kirjavuoden 2012 aloitin noiden ylläesitettyjen lukutavoitteiden valossa nolosti lukemalla eilen, siis uudenvuodenpäivänä, Mons Kallentoftin dekkarin Sydäntalven uhri. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Lukutoukan vuosikatsaus -haaste

2011-12-29T18:40:00.001+02:00

No niin, lähdenpä nyt itsekin mukaan Susan heittämään Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteeseen, johon suurin osa seuraamistani kirjabloggaajista onkin jo ehtinyt vastata. Itse päätin jättää vastaamisen loppuvuoteen, ja tänään sitten tajusin, että aika alkaa käydä vähiin. Haasteen ajatuksena on siis vastata kuhunkin kysymykseen jollain vuoden aikana lukemallaan kirjalla, eikä perustellakaan tarvitse! Hii-op!

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Riippuu ystävästä, mutta vaikkapa Augusten Burroughs: Maagista ajattelua tai Nicholls: One Day

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Jätin kesken varmaan kaikki, joiden kohdalla tuntui siltä, mutta välillä myös Hiltusen Vilpittömästi sinun. Ainakin.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
En ole itkuherkkä, mutta Shriverin Jonnekin pois saattoi olla lähellä.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Lionel Shriver: Jonnekin pois tai John Avjide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (olen aina ollut huono valitsemaan!).

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Augusten Burroughs ansaitsisi enemmän huomiota, vastaan Maagista ajattelua (loppuvuodesta olen ehtinyt seurata muita blogeja kyllä nolottavan vähän, etten oikeasti edes tiedä, mitä on nostettu esiin!).

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Chris Cleave: Little Been tarina (ei ne huonot kirjat vaan ne korkeat odotukset...).

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
En mitään, kauhea ajatus!

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Shriver: Jonnekin pois (tai Donoghue: Room).

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Silfverberg: Luonto pakastimessa.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Cunningham: By Nightfall, iso ehkä.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Kristof & WuDunn: Half the Sky.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Lessing: The Fifth Child.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Rehellinen vastaus olisi, että lähes kaikista, koska minulle käy aina niin, mutta sanotaan nyt vaikka Vargas: Kuriton mies nurin.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Jonnekin pois, varmaan.

Huomaan, että vastauksissani korostuu hyvin tuoreena mielessä oleva Shriverin Jonnekin pois, josta en ole ehtinyt blogatakaan vielä. Mutta se kyllä oli hyvä. Muiden vastauksia lueskellessani olen taas tullut siihen tulokseen, että ilmeisesti ainakin Jonathan Franzenin Vapaus pitäisi yrittää ehtiä lukea ensi tilassa.

Lähipäivinä luvassa vielä hieman tarkempaa katsausta kirjavuoteen 2011 sekä muutamia onnettomalla tavalla jäljessä laahaavia arvioita.

Michael Cunningham: By Nightfall

2011-12-28T22:54:00.000+02:00

Tästä kirjasta kirjoittaminen jäi ikävällä tavalla kaikkien joulu- ja muiden kiireiden paitsioon, ja nyt blogattavaa on kertynyt jo kasapäin lisääkin (missähän välissä minä nuo kaikki kirjat luin?). Kirjabloggaus on ihan kiva harrastus silloin kun sen pariin ennättää! Toisaalta lukeminen on vielä mukavampaa, joten jos valita pitää, lukeminen ohittaa kirjoittamisen. Itse itselleni luomien sääntöjen puitteissa kirjoitan nyt kuitenkin Cunninghamista, ennen kuin etenen mihinkään muualle. Ehdinkin jo kirjoittaa, miten päädyin marraskuun puolivälissä ostamaan kirjan ja saamaan siihen signeerauksen (klik). By Nightfall pääsi lukuun marraskuun lopulla, ja suurimman osan kirjasta taisin lukea Budapestissä aamuisin, kun odottelin toverien heräämistä.

By Nightfall (suom. Illan tullen) on ollut melko laajalti esillä kirjablogeissa ja tarina lienee esitelty useimmissa, joten hyvin lyhyesti: New Yorkin taidemaailmassa vaikuttava gallerianomistaja Peter Harris ja vaimonsa Rebecca saavat vieraakseen Rebecan kapinallisen ja ongelmaisen mutta kauniin pikkuveljen Mizzyn. Peter on turhautunut ja uniongelmainen, Rebecca keskittyy omiin asioihinsa, ja pariskunnan jo aikuinen tytär suhtautuu isäänsä vihamielisesti. Epävarma ja tylsistynyt Peter viehättyy Mizzystä, ja sillä on seurauksensa.

Cunninghamin kirja kertoo taiteesta, elämästä, ihmissuhteista, nuoruudesta ja kaiken kuolevaisuudesta. Ja New Yorkista. By Nightfall ei ole erittäin hyvä tai valtavan vaikuttava, vaan melkeinpä pikemminkin vaatimaton, pienimuotoinen ja välillä ärsyttäväkin. Pidin siitä kuitenkin aika paljonkin.

Eniten minua liikuttivat paikkojen, tunnelmien ja ihmisten kuvaus. Cunningham on taitava tekemään turhautuneita suurkaupunkilaishahmoja, jotka vatvovat porvarillisia ongelmiaan, mutta ennen kaikkea hän osaa kirjoittaa kaupungin eläväksi, New York on eittämättä merkittävä hahmo tässä romaanissa. Peter Harrisin sisäisen ähistelyn vastapainoksi Cunningham kuvaa terävästi taidemaailmaa ja sen henkilöitä, toiveikkaita taiteilijoita ja rikkaita mesenaatteja. Tarina juonikin oli minusta varsin kelpo, sopivan pelkistetty, lyhyt, kuitenkin terävähkö. (Tällainen kuuluu porvarillisen juonen olla, tiedoksi eräille kotimaisille kirjailijoille, joita en tässä mainitse).

By Nightfall oli minusta tosiaan vallan hyvä lukukokemus. Niinpä kun nyt mietin, että mistä seikoista kirjassa en pitänyt, minua vähän ällistyttikin, että kuinka monta keksin oitis. Ensinnäkin minusta kirjan päähenkilöt (paitsi Mizzy, ehkä?) olivat ärsyttäviä, enkä juurikaan samastunut Peterin mihinkäänjohtamattomaan ja ympyrääpyörivään ahdistuneisuuteen. Rebecca-vaimo jäi statistiksi, kun taas Peterin keski-iänkriisiä röyhkeästi hyväksikäyttävä Mizzy huumeongelmineen oli hahmoista ehkä kuitenkin miellyttävin, tai rehellisin (tai ehkä minulla on tässä vaan jonkinlainen verrattain nuoren iän aiheuttama perspektiiviharha).

Kaikkein eniten kyllästyin kirjassa kuitenkin herkeämättömään kirjallisuus- ja taideviittailu. En oikein keksi, mitä tarkoitusta jatkuva taiteilijoiden nimeäminen ja maailmankirjallisuuden klassikoiden lainailu palveli. Ehkä sitä, että lukija saa tuntea itsensä fiksuksi, kun tietää milloin lainataan Kafkaa, milloin Joycea. Mitään lisäarvoa tuo sinnikäs lainailu ei minusta romaaniin tuonut, ellei lasketa sitä, että Peter tuntui, jos mahdollista, vieläkin puisevammalta tyypiltä. Cunninghamin kirjoitustyyli on melko viehättävä, mutta ehkä vähän liian sisäsiisti.

Kaikenkaikkiaan kokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle (varmaan itse kirjailijan symppiksisyys vaikutti mielipiteeseeni myös), ja kirja varmaan menee vuoden topkymppiin. Kannattaa lukea jos pitää siististi kirjoitetusta kirjallisuudesta, on kiinnostunut taidemaailmasta tai New Yorkista. Tai ihan muutenkin vaan, ehkä.

Michael Cunningham: By Nightfall. Picador, US, 2010. 228 s.

Kirkman & Moore: The Walking Dead volume 1 eli kuinka luin sarjakuva-albumin

2011-12-19T15:35:00.000+02:00

Ensimmäiseksi tunnustan, että vaikka kirjallinen makuni on sinänsä laaja ja monipuolinen, en ole koskaan erityisesti kunnostautunut sarjakuvien lukijana. Tuttavapiirissäni on useita sarjakuvaentusiasteja (terveisiä vaan) ja vieläpä muutamia sarjakuvataiteilijoitakin. Syystä tahi toisesta itse olen kuitenkin taipuvainen pitämään sarjakuvaa jotenkin kovin raskaana kirjallisuuden muotona, en koskaan lue edes Hesarin sunnuntaisarjakuvia, kun ne ovat niin pitkiä. Lapsena luin kyllä Asterixeja (äitini pitää kovasti niistä) ja Lucky Lukeja, Aku Ankan taskukirjoja, Tenavia ja vastaavia. Innostus asiaan lopahti kuitenkin suunnilleen kymmenvuotiaana, ja sen jälkeen olen lukenut hyvin vähän sarjakuvia.

Sarjakuvasivistymättömyyteni on vähän noloakin, sillä meillä on kirjahyllyssäkin lukuisia kiinnostavanoloisia sarjakuvia, ja olen pitkään ajatellut, että alan ihan pian kunnostautua niiden kanssa. Yleensä se aina jää, tai käy niinkuin edellisen kerran yrittäessäni lukea sarjakuva-albumia (joskin kirjastosta lainattua): Jens Lapiduksen Jengisota jäi kesken suunnilleen kymmenen sivun jälkeen.

Nyt meille kuitenkin tupsahti postiluukusta ensimmäinen osa Walking Deadia, Robert Kirkmanin ja Tony Mooren Yhdysvalloissa kuukausittain ilmestyvästä mustavalkosarjakuvasta koottua kirjaa. Sarjakuvan maailma, post zombie apocalypse, sekä iso osa henkilöhahmoista olivat minulle tuttuja jo samannimisestä tv-sarjasta, jonka tässä syksyllä katselimme, joten ehkä siksikin kynnys tarttua albumiin oli verrattain pieni.

Mitä sitten tykkäsin. No, tarina oli melko vauhdikas ja sisäisesti kohtuullisen koherentti (ottamatta nyt kantaa siihen, miten uskottava tapahtuma zombi-apokalypsi noin muuten on). Piirrosjälkikin miellytti enimmäkseen, ja mustavalkoisuus. Ehkä johtuen kokemattomuudestani sarjakuvan lukijana, minulla oli välillä vaikeuksia erottaa piirrettyjä henkilöitä toisistaan (siis miksi keskenään kilpailevista alfa-uroista pitää tehdä samannäköisiä laatikkoleukoja? Lukija eksyy!), eikä piirtäjän kynässä ollut järin suurta ilmevalikoimaa. Lähikuvia kasvoista oli turhankin paljon, kun niillä ei tuntunut olevan tarinan kannalta juuri virkaa. Enemmän pidin laajoista maisemakuvista, olivat hienompia ja puhuttelevampia.

Kokonaisuudessaan siis ihan kiva. En tiedä, jaksavatko seuraavat osat kiinnostaa kylliksi. Sarjakuvarintamalla sen sijaan kiinnostaa Tietäväisen Näkymättömät kädet, ja aikeenani onkin lukea se vielä tämän vuoden aikana (joululomaa on minulla kuusi päivää ja luettavaa on varattuna on vähintääkin runsaanlaisesti, joten katsotaan nyt miten käy.)

Robert Kirkman & Tony Moore: The Walking Dead volume 1: Days Gone By. Image Comics, 2011.

Kaikki mitä rakastin ja joulun paras diili

2011-12-15T14:52:00.000+02:00

Nyt seuraa mainos! Kaikki mitä rakastin -blogin Eeva on pistänyt pystyyn joulun parhaan arvonnan ja joululahjatoiveen. Eeva siis kannustaa lukijoitaan lahjoittamaan sopivaksi katsomansa summan hyväntekeväisyyteen (kohde on tietysti vapaavalintainen, joskin erityisesti esiin on nostettu SPR:n katastrofirahasto). Osallistujien kesken Eeva arpoo kirjapaketin (ja kosmetiikkaa), joten senkin puolesta tämä mainos sopii tänne Kolmannelle linjalle oikein mainiosti!

Kuva napattu Eevan blogista

Itse kävin lahjoittamassa parisen kymppiä katastrofirahastoon, ja täten haastan myös teidät, arvoisat lukijani, pistamään joululahjabudjetistanne muutaman roposen esimerkiksi juuri Itä-Afrikkaan, jossa apua todella tarvitaan.

Disclaimer: olen tietoinen hyväntekeväisyyteen liittyvistä pulmista (avun perillemeno, byrokratiakulut ym.). Olen kuitenkin sitä mieltä, että Punainen Risti on luotettava toimija, joka tekee arvokasta työtä maailman kriisialueilla, enkä epäröi tukea sitä! Muistakaamme kuitenkin, että hyvää voi tehdä muinkin tavoin kuin rahaa lahjoittamalla, esimerkiksi osallistumalla vapaaehtoistyöhön. Muistakaa olla kilttejä toisillenne!

Arne, Carlos ja joulupallot

2011-12-08T14:57:00.000+02:00

Tänään on tarjolla hieman epätyypillinen bloggaus. Tai ainakin tälle blogille epätyypillinen, sillä tapanani ei ole ollut kirjoitella ns. käytännön tietokirjoista, siis oppaista, keittokirjoista ja sen sellaisista, vaikka kyllähän nekin kirjoja ovat, ja siten tänne Kolmannelle linjallekin sopivat (ihan kuin joku suuri toinen jossain ylipäänsä määräisi tästä sisällöstä. Ei määrää, vaan minä.) No, oli miten oli, lokakuussa sain käsiini sympaattisten Arnen ja Carloksen ihanaisen Joulupallot-kirjan, enkä millään malttanut olla näpertämättä muutamia joulupalloja. Tai no, muutamia ja muutamia.

Poikkeuksellista ei niinkään ole se, että ryhdyin askaroimaan langan ja puikkojen kanssa (päinvastoin, neulominen on kauhean mukavaa puuhaa). Omituista on se, että päätin neuloa joulukoristeita, sillä en ole ensinnäkään erityisen jouluorientoitunut henkilö, enkä varsinkaan koristeorientoinut. Ja kun ei meille mitään joulukuustakaan tule, en aluksi oikein keksinyt mitään käyttöäkään palloilleni.

Sitten älysin, että palloista voi ripustaa ikkunaan asetelmia ja kävin askartelukaupassa ostamassa siimaa ja parit muovikristallit ylimääräiseksi somistukseksi. Nyt on sitten asuntokin joulukoristeltu! (ks. alin ja ylin kuva, jotka nyt ovatkin sattumoisin samasta asetelmasta. Kuvien ottamisen välillä on muuten n. 15 minuuttia. Joiden aikana tuli paitsi pimeä, myös räntämysrky. Jee, Helsingin talvi.)

Kasa keskeneräisiä palloja. Kukahan ne jaksais täyttää?

On kyllä myönnettävä, että pallojen neulominen on paljon miellyttävämpää, kuin niiden täyttäminen ja päättely. Tämän seurauksena minulla on asetelmiin päässeiden kuuden valmiin pallon lisäksi kahdeksan (!) viimeistemätöntä palloa. Ei mitään järkeä, tiedän.

Arne & Carlos: Joulupallot (Julekuler). Suom. Kaija Koirikivi ja Mika Siimes. Nemo, 2011.

Charlaine Harris: Dead Reckoning

2011-12-01T12:04:00.000+02:00

Lyhyenä välipalana aion nyt esitellä Charlaine Harrisin viimeisimmän Southern vampire mysteries -kirjan. Samalla puolittain huokaan helpotuksesta: olen kahlannut kaikki tähän asti ilmestyneet Sookie Stackhousen seikkailut, eikä lisää ole luvassa ennen ensi vuotta. Tähän asti kokemus on ollut enimmäkseen viihdyttävä, usein hauska, välillä turhauttava. Turnausväsymys alkoi tämän viimeisen kohdalla jo vaivata, en pariin viikkoon päässyt kirjan kanssa alkua pidemmälle. Tuli kuitenkin luetuksi.

Dead Reckoning ilmestyi siis tänä kesänä ja on järjestyksessään (täytyy luntata wikipediasta) sarjan yhdestoista romaani. Koska tämä(kin) osa oli varsinaista purukumia aivoille, en itseasiassa muista enää kirjan juonesta paljon mitään (luin tämän varmaan ainakin kuukausi sitten: olen näine arvioineni aivan nololla tavalla jäljessä!). Pienellä muistelulla saan mieleeni, että tässä(kin) osassa sankarittarellemme päänvaivaa aiheuttavat taas lukuisat yliluonnollisen maailman tyypit: Sandra Pelt yrittää saada Sookieta hengiltä, vampyyri-hallitsija Victor juonittelee ja hänen päänmenokseen juonitellaan. Lisäksi Sookie saa tässä osassa tietää lisää isoäitinsä Adelen ja puoli-fae-isoisänsä edesottamuksista sekä tajuaa, miksi fairy-sukulaiset Claude ja Dermot niin kernaasti ovat muuttaneet hänen luokseen asumaan. Suhde viikinkivampyyriin osoittaa pieniä hiipumisen merkkejä.

Dead Reckoning tuntui minusta enimmäkseen vanhan toistolta, ehkäpä siksi, että luin suurimman osan sarjan kirjoista tässä tämän kesän aikana tai sitten kertakaikkiaan siksi, että pitkässä sarjassa toistoa ei voi välttää. Sookien rakkausongelmat, tämän kokemat hengenvaaralliset tilanteet kotona ja töissä ja jatkuva, mutta varsin pintapuolinen oman menneisyyden ja lähipiirin henkilöiden tekemisten vatvominen on kaikki aiemmista osista (vähän liiankin) tuttua kauraa. Toki Sookien sukua tai esim. tämän telepaatillisten kykyjen taustaa valotetaan ensi kerran tässä kirjassa hieman tarkemmin, mutta ei voi mitään, vähän sellaista välityön makua tässä nyt taas oli.

Charlaine Harris: Dead Reckoning. Orion Publishing, 2011. 336 s.

Neljä päivää Budapestissa

2011-11-28T11:36:00.009+02:00

Pahoittelen taas pitkäksi venähtänytttä radiohiljaisuutta. Viime viikon alussa paiskin epäilyttävän pitkiä työpäiviä enkä jaksanut ajatellakaan blogia. Torstaina aamuyöstä taas huristelin lentokentälle viettääkseni loppuviikon Budapestissa vanhan ystävän luona, eikä sielläkään paljon ehtinyt netin ääressä notkua. Sen sijaan notkuimme kyllä joulutoreilla, kylpylöissä, mukavissa baareissa ja ravintoloissa, sympaattisissa kahviloissa ja ylipäänsä vähän siellä ja täällä. Budapest oli oikein mukava kaupunki, ja tällä reissulla siitä sain siitä hieman enemmän irti kuin edellisessä kohtaamisessa kymmenisen vuotta sitten interreilillä, olihan nyt oppaana myös kaupungissa asuva ystävä.

Budapestissä on myös Euroopan suurin synagoga. Ihan
fantsu mökki kyllä.

Vaikka en osaa sanaakaan unkaria (tai ainakaan ennen en osannut: kyllähän neljässä päivässä nyt jotain sanoja tarttui mieleen), tavoilleni uskollisena minun oli kuitenkin päästävä tutkailemaan ainakin yhtä kirjakauppaa. Károly körut -kadulla olikin kirjakauppoja oikein rivissä, ja vaikka kaikki niistä eivät lauantaina olleetkaan auki, kulutimme ainakin puolisen tuntia Líra-nimisessä, oikein miellyttävässä kirjakaupassa. Sieltä tarttui mukaan myös matkan ainoa kirjaostos, Antal Szerbin The Pendragon Legend, joskin pyörittelin käsissäni pitkään myös György Faludyn teosta My Happy Days in Hell. Lopulta jo vuonna 1934 alunperin julkaistun The Pendragon Legendin takakannesta löytynyt kuvaus käänsi kuitenkin vaa'an Szerbin puoleen: "Set in Wales, The Pendragon Legend is a gently satirical blend of gothic and romantic genres, crossed with the murder mystery format to produce a fast-moving and often hilarious romp." Haa! En malta odottaa!

Eräs joulutori. Siellä(kin) myytiin viikonlopun suosikkijuomaamme
forralt boria, eli kuumaa viiniä. Siis glögiä, nam.

Onko kukaan muu sattumalta tutustunut Antal Szerbiin tai muihin unkarilaiskirjailijoihin? Tai nobelisti-Kertész on varmaan useammillekin tuttu, mutta osaatteko suositella muita? Minä nimittäin huomasin, että paria ajat sitten lukemaani Kertésziä lukuunottamatta unkarilainen kirjallisuus on jäänyt aika vieraaksi.

Yritän päästä taas jotenkin bloggaus-moodiin, joten myöhemmin on luvassa vielä jaarittelua Charlaine Harrisin viimeisimmästä Sookie Stackhouse -teelmästä sekä sellainen historiaan jäävä ihme kuin että allekirjoittanut on lukenut kokonaisen sarjakuvateoksen.

Cunninghamia (vahingossa) kohtaamassa

2011-11-16T10:43:00.000+02:00

Eilen kohdalleni osui yllättävä kirjallinen kohtaaminen. Olin nimittäin iltapäivällä ennen viittä ihan muina naisina keskustan Akateemisessa ostamassa uudelle passilleni passikoteloa Ordning&Redan osastolta, kun korvani rekisteröivät kuulutuksen, jonka mukaan kohtaamispaikalla klo 17 olisi kirjailija Michael Cunningham. Mikäs siinä! Kävin siis tekemässä ostokseni alakerrassa ja hiippailin ykköskerrokseen ja ujuttauduin sopivalle paikalle herra kirjailijaa odottamaan (tai oikeastaan herroja kirjailijoita, sillä haastattelijana toimi tuossa edellisessä postauksessa hieman moitiskelemani esikoiskirjailija Pekka Hiltunen).

Lavalla etummaisena Hiltunen, sitten Cunningham. Lisäksi
kuvaan osui satunnaista yleisöä.

En yleensä ole erityisen innostunut tapaamaan kirjailijoita "livenä", enkä myöskään ole erityisesti Cunninghamin fani. Itseasiassa miehen ylistetty The Hours -romaanikin jäi minulta nolosti kesken ihan loppumetreillä (olen siis lukenut kirjan lukuunottamatta ehkä viimeistä kolmeakymmentä sivua), vaikka ihan pidin siitä. Olin kuitenkin nähnyt Tunnit-elokuvan ennnen kirjan lukemista, mikä lienee yleisesti ottaen vähän kehno lähtökohta, sillä leffan henkilöhahmot ja tapahtumat häiritsivät lukemistani. Muista miehen romaaneista olin kuullut hieman ristiriitaisia arvioita, joten ne olivat toistaiseksi jääneet lukematta tyystin.

ostos

Eilisessä haastattelussa Cunningham osoittautui kuitenkin mielenkiintoiseksi ja aika sympaattisenoloiseksi tyypiksi. Kuulimme, kuinka hän kuuntelee kirjoittaessaan musiikkia, ja miten tietty musiikki liittyy hänellä tiettyy kirjaan (esimerkiksi Schubert Tunteihin ja Brian Eno ja Laurie Anderson tuoreimpaan By Nightfall eli Illan tullen -romaaniin). Miten samaistuttavaa! Hän kirjoittaa nykyään työhuoneessaan kuusi tuntia päivässä ja yrittää muun ajan keskittyä muihin asioihin. Jos hän ei olisi kirjailija, hän haluaisi olla puuseppä. Cunninghamin lempisana on luminosity ja inhokkisana plot.

Pidin kirjailijasta sen verran paljon, että järkeilin, etten varmaan voisi vihata miehen kirjojakaan, joten nappasin itselleni tuoreimman kirjan pokkariversion (ensin harkitsin suomennoksen ostamista, mutta hyvin proosallisesta syystä päädyin alkukieliseen pokkariin: en nimittäin mahtunut tätimuurin läpi suomenkielisten versioiden myyntipöydän luokse). Jonotin nälissäni ja kuumissani vielä kirjaan omistuskirjoituksenkin, ravistin herran kirjailijan kättä ja poistuin paikalta hyvillä mielin.

Siinä se ny on, se signeeraus.

Nyt tunnen jonkinlaista puolittaista pakkoa lukea tuo kirja pikapuoliin, että se ei hautautuisi luettavien pinoihin. Yöpöydän keskenolevien kirjojen kasakin on kyllä taas kasvanut turhan korkeaksi, mutta aikomuksenani on siis lukea piakkoin Cunninghamia. Voi kunpa se ei olisi pettymys! (Ainakin Karoliina Kirjavasta kammarista oli pitänyt, olen siis toiveikas!)

Kuvassa vielä tapahtumien perimmäinen syy,
uusi passikoteloni!

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011-11-12T10:40:00.000+02:00

En ymmärrä miten tästä Hiltusesta on nyt näin hankala kirjoittaa. Tämä lienee kolmas kerta kun aloitan, tällä kertaa päätin napata itseäni niskasta ja sanoa edes jotakin, onhan Hiltusen kirja päässyt Hesarin esikoiskirjaehdokkaaksikin.

Pekka Hiltunen on ymmärtääkseni Image-lehden toimituspäällikkö. Sapattivuotensa aikana hän laati ihan pätevänoloisen esikoistrillerin, jonka Gummerus otti ja kustansi (ja myöhemmin lähetti minullekin lukukappaleen, kiitos vaan!). Ja minä luin, kun kaipasin jotain keveähköä lukemista (olen viime aikoina kaivannut aika paljon kevyttä lukemista).

Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen ja sen päähenkilöinä on kaksi kaupungissa asuvaa suomalaisnaista: menneisyyttään pakeneva graafikko-Lia ja omituinen, ihmisten sisimpään näkevä Mari, joka pyörittää hämäräperäistä maailmanparannuspuljua, joka rahaa ja vaivaa säästelemättä antaa pahiksille opetuksia. Naiset joutuvat, osin uteliaisuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan, erilaisiiin pälkähiin ja sekaantuvat järjestäytyneen rikollisuuden kuviohin. Sivussa matalaksi yritetään panna myös inhottava rasistipoliitikko.

Vilpittömästi sinun oli ihan viihdyttävä teos ja pätevä trilleri, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, en kyllä täysin vakuuttunut. Paikoin mieleen tuli turhankin paljon Larssonin Millennium-hökötys (jota en kyllä myöskään rakastanut), siis lähinnä kuviossa, jossa nuoret päähenkilöt yrittävät antaa päihin pahiksille: naisten hyväksikäyttäjille ja ilkeille rasisteille. Hiltusen teos tosin on sisäisesti uskottovampi ja henkilöhahmotkin ovat minusta paremmat. Uskottavuusseikoista minua muuten häiritsi kirjassa eniten se pikkuseikka, että päähenkilöt soittavat kännykällä Lontoon metrossa. Jokainen joka on yhtään Lontoossa oleskellut, tietää, että tubessa ei kertakaikkiaan ole kenttää, siellä ei paljon matkapuhelimessa juoruilla.

Viihdyttävyydestä huolimatta Vilpittömästi sinun jäi minusta vähän vajaaksi suunnasta tai toisesta: trilleriksi siinä ei ollut makuuni tarpeeksi kierroksia, vääntöä ja vauhtia, vaan tarpeettoman paljon tylsähköjä suvantokohtia. Yhteiskunnallinen ja kirjallinen ote taas puolestaan kärsi trillerimäisistä "mutkat suoriksi" -ratkaisuista. Lisäksi päähenkilöttäret olivat minusta lapsellisia ja/tai ärsyttäviä tyyppejä ja hyvikset ja pahikset jakaantuvat pitkästyttävän mustavalkoiseen tyyliin (joka tosin taitaa olla lajityypin, ei vain tämän romaanin piirre).

No, kaiken tämän moitiskelun päätteeksi todettakoon kuitenkin, että kirja oli luultavasti paras suomalainen trilleri, jonka olen koskaan lukenut (tai no, Sarasvatin hiekkaa ehkä on parempi, paitsi sen teennäisen rakkausjuonen osalta), ja kirjallisilla ansioillaan ja romaanin maailman uskottavuudella päihittää esimerkiksi Remeksen ihan kuus-nolla. Lisäksi kirjan pahikset ja heidän rikoksensa ovat paitsi todellisempia ja, myös mielenkiintoisempia ja oikeasti hyytävämpiä kuin useimmat "kansainvälinen terroristi saa käsiinsä venäläisen ydinpommin" -viritelmät. Vilpittömästi sinun on käsittääkseni suunniteltu jonkinlaisen sarjan avausosaksi, ja voisin kyllä kuvitella lukevani jotain jatko-osiakin.

Vähän jäi semmoinen olo, että lyttäsin nyt liiaksikin tätä. Sori Pekka.

Kirjan ovat lukeneet lisäksi ainakin Jenni, Salamatkustaja ja Booksy.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus 2011. 424 s.

Aikomus kirjoittaa Hiltusesta muuttuu yllättäen Finlandia-aiheiseksi kirjoitukseksi

2011-11-10T11:14:00.000+02:00

Minun piti nyt vihdoin ja viimein kirjoittaa ajat sitten lukemastani Pekka Hiltusen esikoisromaanista Vilpittömästi sinun, onhan se Hesarin esikoiskirjaehdokkaana ja kaikkea. Jostain syystä tähän tarttuminen on ollut poikkeuksellisen hankalaa, ehkä vielä enemmän ehdokkuuden julkistamisen jälkeen. En aivan varauksettomasti ihastunut kirjaan, mutta siitä lisää myöhemmin, sillä nyt minun on ihan pakko puida juuri julkistettuja Finlandia-ehdokkaita. Nehän ovat tänä vuonna Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu, Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, Laura Gustafssonin Huorasatu, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina, Rosa Liksomin Hytti nro 6 sekä Jenni Linturin Isänmaan tähden.

Aiheeseen liittymätön kuvituskuva tietokirjahyllystämme.

Olen vähän häkeltynyt. Tietysti eniten puhuttanee ehdokkaiden sukupuolijakauma, tai siis oikeastaan sen puute. Muutenkin aiemmilta vuosilta tutut ehdokasasettelun "säännöt" tuntuvat heittäneen häränpyllyä: aiemman yhden "pakollisen" esikoisen sijaan niitä on nyt ehdolla peräti kaksi (Isänmaan tähden ja Huorasatu, joista molemmat kilvoittelevat vielä Hesarinkin palkinnostakin), kun taas ruotsiksi kirjoitettuja teoksia ei ehdokkaina ole yhtään (edes Bo Carpelan ei ole ehdolla!). Lisäksi olen niin mieleltäni rajoittunut, että vähän ihmettelen Laila Hirvisaaren ehdokkuutta. Minä, Katariina on kai saanut ihan kiittäviä arvioitakin, jotenkin silti miellän Hirvisaaren teokset sellaisiksi hieman keskinkertaisiksi, tätieni ikäiseen ja oloiseen naisväestöön uppoaviksi "turvallisiksi" joululahjakirjoiksi.

Vielä aiheeseen liitymättömämpi kuva kirjoittajan uusista
talvitohtoreista

Ketä näistä sitten veikkaisi voittajaksi? Itsehän en ole vielä ehtinyt lukea mitään näistä (niin tyypillistä! koitan ryhdistäytyä ennen joulukuun ensimmäistä), mutta mutulla ennustan nyt vaikka, että Linturi vie esikoiskirjapalkinnon, kun taas itse Finlandian ottaa joko Carlsson tai Liksom. Miksi? Koska nämä kiinnostavat itseäni eniten. Haluaisin tietysti kuulla teidänkin veikkauksenne ja mielipiteenne ehdokkaista (vaikka tämä varmaan muutenkin on päivän puheenaihe kirjablogosfäärissä, mutta jos vielä aikaa ja energiaa riittää, laittakaa kommenttia!).

Hiltuseen palaan myöhemmin tänään, stay tuned!

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

2011-11-04T20:42:00.000+02:00

Kirjastosta tarttui puolivahingossa mukaan Andrea Maria Schenkelin toinen teos Tapaus Kalteis. Aiemmin keväällä herätelainaisin ja luinkin jo samaisen kirjoittajan esikoisromaanin Hiljainen kylä, josta jossain määrin muistelen pitäneeni, etenkin tosin sen tähden, että kirja perustui karmiviin tosielämän tapahtumiin Hinterkaifeckin kylässä.

Myös Tapaus Kalteis perustuu todelliseen rikostarinaan, Münchenia ennen toista maailmansotaa terrorisoineen Johann Eichhornin tapaukseen. Kyseinen sarjaraiskaaja ja -murhaaja ajeli pyörällään Münchenin ympäristössä saalistaen nuoria naisia. Tämän tapauksen ympärille Schenkel rakentaa ihan mielenkiintoisen rikostarinan, jossa - edeltäjän lailla - tapahtumat paljastuvat vähitellen ja eri ihmisten näkökulmista kuvattuna. Johann Eichhorn on kirjassa saanut nimekseen Josef Kalteis, ja esikuvansa tavoin tämäkin vaanii uhrejaan pyörän selästä. Jonkinlaisena keskushenkilönä tarinassa on maaseudulta Müncheniin uuden elämän toivossa saapuva Kathie, jonka edesottamuksia kirjassa seurataan (jotenkin samalla odottaen, koska tytölle käy kalpaten).

Schenkelin erittäin pelkistetty kirjoitustyyli ja lyhyet, katkelmamaiset luvut miellyttivät minua. Valitettavasti tapaus, eikä kirjakaan, ollut yhtä mielenkiintoinen kuin Hiljaisessa kylässä, ja vaikka luin kirjan suhteellisen nopeasti (lähinnä sen ohuudesta johtuen), oli mielenkiintoni toistuvasti herpaantua. Todellisen rikoksen uudelleendramatisointi ajatuksena toteutui paremmin esikoisteoksessa, tai ainakin sellainen maku minulle jäi. Ei tämä Kalteiskaan kyllä huono ollut, joten kenties myöhemmin luen vielä kirjan Bunkkeri, joka ei suoranaisesti perustukaan mihinkään tositapaukseen.

Johtuneeko sitten syksystä vai mistä, mutta huomasin viime aikoina lukeneeni melko synkkiä tai jopa kauhistuttavia kirjoja. Viimeksi kirjoitin John Avjide Lindqvistin uutukaisesta, ja seuraavaksi käsittelyyn pääsee esikoiskirjaehdokasthrilleri Vilpittömästi sinun. Lukaisin myös ainakin kirjastossa kauhukirjoihin luokiteltavan viimeisimmän Southern Vampire Mysteries -opuksen Dead Reckoning, joka tosin oli enemmänkin hupaisa ja viihdyttävä kuin kauhea tai jännittävä. Mutta täytyy tässä yrittää lukea vähän jotain muunkinlaista!

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis (alk. Kalteis). Suom. Leena Vallisaari, kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus 2010. 256 s.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

2011-11-03T14:34:00.000+02:00

Alkuun heti tunnustettakoon, että olen ruotsalaisen kauhukirjailijan John Ajvide Lindqvistin fani. Fanitukseni alkoi vuonna 2008, jolloin Gummerus julkaisi suomeksi miehen esikoisteoksen Ystävät hämärän jälkeen. Kirjaa suositeltiin ystävälleni, joka puolestaan suositteli kirjaa minulle. Luin sen ja se olikin menoa. Hankin äskettäin kierrätyskeskuksesta jopa miehen suomentamattoman novellikokoelman Pappersväggar, vaikka ruotsiksi lukemiseni on edelleen hieman vaivalloista. Kultatukka, tähtönen, tuorein suomennos ja tämän syksyn uutuus, tuli puolestaan vastaan eräässä divarissa, eikä sitä voinut jättää hyllyyn!

Valitettavasti muuton ja siihen liittyvien, aikaa vievien sähläysten takia pääsin tarttumaan kirjaan vasta pari viikkoa sitten, enkä ole ehtinyt kirjoittaakaan siitä ennen kuin nyt! Ottaa päähän tämä jatkuva kiire ja päällekkäiset projektit. Ja nyt kun alkaisi helpottaa, menin lupaamaan, että palaisin taas gradun pariin. Saa nyt nähdä!

Kultatukka, tähtösen tarinan keskiössä on kaksi teini-ikäistä tyttöä, Theres ja Teresa. Ensinmainittu löytyy vauvana metsään hylättynä ja kasvaa löytäjiensä kellariin lukittuna näiden halutessa kyseenalaisella tavalla suojella tytön erästä poikkeuksellista kykyä. Teresa taas asuu perheineen pikkukaupungissa ja elää tavallista elämää, joskin tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja vieläpä joutuu teini-iässä kiusatuksi. Kun nämä kaksi kohtaavat, aukeaa polku joka johtaa kauhistuttavaan tapahtumasarjaan (josta annetaan välähdys jo heti kirjan alussa). Mitään kovin kauheaa kirjassa ei tapahdu ennen suunnilleen puolta väliä, joskin lukijalla on koko ajan takaraivossa tunne, että kohta posahtaa, vaan miten?

Kultatukka, tähtönen sivuaa myös sitä, miten musiikkiteollisuus ja osittain myös musiikin kuluttajat riistävät nuoria, oikeuksistaan tietämättömiä tähteydestä unelmoijia (tässä kohtaa musiikkiteollisuutta saa erityisen konkreettisesti edustaa irstas ja turskea äijänretale).

Kuten aikaisemminkin, myös uusimmassaan Lindqvist loistaa henkilöhahmoillaan ja kaikenpuolisella kerronnan uskottavuudellaan. Vaikka taas kirjassa mennään jossain reaalitodellisuuden tuolla puolen (kuten nyt usein kauhuromaaneissa, tietenkin), henkilöt tuntuvat siltä, että voisivat asua naapurissa (ainakin jos asuisin Ruotsissa). Niin Allsång på Skanseniin kokoontuvat medelsvenssonit, juopottelevat nuorisolaiset, syrjäytynyt ex-nuorisorikollinen ja runoja nettiin kirjoitteleva pulska teinityttö ovat hyvin realistisia tyyppejä.

Kirjailija Lindqvististä tuli vielä mieleen, että kiinnostuneiden kannattaa lukea uusimmasta Imagesta miehen haastattelu (ja toimittaja Joanna Palménin blogista haastattelun "lisäosa", sekin on kiintoisa, kuten koko blogi muutenkin). Siitä haastettelusta oikeastaan vasta hoksasin, miten musiikki on läsnä miehen teoksissa. Ei siis vain tässä kirjassa käsiteltynä musiikkiteollisuuden, musiikin tekemisen ja tähteyden kautta, vaan myös esim. siten, että Ihmissataman kummitteleva parivaljakko puhuu The Smiths-sitaatein (seikka, jota en varmaan lukiessani tajunnut, sillä en ole koskaan ollut suuri The Smiths -fani - vaikka There is a Light That Never Goes Out on kieltämättä erinomainen kappale). Ihan mieletöntä!

Tätä arviota laatiessani tuli mieleen semmoinenkin, että olen aina silloin tällöin törmännyt blogi- ja muihin arvioihin J. A. Lindqvistin kirjoista, joissa on kovasti suomittu ja ehkä kauhisteltukin miehen lähes inhorealistista ja pilkuntarkkaa kauheiden tekojen kuvailua (tätä on paljon Ystävät hämärän jälkeen -kirjassa ja tässä tuoreimmassa, Ihmissataman ja Kuinka kuolleita käsitellään -romaanin kauheudet ovat vähän toista sorttia). Olen jäänyt miettimään olenko mahdollisesti turruttanut aivoni liian nuorena harrastetulla kauhusplatterien syynäämisellä (ihan omasta kokemuksesta en suosittele kellekään yhdeksänvuotiaalle Pet Sematary -elokuvia), vai miksi kirjailijan tyyli ei minua hätkäytä (vaan pikemminkin kiehtoo). Makaaberin pintakerroksen alla muhii minusta mielenkiintoinen keitos yhteiskunnallista otetta ja taitavasti rakennettuja henkilöhahmoja yhdistettynä sujuvaan tarinankerrontaan. En kuitenkaan usko, että kirjat olisivat yhtä hyviä ilman kauhuelementtejä. Koska epäilen, että Pappersväggarin lisäksi suomentamatta jäävät myös tuore novellikokoelma Låt de gamla drömmarna dö ja pienoisromaani Tjärven, minun on tosiaankin pian siirryttävä Harry Pottereista vähän haastavampaan ruotsinkieliseen kirjallisuuteen, jotta saan nuo tahkottua läpi.

Kultatukka, tähtöstä on luettu muuallakin, esimerkiksi täällä, täällä ja täällä .

John Avjide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna). Suom. Jaana Nikula, kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti. Gummerus 2011.

Kirjabloggaaja sisustaa (eikä ehdi siksi lukea)

2011-11-01T18:58:00.002+02:00

Tämä syksy on mennyt poikkeuksellisen sisustuspainotteisissa hommissa (noin niinkuin muiden kiireiden ohella toki). Tämä on hämmentävää, sillä en ole aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut sisustamisesta. Jotain kuitenkin ilmeisesti vinksahti pääkopassa, kun muuton seurauksena asuinpinta-alaa ropsahti viitisentoista neliötä lisää ja ikkunoista näkyvät nyt Pengerkadun kotoisat maisemat. Jotain tekoa asian kanssa saattaa olla myös sillä, että muuton yhteydessä luovuimme isosta kasasta vanhoja kalusteita. Sisustusvastaisenkin henkilön on pakko tarttua puuhaan, kun asunnosta ei löydy sen enempää sänkyä, sohvaa kuin ruokapöytääkään.

Uusi sänky saapui kyllä jo viime viikolla. Sen sijaan uusi futonpatjamme seikkailee ilmeisesti edelleen jossain Suomen ja Tanskan välillä, sillä futontehtailijat olivat ensin lähettäneet meille 20 cm liian leveän patjan. Mukavahan se olisikin 180 cm leveässä vuoteessa ihmisen pötkötellä, mutta kun samasta puodista tilaamamme sängynrunko kuitenkin oli mitoitettu vain 160 cm patjalle. Miksi huonekaluostoksilla menee (kokemukseni ja kuulopuheiden perusteella) aina jotain pieleen, myöhästyy tai saapuu vääränvärisenä? Se on kuitenkin niiden huonekalukauppiaiden työ!

Upouusi tasohiomakoneeni työnsä ääressä.

Viime viikon todellinen päätäpyörryttävät mittasuhteet saavuttanut projekti oli kuitenkin käytettynä ostetun massiivipuisen ruokapöydän uusi pintakäsittely. Projektin aikana mm. sain yliannostuksen lakanpoistoainetta, ostin tasohiomakoneen, imuroin hiontapölyä kämpästä kahdesti päivässä, vahasin pöydän, poistin vahan tärpätillä ja vahasin uudelleen. Mutta nyt se on valmis! Minun käsitellessä pöytää kanssa-asuja haki Espoosta tuolit. Päälle iskivät vielä kirjamessukiireet ja kaikenlainen muukin elämä. Pariin otteeseen olin vähällä vaipua epätoivoon.

Männynvärinen pöytä sai uuden värityksen. Kuvassa pilkottaa
myös jo aiemmin mainittu uusi keittiön verho.

No, ei tämä sisustaminen ei kuitenkaan vielä loppunut. Kasaan tässä juuri illan ratoksi Ikean jakkaroita yöpöydiksi. Jahka saan ne koottua, voisin viimein yrittää kirjoittaa John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtösestä, jonka luin kyllä jo kauan sitten! Kirjamessuillakin kävin parina päivänä, tosin enimmäkseen harhailin määränpäätä vailla, enkä tainnut kuunnella yhtään haastattelua tai vastaavaa kokonaan. Uusia kirjoja on myös löytynyt paitsi messuilta, myös tuolla kierrätyskeskuksia ja divareita kolutessa. Niistäkin haluaisin sanasen kirjoittaa, mutta katsotaan mitä tässä ehtii!

Antivariaattien ja kirppisten aarteita!

Ainiin, omalta osaltani haluaisin vielä vähän hihkua kirjamessuilla Rakkaudesta kirjaan -palkittujen kirjabloggaajien takia. Bokbabbel-blogia lukuunottamatta kaikki muut palkitut (Hannan Kirjainten virrassa, Penjamin Jäljen ääni, Morren maailma ja Sallan lukupäiväkirja) olivatkin kaikki minulle ennestään tuttuja, ja voin vilpittömin mielin todeta, että oikein sopiviin osoitteisiin palkinto menikin! Hauskaa että kirjablogitkin alkavat saada (ansaittua) huomiota! Tosin itse tunnen olevani vähän kirjablogimaailman reunamilla mm. aika laiskan postaustahtini tähden. Jotenkin miellän tämän Kolmannen linjan hyvin epämuodolliseksi "silloin kuin sattuu huvittamaan" -harrastukseksi, enkä aina jaksa/ehdi tähän kauheasti panostaa. Sitä hauskempi onkin lukea blogeja, joiden kirjoittajat tosiaan näkevät vaivaa tekstiensä, blogin ulkoasun ja muutenkin koko paketin suhteen.

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

2011-10-24T10:47:00.000+03:00

Eli kuinka kirjoittaja ylittää ennakkoluulonsa ja tarttuu Anna-Leena Härkösen kirjaan.

Taustoituksena siis kerrottakoon, etten ole juuri lukenut (ymmärtääkseni varsin suosittuja) Härkösen romaaneja. Tarkalleen ottaen en ole niitä lukenut sitten sen, kun yläasteella piti lukea Häräntappoase, ja syystä tai toisesta inhosin kyseistä romaania. Pari viikkoa sitten kaipasin kuitenkin jotain kevyttä luettavaa työmatkoille ja mukaan tarttui kokoelma Härkösen kolumneja (tai oikeastaan tarkemmin sanoen yhteisnide teoksista Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia).

Kuvanottohetkellä ikkunan ulkopuolella kasvava tammi oli
vielä enimmäkseen kauniin vihreä. Nyt se on kellanruskea.
Apua, talvi!

Mitä näistä nyt sitten sanoisi? Härkönen on näppärä kirjoittaja ja kolumnit olivat pituutensa puolesta sopivaa metromatka- tai kahvitaukolukemista, joten viihdyin kyllä kirjan parissa, joten se varmaankin oli n. kolmen euron hintansa väärti. Kolumneissa Härkönen pui elämän ilmiöitä laidasta toiseen. Merkkimäärällisesti eniten tilaa saa varmaankin ikuisuusaihe naiset+miehet+parisuhde. Se on harmi, sillä minusta aihe on paitsi puhkikaluttu myös tympäisevä ja merkityksetön. Härkönenkin jaksaa kolumnista toiseen vatvoa sitä, miten parisuhteelle (mille parisuhteelle, jollekin parisuhteen ideatason prototyypille ilmeisesti?) olisi hyväksi, jos naiset antaisivat miestensä juoda kaljaa sohvalla (miten niin "antaisivat"?). Hän myös tuntu tulevan siihen lopputulokseen, että naiset ja miehet ovat kertakaikkiaan niin perin pohjin erilaisia olentoja, että keskinäinen ymmärrys on silkka mahdottomuus. Mieheyteen kuuluu tässä kuvitelmassa elimellisesti kaljan juominen ja baariin meno kavereiden kanssa, naiseuteen etenkin juoruaminen ja pynttäytyminen. Vähän väsähtänyttä (tiedä sitten johtuuko tämä siitä, että merkittävä osa ko. kirjan kolumneista on laadittu jo 90-luvulla).

Onneksi Härkönen on muissa teemoissa terävämpi. Erityisen sujuvia ja hupaisiakin minusta olivat minusta kirjailijan omista kommelluksista lähtevät, toisinaan laajoiksi koko ihmiskuntaa syleileviksi kirjoitelmiksi yltävät tekstit esimerkiksi ennakkoluuloista, lapsista, alkoholista ja 80-luvusta. Härkösen ote on yleisesti ottaen reippaan sarkastinen ja humoristinen. Minuun kun uppoaa eritoten tietynsorttinen verbaalinen huumori, hihittelin useinkin osuville sanavalinnoille.

Kiitämme: tekstien kompakti mitta ja sujuvuus, huumori, epäkorrektius.
Moitimme: parisuhdeteeman ylikäyttö.

Positiivisen puolelle jäätiin.

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (sis. kokoelmat Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia). Otava 2011. 395 s.

Kirjoittaja tekee kahdeksan paljastusta

2011-10-12T18:56:00.002+03:00

Katrilta tuli tunnustus, joten aloittakaamme sillä. Ensinnä kiitos tunnustuksen antajalle! Mukavaa, että muistetaan tällaista vähän laiskempaakin kirjabloggaajaa (asunto alkaa pikku hiljaa näyttää siltä, että täällä voi jopa asua, mutta paljon on vielä puuhattavaakin. Esimerkiksi sellainen pieni ja epäoleellinen kaluste kuin sänky on vielä jossain matkalla).

Tämänkertaisen tunnustuksen aiheena on paljastaa itsestään kahdeksan seikkaa ja sen jälkeen haastaa kahdeksan bloggaajaa samaan (paljastan jo tässä, että huomasin ehkä kaikkien seuraamieni bloggaajien jo saaneen tämän, joten voi olla etten keksi edes yhtä saati kahdeksaa saajaa!) Mutta aloitetaan nyt niillä jännittävillä paljastuksilla.

1. Syksy on vuodenajoista toisiksi lempparini. Heinäkuussa syntyneenä olen parantumaton kesän lapsi, mutta syksykin kylmänkuulaine päivineen ja syysmyrskyineen olisi oikein hyvä vuodenaika, jos sitä ei väistämättä seuraisi inhottava talvi. Hrr.

2. Yksi (merkittävä) syy siihen, etten pidä talvesta on se, että olen kova palelemaan ja inhoan palelemista! Käytän villasukkia ja kiedon kaulahuivin kaulaani jokseenkin aina kun ulkolämpotila laskee alle kahdenkymmenen (eli parhaimmillaan ympäri vuoden). Pelkässä t-paidassa suostun poistumaan asunnosta vasta kun mittari osoittaa selkeitä hellelukemia. Palelemisen vastapainoksi siedän hyvin melko korkeita lämpötiloja, esimerkiksi kolmekymmentä plusastetta ei vielä saa minua kylpemään hiessä.

3. Kuuntelen vuodenaikamusiikkia. Enkä nyt puhu Vivaldista, vaan siitä, että mielessäni tietyt artistit, yhtyeet tai levyt kuuluvat tiettyyn vuodenaikaan. Esimerkiksi Leonard Cohenin Songs of Love and Hate on lyömätön syyslevy, samoin esimerkiksi Nick Cave tai Velvet Underground ovat erittäin syksyistä musiikkia. Kesään taas kuuluu esimerkiksi Canned Heat, Nancy Sinatra tai Asa.

4. Minussa on vähän huithapelin vikaa. Myöhästelen kroonisesti, hukkaan tavaroitani ja unohtelen päivämääriä, tapaamisia, kellonaikoja. En ole myöskään mikään siisteysintoilija. Pakko kai uskoa, että minusta tuskin koskaan tulee naista, jolla on täydellinen meikki, rypyttömät vaatteet ja kiiltävät kengät. Vaatteissani on usein tahroja, ryppyjä ja nyppyjä, ripsiväriä poskella, sääret mustelmilla ja kynnet katkeilleet eripituisiksi.

5. Ehkä hieman yllättäen edelliseen nähden olen jossain määrin tarkka rahoistani. Minulla on melkein aina tilillä vähintäänkin yhden kuun vuokran verran ylimääräistä, yleensä enemmänkin. Maksan laskuni ajallaan (jos muistan!), en ole velkaa (paitsi opinto-) enkä yleensä ostele asioita, jotka jäisivät käyttämättä (haluaisin huomauttaa, että lukemattomat kirjat eivät ole jääneet käyttämättä, ne vain odottavat sopivaa hetkeä) . Toisaalta saatan ostaa kallistakin silmää räpäyttämättä jos jotain kovasti tarvitsen tai haluan.

6. Rakastan ruokaa ja ruoanlaittoon liittyviä asioita. Meillä on pelkästään erilaisia mausteita kokonainen kuivakaapin hyllyllinen ja normi s- ja k-kauppojen lisäksi haalin erikoisempia eineitä Hämeentien etnokaupoista, Lidlistä, virolaisista ruokakaupoista sekä Hakaniemen hallista. Uuden asunnon merkittäviä vetovoimatekijöitä olivat iso keittiö, kaasuhella ja astianpesukone.

7. Tämän olen paljastanut aiemminkin, mutta minulla on erinomaisen huono juonimuisti. Erityisesti elokuvien ja tv-sarjojen juonikuviot haihtuvat mielestäni todella nopeasti (kätevää, koska siten uusinnatkaan eivät turhauta). Toisaalta taas muistan puoliälyttömästi kaikenlaista nippelitietoa. Siitä on iloa Trivial Pursuitissa, mutta ei juuri muussa. Toisinsanoen saatan muistaa, minä vuonna joku elokuva on ilmestynyt, mutta en sitä, mitä siinä tapahtuu saati olenko itse nähnyt kyseistä elokuvaa.

8. Minussa on vähän myös tee-se-itse~~miehen~~
naisen vikaa. Verhojenompelu (hyvin ajankohtaista!), pipojen ja lapasten neulonta, vaatteiden laadinta, maalaushommat, pyöränkorjaus yms. projektit jos nyt eivät suju niin ainakin kaikkea on kokeiltava tehdä itse. Kärsivällisyyteni ei ikävä kyllä ole kovin riittoisaa sorttia, joten usein projektit ovat enemmänkin vähän sinne päin.

Loppukevennykseksi kuva tämänhetkisestä projektista (kuvassa siis tuleva keittiön verho).

Olen muuten perjantai-iltaan asti kirjamessuleskenä kun parempi puolisko koluaa Frankfurtin messuja. Nyt mietin uskallanko alkaa lukea John Avjide Lindqvistin uusinta (Kultatukka, tähtönen) vai näinköhän se on liian pelottava? Kaikenlaisia pulmia sitä voikin ihmisellä olla...

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

2011-10-04T10:34:00.000+03:00

Kuulin tästä kirjasta varmaankin ensimmäisen kerran joskus kesällä. Tarinana kertomus autistisesta meksikolaistytöstä Karinista tuntui jotenkin semmoiselta, että siitä pitäisin. Kyseessähän on siis kuuluisan meksikolaisen näytelmäkirjailijan esikoisromaani. Yritin aluksi saada tätä käsiini alkukielellä ja tottapuhuen käsiin saaminen olisikin kyllä onnistunut alle kolmella kympillä kirjakaupasta, mutta sitten iski pihiys ja epäilys. Kirjastosta espanjankielistä versiota ei taas löytynyt, joten päädyin odottamaan, että suomennos ilmestyy varattavien joukkoon kirjastoon. Varasin, sain ja luin kirjan. Nyt yritän muistella mitä siitä pidin.

Naisen joka sukelsi maailman sydämeen päähenkilö Karin on äitinsä hylkäämä autisti, joka elää ihmisten maailmassa mutta kuitenkin siitä erillään. Hän ei osaa valehdella, eikä kuvitella sellaista mitä ei ole. Enemmän kotonaan hän on eläinten kuin ihmisten parissa, ja kaikista parhaiten hän viihtyy merellä. Karin ei ole perinteisellä tavalla yhtään fiksu, mutta jossain asioissa mittaamattoman lahjakas (eikö tämä jotenkin vastaa kirjallisuuden stereotypiaa autisteista, jonkinlainen idiot savant?). Karinin suku omistaa tonnikalabisneksen meksikolaisessa rannikkokaupungissa, ja Karininkin jonkinlaiseksi pelastajaksi koituukin hänen Yhdysvalloista palaava tätinsä, joka on vuorostaan perinyt suvun tehtaan ja saapuu sitä johtamaan. Erinäisten käänteiden jälkeen myös Karin päätyy työskentelemään suvun bisneksen ja tonnikalojen parissa välillä hyvinkin erikoisin tavoin, tehden lopulta tehtaan johtajana ratkaisuja, joita kukaan muu tonnikalabisneksessä ei tekisi.

Kirjassa minua miellytti sen välillä unenomainen tunnelma, hieman arkitodellisuudesta syrjällään oleva. Kirjaa oli pääasiassa oikein miellyttävä lukea, ja tykkäsin myös siitä, miten kirjailija Karenin hahmon kautta nosti esiin esimerkiksi länsimaisen filosofian kaavamaisia ajatuskuvioita (esim. päähenkilön viha Descartesia kohtaan). Kirjan heikoin lenkki taas minusta oli itse tarina. En oikein enää muista, mikä minua siinä erityisesti häiritsi. Ehkä se, että tarinan henkilöt jäivät kaikki aika etäisiksi (tätähän voi toki pitää myös kertojan autistisuuden heijastumana, tai jotain), tai se, että Karenin kirjassa esittämät puolifilosofiset ajatelmat (kuten juuri tuo Descartesin kritisointi) eivät lopulta kuitenkaan näkyneet niinkään itse tarinassa. Myös kirjan eläinaktivistijuonikuvio oli vähintäänkin omituinen.

Pidin kuitenkin siitä, miten Berman oli kuvaillut Karinin tuntemuksia ja hänen erikoisia selviytymiskeinojaan. On kuitenkin myönnettävä, että autismi on minulle jokseenkin vieras asia. Siis tiedän kyllä suunnilleen, mistä on kyse, mutta en ole juuri perehtynyt aiheeseen. Paitsi vähän kaunokirjallisuudessa. Naista joka sukelsi maailman sydämeen lukiessa mieleeni tulikin toinen "autistikertomus", Mark Haddonin The Curious Incident of the Dog in the Night-Time. Sinänsähän näillä kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä kuin päähenkilön autistius ja se, kuinka päähenkilö sen johdosta joutuu omituisiin tilanteisiin, ja kuinka "tavallisten" ihmisten raadollisetkin puolet pääsevät jotenkin tapetille kun niitä kontrastoidaan näihin näihin jonkinlaisiin erikoistapauksiin. Kummassakin kirjassa päähenkilöllä on myös jotain erikoislahjakkuutta sosiaalisten ja/tai älyllisten puutteidensa vastapainoksi. Palaamme siis yllämainittuun, sinänsä erittäin kiinnostavaan savant-ilmiöön, joka ymmärtääkseni on kuitenkin verrattain harvinainen, vaikka kirjallisuuden, elokuvien ja dokumenttileffojen perusteella saakin sellaisen kuvan, että kaikki jokseenkin kaikki autistit osaavat luetella vähintäänkin tuhansia piin desimaaleja tai lukea ulkomuistista kokonaisia kirjoja.

Kaikenkaikkiaan Nainen joka sukelsi maailman sydämeen jäänee kuitenkin lukukokemuksena enemmän sinne positiivisen puolelle. Oli mielenkiintoista lukea uutta kirjailijaa. En ollut myöskään aikoihin lukenut mitään meksikolaista (viime talvena keskenjäänyttä Laura Esquivelia ei lasketa), joten sikälikin kokemus oli mielenkiintoinen. Jännittävää kyllä, ensimmäinen kirja, johon muuton jälkeen tartuin, on myös meksikolainen, nimittäin toissapäivänä aloittamani Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on luettu ainakin jo Jennin K-blogissa, Jorin tontilla, Sannan toimesta, Katja/Lumiomenan blogissa, Lauran Lukuisassa ja Mari A:n kirjablogissa. Melkein kaikki nämä (eittämättä hienot) arviot on laadittu minun hyvin kiireisen syyskuuni aikana, joten en ole ehtinyt kuin hädin tuskin vilkaista niitä. Toteanpa nyt silti, että vaikka siitä, että blogeissa tupataan usein lukemaan samoja kirjoja samoihin aikoihin, voi ilmiönä olla monta mieltä, minusta on kyllä lähinnä hauskaa että samoista kirjoista pääsee lukemaan erilaisia arvioita silloin kuin kirja on jotenkin ajankohtainen. Etenkin kun varmaan kaikissa blogeissa (tai ainakin niissä, joita itse seuraan) luetaan myös muuta kuin ajankohtaisista ajankohtaisinta tai kaikista tuoreinta.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (La mujer que buceó dentro del corazón del mundo, 2010). Suom. Taina Helkamo. Otava, 2011.

Charlaine Harris: Dead in the Family & A Touch of Dead

2011-10-02T22:36:00.000+03:00

Kauan sitten, siis joskus aikana ennen kuin pakkasin itseni ja kirjastoni ja muutin uusille kulmille (no, uusille ja uusille, etäisyyttä entiseen asuntoon on ehkä kilometri), luin vielä vähän Charlaine Harrista. Järjestyksessään tuli luetuksi sarjan toisiksi viimeinen osa Dead in the Family (viimeisintä, nimeltään Dead Reckoning, odottelen edelleen kirjastosta). Lisäksi herätelainasin kirjastosta Sookieverseen sijoittuvien novellien kokoelman A Touch of Dead. Luulen, että ainakin aloitin novellikokoelman itseasiassa ensiksi, mutta en ihan varmaksi muista.

Järin paljoa ei minulla näistä tälläkään kertaa ole sanottavaa. Dead in the Familyssä Sookie on toipumassa edellisen osan keijukaissodan melskeissä saamistaan henkisistä ja fyysisistä kolhuista. Sookie ja Eric (iih) ovat vihdoin saaneet toisensa, joskaan silläkään rintamalla ei ole luvassa pelkkää ruusuilla tanssia. Ei-ruusuilla-tanssia aiheuttaa esimerkiksi maisemiin ilmaantuva Ericin maker, sananmukaisesti muinainen roomalainen, seuranaan vähintäänkin epästabiili staariperheen jälkeläinen. Lisäksi päähenkilömme saa kämppiksekseen fae-serkkunsa Clauden, hengailee werejen kanssa ja lastenvahtii edesmenneen serkkunsa kanssa-telepaatikkomukulaa. Mukana ovat myös aiemmista osista tutut hengenvaaralliset tilanteet sekä pieni verilöyly.

Sanalla sanoen tämän(kin) osan juoni oli melko sekava. Kiinnostukseni myös meinasi pariin otteeseen lopahtaa, tuntuu, että rouva kirjailija pitkittää tarinaansa vähän turhan innokkaasti. Pallo on jo hukassa, missä punainen lanka? Jaksanko todella lukea seuraavan osan? (luulen niin, kaikesta huolimatta)

A Touch of Dead puolestaan on, kuten jo yllä mainitsin, Sookien maisemiin sijoittuvien novellien kokoelma. Ajallisesti novellit sijoittuivat hyvinkin eri kohtiin "suurta tarinaa", ja ovat alunperin ilmestyneet eri julkaisuissa vuosina 2004-2008. Kaikissa novelleissa nimihenkilömme on mukana (ymmärtääkseni Harris on kyhäillyt myös samaan fiktiiviseen ympäristöön sijoittuvia tarinoita ilman Sookieta). Novellien muut hahmot vaihtelevat fairy-serkuista kämppis-Ameliehen ja itse Draculasta sekalaisiin ihmissusiin. Itse novellit eivät minusta olleet järin kaksisia, ja vaikka kirja on varmaankin oivallista luettavaa sarjan suurille faneille, en oikein saanut siitä mitään irti. Kirjojen parhaat puolet, uppoutuminen hömppäisään tarinaan, humoristinen, välillä vähän ärsyttäväkin kerronta sekä hahmojen seuraaminen kirjasta toiseen, eivät juuri lainkaan toteudu kirjan novelleissa. Melkoista ajanhukkaa, mutta tulipahan luettua.

Luin tässä välissä myös toisen Harry Potterin ruotsiksi (kolmososan eli Harry Potter och Fången från Azkaban). Koska sen olen lukenut aiemminkin (joskin englanniksi), enkä koe tarvetta puida kirjan tapahtumia sen kummemmin, ja koska ehdin jo ruotsiksi lukemisen ihmeestäkin kirjoittaa Harry Potter och Hemligheternas kammarenin yhteydessä, jätän kirjan käsittelemättä. Sen sijaan seuraavaksi kirjoitan Naisesta joka sukelsi maailman sydämeen, jonka senkin ehdin lukea jo pari viikkoa sitten.

Siis:
Charlaine Harris: Dead in the Family. Gollanzc, 2010.
Charlaine Harris: A Touch of Dead. Gollanzc, 2009.

Paluun langoille kruunaa soma tunnustus

2011-10-02T17:38:00.001+03:00

Pahoittelut taas pitkäksi venähtäneestä radiohiljaisuudesta; neljään- jopa viiteenkymmeneen tuntiin venyneet työviikot (no, vain parin viikon ajan), koulukiireet ja muutto pitivät huolen siitä, että allekirjoittaneen ei ollut vaikeaa keksiä tekemistä vapaa-aikaan. Lähinnä siksi, että vapaata aikaa ei juuri näkynyt. No, muuttolaatikot haettiin pois keskiviikkona, jonka kunniaksi sentään painelin Tammen juhliin. Siellä keskityin tosin lähinnä juoruilemaan työkaverin kanssa ja särpimään punaviiniä, joten mitään kovin kirja-aiheisia kuulumisia ei ole kertoa (myöhemmin minulle kyllä selvisi, että ainakin Hanna ja Salla ja kai muitakin kirjabloggaajia oli ollut paikalla, joten heidän blogeistaan löytynee raporttia aiheesta).

Loppuviikko on kulunut sisustuksellisia asioita miettiessä, ja tänään oltiin jopa Ikeassa (uhuh, ei mitään suosikkipuuhaani, kumpikaan edellämainittu). Kaksi kirjahyllyä on koottu ja kaunokirjallisuus aakkostettu. Yksi kirjahylly kokoamatta. Alkaa olla jossain määrin toiveikas olo, että ehkä tämä tästä lutviutuu ja ehkä jonain päivänä ehtii taas jotain muutakin kuin olla töissä ja sisustaa. Ehkä.

Tässä henkisesti poissaollessani Katri oli muistanut ruusutunnustuksella. Vastaan nyt vaikka ensin siihen, ja mietin sitten, mistä tätä harrastusta jatkaisi (en ole myöskään siis ehtinyt viime aikoina lukea - paitsi jotain kuivaa tieteellistä kirjallisuutta). Tässä ruusutunnustuksessa kyseltiin jotain lempijuttuja. Useimpien asioiden suhteen makuni on aika laaja ja muutenkin ailahteleva, joten lempi-minkään listaaminen on hankalaa, mutta kokeillaan taas.

Lempiruoka. Mmm, food! Pidän melkein kaikesta ruuasta. Tällä hetkellä ehkä kaikkein eniten kermassa haudutetuista ruusukaaleista. Ja kaikesta, missä on munakoisoa ja tomaattia. Itsetehtyä guacamolea söisin vaikka joka päivä. Tulinen linssikeitto on ehkä parasta syysruokaa. Ja välillä pitää saada paistetut silakat ja iso kasa perunamuusia, esim. Cellassa.

Lempimakeinen. Etenkin näin aikuisena olen huomannut olevani enemmän suolaisen kuin makean ystävä. Suklaasta pidän, mutta en erityisesti himoitse sitä (eikä minulla ole mitään suuria suosikkeja alalta). Joskus ostan englanninlakuja, ja elokuviin aika usein amerikanpastilleja. Hedelmäkarkit ja salmiakit menettelevät, mutta viinikumeja inhoan. Syön kyllä leivonnaisia mieluummin kuin karkkia.

Lempilukeminen. Öö? Millähän tarkkuudella tähän voisi vastata? No, kirjat nyt itsestäänselvästi, tarkennetaan nyt kuitenkin, että romaanit ennemmin kuin runot tai näytelmät. Romaaneista mieluummin yleinen kauno kuin dekkarit, mutta kyllä niillekin on paikkansa. Tietokirjallisuudesta matkakertomukset, elämäkerrat, myös historiaa ja yhteiskuntaa käsittelevät kirjat. Lehtiä luen muuten aika huonosti, meille taitaa tulla nykyään vain Hesari (no sen luen kyllä joka aamu) ja Mondo (jonka yleensä ehdin hukata, ennen kuin saan luetuksi). Sitten tietysti luen myös blogeja (lähinnä kirja-, mutta muutamia muitakin seuraan) ja uutisia netistä.

Lempipaikka käsitöille. Tähän on vähän vaikea vastata, kun ei tässä ole kehkeytynyt vielä mitään lempipaikkoja muutenkaan täällä uudessa asumuksessa (onkohan tämä tunnustus peräisin jostain neuleblogeista, tämä on vähän erikoinen kysymys). Mutta ennen sohvannurkassa tai nojatuolissa samalla jotain viihdettä katsellen tai kirjaa lukien (käsitöiden tekeminen - tai no käytännössä neulominen, sillä inhoan virkkaamista, ja muuta, esim. pitsinnypläystä, en osaa - on vähän pitkäveteistä, ellei samalla ole tarjolla jotain muuta viihdykettä)

Lempielokuva. Pidän elokuvista, mutta en ole mikään leffafriikki. En muista varmaan puoliakaan näkemistäni elokuvista ja harvoin katson elokuvaa useammin kuin kerran, joten en nyt oikein tiedä mitä tähän vastaisi. Jonkinlainen ikisuosikki on varmaan Star Wars -trilogia, joskin kaikenmaailman typerät digitaaliset editoinnit ja tylsät jatko-osat ovat vähän pilanneet ne. Klassisia kauhusplattereita kuten Evil Deadia ja Bad Tastea on toki vahdattu useampaan otteeseen. Useimmista Almodóvarin leffoista olen pitänyt. Pulp fiction on hyvä (niin on kyllä Reservoir Dogskin). Kummisetä-trilogiakaan ei ole huono.

Tässä vastaillessa tuli kauhea nälkä. Taidan mennä laatimaan haudutettuja ruusukaaleja. Palaan langoille viimeistään, kun saan luetuksi jotain. Tai sitä ennen voisin kyllä yrittää laatia jotain kirjoitelmaa noista aiemmin luetuista kirjoista, mikäli nyt jotain niistä muistan.

Laura Joplin: Love, Janis

2011-09-17T19:38:00.001+03:00

Kirjastoreissulta tarttui mukaan Laura Joplinin sisarestaan Janisista kirjoittama elämäkerta. Olen muistaakseni aiemminkin jonkun Janis Joplin -elämäkerran lukenut (vanhana rokkibiografioiden ystävänä), mutta tätä en ollut tullut lukeneeksi, syystä tai toisesta. Asia tuli kuitenkin korjatuksi (ja kirjakin jo palautetuksi).

Love, Janis on jokseenkin perinteinen elämäkertateos: aivan alussa ollaan "lopussa", tarinan päätepisteessä, ja sen jälkeen melko lailla kronologisesti käydään läpi kohteen elämä esi-isistä alkaen. Tietenkin Laura Joplinin sisaruussuhde kirjan päähenkilöön tuo jonkinlaista "lisäarvoa". Toisaalta nuorempana sisarena hän on joka tapauksessa ollut varsin etäällä kuuluisasta perheenjäsenestään (ihan fyysisestikin, toisen asuessa Kaliforniassa ja toisen Teksasissa), ja niinpä Janisin rokkitähteyden vuosia käsittelevissä luvuissa kirjoittaja on joka tapauksessa joutunut käyttämään runsaasti Janisin tuolloin tunteneiden ihmisten haastetteluja ja muuta elämäkertureiden rutiineja. Tällöin kirja tuntuukin lähinnä ihan-kenen-tahansa kirjoittamalta elämäkerralta.

Kirjan mielenkiintoisinta antia näin ollen ovatkin Janisin nuoruusvuosia käsittelevät osa sekä kirjaan liitetyt Janisin kotiin kirjoittamat kirjeet eri vuosilta, muuten Love, Janis on tosiaan elämäkerraksi aika peruskauraa. Laura Joplinilla tuntuu myös olevan jonkinlainen tarve vakuuttaa lukijalle, että Janis Joplin oli pohjimmiltaan tavallinen, perhettään rakastava ihminen, eikä mikään miehiänielevä naissaatana tai huumeongelmainen reppana. Aikalaisarvioista sen enempää tietämättä voin tässä todeta, että minua ei varsinaisesti yllätä, että joku julkkis on kuitenkin ihminen. Niinhän ne kaikki ymmärtääkseni ovat.

Vaikka Love, Janis on ihan mielenkiintoista ja muutenkin kelpoa luettavaa (nuorempana olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, sen myönnän), olisin myös kaivannut hieman enemmän painotusta musiikin suuntaan. Olen kuitenkin kiinnostunut kirjan päähenkilöstä eritoten hänen musiikkinsa tähden, eikä kirjassa pettymyksekseni käsitelty juuri ollenkaan Janisin musiikillista kehitystä, eri kappaleiden syntyprosesseja tai niiden saamaa vastaanottoa. Myös monet mielenkiintoiset konsertit ja tapahtumat sivuutettiin lyhyellä maininnalla. Sen sijaan ehkä tahattomastikin liikaa huomiota sai Janisin elämäntyyli (sexdrugsrocknroll jne.), josta nainen on muutenkin nykyään ehkä kuuluisampi kuin hienoistaan kappaleistaan.

Arviosta ei nyt tullut kauhean kaksinen. Se johtunee siitä, että allekirjoittanut on vähän kipeä ja lisäksi ei-niin-vähän stressaantunut. Töiden ja opiskelujen lisäksi edessä siintelee muutto (Kolmas linja siis muuttaa pois Kolmannelta linjalta! Blogin nimi ei kuitenkaan vaihdu, vaikka varsin kirjalliselle kadulle tie viekin), ja muuttaminen jos jokin on hermojaraastavaa puuhaa. En siis toistaiseksi lupaa kirjoittaa tänne yhtään ahkerammin. Katsotaan sitten lokakuun puolivälissä.

Laura Joplin: Love, Janis. Bloomsbury 1992. 464 s.

Charlaine Harris: From Dead to Worse & Dead and Gone

2011-09-12T18:04:00.019+03:00

Vuorossa ovat Southern vampire mysteriesin osat 8 ja 9. Luin kirjat jo iät ajat sitten (tai siltä ainakin tuntuu), joten joudun lunttaamaan apua muistivihkon lisäksi myös wikipediasta.

Kahdeksas osa From Dead to Worse oli minulle jonkinlainen pettymys hyvin vetävän All Together Deadin jälkeen: se tuntui lupailevan jatko-osiin käänteitä, joita ainakaan heti seuraava osa ei pystynyt lunastamaan. Kahdeksannessa osassa sankarittaremme on siis palannut Bon Tempsiin räjähdysepisodiin päättyneeltä vampyyrikonfenressimatkaltaan. Edellisessä osassa esitellyt jännitteet eri supernaturaali-ryhmien välillä eskaloituvat, ja sotajalalla ovat niin vampyyrit kuin ihmissudetkin: eivät tosin toisiaan vastaan, vaan keskenään! "Yllättäen" tapahtumiin sekaantuu pahan kerran myös ystävämme Sookie. Lisäksi kirjassa paljastetaan hieman lisää päähenkilöttären epämääräisestä verenperinnöstä, ja hän saa myös uusia sukulaisia, mukaanlukien hieman friikihkön keiju-iso-iso-isä Niallin.

Yhdeksännessä osassa Dead and Gone kirjailija saa taas pakan jotenkin kasaan, joten pidin siitä taas hiukan enemmän kuin edeltäjästään. Tässä osassa sotajalalla ovatkin keijut (fairies, en tiedä onko ne suomennettu keijuiksi, mutta otaksun nyt niin), jotka eivät ole ihan sellaisia leppoisia ja söpöjä miniatyyrikokoisia siipiveikkoja kuin mitä mieleen ensinnä tulee (en kyllä tiedä miksi tulee. Keijuista kuuluisin lienee Helinä-keiju, ja eikös sekin ollut mustasukkainen kiukuttelija?). Keijujen sota onkin sitten vähän verisempää puuhaa kuin edellisen osan vampyyrilliset tai ihmissudelliset välienselvittelyt, ja hengestään on päästä paitsi Sookie (joka nyt jokaisessa osassa on päästä hengestään joka tapauksessa) myös esimerkiksi tämän ensirakastaja vampyyri-Bill. Lisäksi kirjan aikana tapahtuu shapeshiftersien "great revelation", vampyyrien kaapistatuloa jäljittelevä itsensäpaljastus (tsih). Niin, ja Sookie ja Eric saavat viimein toisensa (iih!). Toimintaa siis riitti, joskin koko keijusota-juonikuvio oli aika epäuskottava jopa kirjojen sisäisessä maailmassa. No, tekevälle sattuu.

Näiden jälkeen olen lukenut vielä seuraavan osan Dead in the Family ja novellikokoelman Touch of Dead. Lisäksi odottelen kirjastosta viimeisintä osaa Dead Reckoning, kun en kerran enää tässä vaiheessa viitsi keskenkään jättää. Toivon kyllä, että loppu jo koittaisi, sikäli itseään toistavaksi nämä teelmät ovat käyneet. Tämän lisäksi on todettava, että myös True Bloodin neljäs kausi on ollut suorastaan eeppiset mittasuhteet saavuttanut pettymys. Katson sen ehkä loppuun ja totean, ettei sentään vampyyrisarjoissa ole Buffyn voittanutta, joskin True Bloodin ensimmäinen kausi ylsi loistokkuudessaan aika lähelle. Nyt olo on kuin lapsella, jolta on ryöstetty tikkunekku. En ehkä anna Alan Ballille koskaan anteeksi.

Charlaine Harris: From Dead to Worse. Collancz 2008 (UK). 359 s.
Charlaine Harris: Dead and Gone. Collancz 2009 (UK). 312 s.

J. K. Rowling: Harry Potter och Hemligheternas kammare

2011-09-07T15:00:00.000+03:00

Viimeisimmän HP-leffan jälkimainingeissa palasin Pottereiden pariin. En ole koskaan ollut mikään sarjan suurin fani, mutta pitänyt kyllä kirjoista ja lukenut ne kertaalleen, muutamat osat kahdestikin. Tänä kesänä kuuntelin ensin ykkösen äänikirjana, jonka jälkeen sain päähäni lukea seuraavan osan ruotsiksi. Tämä monen korvaan ehkä vähän omituiselta kalskahtava pälkähdys liittyy jo kauan sitten tekemääni päätökseen opetella lukemaan ruotsiksi. Siis puhun kyllä ruotsia töissä useinkin ja pahamaineinen virkamiesruotsikin on läpäisty jo ajat sitten, mutta ruotsiksi lukeminen tuntuu silti kauhean työläältä. Asiaan oli tultava muutos! (Haluan lukea John Ajvide Lindqvistini alkukielellä!) Yritettyäni turhaan jonkun dekkarin parissa päätin mennä sieltä, mistä aita on vähintäänkin kohtuullisen matala ja tarttua Potteriin. Kirjan maailma oli tuttu ja kirjakin luettu joskus vuosia aiemmin, joten uumoilin, että saattaisin saadakin kirjan kahlatuksi läpi. Ja sainkin!

Kirjan toisessa osassa Harry Potter och hemligheternas kammare nimihenkilömme palaa toisen vuoden oppilaana Hogwartsiin, tosin itse palaaminen sujuu hieman mutkikkaasti ja päätyy kähvelletyn taika-auton törmäämiseen piskande pilträdiin (mitenhän se lie suomennettu, whomping willow kuitenkin, tyrmäyspaju?). Kuten melkeinpä kaikissa sarjan muissakin osissa, myös tässä vanha kunnon Voldemort uhkaa pääsankarimme henkeä ja terveyttä, tällä kertaa ovelan juonen kautta, johon liittyy eräs vanha päiväkirja, Ronin pikkusisko ja hirmuinen basiliski, sekä tietenkin se salainen kammio. Kuvioissa on myös niljakas opettaja Gilderoy Lockhart, joka on jostain syystä ruotsinnettu Gyllenroy Lockmaniksi. Muutenkin Potter-verse oli juuri niin epäilyttävä, kuin miksi sen edellisen kerran tuomitsinkin.

No, tarinan juoni oli tässä nyt melko toissijainen juttu. Sen sijaan allekirjoittanut itse voi nyt todeta ylpeänä lukeneensa ensimmäisen kokonaisen kirjan ruotsiksi sitten abivuonna tankatun Kometen kommerin. Koska olin lukenut tämän kakkos-Potterin aika kauan sitten ja koska juonimuistini on sanalla sanoen onneton, kirja ei tuntunut kertaukselta, vaan sitä luki ihan mielellään. Alkuun lukeminen tuntui rivakkaan lukuvauhtiin tottuneesta itsestäni ärsyttävän hitaalta ja vaivalloiselta, mutta kirjan edetessä tahti parani ja sujuvuus samoin. Paikoin juonenkäänteiden pyörteissä melkeinpä unohti lukevansa ruotsiksi. Kokemus oli niin kiva, että olen itseasiassa jo puolivälissä Fången från Azkabania! Sen jälkeen ajattelin kokeilla uusintalukukertaa jostain Avjide Lindqvistin opuksesta, ja sitten ehkä voisinkin jo siirtyä johonkin ennenlukemattomaan dekkariin tai vastaavaan.

Mites lukijakunta, luetteko ruotsiksi ollenkaan? Tai ylipäänsä muilla kielillä kuin suomeksi? Tai voitte te kommentoida jotain vaikka Harry Pottereistakin, tai on se aihe oikeastaan muutenkin vapaa! Puhukaa!

J. K. Rowling: Harry Potter och hemligheternas kammare. Ruots. Lena Fries-Gedin. Tiden 2000. 427 s.

Jean Kwok: Girl in Translation

2011-09-06T22:55:00.002+03:00

Tässäpä toinen kirja, jota kirjablogeissa on tänä kesänä luettu melko taajaan. Minulle Girl in Translation matkusti samassa paketissa One Dayn, Tiger's Wifen ja Great Housen kanssa erään bookdepositoryä selaillen vietetyn tuokion jälkeen. Tartuinkin ensin kirjoista noihin eniten blogihuomiota saaneisiin (ollakseni kerrankin ajan tasalla, tosin tämä ajantasaisuus on mennyt kieltämättä vähän mönkään nettipulmien hidastaessa bloggaustahtia) eli One Dayhin ja Girl in Translationiin, kun taas Tiger's Wife ja Great House odottavat vielä vuoroaan.

Girl in Translationin päähenkilö on 11-vuotias hongkongilaistyttö Kim, joka muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin. Tuoreet siirtolaiset ovat äidin sukulaisten armoilla, eikä elämä totisesti olekaan mitään juhlaa uudessa maassa kielitaidottomana tehtaassa raataen ja murjussa asuen. Äidin Paula-sisko osoittautuu katkeraksi ilkimykseksi, jolle maksettava velka ei tunnu koskaan loppuvan, ja kotona Hong Kongissa taitava musiikinopettaja-äiti kutistuu New Yorkissa kielitaidottomaksi tehdastyöläiseksi, eikä köyhä Kimberlykään oikein sopeudu amerikkalaisnuorten elämään (eikä hänellä toki kielenopettelun, läksyjen ja koulun jälkeen vaatetehtaassa ahertamisen jälkeen ole oikein siihen saumaakaan). Äidin ja tyttären köyhyys on melko karmivaa, samoin ympäröivän yhteiskunnan tietämättömyys kiinalaissiirtolaisten olosuhteista. Onneksi (!) Kim on sentään ylimaallisen lahjakas oppilas, joka lopulta jaksaa ahertaa itsensä ja äitinsä pois kurjuudesta.

Teos on käsittääkseni yhdysvaltalaisen Jean Kwokin esikoiskirja, johon tämä on ammentanut omia kokemuksiaan siirtolaisuudesta ja amerikankiinalaisuudesta. Kwok kirjoittaa hyvin esiin siirtolaisen kielitaidottomuuden aiheuttamat tilanteet, sen, miten omalla kielellään fiksut aikuiset joutuvat kielitaidottomina lapsen tai suorastaan idiootin asemaan, sekä sen, miten kielen paremmin oppivat lapset joutuvat ottamaan vastuun paitsi itsestään myös jokapäiväisten arkiaskareiden sujumisesta uudessa maassa. Pidin myös kirjoittajan kuvausta perheen ahdingosta melko uskottavana, vaikka ei minulla tietenkään ole mitään hajua saati omakohtaista kokemusta kiinalaissiirtolaisten asemasta Yhdysvalloissa.

Kirjan tarina on minusta kohtuullisen vahva ja edellämainitut seikat tuovat uskottavuutta, mikä onkin hyvä, sillä kielellisesti tai noin muutoin elämyksellisesti lukukokemus ei ole kauhean kummoinen (vaikka toisinaan Kimin ja äidin asuinmurjun ja muun kurjuuden kuvailu tuntui kyllä suorastaan dickensiaaniselta rottineen, torakoineen ja rikkinäisinä ikkunoineen). Girl in Translation oli nopea, melko kevytkin lukea, eikä se näin jälkikäteen ajatellen jättänyt sen kummempaa jälkeä mieleen. En tiedä oliko kirjassa jokin opetus, mutta ainakin kävi selväksi että ns. amerikkalainen unelma kyllä toimii, kunhan vaan on jäätävän lahjakas ja mielipuolisen sitkeä ihminen, joka opiskelee päivät ja raataa tehtaassa illat läpeensä. Jonkinlainen helpotus oli itselleni kirjan "epäromanttinen" loppuratkaisu, jonka tosin aavistinkin tulevan.

Kaikenkaikkiaan ihan kelpo kirja, johon tuskin kuitenkaan tulen toista kertaa palaamaan. Tämän lukemani version (UK) kansi oli myös ihan kaunis. Käännöksiä-suomennoksen ovat lukeneet lukuisat seuraamani bloggaajat, ainakin Karoliina, Katja/Lumiomena, Hanna ja Susa, alkukielellä sen on lukenut Mari A.

Jean Kwok: Girl in Translation. Penguin Books 2010. 290 s.

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa

2011-09-01T15:00:00.002+03:00

No niinhän siinä kävi, että satuin sittenkin lainaamaan Mari Jungstedtin järjestyksessään toisen Gotlantiin sijoittuvan dekkarin Meren hiljaisuudessa, se kun kirjaston hyllystä osui silmään.

Edellisen kirjan tapaan tässäkin ollaan Gotlannissa ja murhaillaan. Kuvioissa ovat samoin jo tutut leppoisahko poliisimies Anders Knutas ja ärsyttävä toimittaja Johan Berg. Kirjan alussa hengestään pääsee alkoholisoitunut valokuvaaja, eikä juoppojen välienselvittelyksi päätelty henkirikos herätä sen suurempaa kiinnostusta sen enempää poliisissa kuin tiedotusvälineissäkään. Murhatusta paljastuu kuitenkin epämääräisiä seikkoja, ja kun kuukautta myöhemmin sitten katoaa14-vuotias koulutyttö, alkavat eräiden harmaat aivosolut yhdistellä tapauksia toisiinsa. Kirjan alku on melko pitkä ja pitkäveteinenkin, mutta sitten alkaa tapahtua. Loppuratkaisu ei ole ihan niin ennalta-arvattava kuin se ensimmäisessä osassa oli, joskin taaskin kirjailija muistaa huolellisesti vähän vihjailla, kuka mahtaa olla murhaaja.

Pidin edelleen Jungstedtin melko pelkistetystä kirjoitustyylistä, ja erityisesti lukujen lyhyydestä ja monista näkökulmanvaihdoksista. Sen sijaan meinasin repiä pelihousuni henkilöhahmo Johan Bergin kanssa: tyyppi on ärsyttävä vinkuja, eikä minua enää tippaakaan kiinnostanut tämän ja paikallisen Emma Winarven välille kehitelty tympeä romanssi. Koska pelkään, että tästä romanssikuviosta ei päästä vielä seuraavissakaan osissa, en tunne suurta mielenkiintoa niitä kohtaan. Toisaalta toivon, että "ala lukea ruotsiksi" -hankkeeni etenee piakkoin Harry Pottereista dekkareihin, jolloin Jungstedtiin palaaminen alkukielellä saattaa tulla kyseeseen. Ehkä!

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa (I denna stilla natt). Otava 2007, suom. Leena Peltomaa. 363 s.

David Nicholls: One Day

2011-08-31T22:19:00.001+03:00

Pikainen paluu blogimaailmaan (asuntomme on edelleen vailla nettiä. Olen muuten jokseenkin sopeutunut tilanteeseen, mutta bloggaamisharrastukselle tämä tekee kyllä hallaa!) David Nichollsin One Dayn merkeissä. Tästä kirjasta on tänä kesänä kirjoitettu vähän kaikkialla, ja vaikka olen koittanut olla lukematta ihan hirveästi arvioita kirjasta, tuntuu, ettei minulla ole tästä mitään kovin uutta sanottavaa.

No, sanotaan nyt jotain kuitenkin. Mikäli joku on vielä välttynyt tiedolta, mistä kirja kertoo, kerrataanpa lyhyesti. Nuoret britit Emma ja Dexter kohtaavat valmistujaispäivänään, 15. heinäkuuta vuonna 1988, Edinburghissa, jossa molemmat ovat opiskelleet samassa yliopistossa. Jotain tuntuu osuvan kohdilleen, mutta ei sitten kuitenkaan. Nicholls punoo aiheesta tarinan, jossa palataan Emman ja Dexterin pariin 15. heinäkuuta, vuodesta toiseen, kahdenkymmenen vuoden ajan. Toisinaan - useammin kuin eivät - heidän tiensä risteävät, toisinaan taas elämät menevät eri latuja. Rikkaan perheen poika Dex tuntuu välillä saavan kaiken kuin tarjottimella, työväenluokkataustaisen Emman raataessa ravintolassa. Välillä roolit ovat päinvastoinkin, ja joka tapauksessa kumpikaan ei oikein onnistu olemaan onnellinen. Lukija jännittää, saavatko he lopulta toisensa. Lopussa ehkä vähän itkettääkin.

Mitä minä sitten tykkäsin? One Day on oikein taidokkaasti kirjoitettu lukuromaani. Alussa en oikein meinannut innostua, kanniskelin kirjaa varmaan viikon mukanani ja luin sivun silloin, toisen tällöin, ennen kuin tarina imaisi mukaansa. Romaanin rakenne on yllättävänkin toimiva, ja Nicholls onnistuu kehittelemään yhtenäisen tarinan kertomalla vain yhdestä päivästä, kerran vuodesta. Emman ja Dexin lisäksi muut henkilöt eivät oikein jää mieleen, vaan eipä varmaan ole tarkoituskaan. Kirjassa on jotenkin brittiläinen tunnelma (vaikka en olekaan mitenkään erityisen innostunut saarivaltiosta toisin kuin monet muut täällä kirjablogosfäärissä, jotain kirjallisesti minuun vetoavaa erityisesti Lontoon kuvauksessa kyllä on), ja vaikka välillä todenteolla tuskastuin päähenkilöihin ja tarinaankin, myönnän että lopulta viihdyin kirjan parissa oikein mainiosti.

Monissa arvioissa on tullut esiin eräs kirjailijaan liittyvä seikka, ja minuakin se jo lukiessa mietitytti. Minun pokkariversioni alkusivuillakin jo seisoo, että herra kirjailija Nicholls on käsikirjoittanut mainiota tv-sarjaa Cold Feet eli Rimakauhua ja rakkautta. Ja toden totta, minusta kirjassa oli välillä ihan hirveästi kyseisestä sarjasta muistuttavia kohtauksia tai hetkiä, ja ylipäänsä lukiessa tuntuu välillä siltä, että lukisi elokuvan tai tv-sarjan käsikirjoitusta (jollaisia en oikeasti ole kauheasti lukenut, muistaakseni jonkun kirjaksi painetun elokuvakäsikirjoituksen joskus luin). En kuitenkaan osaa sanoa, olisinko osannut yhdistää tuntemuksiani juuri Rimikseen, jos en olisi tiennyt tästä kirjailijan taustasta. Yhtä kaikki, mielessäni kuvittelin Emmalle Helen Baxendalen kasvot (kun taas Dexterin naamaksi pääni sovitteli Jonny Lee Millerin, jonka tunnetuin rooli taitaa olla Trainspottingin Sick Boynä). En kertakaikkiaan voi mennä katsomaan kirjasta tehtyä elokuvasovitusta, eihän Emma voi näyttää yhtään Anne Hathawayltä!

Tämän kirjan ovat lukeneet varmaan ainakin puolet seurailemistani kirjabloggaajista, joten tällä kertaa pitäydyn linkittämisestä ja yritän sen sijaan ehtiä laatia jotain tekstiä noista tässä netittömyyden aikana lukemistani kirjoista.

David Nicholls: One Day. Hodder & Staughton. 2009 (paperback 2010). 435 s.

Charlaine Harris: All Together Dead

2011-08-21T12:17:00.000+03:00

Vakavammista aiheista palaamme jälleen Southern vampire mysteriesien pariin. Tällä kertaa lukukokemus oli ilmeisesti melko heppoinen, ehdin nimittäin jo unohtaa lukeneeni koko kirjan (!). Totuttuun tapaan kirja oli kyllä muistaakseni sukkelalukuinen, helppo ja melko viihdyttävä. All Together Dead on jo sarjan seitsemäs kirja, ja paria edellistä osaa vaivannut välityöluonteisuus väistyi tässä hieman: tarina edistyi etenkin kirjan lopussa aivan uusiin sfääreihin, ja kieltämättä jo hieman odottelen seuraavan osan kimppuun pääsemistä (se onkin itseasiassa minulla tuolla laukussa ja pääsen ehkä tänään sitä lukemaan, olin nimittäin päättänyt ensin selättää mukanani olleen ruotsinkielisen Potterin, mutta siitä lisää myöhemmin!).

Juonesta lyhykäisesti kertoakseni: All Together Deadissa päähenkilömme Sookie päätyy osallistumaan eräänlaiseen suureen vampyyrikonventioon Louisianan kuningattaren entouragessa. Sen puitteissa sankarittaremme pääsee matkustamaan ennennäkömättömiin maisemiin, toisinsanoen pois etelävaltioista. Hänelle myös luvataan kohtuullinen palkkio vaivoistaan. Ikävä kyllä jollakin osallistujalla tuntuu taas olevan pahat mielessä, ja pian itse kukin saa peljätä henkensä edestä. Lopun tapahtumat saavat melkeinpä eeppiset mittasuhteet (räjähdyksiä! verta! pakokauhua!). Ja, kuten annoinkin jo ymmärtää, tästä seuraa melko kiintoisa asetelma seuraavia osia varten.

Parasta tässäkin osassa oli soljuva juoni, näppärä dialogi sekä jonkinlaisena poikkeuksena edellisiin osiin myös jonkinlaisen "suuren juonen" eteneminen. (Ajatus "jaksojuonesta" ja "kausijuonesta" yhdistyy mielessäni lähinnä tv-sarjoihin, mutta tarkemmin ajatellen myös monet fantasiakirjat hyödyntävät samantapaista rakennetta.) Heikkoudetkin olivat aika pitkälti samoja kuin edellisissäkin osissa, mutta en nyt jaksa tätä kauheasti moitiskella: lienee itsestäänselvää, että heppoisehkona fantasiaseikkailuna alkanut sarja ei missään vaiheessa muutu korkeakirjallisuudeksi. Sallin itselleni tällaisia pieniä paheita, en sentään seuraa tositelevisiota (seikka, joka kyllä varmaan johtuu enemmänkin siitä, ettei meillä ole televisiota kuin siitä, että olisin ihmisenä jotenkin tosi-tv:n yläpuolella).

Sen sijaan haluaisin kiinnittää huomiotanne siihen, että Uppoa hetkeen -blogissa on luettu koko sarja ja arvioituna on jo kolme ensimmäistä osaa! Siellä siis pääsee pian järjestyksessä lukemaan koko sarjan arviot. Seuraan jännityksellä!

Charlaine Harris: All Together Dead. Gollantz 2008, United Kingdom.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

2011-08-20T11:35:00.001+03:00

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa on kirja, johon liittyy kohdallani paljon kaikenlaista odotusta. Kiinnostuin kirjasta sen ilmestyessä alkuvuodesta, sillä olin pitänyt Silfverbergin Nytiin kirjoittamista kolumneista, ja lisäksi joskus opintojeni alussa istuin jollain humanistin uranäkymät (hehheh!) -tyyppisellä luennolla, jossa Silfverberg oli puhumassa ja vaikutti oikein symppikseltä ihmiseltä. Pyörittelin teosta käpälissäni kun se kirjakauppaan ilmestyi, mutta vaikka mielelläni laitankin rahaa kirjoihin, en kuitenkaan ollut valmis maksamaan yli kolmeakymppiä ohkaisesta lipareesta, vaikka sen sisältö olisi kuinka painavaa (kuten sittemmin osoittautui olevan, mutta silti!). Yhtä kaikki odotukseni Silfverbergin esseitä kohtaat olivat melko suuret, ja useampia kehuvia arvioita silmäiltyäni ehkä vieläkin suuremmat. Mutta mistä saisin kirjan?

No, sieltä mistä niin usein muutenkin. Tein siis varauksen kirjastoon. Olin sen kanssa vaan hiukkasen myöhässä, ja jokunen muukin (tarkalleen ottaen 85 ennen minua) oli tullut samaan lopputulokseen. Odottelin siis varausta saapuvaksi huhtikuusta asti, ja pari viikkoa sitten se viimein tuli! Otin kirjan mukaan heti mökkireissulle lukemiseksi ja ahmaisin sen parissa päivässä (välillä piti uida, saunoa, syödä ja seurustella, joten en saanut lukea sitä ihan yhteen menoon, mikä on ihan hyväkin, niin sain välillä sulatella lukemaani). Reissulta palatessani kohtasin kuitenkin sitten tämän edellisessä postauksessa mainitsemani internetittömyysongelman, joten nyt olen sitten saanut odotella tämän postauksen kanssa. Mutta nyt lähtee!

Tai no, lähtee ja lähtee. En nimittäin oikein tiedä, miten tätä mainiota kirjaa pitäisi lähestyä. Paljon on jo sanottu ansiokkaissa arvioissa, ja etenkin haluaisin kiinnittää huomiotanne Kirjavan kammarin Karoliinan eriomaiseen viisiosaiseen arvioon kyseisestä kirjasta. Kuten Karoliina, minäkin innostuin sen verran Silfverbergin oivaltavasta ja provosoivastakin tyylistä, että haluaisin siteerata tähän suunnilleen koko teoksen. Onneksenne jätin sen kotiin, joten joudun nyt tyytymään hyvin lyhyisiin muistiinpanoihini.

Luonto pakastimessa on jaettu temaattisiin osioihin: eläin, ihminen, koti, nainen, työ, jumala ja kuolema. Esseet siis tavalla tai toisella liittyvät näihin teemoihin. Ratkaisu on erikoinen, toimiva ja viihdyttävä. Etenkin kirjan alkupäässä (osioissa eläin, ihminen, koti ja nainen ainakin) mieleni teki jatkuvasti hihkua, niin oivaltavasti ja hyvin Silfverberg on osannut pukea sanoiksi minun ajatuksiani. Ja lisäksi vielä sellaisiakin, joita en ollut itse vielä huomannut ajatellakaan. Mahtavaa! (Kääntöpuolena voidaan huomioda, että Silfverbergin kanssa eri mieltä olevat ihmiset eivät varmaankaan hirveästi pidä tästä kokoelmasta, jos nyt siihen ylipäänsä tarttuvat, mitä kyllä suuresti epäilen.) Kirjan viimeisten teemojen osalta en ihan niin syvästi samaistunut Silfverbergiin, mutta kiintoisaa luettavaa olivat nekin yhtä kaikki.

Yleisesti ottaen Luonto pakastimessa sisältää esseitä (tai esseehköjä tekstejä kuten Silfverberg itse johdannossa määrittelee) suurista ja vakavista aiheista. Silfverberg kirjoittaa taitavasti, kevyestikin, välillä kiivastuu, hämmästelee meidän ihmisten typeryyttä ja omituisia tapoja. Toisin kuin nämä nuoret vihaiset esseistimiehet (viittaan nyt ennenkaikkea Nyleniin ja Hännikäiseen, joilta - myönnän - olen tosin lukenut vain muutamia tekstejä, en kokonaisia teoksia ja silti vertaan heitä nyt Anuun), Silfverberg ei syyllistä maailman tai omista ongelmistaan yksinomaan toisia, eikä erityisesti kiillota omaa kruunuaan. Päinvastoin, minusta Silfverbergin ote on jotenkin panhumaaninen, eikä kirjoittaja erota itseään muusta ihmiskunnasta, vaan ihmettelee, miksi me syyllistymme julmuuksiin eläimiä kohtaan, miksi meidän kaikkien tulisi tuntea syyllisyyttä tai miksi me feministit meikkaamme. Poikkeuksena tästä toki ovat viimeiset osiot: ei-uskovaisen ja uskovaisen välillä on nimittäin eräänlainen ylittämätön muuri, eikä ei-uskovainen voi saada otetta uskovaisen kokemusmaailmasta (ja tietenkin myös päinvastoin).

Kaikenkaikkiaan tämä teos on kyllä ehdotonta lukemistoa melkeinpä kelle vain. Olen alkanut kallistua sille kannalle, että ehkäpä itsekin nöyrryn tämän ostamaan ihan vaan kannatuksen vuoksi. Katsellaan.

Luonnosta pakastimessa ovat edellämainitun Karoliinan lisäksi bloganneet ansiokkaasti myös ainakin Mari A. ja Ina. Muistelen, että joku muukin olisi, mutta en nyt äkkiseltään löytänyt. Jos siis olet, ilmianna itsesi kommenteissa!

Anu Silfverber: Luonto pakastimessa. Teos, 2011. 277 s.

Makoisa tunnustus ja pahoittelut radiohiljaisuudesta

2011-08-19T09:47:00.000+03:00

Taloutemme on - saanen huomauttaa, että allekirjoittaneesta riippumattomista syistä - ollut viimeiset pari viikkoa ilman internettiä. Bloggaamiseen internetittömyydellä on ollut suorastaan lamauttava vaikutus, enkä kertakaikkiaan ole niin järjestelmällinen ihminen, että kirjoittaisin postaukset kotona ja painelisin jonnekin niitä julkaisemaan. Saati että laatisin postauksia puhelimen internetyhteydellä. No, nyt satuin pääsemään netin ääreen kyläillessäni täällä Itä-Suomessa, joten vastaan nyt ainakin yhteen tunnustukseen ja koitan myös ehtiä laatia pari kirjajuttua.

Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni muisti jo runsas viikko sitten tunnustuksella. Kyseisen tunnustuksen yhteydessä on siis määrä paljastaa itsestään kolme seikkaa, tarkalleen ottaen lempiväri ja -ruoka sekä unelmien matkakohde. Kysymykset nyt ovat jokseenkin mahdottomia vastata (rakastan ruokaa melkein yhtä paljon kuin matkustelua). Mutta katsotaanpa.

1. Lempiväri. Jaahas. Pukeutuessani suosin nykyisellään pääasiassa mustaa (vaatteet sopivat näppärästi yhteen ja melkein kaiken voi pestä yhdellä kertaa), pidän kuitenkin myös esimerkiksi luumunvioletista. Muita minulle mieluisia värejä ovat esimerkiksi ns. poltettu oranssi, sumuisen harmaa ja laventeli.

2. Lempiruoka. Tämä on vielä vaikeampi. Rakastan ruokaa. Toissapäivänä julistin inkivääri-kikherne-kalacurryn lempiruoakseni, mutta toisaalta yleensä kovin pahasti ei mennä pieleen myöskään yhdistämällä tomaattia, munakoisoa ja juustoa. Tai tofua, inkivääriä ja korianteria. Tai avokadoa, limettia ja sipulia. Itselaadittua guacamolea voisin syödä melkeinpä päätoimisesti. Ja kohta koittaa taas ruusukaaliaika!

3. Unelmien matkakohdekin vaihtuu säännöllisesti (eli aina kun luen tai kuulen jostain uudesta mielenkiintoisesta paikasta). Eurooppalaisista kaupungeista Barcelona on lunastanut pysyvän paikan sydämessäni. Lontoo ja Berliini lienevät myös sellaisia paikkoja, joihin voi mennä aina vaan. New York ei myöskään ole hullumpi mesta. Eräänlainen melko pysyvä unelma on reissata läpi koko uuden maailman, ehkäpä pitkin länsirannikkoa Alaskasta Tulimaahan. Lapsena olin kauhean kiinnostunut arkeologiasta, ja yhdenlainen haave on myös käydä tutkimassa muinaisten kulttuurien jälkiä ympäri maailman.

Tunnustusta piti ilmeisesti jakaa eteenpäin. Koska olen yllämainitusta syystä aivan ulalla myös muiden kirjablogien edesottamuksista, minulla ei ole hajuakaan kuinka moni tämän on saanut. Yritän jossain vaiheessa ehtiä käydä jonkinlaisella lukukierroksella ja palaan sitten asiaan!

Netittömyyden aikana ehdin lukea viisi kirjaa, joten luvassa on muutenkin hieman kiinniotettavaa. Ensimmäisenä aion puida Anu Silfverbergin esseekokoelmaa Luonto pakastimessa, stay tuned!

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone (äänikirja)

2011-08-08T23:33:00.000+03:00

Ensi alkuun heti mainostan, että tänään eräissä blogeissa on käyty mielenkiintoista keskustelua paino-, lyönti- asia- tahi muista virheistä kirjallisuudessa, kielenhuollosta, oikolukemisesta ja toimittamisesta. Ensin asiaa ehdittiin puida jo heinäkuussa Rönsyssä, josta pallo lähti Inahdukseen. Sattumalta aiheesta kirjoitti tänään myös Hanna. Kiintoisaa! Itsekin tulen jonkun verran aihetta pohdiskelleeksi, tuleehan osa elannostanikin oikulukuhommista ja vastaavista. Aihetta on yllämainituissa paikoissa käsitelty kuitenkin sikäli kattavasti, että jätän nyt suuremmat jaaritukset sikseen ja siirryn päivän varsinaiseen teemaani, nimittäin Harry Potteriin ja äänikirjoihin.

Harry Potterista minulla tuskin on mitään uutta sanottavaa, mutta sanonpa nyt sanasen silti. Potter-buumin alettua minua ei olisi koko kirjasarja voinut vähempää kiinnostaa (yläasteaikainen itseaiheutettu fantsuyliannostus lienee suurin syypää tähän kiinnostuksen puutteeseeni). Joskus lukion jälkeen (eli tuossa 2000-luvun alkupuolella) lainasin kuitenkin ystävältäni ensimmäisen osan pokkarina englanniksi, ja ennen pitkää huomasinkin lukeneeni kaikki osat. Niin pitkälle en kuitenkaan ajautunut, että olisin mennyt jonottamaan kirjoja ilmestymisyönä: omistan itseasiassa vain yhden sarjan kirjan, viime kesänä alekorista poimitun viimeisen osan pokkarina. Olen lukenut Potterit englanniksi, ja lisäksi muistaakseni ensimmäiset kaksi osaa myös espanjaksi. Jaana Kapari-Jatan kehuttuja suomennoksia kohtaan en sen sijaan ole tuntenut kiinnostusta.

Kaikenkaikkiaan suhteeni J. K. Rowlingin rahasampoon häilyy varmaankin jossain vähän innostuneen ja hieman etäisen välillä. Lisäksi en ole malttanut olla miettimättä kirjojen tarjoilemaa hieman vinksahtanutta maailmankuvaa: kirjoissa maailmaa salaisesti enemmän tai vähemmän hallitsevat suht keskiaikaisiin tapoihin jumiutuneet kaapuveikot, jotka pitävät itseään selvästi aika tavalla normi-muggleja (suomeksi termi lienee jästi) ylempinä ja katsovat mm. aiheelliseksi sorkkia kyseisten tavan pulliaisten mieliä vähän miten lystäävät. Syntyperä on näille veikoille melkeinpä kaikki kaikessa, ja vaikka kirjoissa toki on nähtävissä hieman rasismi-kritiikkiä, itse sankarihahmomme Harry sattuu kuitenkin olemaan sankari lähinnä siksi, että on syntynyt sellaiseksi, ei esimerkiksi siksi, että hän olisi sankariksi jotenkin erityisen soveltuva. Eikä hän kyllä olekaan: tyyppi rikkoo sääntöjä, käyttää julmia taikoja ja muutenkin kieroilee minkä ehtii (tämä kaikki on toki sallittua Harryn ilmeisen erityisluonteen ansiosta...). Muun ajan kaveri surkuttelee kohtaloaan, syyllistää kavereitaan milloin mistäkin ja on ylipäänsä aika ärsyttävänoloinen heppu (jonkunlaisena puolustuksena todettakoon kuitenkin, että tyypillä on melko mielipuolisen inhottavia vihamiehiä). Samoin pahikset ovat lähinnä pahiksia, koska ovat syntyneet sellaisiksi (tai viimeistään Hogwartsiin tullessaan Slytheriniin eroteltu, sillä Slytheriniin kuuluminen on ilmeisen pahuuden, alhaisen mielen ja kunniattomuuden merkki). Muutenkin velhojen maailma on hämmästyttäjän kivikautinen: demokratiasta ei olla ilmeisesti kuultukaan, inkvisitiomainen Ministry of Magic vahtii alaisiaan herkeämättä, koulun "talot" heijastelevat hämmentävällä tavalla luokkajärjestelmää, velhojen (koti)talous perustuu sangen esi-modernilta kalskahtavalle orjajärjestelmälle, ja kaikkien henkilöiden ilmeiden perimmäinen tarkoitus on avioitua vertaistensa "velholuokan" kanssa ja tuottaa lisää jälkikasvua ylläpitämään kieroutunutta järjestelmää. Mitä ihmettä lasten oikein annetaan nykyisin lukea?

No, jos ylläesitetyn kaltaisiin pikkuseikkoihin ei takerruta, Potterit ovat erinomaisen viihdyttäviä kirjoja, sen auliisti myönnän. Niinpä kun tajusin, että itse Stephen Fry on lukenut Potterien englanninkieliset äänikirjaversiot, tunsin kutkutusta kuunnella ne. Keväällä jonain päivänä vihdoin varasin kirjastosta ensimmäisen osan cd-paketin. Tallensin sen puhelimeeni (niin ei varmaankaan saisi tehdä, mutta vetoan mm. siihen, että taloudessamme ei ole tällä hetkellä toimivaa cd-soitinta), mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi aloittaa kuuntelua ennen kuin äärimmäisessä hädässä: istuin junassa palatessani lomareissulta ja olin ehtinyt lukea kaikki matkalukemiseni ennen viimeistä etappia. Kauhea tilanne! Sitten onnekseni muistin, että olin tallettanut puhelimeeni viihdettä juuri sellaisia tilanteita varten. Kuuntelin ensimmäisen luvun ja viihdyin kohtalaisesti. Palasin teoksen pariin lopullisesti kuitenkin vasta pari viikkoa myöhemmin, ja sainkin sen sitten kuunneltua muutamassa päivässä loppuun.

Ottamatta nyt kantaan kirjan varsinaiseen sisältöön (ken ei muista tahi tiedä, mitä ensimmäisessä Potterissa tapahtuu voi lukea siitä esim. tästä), aion sen sijaan kommentoida ihka ensimmäistä äänikirjakokemustani. Olin hieman ounastellut aiemmin, että äänikirjat saattaisivat käydä liikaa kärsivällisyyteni päälle: luen aika nopeasti, joten äänikirjojen hidas ääneenluku saattaisi turhauttaa. Tältä osin tunsin itseni kyllä: mikäli yritin keskittyä pelkästään kuuntelemiseen, ajatukseni alkoivat joko harhailla tai sitten meinasin nukahtaa. Välillä kuuntelu vaatikin melkoista keskittymistä, ja olikin mukavampaa, jos samalla oli käsille jotain tekemistä (esim. ruoanlaitto ja siivoaminen toimivat ihan hyvin, luultavasti myös neulominen, mutta en neulo kesäisin joten en päässyt testaamaan asiaa). Aluksi kirjan maailmaan pääseminen vain kuunnellen tuntui vähän hankalalta, mutta kirjan edetessä se helpottui, lopulta kuuntelin kirjaa jopa syödessäni (jännä kohta! en malta lopettaa!), joka olikin aika erikoista jopa tällaiselle paatuneelle syödessälukijalle.

Lukijana Stephen Fry oli aika lailla nappivalinta: miehen hieno ääni ja rauhallinen brittienglanti sopivat tarkoitukseen mainiosti. Työkaverini kanssa tosin pohdimme, voisiko kirjoista saada toisen äänikirjaversion Alan Rickmanin lukemana (siis onhan niistä useita kansiversioitakin!). Sillä miehellä kun on nimittäin semmoinen ääni, että kuuntelisin varmaan vaikka puhelinluetteloa, jos se olisi saatavilla Rickmanin lukemana (ei taida olla).

Vaikka äänikirjat eivät tämän yhden kokemuksen perusteella missään nimessä tule kilpailemaan tavallisten kirjojen kanssa, kokemus oli ihan miellyttävä. Varasin kirjastosta lisää Potter-äänikirjoja ja aion kuunnella niitä syksymmällä, neule ja teekuppi käsien ulottuvilla.

Mitenkäs lukijakunnan edustajat, oletteko kovastikin ehtineet kuunnella äänikirjoja? (suosituksia otetaan vastaan!)

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone. Audio book. Read by Stephen Fry. Marlborough, 2004.

Jutun kuvituksena satunnaisia otoksia kesän reissulta, sillä en pystynyt kuvaamaan "kirjaa", joka oli puhelimeni, sillä samainen laite on myös kamerani.

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja

2011-08-05T16:50:00.001+03:00

Kiinnostuin Esko Valtaojasta viimeistään silloin, kun eräs opiskelijatoveri jollain (sinänsä Esko Valtaojaan tai tähtitieteeseen liittymättömällä) kurssilla kehaisi Valtaojan ensimmäistä kirjaa Kotona maailmankaikkeudessa. Tämä tapahtui mahdollisesti vuonna 2007, ja koska Kotona maailmankaikkeudessa ilmestyi jo vuonna 2001, olin auttamatta jälkijunassa. No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan, tuumasin, ja varasin kirjan kirjastosta. Ja se oli kyllä mainio! Luin pian sen jälkeen myös seuraavat teokset Avoin tie ja Ihmeitä. Viime syksynä havaitsin Ursan julkaisseen kokoelman Valtaojan muissa lähteissä alun perin julkaistuja ja kolumneja nimellä Kosmoksen siruja. Koska olen ilmeisen harkitsevainen luonne, sain kirjan varatuksi, lainatuksi ja luetuksi vasta tänä kesänä.

Olen tainnut aikaisemminkin tunnustaa täällä (ja ehkä muuallakin), että tunnen ajoittaista, viiltävää kateutta matemaattis-luonnontieteellisesti lahjakkaita ihmisiä kohtaan. Kyllähän itsekin sain ajoittain ihan kohtuullisellakin menestyksellä päntättyä päähäni peruskoulu- ja lukiotasoista tietoa (tosin etenkin lukiossa keskityin johonkin ihan muuhun kuin matemaattisiin aineisiin), mutta ei kertakaikkiaan riitä yhtään holtti ymmärtämään suhteellisuusteorian hienouksia, säieteorian tai termodynamiikan toisen lain yksityiskohdista puhumattakaan. Tunnen hämmästystä ja ihmetyksensekaista kunnioitusta niitä tutkijoita kohtaan, jotka kammioissaan laskevat maailmankaikkeuden toimintaperiaatteita ja ratkaisevat pulmia, joiden kysymyksenasettelukin menee allekirjoittaneelta vakavasti yli hilseen.

Huolimatta näistä ilmeisistä älyllisistä vajavaisuuksistani, tykkään viihdyttää itseäni populääritieteellä. Valtaojan tähtitiedettä popularisoiva ote uppoaa minuun sangen hyvin, ja lisäksi miehellä on hyviä, tai ainakin kiinnostavia mielipiteitä. Minua miellyttää, että Valtaoja usein johdannoksi tahi muuten lisää kirjoituksiinsa viittauksia omaan elämäänsä, minkä lisäksi hän on humoristinenkin. Miehen ylitsevuotava optimismi ja tiedeusko vähän tuntuvat vierailta, mutta nekin hänelle mieluusti sallin. Onhan toki nimittäin sinänsä totta, että toistaiseksi ihmiskunnan elämä on ollut lähes joka elämänalueella melko nousujohteista touhua.

Kuvassa oleva luomu-inkiväärilimonadi ei ole maksettu mainos,
mutta tänne saa kyllä lähettää Whole Earthin limuja testattavaksi!

Jotain nyt tästä viimeisimmästä sanoakseni totean, että pidin useimmista kirjan yksittäisistä artikkeleista. Niiden rakenne ja sisältökin vaihtelivat; tiedelehdissä, Turun Sanomissa ja yliopiston juhlaseminaareissa ei toki aivan samanlainen sisältö sovellukaan. Kuten kaikki tekstikokoelmat, tätäkin vaivasi pieni epätasaisuus. Lisäksi vanhimmat tekstit olivat peräisin 2000-luvun alkuvuosilta ja jo ehkä hieman vanhentuneita. Lisäksi minua ärsytti, että kirjoittajan ote oli paikoin kivan provosoiva (hyvä hyvä!), mutta paikoin taas turhankin sovitteleva. Melkeinpä hauskinta luettavaa kirjassa olivat moniin teksteihin kirjan koostamisen yhteydessä lisätyt jälkisanat, joissa Valtaoja kommentoi omaa tekstiään tahi käsittelemänsä tieteenalan viimeaikaisia kehityskulkuja.

Kaikenkaikkiaan Kosmoksen siruja oli ihan mukava välipala. Seuraavaksi voisin ehkä lukea jotain järeämpää populääritiedettä, en vain vielä tiedä mitä. Sen sijaan sain tänään viimein kirjastosta Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa. Olen jo fani! Rautaa!

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja. Ursan julkaisuja 122. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2010.

Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä

2011-08-04T23:23:00.000+03:00

Ehdinkin jo viime kerralla mainita, että Kathy Reichsin jälkeen satuin tarttumaan toiseen dekkariin heti perään. Kallion kirjaston yli äyräidensä pursuileva dekkarihylly onnistuu houkuttamaan minua puoleensa varsin usein, etenkin kun minulla on taipumusta poimia lainakirjoja palautuskärryistä mieluummin kuin itse hyllyistä, ja tilanahtaus aiheuttanee sen, että dekkareita on aina esillä monta kärryllistä.

No, totta puhuen Mari Jungstedtiin olin suunnitellut tutustuvani jo aiemminkin, ja nyt sitten kun eräs asiakas oli kehunut naisen kirjoja juuri pari päivää aiemmin, kehut tuoreena mielessäni nappasin hyllystä Jungstedtin esikoisen Kesän kylmyydessä (Den du inte ser). Aloin lukea kirjaa melko lailla suoraan kirjastosta lähdettyäni ja odotellessani noutoruuan valmistumista, ja seuraavaan iltaan mennessä se olikin luettu.

Kesän kylmyydessä oli ihan pätevänoloinen dekkari. Ihmettelin kyllä aika lailla suuresti, että murhaaja käytännössä paljastettiin jo pian puolenvälin jälkeen, enkä oikein koskaan saanut selville, oliko paljastus tahallinen vai tahaton (tosin loppuun asti pidin yllä toivoa, että kyseessä olisikin ollut ovela juonenkäänne, ja murhaajaksi olisikin paljastunut joku muu, turhaan). Juonenkäänteet kantoivat ihan hyvin tästä huolimatta, sillä varsinaisesti murhamiekkosen henkilöllisyyttä mielenkiintoisempia olivat kuitenkin tämän motiivit. Kirjassa tapauksen tutkimusta seurataan sekä poliisin että tiedotusvälineiden näkökulmasta, mikä oli ihan mielenkiintoista. Henkilöhahmot nyt vähän jäävät usein dekkareille tyypilliseen tapaan vähän yhdentekeviksi ja paikka paikoin heitä oli kuvioissa tarina kannalta vähän liikaakin.

Kuten juuri sanoin, tarina itsessään toimi ihan hyvin, ja erityisesti pidin siitä, että luvut olivat yleensä hyvin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia katkelmia, joiden jälkeen usein vaihtuikin näkökulma tai keskushahmo. Lukuisista lyhyistä luvuista huolimatta kirja oli ihan skarppi kokonaisuus. Se murhaajan paljastuminen kyllä vaivaa vähän edelleen. Pennel. Pidin kyllä Jungstedtin tyylistä kuitenkin sen verran, että ehkäpä joskus luen tältä jonkun toisenkin dekkarin, mahdollisesti seuraavan osan, Meren hiljaisuudessa.

Luettu siis:
Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä (Den du inte ser). Otava 2006. Suom. Leena Peltomaa.

Kathy Reichs: Luiden viesti

2011-08-02T00:14:00.000+03:00

Olen salavihkaa ja huomaamatta ehtinyt lukea miltei kaikki Kathy Reichsin Temperance Brennan -suomennokset (tai no jonkun osan olen tainnut lukea englanniksikin, mutta joka tapauksessa tämä Luiden viesti on yhdeksäs suomennos kaikkiaan kymmenestä). Lainasin kirjan kun se nyt kirjaston hyllyssä tönötti, mutta aika lähellä oli, ettei se palautunut sinne kuukauden kuluttua lukemattomana. Pari päivää ennen laina-ajan umpeutumista päätin kuitenkin kirjan lukaista.

Kirjan rakenne, ansiot ja heikkoudet olivat aika tarkkaan samat kuin aiemmissakin osissa. Luiden viestin alussa oikeusantropologi Brennan vetää arkeologista kaivausta, josta löytyykin epäilyttävän tuore luuranko. Tämän jälkeen epäilyttäviä ruumiita alkaa löytyä solkenaan, ja toisaalla taas ihmisiä katoaa epäilyttävissä olosuhteissa. Voisikohan mitenkään olla niin, että nämä asiat liittyisivät toisiinsa? (No mitäpä luulette.) Brennan joutuu tuttuun tapaan pälkähään ja hengenvaaraan mitä erilaisimmilla tavoilla (tämä ainakin pälkähässä olo alkaa kyllä pitkästyttää. Mikä siinä on, että pitää mennä sekoilemaan sinne kellariin/asuntoon/metsään, jossa se pahis on, eikä voi odottaa niitä uniformupukuisia tyyppejä joilla on isot pyssyt?). Tekniset yksityiskohdat olivat taas aika mielenkiintoisia. Lisäpisteitä siitä, että tässä kirjassa lukijalle luennoitiin ehkäpä hiukkasen vähemmän kuin aiemmissa osissa.

Luiden viestin jälkeen tartuin jossain ihme mielenhäiriössä vielä Mari Jungstedtiinkin ja nyt olen taas hetkeksi saanut tarpeekseni dekkareista. Mutta siitä Jungstedtista lisää myöhemmin.

Mietinnässä muuten oli kertoa hieman lisää tietoa lukemistani kirjoista, siis lähinnä sellaisia kuin ilmestymisvuosi, kustantaja sekä mahdolliset kääntäjä ja alkuperäinen nimi. Siis tähän tyyliin:

Kathy Reichs: Luiden viesti (Break No Bones). WSOY 2010. Suom. Anna Lönnroth.

Mitään pisteitä en kyllä ala antaa, enkä papukaijamerkkejä.

Charlaine Harris: Definitely Dead

2011-07-27T00:03:00.000+03:00

No niinhän siinä sitten kävi, että yhtenä iltana lukaisin tämän kuudennenkin Southern vampire mysteries -teelmän, vaikka juuri olin päässyt valittamasta vampyyrihömppäyliannostusta. Vetoan siihen, että kaipasin jotain purukumia aivoille enkä jaksanut katsoa viihdettä kun olin juuri tehnyt useamman tunnin töitä läppärin ääressä. Ja niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon siis nyt, että kuulun niihin ihmisiin, joille kannettava tietokone on työpaikka, gradumasiina, viihdekeskus, elokuvateatteri, stereot, tietosanakirja ja puoli seitsemän uutiset. Meillä ei ole televisiota ja cd-soitinkin meni rikki. (Hesari sentään vielä tulee, kun en uskalla aamupökerryksissä käyttää tietokonetta uutisnälkäni tyydyttämiseen. Pelkään, että kaadan kahvikuppini koneen päälle.)

Niin näppärä masiini kuin tämä tietokone onkin, en nyt sentään ihan jokaista valveillaolotuntia jaksa minäkään ruutua tuijottaa. Siispä kirjoja. Mitä vähemmän aivossa on ajattelukapasiteettia jäljellä, sitä simppelimpiä kirjoja (viime aikojen lukemisista päätellen olen kyllä tuhrannut aivokapasiteettini kokonaisuudessaan johonkin muuhun ja lukenut kasapäin tyhjänpäiväisiä dekkareita. Huokaus).

No, sekavat monologit sikseen. Tai siis eivät sittenkään, sillä Sookie Stackhousen sekava monologihan on oleellisessa osassa näitä eteläisen Yhdysvaltain vampyyriseikkailuja. Nehän suorastaan koostuvat siitä!

Tuttuun tapaan Stackhousen missus menee kuudennessa kirjassa suoraa päätä pälkähästä pälkähään. Kierroksessa on uusi deitti, isokokoinen, huomiotaherättävän komea (kuka yllättyi?) shapeshifter Quinn. Esim. ensimmäisillä deiteillä pariskunnan kimppuun hyökkää pari ihmissutta. Pari päivää myöhemmin Sookie huomaa sekaantuneensa kuolleen serkkunsa Hadleyn vanavedessä hieman isomman luokan vampyyripolitiikkaan. New Orleansissa vaikuttava Louisianan kuningatar Sophie-Anne Leclerq, pari noita-akkaa, Teksasin vallanhimoinen vampyyrikuningas ja muutama random vampyyri (mukana vanhat tutut Bill ja Eric!) ja ihmissusi sekä kostonhimoine Peltin perhe sekoittavat tarjoilijattaremme kuviot pahemman kerran. Läheltäpiti-tilanteita piisaa ja milloin kenenkin kulmahampaat ovat upota sankarittaremme kaulavaltimoon. Lopussa pakataan auto ja ajetaan takaisin Bon Tempsiin.

Definitely Dead oli kieltämättä melko sekava, mutta viihdyttävämpi pläjäys kuin edeltäjänsä (Dead as a Doornail). Charlaine Harris osaa rustailla vauhdikkaita juonenkäänteitä, eikä yliluonnollisen höpöhöpöjengin paljouskaan enää niin paljon häirinnyt. Sen sijaan toivoisin edelleen, että hahmojen luonteen kuvailua ei niin voimakkaasti samastettaisi heidän ulkonäkönsä kuvailuun. Ihmettelin myös edelleen rouva kirjailijan käsitystä muodista: kirjoissa muodikkaiksi, trendikkäiksi tai muuten vaan kertakaikkiaan ihaniksi kuvaillut asut kuulostavat kaikki joko halvoilta, kauheilta tai sekä että. Tiukka punainen mekko ja irtohihat? Vaaleanvihreä shifonkiriepu? Oikeesti?

No, kunhan ei liikoja odota, niin ei kauheasti petykään. Seuraavaa osaa odotellessa. Ha.

Hjorth & Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

2011-07-26T10:12:00.001+03:00

Bazar Kustannus, johon suhtauduin pitkään vähän skeptisesti (en oikein kokenut heidän kirjojaan omakseni), on muistanut aktiivisesti kirjakaupantätejä ja -setiä lähettämällä kirjoistaan ennakkokappaleita. Kannatettava käytäntö, sanon minä! Ei ehkä niinkään siksi, että erityisesti haluaisin uusia kirjoja (kirjoista ei totisesti ole tässä taloudessa pulaa), mutta ennakkokappaleiden avulla tulee lukeneeksi kirjoja, joihin ei ehkä muuten tarttuisi. Usein ennakot jäävät minulla kyllä turhan pitkäksi aikaa lojumaan hyllyyn ja kirja ehtii hyvinkin ilmestyä ennen kuin ehdin lukea sitä. Tällä kertaa olin kuitenkin poikkeuksellisen ripeä ja luin Bazarin syksyn uutuusdekkarin Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda) jo nyt. Koska ilmestymispäiväksi on ilmoitettu 6.9., mietin viitsinkö tästä vielä blogatakaan, mutta sitten huomasin kirjan löytyvän jo kirjavinkeistäkin, joten täältä tullaan!

Hjorth ja Rosenfeldt (tämä kaksi kirjailijaa on vissiin joku uusin villitys ruotsalaisissa dekkaripiireissä, vrt. Lars Kepler tai Roslund & Hellström, vaikka olihan jo ennenkin Sjöwall & Wahlöö) kuuluu tavallaan läpeensä tuttuun ja turvalliseen ruotsalaisten menestysdekkareiden kerhoon. Voinkin heti alkuun todeta, että kirja on toden totta aivan näppärästi kirjoitettu. Mitään uutta ja ihmeellistä se ei kuitenkaan lukijalleen tarjoa.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun 16-vuotias Roger Eriksson katoaa Västeråsin pikkukaupungissa. Pari päivää myöhemmin poika löytyy raa'asti surmattuna metsästä. Pojan murha saa aikaan melkoisen huhumyllyn, ja paikallisen poliisin avuksi kutsuttu keskusrikospoliisin murharyhmäkin on pitkään ihan ns. tapahtumista. Kaikki jäljet näyttävät kuitenkin johtavan pojan opinahjoon, Palmlövin snobistiseen yksityiskouluun. Melko varhaisessa vaiheessa kuvioon sekaantuu myös koulun aiempi kasvatti, aiemmin elämässään murharyhmässä työskennellyt psykologi Sebastian Bergman, jonka yksityiselämä on viturallaan, kuten näiden dekkareiden päähenkilöillä on tapana ollakin. Koko juttuun alkuun vastentahtoisesti suhtautuva Bergman onnistuu kuitenkin ratkaisemaan koko poliisivoimia askarruttavan rikoksen (yllätys yllätys).

Takakannen tietojen mukaan Mies joka ei ollut murhaaja aloittaa uuden sarjan, päähenkilönä yllämainittu psykologi Sebastian Bergman. Tein hieman salapoliisityötä ja huomasin, että ruotsiksi ilmeisesti ensi kuussa ilmestyy sarjan toinen osa, Lärjungen.

Kuten jo mainitsinkin, ruotsalaisia dekkareita aiemmin lukeneelle Mies joka ei ollut murhaaja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Tarina on näppärä ja ihan vetävästi kirjoitettu, henkilöhahmotkaan eivät aivan niin yksioikoisia kuin genren edustajissa usein, joskin päähenkilö Bergman on aika ärsyttävä ongelmissaan kieriskelevä egomaanikko. Kaikenkaikkiaan opus on ihan kelpo viihdettä, joskin loppuratkaisun ainakin allekirjoittanut aavisti vähän turhan hyvissä ajoin.

Kirjan nimestä haluaisin tosin esittää vähän ekstrakritiikkiä. Vaikka kirjan alkukielinen nimikään ei varsinaisesti kekseliäisyydellään häikäise, Mies joka ei ollut murhaaja ("mies jolla oli relatiivilause" erään tuntemani sanoin) on kyllä harvinaisen pönttö nimi, enkä voi välttää ajatusta, että tässä yritetään nyt vähän ratsastaa Stieg Larssonin toivottoman kömpelösti nimetyn menestystrilogian siivellä. Vähän nyt ryhtiä siellä!

Loppukevennyksenä hieman esimakua tulevasta: bookdepositorystä tilaamani pokkarit saapuivat! Nyt kun vielä olisi aikaa lukea nämä. Ja päättää, minkä lukisin ensimmäisenä! Luulen valinnan kallistuvan kirjablogistaniassa viime aikoina laajalti esillä olleisiin David Nichollsiin tai Jean Kwokiin, mutta katsotaan nyt.

The Tiger's Wife, Great House, Girl in Translation & One Day

Innoittunut elämäkertapostaus

2011-07-21T22:58:00.000+03:00

P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara valitsi juhla-arvontansa aiheeksi elämäkerrat. Vastatessani arvontaan - en ehkä niinkään himoitessani palkintoa, vaan ehkä pikemmin rakkaudesta omaan ääneeni ja jaarituksiini - onnistuin kirjoittamaan melkoisen kommentinjärkäleen, josta huomasin olevani yllättävänkin innokas elämäkertojen tankkaaja. Etenkin teini-iässä kahlasin läpi elämäkertoja. Erityisen innostunut olin toinen toistaan huumehuuruisemmista rokki-elämäkerroista, mutta muutakin kyllä luin. Nyt aikuisempana olen töiden puitteissa saanut (oiko-)lukea kasapäin melko tylsiäkin elämäkertoja, minkä lisäksi myös oma elämäni on ollut ehkä hiukan mielenkiintoisempaa kuin alle 16-vuotiaana (jolloin elämäkerta-ahnehdintani lieni suurimmillaan), joten elämäkerrat eivät ole enää yhtä vakituista lukemistoa. Aloin kuitenkin parin päivää sitten lukea ihanan Stephen Fryn erinomaisen oloista omaelämäkertaa Moab Is My Washpot, ja sen(kin) tuoman innoituksen puitteissa ajattelin nyt hieman muistella menneitä ja ei-ihan-niin-menneitä ja esitellä muutamia mainioita tai muuten huomionarvoisia elämäkertoja.

Elämäkerta, jonka olen luultavasti useimpia kertoja lukenut on Marianne Faithfullin Faithfull (suom. Elämäni rock'n'roll). Lainasin sen kirjastosta yläasteikäisenä varmaan kahdesti vuodessa ja parikymppisenä muistan lukeneeni sen siihen päälle englanniksikin. 60-luvulla Mick Jaggerin tyttöystävänä tunnetun ja sittemmin huumehisesta elämästään selvemmille vesille päästyään myös musiikillisesti ansioituneen Faithfullin elämä oli minusta kertakaikkiaan kiehtovaa luettavaa. Itävaltalaisen paronittaren ja englantilaisen sotilaan tyttären lapsuus oli sangen erikoinen, eikä myöhempää elämääkään voi ihan tavanomaiseksi sanoa. Suorapuheisessa elämäkerrassaan Faithfull pui 60-luvun misogynististä ilmapiiriä, "svengaavaa Lontoota", kuuluisia tuttaviaan ja huumeisia vuosiaan. Minulla on edelleen erittäin positiivinen kuva tästä elämäkerrasta, mutta syystä tai toisesta en ole uskaltanut hankkia tätä hyllyyni (suomeksi tätä tuskin enää saatavilla onkaan, englanniksi se löytyy kyllä ainakin bookdepositorysta). Hieman ristivalotusta aihepiiriin ovat tarjonneet lukemani The Rolling Stones ja Beatles-kirjat, viimeisimpänä Keith Richardsin Life, josta kirjoitin alkuvuodesta.

Oi Kekeä

Kiinnostukseni 60-luvun musiikillisiin ja ulkomusiikillisiin edesottamuksiin ei toki rajoittunut Isoon-Britanniaan. Noin 14-vuotiaana innostuin mm. The Doorsista. Tuolloin kirjaston hyllystä löytyivät ainakin Ray Manzarekin Light My Fire - Matkani Doorsin kanssa (josta on muuten otettu tänä vuonna uusi pokkaripainos suomeksi) ja John Densmoren Riders on the Storm. Elämäni Jim Morrisonin ja The Doorsin kanssa. Ensinmainitusta en muista juuri muuta kuin sen, että Manzarek kirjoitti ihan liikaa vaimostaan ja antoi aika katkeran vaikutelman itsestään. Jälkimmäisen puolestaan muistelin olevan ehkäpä ensimmäinen kokonainen englanniksi lukemani kirja. Äsken googletellessani huomasin kuitenkin Riders on the Stormin ilmestyneen suomeksi jo 1992, kun taas Light My Firen käännös olisi tullut vasta vuonna 2000. Koska olen varmasti lukenut molemmat kirjat jo ennen vuotta 2000, muistini taisi tehdä tepposet ja ensimmäinen englanniksi lukemani kirja on sittenkin Light My Fire!

Yllämainittujen lisäksi tiedän lukeneeni kirjoja myös esimerkiksi Jimi Hendrixistä, Janis Joplinista, David Bowiesta, Nicosta, Keith Moonista tai John Lennonista. Näistä mikään ei kuitenkaan ole jättänyt mitään pysyvää muistijälkeä mieleeni (no, Janis Joplin - Paratiisin arvet oli muistaakseni ihan mukiinmenevä). Innostuin nuoruusvuosina myös punkista ja pakollisen Nancyn (jossa muistaakseni kiinnosti enemmän ajankuva kuin itse päähahmon puuhat) lisäksi luin varmaan muutakin aiheeseen sopivaa, mutta nekin ovat painuneet unholaan.

Hieman lähempänä nykyhetkeä (toisinsanoen teini-iän jälkeen) olen edelleen satunnaisesti jatkanut tämän rokkielämäkertaharrastukseni parissa. Vähintäänkin maininnan arvoisia ovat olleet ainakin seuraavat opukset: Muistaakseni kesällä 2006 luin Bob Dylanin omaelämäkerran ensimmäisen osan Chronicles I, jossa cooliuden huipentuma vihdoin avaa sanaisen arkkunsa ja kertoo itse oman tarinansa. Luotettavuus voi olla vähän niin ja näin, mutta tarina on mielenkiintoinen ja kieli nautittavaa. Jatko-osaa siis odotellessa (tai johan sitä on jokunen vuosi odoteltu!).

Pamela Des Barresin kirja I'm With The Band tarjoaa hyvinkirjoitetun ja mielenkiintoisen silmäyksen 60-70-luvun musiikkielämään bändärin näkökulmasta. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut groupie-kulttuurista, mutta tämän luettuani kiinnostuin kieltämättä myös Des Barresin toimittamasta groupie-aiheisesta kokoelmasta Let's Spend The Night Together.

Viimeksi kuluneen vuoden aikana olen lukenut myös vaikuttavat omaelämäkerrat Patti Smithin Just Kids ja juuri hetki sitten mainitsemani Keith Richardsin Life. Näistä olenkin jo kirjoittanut tänne, joten ei niistä sen enempää kuin että kumpainenkin on genressään vallan erinomainen kirja. Rokettirollin ja päihteiden kanssa pusaamisesta hupaisalla tavalla kertoo myös Mötley Crüe -opus The Dirt. Viihdyin kirjan parissa ihan mainiosti muistaakseni toissa kesänä, vaikka en oikeastaan lainkaan perusta kyseisen yhtyeen sen enempää musiikillisesta kuin ulkomusiikillisestakaan ulosannista.

Vaikka olenkin keskittynyt lähes yksinomaisesti lukemaan rokkenrollin parissa hölmöilyyn liittyviä elämäkertoja, haluan mainita myös muutamia muita vaikutuksen tehneitä kirjoja elämäkertojen saralta.

Olen tainnut ennenkin mainita täällä Pentti Saarikoski -diggariuteni. Niinpä Pekka Tarkan perinpohjainen, kaksiosainen Saarikoski-elämäkerta (vuodet 1937-1963 ja 1964-1983) oli pakollista luettavaa sen ilmestyessä 2000-luvun vaihteen tienoilla (tarkemmin ottaen nähtävästi 1996 ja 2004, joten vain jälkimmäisen osan olen lukenut pian sen ilmestyttyä, ensimmäisen kai muutamaa vuotta aiemmin). Saarikosken päiväkirjoja ja päiväkirjanomaisia proosateoksia lukeneellekin Tarkan kirjoissa oli tarjolla mielenkiintoista tietoa, ja olenkin harkinnut yrittäväni saalistaa nämä kirjat vielä joskus omaan hyllyyni.

Varsinaisen rokkimusiikin ulkopuolelta allekirjoittaneeseen melko lailla kolahti myös Simone Berteautin ystävästään Edith Piafista kirjoittama Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt. Hieno ja koskettava kirja, jonka jälkimainingeissa kuuntelin aika paljon Piafia. Yleensähän taas en kirjoita täällä kirjoista, joita olen lukenut ihan varsinaiseksi työkseni (mutta tokikin kirjoista, joita olen työn kautta saanut ihan huvikseni luettavaksi). Poikkeuksellisesti voisin tässä kuitenkin mainita vielä Ian Kershawin melko kuulun Hitler-elämäkerran, joka on kyllä paitsi älyttömän paksu, myös kerrassaan mielenkiintoinen.

Tällaisia ovat siis olleet suosikkini elämäkertakirjallisuuden saralla. Hyllystä (konkreettisesti tahi mentaalisesti, siis TBR-luettelosta) löytyy muutamia mielenkiintoiselta vaikuttavia biografioita, esimerkiksi Panu Rajalan Mika Waltari ja Aila Meriluoto -teokset Unio Mystica ja Lasinkirkas, hullunrohkea, jo mainitsemani Fryn kirjan "jatko-osa" The Fry Chronicles sekä historioitsija Eric Hobsbawmin omaelämäkerta Interesting Times. Musiikillisella puolella kiinnostaa ainakin Tom Waits -kirja Lowside of the Road.

Koska luettavaa ei kuitenkaan koskaan ole liikaa (?!), pyydän vielä tähän päätteeksi suosituksia ihanalta lukijakunnaltani. Siispä suosittele minulle elämäkertaa, josta luulisit minun ehkä yllämainittujen perusteella pitävän tai josta itse olet pitänyt niin, että toivoisit muidenkin lukevan kyseisen teoksen! Tai tietysti passaa kommentoida muutakin mitä mieleen juolahtaa. Minulle esimerkiksi juolahti mieleen tänään lähteä yhdistetylle pyörä- ja mustikkaretkelle, saaliina puolitoista ämpärillistä mustikkaa. Ohessa kuva. Nam.

Saalista

Tiina Raevaara: Koiraksi ihmiselle

2011-07-19T21:59:00.000+03:00

Sain ystävältä syntymäpäivälahjaksi Tiina Raevaaran kirjan Koiraksi ihmiselle (Teos, 2011) (kiitos vaan neiti Mankeli!). Olin jo aiemmin pyöritellyt kirjaa melko kiinnostuneena työpaikalla, mutta onnekkaasti jättänyt toistaiseksi hankkimatta. Lähes kaikki koiria käsittelevät kirjat tyytyvät esittelemään eri rotuja tai antamaan kasvatusohjeita. Sellaisillekin kirjoille on toki aikansa ja paikkansa, mutta mielestäni tämä kirja pesee moiset kyllä kiinnostavuudessa (ainakin näin koirattoman ihmisen näkökulmasta).

Perinnöllisyystieteen tohtori ja kirjailija Raevaara ottaa kirjassa käsittelyyn koiran ja ihmisen yhteisen historian ja nykypäivänkin. Kirjan ensimmäisessä osassa perehdytään koiran alkuhämäriin, niin hyvin kuin nyt nykytieteen valossa on päästy. Koiran maantieteellistä alkukotia ja koiran kesyttämisen (vai: kesyyntymisen?) ajankohtaa ja paikkaa koskevia teorioita ja spekulaatioita käsitellään laajasti. Myös nykyisen koiran sukulaisuutta lähimpään sukulaiseensa harmaasuteen tutkiskellaan monin tavoin. Ensimmäinen osa on oikeastaan lähinnä johdanto aiheeseen. Toisessa osassa puolestaan Raevaara kirjoittaa ihmisen ja koiran yhteisestä historiasta: koiria koskevista myyteistä. Hän myös erittelee maapallon eri kolkkien koirien sukulaisuutta ja koiran kesyyntymistä tarkemmin. Aihepiiriensä puolesta ensimmäinen ja toinen osa olisivat ehkä voineet olla samankin yläotsikon alla.

Kolmannessa osassa perehdytään geeneihin: koiran rotuominaisuuksien periytymiseen sekä jalostuksen historiaan, ongelmiin ja jalostuspuuhissa sormensa pelissä pitävään sattumaan. Viimeinen, neljäs osa, oli ehkäpä mielenkiintoisin (tosin vanhana wannabe-arkeologina myös ensimmäiset osiot olivat aika kiinnostavia). Se nimittäin käsittelee usealta kannalta koiran ja ihmisen kohtaamista ja yhteiseloa: miten yhteiselo ihmisen kanssa on vaikuttanut koiran evoluutioon, ja onko koira samalla vaikuttanut myös ihmiseen kehitykseen? Tätä mahdollista ko-evoluutiota Raevaara havainnollistaa monin mielenkiintoisin esimerkein, ja selväksi käy mm. se, että nykyistä koiraa on turha kovin suurissa määrin verrata villiin sukulaiseensa suteen, sikäli kauas koiran käytös, reaktiot ja suhtautuminen ihmiseen ovat sudesta erkaantuneet.

Koiraksi ihmiselle on populaaritiedettä par excellence. Minulla ei ole suoraan sanottuna juuri minkäänlaista hajua esimerkiksi genetiikan hienouksista, mutta niinpä vain luin sitäkin käsittelevät osiot suurella kiinnostuksella. Kirja ylittää mainiolla tavalla tieteiden välisiä raja-aitoja biologiasta antropologiaan ja kehityspsykologiasta historiaan onnistuen olemaan aika lailla koherentti kokonaisuus. Lisäksi kirja on kattava, mutta silti aika ohut ja helppolukuinen pläjäys. Minua häiritsi ainoastaan paikoin turhankin runsas toisto.

Osansa kirjaa kohtaan tuntemaani ihastukseen on tosin varmaan sillä, että olen pikkuhiljaa alkanut lämmetä ajatukselle omasta koiratoverista. Yhtäältä minua kyllä vähän kauhistuttaa lemmikin myötä väistämättä seuraava vapaudenmenetys, toisaalta taas koskapa viimeksi olisin lähtenyt ex-tempore-reissulle Pariisiin tai ylipäänsä etukäteen suunnitettelematta huidellut päiväkausia maailman turuilla? (Kyseisestä toiminnasta taisin saada tarpeekseni viimeistään parikymppisenä, eikä ajatus lähteä hetken päähänpistosta liftaamaan Savosta Turkuun tai päivä- tahi viikkokausien majailu kaverien nurkissa ympäri Suomen enää oikein houkuttele..)

Kuvat kirjasta menivät kyllä järjestelmällisesti pieleen. Koittakaa kestää.

Itseaiheutettu vampyyrihömppäyliannostus

2011-07-14T21:56:00.000+03:00

Minulla oli reissulukemisena Sookie Stackhousien ja Little Been tarinan lisäksi myös vähän lisää vampyyriromansseja. Alkuperäinen suunnitelmani oli siis lukea lomalla L. S. Smithin vampyyripäiväkirjoja (joista tehtyyn tv-sarjaan jäi talvella nolosti koukkuun), mutta southern vampire mysteriesit ajoivat edelle, ja aloitin päiväkirjojen ensimmäiset kaksi kirjaa käsittävän niteen vasta matkan viimeisinä päivinä Marseillessa (tilasin ennen lomaa netistä alkuperäiset neljä kirjaa - The Awakening, The Struggle, The Fury ja The Reunion - kahtena niteenä, kun en uskaltanut lähteä reissuun kirjaston kirjojen kanssa).

L. S. Smith on kirjoittanut yhdysvaltalaiseen high school -ympäristöön sijoittuvat tekeleensä jo 90-luvun alussa, joskin nykyisen vampyyribuumin siivittämänä tyyppi suoltaa kirjoilleen jatko-osia ilmeisesti parhaillaankin. Koska olin tosiaan seurannut enemmän tai vähemmän kirjoihin pohjautuvaa tv-sarjaa, alkuasetelma oli tuttu: pikkukaupungin high school -tyttö Elena tutustuu koulussa komeaan muukalaiseen, Stefaniin. Stefanin kuvioihin ilmestymisen kanssa kaupungissa alkaa tapahtua omituisia veritekoja, ja kuinka ollakaan, Elenalle käy ilmi että Stefan onkin vampyyri! Minkä lisäksi tällä on pahis mutta hottis veli, joka on sekin vampyyri! Veljesten välejä hiertää mm. satojen vuosien takainen yhteinen ihastus, joka sattuu muistuttamaan ulkonäöltään ihanaista Elenaa. Ja sitten tietysti kaikenmaailman ikävät pimeyden voimat sun muut alkavat mekkaloida ja aiheuttaa hämminkiä ja on epäselvää, kuka onkaan hyvien ja kuka pahojen puolella.

Suunnilleen näin tapahtumat etenevät tv-sarjassakin, mutta näiden kahden välillä on myös melko suuria eroja (puolueellinen olen ja totean, että enimmälti tv-sarjan eduksi ovat ne erot): kirjoissa Elena on alussa aika jäätävä lukioprinsessa, tämän perhesuhteeet ovat erilaiset (kirjoissa Elenalla on pieni pikkusisko, tv-sarjassa käsikirjoituksellisesti kieltämättä mielenkiintoisempi, melkein Eleran ikäinen pikkuveli) ja Salvatoren veljesten tausta on ihan eri maassa ja paikassa.

Miten näitä teelmiä sitten arvioisi? Aloitetaan nyt vaikka toteamalla, että on tietysti ihan oma vikani, jos luen selvästi teinitytöille suunnattuja kirjoja, näin ollen minun ei varmaan kannata hirveästi avautua siitä, että kirjat ovat simppeleitä ja lapsekkaita, monet henkilöhahmot hyvin yksiulotteisia ja juonikuviot vähän epäuskottavia. Lisäksi paikoin tulee mieleen Twilight, mutta vampyyripäiväkirjojen maailma ei ole ihan yhtä vinksahtanut (vaikka tässäkin päähenkilöpimu suhtautuu ihmeen kevyesti siihen, että komia urho on ilmiselvästi stalkkaillut häntä ympäriinsä, mutta ei tämä Elena ole sentään yhtä kammottavan nöösi surkimus kuin Bella) eikä yhtä tekopyhä (siis miten voi jollekin edes juolahtaa mieleen yhdistää vampyyrit, nuo pimeyden karmaisevat verenimijät, esiaviollisen pidättyväisyyden mannekiineiksi?)

Ensimmäinen romaani, The Awakening, on suoraan sanottuna aika tylsä. Melkein koko kirja saadaan tuhrattua siihen, että kaupungissa tapahtuu kummia ja että se Stefan nyt toden totta on vampyyri. Toisessa kirjassa, The Struggle, onkin sitten jo huomattavasti enemmän yritystä. Edellisessä kirjassa olemassaolostaan viitteitään antaneet luonnolliset ja yliluonnolliset uhat alkavat realisoitua, Stefanin pahis-veli Damon saadaan kunnolla kuvioihin ja tapahtumien käänteet ovat melko sukkelia. Loppu vähän jopa yllätti minut.

Kolmannessa kirjassa (The Fury) ollaan Elenalle tapahtuneiden seikkojen johdosta siirrytty melkein kokonaan pois high school -kuvioista. Elena, Stefan ja Damon hautaavat kaunansa selvittääkseen, mikä yliluonnollinen, paha voima kaupunkia riepottelee (ehkä johtuen tv-sarjan sinänsä aivan erilaisten tapahtumien tuntemisesta tai sitten juonen kepoisuudesta, ei ollut järin vaikeaa aavistaa, mikä tai kuka se pahis onkaan..) Loppu on jos nyt ei ihan eeppinen niin kuitenkin traaginen. Kirja päättyy niin, että on vaikea keksiä, mitä seuraavassa osassa itseasiassa voi enää tapahtua?

Neljäs osa, The Reunion, oli melkein yhtä heikko esitys kuin ensimmäinen. Luonnollisista syistä esiin pääsevät tällä kertaa Elenan frendit ja alkuasetelma onkin ihan mielenkiintoinen. Pääpahis selviää kuitenkin lukijalle aika nopeasti, juoni on omituinen ja lopun välienselvittely suorastaan typerä. Pisteet lähinnä siitä, että Smith onnistuu kirjassa aika hyvin ylläpitämään lamautunutta, jopa masentunutta tunnelmaa.

En odottanut näiltä kirjoilta juuri mitään, joten en voi sanoa pettyneeni, mutta en tiedä, jaksanko lukea näitä enempää. Olen etäisesti kiinnostunut siitä, mitä ns. jatko-osissa tapahtuu, mutta suoraan sanottuna pidän kyllä tv-sarjasta enemmän (tuttu tunne, näinhän minulle on käynyt myös Southern Vampire Mysteries vs True Blood -vertailussa). Taidan siis tyytyä odottelemaan kolmannen tuotantokauden alkua (alkaa muistaakseni syyskuussa) ja sillä välin seuraan True Bloodin neloskautta.

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

2011-07-11T22:59:00.000+03:00

Viimeisenä helteisenä lomaviikonloppuna tulin lukeneeksi taas hieman Fred Vargasia: täytyyhän kesälomalla lukea edes yksi dekkari! Järjestyksessään toinen Adamsberg-dekkari sijoittuu eteläiseen Ranskaan, ja hieman samoille suunnille kohdistunut lomareissu olikin merkittävä syy siihen, että tulin lainanneeksi kirjan (käyn edelleen ihan liikaa kirjastossa ja luen kirjaston kirjoja, vaikka omatkin hyllyt pullistelevat kaikkea mielenkiintoista lukemista!).

Kyseisessä kirjassa itse komisario Adamsberg tulee itseasiassa kuvioihin verrattain myöhään, ja alkuosassa tavataankin sen sijaan Adamsbergin entinen heila Camille, kanadalainen susitutkija Lawrence ja muutama omalaatuinen vuoristolaisranskalainen. Tapahtumat sijoittuvat Ranskan jumalanseläntaa, Alpeille, jossa sudet herättävät levottomuutta ja teurastavat lampaita oikein urakalla. Kunnes uhriksi joutuu myös eräs lampaiden kasvattaja. Vanhat huhut ihmissudesta alkavat levitä. Camillella ja uhrin ystävillä on kuitenkin omat epäilynsä, ja niinpä he pakkautuvatkin lampaidenkuljetusautoon ja lähtevät erikoiselle road tripille murhaajaa jahtaamaan. Ennen pitkää tapahtumiin sotkeutuu mukaan myös Adamsberg, ja niinhän se murhamysteerikin sitten ratkeaa.

Kuriton mies nurin oli leppoisaa lomalukemista, jonka parissa viihdyin, enkä paljon aivosolujani rassannut. Paitsi miettimällä, mitenhän kauan minun pitäisi opiskella ranskaa, että saisin luettua näitä alkukielellä (lähtötason ollessa lähes nolla). Toisaalta ei tämä mikään huikea elämys ollut, ja juoni alkaakin jo haihtua mielestäni.

Sanoin tämän varmaan viimeksikin Fred Vargasista kirjoittaessani, mutta Adamsberg-dekkareissa ehkäpä virkistävintä on se, että ne eivät ole ruotsalaisia dekkareita! Tunnelmallisuus, omituiset henkilöhahmot ja murha-aiheesta huolimatta lähestulkoon olematon raakuus, samoin kuin päähenkilöiden henkilökohtaisten ongelmien vatvomattomuus miellyttävät minua, joskaan en tunne halua lukea näitä useampaa putkeen. Nyt minulla sattuu olemaan luvussa hyvin prototyypillisen oloinen ruotsalaisdekkari (joka oikeastaan ilmestyy suomeksi vasta syksyllä, joten palannen asiaan sittemmin), ja vaikka sen juoni vaikuttaa aika vetävältä, tuntuu se aika, no, tutulta siitä huolimatta, että kyseessä on esikoisteos.

Sitä en kyllä käsitä, mitä tekemistä nimellä Kuriton mies nurin on kirjan tapahtumien kanssa.

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista

2011-07-10T20:31:00.000+03:00

Karoliina Kirjavasta kammarista muisti haasteella. Aikamoisen monissa blogeissa jo tehty top10-haaste siis kehottaa listaamaan kymmenen lempikirjaa ja lempikosmetiikkatuotetta: haaste on alkujaan nimittäin peräisin muotiblogeista ja haastaa kertomaan kosmetiikkasuosikit. Sara P.S. rakastan kirjoja -blogista onneksi hieman modasi haastetta kirjamyyrille sopivampaan muotoon.

Kuten monet muutkin vastanneet, minäkin aloitan valitettelemalla, että kymmenen kaikkien aikojen parhaan kirjan valitseminen on ihan mahdoton tehtävä. Monet kiersivätkin ongelman kertomalla viime vuoden tai vuosikymmenen top-kympin tai muuten rajaamalla tehtävänantoa. Minä seuraan nyt Booksyn jalanjälkiä, ja listaan pari suosikkiani eri genreistä siten, että lopputuloksena on ainakin kymmenen hyvää kirjaa. Hiton vaikeaa tämä kyllä silti on. Pelkästään näiden genrejen keksiminenkin oli hankalaa! Lisäksi en ole ennen tätä blogia mitenkään aktiivisesti merkannut muistiin lukemiani kirjoja ja niiden aikaansaamia elämyksiä, joten ulkopuolelle jää varmasti kaikenlaista.

Kotimainen kaunokirjallisuus
1. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Vaikka minulle on kyllä itsellenikin hieman mysteeri, miksi pidän Sinuhesta niin paljon, en nimittäin ole mitenkään erityisen innostunut sen enempää historiallisista romaaneista kuin Waltaristakaan. Kahdesti luettu ja tykätty, kaikesta huolimatta.
2. Pentti Saarikoski: Aika Prahassa. Vanhana Saarikoski-diggarina olisin voinut valita minkä tahansa miehen proosakirjan, valitsin nyt tämän.

Englanninkielinen kaunokirjallisuus
3. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Kertakaikkiaan loistava klassikko.
4. Augusten Burroughs: Maagista ajattelua. Vaikka ei tämä ehkä oikeasti tähän tulisi, Burroughs ilahdutti minua niin, että pakkohan sen oli päästä listalle.

Muu ulkomainen kaunokirjallisuus (tämä on ehkä helpoin sarja, niin pahasti englanninkielinen kirjallisuus dominoi lukemisiani)
5. John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Tämä saa nyt samalla edustaa Lindqvistin muitakin kirjoja. Kansankoti-Ruotsiin sijoittuvat kauhukirjat ovat ehkä ainoita, jotka ovat oikeasti onnistuneet pelottamaan minua.
6. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Luin tämän kyllä ihan älyttömän nuorena ja uudelleenluku on ollut kauan suunnitelmissa, mutta muistelen kyllä vaikuttuneeni jo 13-vuotiaana tästä. Vaikka en varmaan mitään ymmärtänytkään.

Lastenkirjat
7. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Tästä kirjoitin jo aiemmin huhtikuu-haasteessakin pari kertaa.
8. Tove Jansson: Muumikirjat, en nyt osaa päättää, että mikä erityisesti.

Tietokirjat
9. Honour & Fleming: Maailman taiteen historia. Syy siihen, miksi tiedän taiteesta niinkin paljon kuin tiedän.
10. Ryszard Kapuscinski: Eebenpuu (tai mikä tahansa muu teos). Puolalainen sotareportteri vaan on aika yliveto.

Allekirjoittaneen nakkisormissa on kesän kunniaksi räikeänoranssi väritys.

Kosmetiikkatuotteiden listaaminen onkin tämän rinnalla helppo nakki, vaikka en mikään kova kosmetiikkaintoilija olekaan. Pyrin suosimaan luomukosmetiikkaa, mutta tähän listaukseen nyt pääsee suosikkeja jo ajalta ennen luomukosmetiikkakiinnostustani.

1. Ripsiväreistä suosikkini on Cliniquen Lash power. Toimintaperiaate on sama kuin ennen käyttämässäni Sensain 38:ssa, mutta pidän tämän harjasta ja koostumuksesta enemmän.
2. Kylmäpuristettu kookosöljy, koska se on niin monikäyttöistä. Pääasiassa lotraan sitä ongelmaihoiseen vartalooni, mutta olen käyttänyt sitä myös esim. raakasuklaan valmistukseen, deoranttina ja hiustenhoitoon.
3. Dermalogican Special Cleansing Gel. Budjetilleni melkoisen kallis, mutta iholleni hyvin sopiva puhdistustuote. Ei tosin ole juuri nyt käytössä, syksyllä sijoittanen taas puteliin.
4. Laveran Lips Repair -huulirasva. Tekee mitä lupaa, korjaa rohtuneet huulet eikä aiheuta huulirasvariippuvuutta.
5. Cliniquen All about eyes rich -silmänympärysvoide. Etenkin talvisaikaan silmänympärykseni kuivuvat korpuksi. Tämä paksumpi versio auttaa.
6. Karitevoi eli shea butter. Käytän huuli-, jalka- ja käsivoiteena.
7. Silmänrajauskynä. Eniten minua miellyttää musta ja tummanvioletti, tämänhetkinen suosikki on Cliniquen sävy Starry plum.
8. Uutuutena itselleni yritän opetella käyttämään huulipunaa. Sain ystävältä diego dalla palman kauniin punaoranssin rossetto pin up lipstickin, joka onkin nyt siis ainoa huulipuna, jota käytän.
9. L'Occitane en Provencen karitevoi jalka- ja käsivoiteet. Puhdas karitevoi ajaa tietysti saman asian, mutta pakkaus, tuoksu ja koostumus miellyttävät.
10. Kynsilakka. Minulla ei ole mitään erityisiä suosikkimerkkejä, eikä merkkien kestävyys kokemuksieni mukaan korreloi merkittävästi hinnan kanssa. Alus- ja päällyslakkana käytän kuitenkin Mavalaa (päällä Mavalan pikakuivattaja, ehdoton tällaiselle huithapelille). Kesällä dominoivat oranssiset sävyt.

Bubbling under: mikä tahansa verigreipiltä tuoksuva kosmetiikka. Käytössä on ollut mm. Sephoran pamplemousse vartalovoide ja pesuaine, nyt Body Shopin pink grapefruit suihkusaippua ja body butter. Marseillesta ostin pienestä saippuapuodista verigreipintuoksuisen luomusaippuan, mutta se ei ole vielä päässyt käyttöön asti.

Kuuluisa ainoa huulipuna.

Listalla ei ole mitään hiustuotteita, sillä inhoan hiusten laittamista. Tällä hetkellä käytän oikeastaan vain samppoota (yksi Korresin, yksi Laveran). Hiukset ovat nyt omanvärisenä sen verran hyväkuntoiset, että hoitoainetta en jaksa laittaa, ja yltävät kiinni, joten en koe tarvitsevani muotoilutuotteita. Jos pääni olisi vähän kauniimman muotoinen, pitäisin varmaan parin millin sänkikampausta. Lyhyt tukka itseasiassa sopii minulle hyvin, mutta koska satun inhoamaan myös kampaajalla käymistä, lyhyt malli pääsee toistuvasti kasvamaan ihmeelliseksi mopiksi minun vältellessä kampaajan tuoliin joutumista. En käsitä, miten kukaan jaksaa istua jonkun hiusmestarin sörkittävänä jopa joka kuukausi.

Ainiin, tähän piti kai haastaakin joku.

Haaste on tainnut käydä jo suurimmassa osassa seuraamiani kirjablogeja, mutta koetan onneani ja haastan nyt ainakin Katrin, Hreathemuksen, Kirsin, peikkoneidon ja Marjiksen sekä kirjablogiversumin ulkopuolella vaikuttavan Lotan Pumpui-blogista.

Doris Lessing: The Fifth Child

2011-07-05T11:22:00.001+03:00

Doris Lessingin The Fifth Childin lainasin kirjastosta ihan sattumalta hiukan ennen lomaa. Ulkomaanreissulle en viitsinyt sitä ottaa, kun kirjaston kirjojen kanssa matkustaminen tuntuu aina jotenkin väärältä. Lyhyemmälle kotimaanmatkalle sen sentään otin ja luin sen äitini kesäpaikan patiolla helteisenä iltana (kirja on aika lyhyt, joten sen tosiaan luki siinä yhdessä illassa, mitä nyt välissä söin muikkuja ja grillattuja paprikoita), tai no, olin ennalta lukenut parikymmentä sivua alusta.

Kirjan päähenkilöt, Harriet ja David, tietävät jo kohdatessaan, että heidän juttunsa on elää idyllistä perhe-elämää ja saada paljon lapsia. He avioituvat, hankkivat suuren talon ja pian ensimmäinen lapsikin on jo tulossa, ja sen perään liuta lisää. Suuri talo pullistelee elämää ja kaikki näyttää olevan täydellisesti, rahaongelmissakin kun apua tulee Davidin varakkaalta isukilta. Sitten Harriet alkaa odottaa parin viidettä lasta. Jo raskaus on tuskientäyteinen, ja synnyttyään viides lapsi, Ben, eroaa muista parin suloisista herrantertuista kuin yö päivästä. Tanakka, ruma Ben ei tunnu sopeutuvan mihinkään, oppivan juuri mitään, tuntevan kiinnostusta mitään kohtaan tai ylipäänsä olevan oikein mistään kotoisin. Kaiken lisäksi Benin läsnäolo onnistuu karkoittamaan sukulaisetkin nurkista, erottamaan Davidin ja Harrietin toisistaan ja vieläpä vieraannuttamaan vanhemmat lapsetkin äidistään. Suku tarjoutuu hoitamaan asian, mutta lopulta Harriet tekee oman päätöksensä suvun ja perheen mielipiteistä välittämättä.

The Fifth Child oli sujuvasti kirjoitettu, lyhyytensä ja lukujen puuttumisen takia melkein kuin ylipitkä novelli. Takakannessa sitä luonnehdittiin jopa kauhuromaaniksi, minusta se oli ehkä lähinnä lievästi hyytävä. Itse Benin syntymää edeltävä jotenkin ylitäyteläisen perheonnen kuvailu oli ehkä melkein yhtä karmivaa kuin seuraavat tapahtumat. Itseasiassa melkeinpä sanoisin, että Benin syntymä saa painostavan ydinperheonnen jotenkin laukeamaan ja Beniin liittyvät valinnat vapauttavat Harrietin jatkuvasta vauvojen, sukulaisten ja perhejuhlien kierteestä. Kirja loppuu tyylikkäästi kesken (olen viime aikoina lukenut ärsyttävän paljon huonoja loppuja, valitsen siis koska tahansa äkillisen, selittelemättömän lopun mieluummin kuin väkisin kehitetyn kyhäelmän joka pakonomaisesti solmii kaikki juonenpätkät), emmekä koskaan saa tietää, toteutuvatko Harrietin pelot. Paitsi ehkä kirjan jatko-osassa Ben in the World, joka minua hieman kiinnostaakin.

Olin useammaltakin taholta kuullut The Fifth Childiä verrattavan Lionel Shriverin kirjaan We Need to Talk about Kevin (Poikani Kevin, itse taisin lukea sen suomeksi). Tai ehkä päinvastoin pitäisi sanoa Poikaani Keviniä verratun The Fifth Childiin, kun Lessingin kirja kuitenkin ilmestyi jo 1988. Oli miten oli, en itsekään voinut välttää mielleyhtymiä tuohon kirjaan. Toisaalta välillä mieleen tuli myös teinien suosikki, Deborah Spungenin Nancy (Nancyn syntymää ja lapsuutta käsittelevät osat). Vaikean, sopeutumattoman, mahdollisesti sosiopaattisen lapsen yhdistäminen pakonomaiseen perheidyllin tavoitteluun (ja myös sen lapsen syyttäminen siitä, kun idylli ei toteudukaan) on nyt ainakin näille yhteistä. Tosin ainakin Poikani Kevinin ja The Fifth Childin perheissä isän rooli on varsin erilainen, silti yhtä kaikki äidin näkökulmasta ulkopuolinen tai tietämätön.

The Fifth Child oli ensimmäinen kirja Lessingiltä, jonka sain luetuksi (Martha Quest eli Väkivallan lapset -sarja, jonka ostin joskus tarjouksesta, on jäänyt nolosti vaiheeseen). Luulen kuitenkin nyt vähän ymmärtäväni, miksi Lessing sen Nobelinkin sai: The Fifth Child on lyhyydestään ja kauhuromaanimaisuudestaan huolimatta taidokas romaani, joka samanaikaisesti tarjoaa useita tulkintavaihtoehtoja ja toisaalta pakenee tulkintoja. Itse luin kirjan jonkinlaisena patriarkaalisen ydinperheideologian kritiikkinä. Samoin luulisin Benin heijastavan jokaisen ihmisen sisäistä väkivaltaisuutta ja alkukantaisuutta, josta ei pääse eroon teeskentelemällä, että sitä ei koskaan ollutkaan. Doris, vanha kyynikko. Ihanaa.

Viidennen lapsen on tänä kesänä lukenut myös Katri.

Chris Cleave: Little Been tarina

2011-07-04T11:50:00.001+03:00

Tätä kirjaa on monin paikoin blogistaniassa tänä kesänä luettu ja rakastettukin (esim. Karoliina, Susa, Katja, Jenni ja Booksy ovat kirjoittaneet hyviä arvioita). Ensimmäisenä taisin koko teokseen törmätä anni.m:n tontilla, jolloin itsekin kiinnostuin kirjasta. Töihin tuli alkukesästä sopivasti suomennoksen ilmestymisen alla lukukappaleita, joten nappasin sieltä yhden itselleni ja päätin lukea kirjan loman aikana. Lukemispäätöksen jälkeen karttelin toisten arvioita, jotten kehittäisi itselleni liian suuria odotuksia (huomasin nimittäin monien arvioiden olevan melkeinpä ylistäviä). Taisin silti kehittää, tai joku muu sitten mätti, sillä Little Been tarina oli minulle pienoinen pettymys.

Kirjan takakannessa ei kerrota kirjan tarinasta juuri mitään, ja lienee totta, että tapahtumien asteittainen paljastuminen on merkittävä osa kirjan vetävyyttä. Näin ollen en minäkään taida kauheasti kirjasta kertoa. Ehkä kuitenkin sen, että pääosissa ovat nigerialainen Little Bee ja englantilainen Sarah, joiden tiet kohtaavat erikoisten tragedioiden yhteydessä. Tarinaa kerrotaan vuorotellen kummankin näkökulmasta.

Luulen, että Little Been tarina on kirja, joka pitäisi lukea yhdeltä istumalta (jota en voinut tehdä, sillä minun piti myös hieman katsella Ranskaa, lukea karttaa ja nukkua). Minä luin ehkä kolmella ja kyllähän se oli mukaansatempaava. Tarina rullasi oikein mukavasti (kuten hyvässä ns. lukuromaanissa kuuluukin), Cleave onnistuu saamaan päähenkilöilleen selvästi toisistaan erottuvat äänet (tämä on ehdottomasti plussaa, sillä on erinomaisen rasittavaa lukea ah-niin-suositulla monen kertojan tekniikalla kyhättyjä kertomuksia, joissa ei kertojia erota toisistaan) ja tarinalla on kieltämättä jonkinlaista yhteiskunnallista merkittävyyttä. Lisäksi pidin monista yksityiskohdista, kuten sitkeästi Batman-pukuun pukeutuvasta lapsesta, siitä, miten Little Bee kuvailee tapahtumia ja ympäristöään ja siitä, kuinka "heidän" ja "meidän" pohjimmaista samanlaisuutta ilmennetään.

Kuten yllä sanoin, joku tässä nyt kuitenkin mätti. En ihastunut kirjan päähenkilöihin, enkä myöskään onnistunut pitämään heitä järin uskottavina (vaikka otaksunkin, että monet ainakin Little Beehen liittyvät osaset perustuvat kirjailijan erittäin huolelliseen selvitystyöhön). Tarinan vähittäinen paljastuminen puolestaan on ehkä mukava tehokeino, mutta minä onnistuin ennakoimaan päässäni jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin mitä sitten loppujen lopuksi paljastuikaan (tämä olikin varmaan se suurin yksittäinen pettymys). Lisäksi melkein kaikki sivuhenkilöt olivat minusta jokseenkin heppoisia ja loppu hätiköity ja omituinen.

Luulenpa myös, että minun olisi ehkä pitänyt lukea Little Been tarina englanniksi. Minusta nimittäin kirjan melkeinpä mielenkiintoisinta antia olivat Little Been pohdinnat siitä, miten oppimalla puhumaan kieltä "oikein" voi saavuttaa asioita, ja toisaalta siitä, miten kuningattaren englanti (hmm, Queen's English taitaa olla ihan vakiintunut termi, kuningattaren englanti ehkä ei) ei tunnu lainkaan niin ilmaisuvoimaiselta kuin tuttu Nigerian englanti. Minusta tuntuu, että nämä pohdinnat ja ylipäänsä kirjassa käytetty kieli olisi alkukielellä ollut mielenkiintoisempaa, vaikka en nyt suomennoksesta sinänsä erityistä moitittavaa keksikään.

Jotenkin summatakseni totean vielä, että minusta Little Been tarina ei siis missään nimessä ollut huono kirja, vaikka en siitä kauheasti innostunutkaan. Luulen, että jos olisin lukenut kirjan ilman mitään ennakko-odotuksia, olisin ehkä pitänyt siitä enemmän. Myös salamyhkäinen takakansi ("tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi.." yms. ja huom. en siis tuntenut juonta etukäteen) minusta lupaa enemmän kuin mitä kirja pitää. Toisaalta myös nyt muistelen, että muutamille oli tullut kirjasta mieleen Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (en tosin nyt muista, kenen arvioista tämän bongasin), ja se voi hyvinkin pitää paikkansa, en nimittäin erityisesti pitänyt siitäkään kirjasta.

Ai niin, loma loppuu huomenna (voi surkeutta!), joka merkitsee ainakin sitä, että saatan olla hieman aktiivisempi täällä blogin puolella. Viimeisenä lomaviikonloppuna luin Doris Lessingiä, Fred Vargasia ja vähän vampyyrihömppää, joten arvioita on luvassa. Ehdin lukea matkalukemiseni ennen paluumatkaa (painajaismainen tilanne!), joten eilen junassa lin kokeilleeksi myös muutamia minulle uusia kirjamuotoja, toisin sanoen puhelimeni e-kirja-sovellusta ja samaiseen puhelimeen tallennettua äänikirjaa. Kaikenlaista jännää siis!

Dead to the world & Más muerto que nunca

2011-06-29T14:18:00.001+03:00

Charlaine Harrisin sinänsä melko tyhjänpäiväinen southern vampire mysteries -hömppä sopi täydellisesti uupuneelle lomalaiselle (nyt alan kyllä olla valmis lukemaan jotain, joka vaatii edes hiukan aivokapasiteettia, ja aloitinkin tänään Doris Lessingin Fifth Childin). Minun ei tosin pitänyt lukea juuri sitä, mutta ehdin juuri ennen matkaa aloittaa kirjastosta lainaamani neljännen osan Dead to the World, joten otin sen lentolukemiseksi, ja Barcelonan Fnacista päädyin ostamaan sitten viidennen osan espanjaksi.

Jotain allekirjoittaneen yläpäätä vaivanneesta rasituksesta kertoo ehkä se, etten takakannesta tarkastamatta enää muista, mitä edellämainituissa kirjoissa itseasiassa tapahtuikaan (tosin myönnettäköön tässä, että minulla on muutenkin auttamattoman surkea juonimuisti). No oli miten oli, seuraavassa mahdollisesti juonipaljastuksia.

Dead to the Worldissa päähenkilömme Sookien päätös pysytellä erossa yliluonnollisen maailman hömpötyksistä osoittautuu, ei niin kovin yllättäen, hieman hankalaksi pitää. Sookie nimittäin löytää keskellä yötä kotimatkallaan alastoman miekkosen harhailemasta tienposkessa. Ja kukapa muu onkaan kyseessä ellei komea viikinkivampyyri Eric, joka on menettänyt muistinsa! O-ou! Lisäksi Sookie joutuu majoittamaan tyypin, sillä ex-poikaystävä Billkin on häippäissyt kuvioista ja jollain tuntuu selvästi olevan jotain Ericiä vastaan. Mutta ei se mitään, sillä muistinsa lisäksi vampyyrikomistus on menettänyt kaikki ikävät ja arrogantit luonteenpiirteensä (samoin kaiken kiinnostavuutensa, imo), ja telepaattineitomme arvatenkaan ei pistä pahaksi tämän tylsää seuraa.

Muistinmenetyksen takana paljastuvat olevan ilkeät noidat (!), jotka havittelevat osuutta Ericin bisneksistä kuin mikäkin b-luokan mafiaporukka. Samaiset noidat aiheuttavat hämminkiä myös Shreveportin ihmissusi-porukoissa (joihin kuuluu myös edellisessä osassa tapaamamme Alcide, joka on tietenkin myös hyvin komea) ja lopulta hässäkkä eskaloituu lähes eeppiseksi taisteluksi, jossa shifterit, vampyyrit ja hyvis-noidat liittoutuvat ilkimyksiä vastaan. Tarinan sivujuonteena Sookien Jason-veli mystisesti katoaa, ja katoamisesta epäillään niin edellämainittuja noitia kuin Jasonin lukuisia tyttöystäviä. Lisäksi Sookie ampuu Alciden sangen ikävän ex-tyttöystävän Debbien.

Kuvassa oleva Mahou-olutpullo ei ole maksettu mainos.

Viidennessä osassa Más muerto que nunca (Dead as a Doornail) puidaan edellisen osan tapahtumia: Jasonista on ihmispantterin (!) pureman seurauksena tullut jonkinlainen puolivillainen ihmispantteri itsestäänkin, Sookie on hankalassa välikädessä Ericin saatua muistinsa takaisin (mutta samalla unohdettuaan muistinmenetyksen aikaiset tapahtumat) ja Alciden aavistaessa, että Sookiella oli osansa Debbien katoamisessa. Tämän päälle joku tuntuu ottaneen aseensa tähtäimeen kaupungin shifter-porukan, ja luodista saavat niin pubinpitäjä Sam Merlotte kuin ihmispantterien pomo Calvin Norris. Bill on palannut Bon Tempsiin, Eric painostaa Sookieta kertomaan, mitä hänen muistinmenetyksensä aikana oikein tapahtuikaan, Jasonia epäillään syypääksi aseellisiin hyökkäyksiin. Lisäksi sankarittaremme joutuu sekaantumaan Shreveportin ihmissusi-packin uuden laumanjohtajan valintaan.

Mitä näistä nyt voi sanoa. Molemmat kirjat ovat toki tapahtumantäyteisiä, mutta eivät kyllä kovin kaksisia. Englanniksi kirjoissa pelaa sentään jonkinlainen puoli-sarkastinen huumori ja nokkela sanailu dialogeissa. Espanjaksi tämä kirjojen miellyttävin ominaisuus ei minusta oikein käänny (tosin johtuen ehkä siitäkin, että luin aiemmat osat englanniksi ja muodostin niistä käsitykseni Sookien "äänestä"), joten etenkin jälkimmäinen kirja aiheutti toisinaan vähän tuskastumista. Kirjan hahmot ovat enenevissä määrin yksiuloitteisia (komea ulkonäkö ja sen ahkerakaan kuvailu ei oikein riitä, jos mitään muita ominaisuuksia ei näytä olevan), ja Sookien ajatukset välillä melko ärsyttäviä ("ah, oh, onpa komea mies, kylläpä voisin häntä kuksauttaa. Oho vaaratilanne! Kylläpä pelottaa! Onpas komeat vatsalihakset! Kappas, loukkaannuin hengenvaarallisesti, mitähän muut tästä ajattelevat! Kaikki pitävät minua friikkinä, talo paloi, voi ei. Onpas Eric komea." jne. jne.).

Oli miten oli, True Bloodin neloskausi alkoi sunnuntaina, ja aion kyllä katsoa tänään sen ensimmäisen jakson. Luotan, että Alan Ball saa homman toimimaan.

Pyykkäys ja muun reissunjälkeinen setviminen vienee tässä aikaa, mutta lähipäivinä on tulossa juttua Chris Cleaven Little Been tarinasta sekä ehkä jonkinlaista reissurapoa. Nyt menen kirjastoon!

Lähtölaskenta kesälomaan

2011-06-15T20:44:00.000+03:00

No, totta puhuakseni ihan lopullinen kesälomani alkoi tänään iltapäivällä, kun sain viimein kaikki loputkin rästihommat tehtyä. Juhlin ensin ostamalla satunnaisia vaatekappaleita (vihdoin juuri sellaiset farkkushorsit, joita olen etsinyt!), opaskirjan, kartan ja aurinkorasvaa. Sitten tulin kotiin, söin ravitsevaa pakastepitsaa ja join punaviiniä. Katselin karttoja ja mietin, miten monta kirjaa jaksan kantaa repussa mukana. Joka tapauksessa tilaa pitää jättää kirja-aiheisille heräteostoksille Espanjasta. Ja pitää yrittää muistaa, etten vieläkään osaa niin paljon ranskaa, että pystyisin lukemaan sillä kirjoja (tai no, häthätää Asterixia kyllä).

Karttakirjan lukeminen on oleellinen osa matkasuunnitelmien laadintaa

Jostain syystä luulen, että oikeasti lomalta alkaa tuntua huomenna, kun lentokone irtoaa kiitoradan pinnasta ja suuntaa kohti etelää. Vihdoin!

Olen muuten toivoton matkaromantikko. Minusta vanhat matkakertomukset ovat kerrassaan ihastuttavia ja salaa kaipaan aikoihin, jolloin Atlantti piti ylittää laivalla (mutten sentään ehkä aikoihin, jolloin se piti ylittää purjelaivalla). Interrailkin olisi hauskempi ajatus jos junat eivät olisi nykyään niin uudenaikaisia (2000-luuvn alun Itä-Euroopassa tosin koimme ei-niin-uudenaikaisia junia. Passintarkastajat rajoillakin näyttivät koppalakkeineen kovin nostalgisilta. Luulen, että ovat tämänkin menneet sittemmin muuttamaan). Lisäksi pidän muutenkin reissaamisesta melkein enemmän kuin mistään. Jopa enemmän kuin matkakirjoista (vaikka niissä yhdistyykin kaksi lempiasiaani).

Tänne suuntaan menemme

No, jaarittelu sikseen. On aika iskeä tietä. Tai itseasiassa on aika kaivaa esiin rinkka ja alkaa miettiä, mitä sinne oikein pakkaisi, nukkua yön yli, ja sitten vasta mennä. Palaan kuun vaihteessa, mutta moderneina ihmisinä matkaamme kera miniläppärin ja voikin olla, että annan kuulua itsestäni jossain vaiheessa. Postauksia en nyt tässä kaikessa kiireessä ehtinyt ajastamaan, enkä minä itseasiassa ole oikein mitään ehtinyt lukeakaan.

Ihanaa kesää ihanat lukijani!

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

2011-06-13T22:26:00.000+03:00

Ruotsin kansalainen Allan Karlsson täyttää kokonaista sata vuotta, ja päättää tuona samaisena päivänä ottaa hatkat vanhainkodistaan, vain hetkeä ennen kahvitilaisuuden alkua. Tuossa tuokiossa hän onkin jo sotkeentunut erikoiseen vyyhtiin, jossa omistajaa vaihtavat matkalaukut, katoilevat ruumiit ja pahansisuiset gansterit aiheuttavat hämmennystä paikallista mediaa myöten. Sivussa saamme tutustua myös Allan Karlssonin vähintäänkin mielenkiintoisiin viimeiseen sataan vuoteen.

Tätä kirjaa lienee kaikkialle luonnehdittu nimellä veijaritarina. Sitähän se kai onkin. Paitsi että veijaritarina on lajityyppi, josta en ollenkaa usko pitäväni, mutta tästä ihan kyllä pidin. Ainakin paikoittain, ääneenkin nauroin, jopa. Ruotsissa tämä Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann on ollut ilmeisen suosittu, ja suosion innoittamana minäkin laitoin varauksen vetämään kirjastoon heti kun huomasin suomennoksen tulleen valikoimiin. Siitäkin huolimatta, että suomenkielisen laitoksen kansikuva lisää entisestään assosiaatiota paasilinnamaiseen kerrontaan (Pekka Vuori, jonka käsialaa kansikuva on, on tietenkin tunnettu Paasilinnan kirjojen kansistaan), enkä minä tosiaankaan ole kovin kiinnostunut Paasilinnasta. En muistaakseni ole tosin lukenut tältä kuin kirjan tai kaksi, yhtä kaikki olen päätellyt, etten ole kohderyhmää.

Kappas, ajatus lähti taas harhailemaan. Niin, en minä varmaan tämän satavuotiaankaan kohderyhmää ollut, ja myönnänkin, että ellei kirjan päähenkilö, eräänlainen supervanhus Allan Karlsson, olisi ollut niin kutkuttavan peppipitkätossumainen tyyppi, olisi kiinnostunus kirjaan saattanut lopahtaa. Tarinassa mennään toistuvasti ja vakaasti puskafarssin puolelle, tosin mikäs sen paremmin kesään sopikaan (eikös puskafarssi ole lähinnä sitä, mitä kesäteattereissa ympäri maamme harrastelijat esittävät?). Toisaalta taas vähintään yhtä usein ollaankin sitten jo absurdin puolella, ja siitä minä kyllä pidin, absurdin huumorin ystävänä. Eritoten tykkäsin Allan Karlssonin aiemmista vaiheista, jossa hän sekaantuu 1900-luvun yhteeen jos toiseenkin merkkitapahtumaan, tapaa henkilöitä Stalinista Trumaniin ja De Gaullesta Churchilliin. Niin, ja kuten sanottu, olihan se aika hauska. Paitsi loppu, se oli vähän yhdentekevä.

Kirjabloggaaga tunnustaa taikauskonsa

2011-06-09T11:41:00.001+03:00

Pidän itseäni hyvinkin rationaalisena ihmisenä. En ole ikinä uskonut horoskooppeihin, enneuniin tai "kohtaloon", suhtaudun hyvin skeptisesti homeopatiaan sun muuhun "vaihtoehtolääketieteeseen" enkä usko numeron 13, mustan kissan tai peilin rikkomisen aiheuttavan huonoa onnea. Tästä huolimatta saan aina välillä omituisia taikauskoisuuskohtauksia. Esimerkiksi kirjoihin liittyen.

Ensi viikolla pääsen kirmaamaan kesälomalle (jee! jee!) ja hykertelen jo etukäteen, mitä kaikkia ihania kirjoja aion lomallani lukea. Sain lähes vastustamattoman mielihalun listata tulevaa lomalukemistani tuohon blogin sivupalkkiin. Sitten muistin, että minulla olikin siinä ennen eräänlainen TBR-lista, ja minusta tuntui, että ainakin puolet sen listan kirjoista jäivät kokonaan lukematta tai ainakin kesken. Aiheuttaako kirjojen listaaminen siis huonoa onnea niiden lukemiseen? En usko, mutta en silti saanut listaa tehdyksi. Entä jos tilaamani The Fry Chronicles ei tulekaan ennen lomaa, jos laitan sen listaan? Entä jos en saakaan Little Been tarinaa luettua? Taitaa olla parempi olla laatimatta koko listaa!

Allekirjoittaneen kintut ottavat tuntumaa villiin luontoon.

Samasta mystisen taikauskoisesta syystä en mielelläni puhu keskeneräisistä kirjoista, projekteista tai toteutumattomista suunnitelmista. Ikään kuin niistä puhuminen houkuttelisi luokseen jotain epämääräistä huonoa onnea, jonka takia kirja jää kesken, projekti menee mönkään, gradu ei valmistu ja lomalennot jäävät buukkaamatta.

Tällä hetkellä minulla on muuten kesken melko hykerryttävän oloinen Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Uskon, että ehdin lukea sen ennen lomaa, mutta katsotaan nyt mitä tapahtuu, kun tulin siitä näin julkisesti kertoneeksi.

Charlaine Harris: Club Dead

2011-06-03T10:16:00.000+03:00

Otinkin jo varaslähdön kesälomahömpän lukemiseen, kun huomasin kirjaston hyllyssä nököttävän Southern vampire mysteriesin kolmannen osan. Luin ensimmäiset kaksi joskus iät ajat sitten, mutta en sitten lopulta innostunut niin, että olisin hankkinut niitä käsiini enempää. Nyt kuitenkin halusin iltalukemiseksi jotain, minkä avatessa voi ripustaa aivot narikkaan, ja kyllähän tämä siihen tarkoitukseen toimi kuin junan vessa (oho, tulipa yhteen virkkeeseen latteuksia).

Kolmannen Sookie Stackhouse -kirjan tarina oli tuttu niiltä osin kuin True Blood kirjaan perustui, sillä tv-sarjana olen kyllä ahnehtinut kaikki jaksot heti tuoreeltaan (viimeisin kausi oli kyllä kahteen ensimmäiseen verrattuna sen verran sekavaa kouhotusta, että kauhunsekaisella jännityksellä odotan ja toivon, että Alan Ball on saanut paketin jotenkin kasaan piakkoin alkavalla neloskaudella) (jonka aion tietenkin, kaikesta huolimatta, syynätä). Onneksi tv-sarjan tekijät ovat ottaneet melko paljon vapauksia tarinan ja henkilöiden suhteen, joten läpeensä tuttu juttu Club Dead ei ollut.

Kolmannen kirjan alussa Sookien vampyyripoikaystävä Bill Compton lähtee "työmatkalle" "Seattleen". Miestä ei kuitenkaan ala kuulua takaisin ja Sookien epäilykset heräävät. Billin katoaminen huolestuttaa myös Billin pomoa, alue 5:n sheriffiä Eric Northmania, ja viikinkisheriffin myötävaikutuksella telepaatti-tarjoilijamme lyöttäytyykin yksiin komean ihmissusi-Alciden kanssa ja lähtee Jacksoniin, Mississippiin, selvittelemään sulhonsa edesottamuksia. Siis siitäkin huolimatta, että sulhon sitoumuksen vakavuus ja muutkin puuhat ovat saaneet Sookien epäilemään suhteen mielekkyyttä. Jacksonissa kuvaan astuvat kasa ihmissusia, osavaltion vampyyrikuningas Russell Edgington sekä Alciden mustasukkainen shapeshifter ex-tyttöystävä Debbie. Ruumiita tulee aikamoisella syötöllä, eikä sankarittaremme näe päivää, etteikö joku häntä leipoisi pahemman kerran pataan. Menossa on mukana myös hömelö Bubba, hieman pieleen menneen vampyyrimuodonmuutoksen konenut musiikkilegenda.

Eräiden vauhdikkaiden käänteiden (jossa mm. kätketään ruumista, tapellaan, juonitaan, tullaan seivästetyksi ja melkein harrastetaan kiihkeä sukupuolielämää) jälkeen Billin nahka saadaan pelastettua ja tapahtumien omituiseen kulkuun löytyy jonkinlainen selitys. Sankarittaremme alkaa kuitenkin ollaan läpeensä kyllästynyt yliluonnolliseen sekoiluun ja ottaa hieman pesäeroa niin Billiin kuin Ericiinkin.

Club Dead oli ihan viihdyttävä lukukokemus, mutta en kyllä parhaalla tahdollanikaan voi kutsua näitä Harrisin teelmiä miksikään kirjallisuuden helmiksi. Erilaisille kirjoille on kuitenkin tunnetusti aikansa ja paikkansa, joten näen itseni hyvinkin loikoilemassa rannalla uppoutumassa Southern vampire mysteriesin hömppäisään maailmaan vielä toistekin tänä kesänä. Perinteiset romanssit ja muut kioskikirjallisuuden helmet eivät ole koskaan oikein minuun uponneet, sen sijaan näissä kirjoissa on sopivasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joten mielenkiintoni pysyy yllä paikoin aika kömpelöstä ilmaisusta huolimatta.

Yhtä kaikki, kolmannen kauden puutteista huolimatta olen myös oikein iloinen True Blood -tv-sarjasta. Kolmen kirjan ja kolmen tv-kauden kokemuksesta sanoisin, että tv-sarja vie voiton. Kirjathan on tosiaan kerrottu kokonaan Sookien näkökulmasta. Ratkaisu on ihan ymmärrettävä, mutta sen seurauksena muut mainiot hahmot jäävät aika lailla paitsioon (ja Sookien sisäinen monologi on välillä aika pitkästyttävää), kun taas sarjassa esiin pääsee monta mahtavaa hahmoa (esim. Tara Thornton, Hoyt Fortenberry äiteineen, Lafayette, Jason Stackhouse, Terry ja Andy Bellefleur jne.). Hahmojen runsaudesta johtuen sarjassa toki välillä lipsutaan aivan liian laveaan tarinankerrontaan ja liian moniin hahmoihin (kolmoskaudella todella rasittavaa!).

Oli miten oli, tv-sarjassa mielestäni otetaan kirjoja huomattavasti paremmin ilo irti kirjojen tapahtumapaikasta (syvä etelä) hahmoineen, vampyyrien ilmitulon yhteiskunnallisista seurauksista ja omituisesta yliluonnollisten tapahtumien, katkerien tragedioiden, uskonnon, seksin ja päihteiden sekasotkusta, joka Bon Tempsin asukkaiden elämässä on meneillään. Etenkin ensimmäinen tuotantokausi on aivan yliveto, ja minun on vaikea keksiä miten kirjoissa voitaisiin sitä ylittää. Aion kuitenkin kokeilla, varasin kirjastosta sarjan seuraavan osan.

Sookie Stackhousen seikkailuja ovat lukeneet myös ainakin marjis, Sara ja Hreathemus.

Jonathan Safran Foer: Eating Animals

2011-05-30T13:30:00.001+03:00

Nyt se on tehty. Mahdottomasta tuli totta. Sain luetuksi kirjan Jonathan Safran Foerilta. Ei sillä, ettäkö minulla olisi jotain Foeria vastaan, pidin kovasti tyypin toisesta kirjasta Extremely Loud & Incredibly Close aina siihen asti, kun se vaan jäi kesken. Ja, kuten aiemmin taisinkin jo myöntää, kesken jäi aluksi myös Eating Animals, tietenkin tyystin toisenlainen teos. Aloitin kirjan jo viime syksyllä, jossain vaiheessa työnsin sen jo takaisin hyllyyn, kunnes huhtikuussa otin sen taas esiin ja lueskelin loppuun mm. työpaikan kahvitaukolukemisena.

Katkonaisesta lukukokemuksestani johtuen voi olla, etten saa laadituksi kirjasta kovin koherenttia arviota (ihan kuin arvioni olisivat muutenkaan mitään koherenttiuden huipentumia). Mutta ei se mitään, sillä ainakin Jori, Mari A. ja Karoliina ovat kirjoittaneet tästä kirjasta (tai pikemminkin sen suomennoksesta) erinomaiset jutut, käykää lukemassa ne!

Jonathan Safran Foer, nuori ja fiksu brooklyniläiskirjailija, päätyy kirjoittamaan kirjan eläinten syömisestä vaiheiltuaan vuosia seka- ja eriasteisen kasvissyönnin välillä. Isäksi tuleminen saa Foerin pohtimaan todenteolla syömisvalintojaan, ja perinpohjainen perehtyminen lihantuotantoon saakin Foerin luopumaan kokonaan lihansyönnistä (ja kirjoittamaan aiheesta mainion kirjan, hyvä hyvä!). Foer käsittelee kirjassaan paitsi itse tuotantoprosessia, myös ruoan ja syömisen valtavaa sosiaalista ja kulttuurista latausta, joka tekee syömisvalinnoista ja niiden arvostelusta hyvin perustavanlaatuisia, hankalia asioita.

Eating Animalsin lähestymistapa on samanaikaisesti filosofinen, antropologinen ja hyvin konkreettinen. Foer tarjoilee lukijalle vatsavääntäviä faktoja lihateollisuudesta, pohtii ruokaan liittyviä valintojamme (miksi voimme perustella kärsimyksen aiheuttamista elollisille olennoille ainoastaan sen makuaistillemme tuomalla tyydytyksellä? Onko ruokaa liittyviä kulttuurisia odotuksia ja käytäntöjä mahdollista ja kenties jopa suotavaa muuttaa?). Kirjassa ääneen pääsevät niin farmarit, teurastamotyöntekijät kuin kasvissyönnin edistäjätkin.

Näkökulma on alkuteoksessa yksinomaisen yhdysvaltalainen (suomennos sen sijaan sisältää lopussa katsauksen myös Suomen tilanteeseen, lukisin mielelläni senkin vielä jonain päivänä). Toisaalta Yhdysvallat on monilta osin nykyisenlaisen tehotuotannon, kulutuskulttuurin ja "luonnosta vieraantumisen" jonkinlainen edelläkävijä, jonka malli levinnyt ja edelleen leviää muihin maihin huolestuttavalla tavalla, joten näkökulma on kiinnostava myös suomalaiselle (lisäksi näkökulman sisäistämistä varmasti auttaa se, miten populaarikulttuuri ja kirjallisuus on minullekin tehnyt amerikkalaiset tavat kiitospäivineen tutuksi).

Vaikka itse nuoruudessani kyllästin itseni kauhukertomuksilla lihan tehotuotannosta (tilailin mm. Animalian ja OE:n materiaaleja ja luin Peter Singeriä) ja sen seurauksena ryhdyin 13-vuotiaana jonkinlaiseksi kasvissyöjäksi, teki Foerin kirja minuunkin kieltämättä vaikutuksen. Vaikka olin jo etukäteen sangen vakuuttunut lihan tehotuotannon kertakaikkisesta vääryydestä, Eating Animals tekee selväksi, miten perinpohjin päin helvettiä asiat Yhdysvaltain (ja epäilemättä suurelta osin myös Euroopan, vaikka lainsäädäntö täällä onkin joissain asioissa, esim. antibioottien suhteen, tiukempaa) ruoantuotannossa ovat ja miten tästä vinksahtaneisuudesta kärsivät tavalla tai toisella paitsi tuotantoeläimet, myös teollisuuden työntekijät, pienet itsenäiset farmarit ja kuluttajatkin, puhumattakaan ympäristöstä. Kalatalouskaan ei saa Foerilta synninpäästöä (hyvästä syystä).

En mielelläni puhu juurikaan omasta kasvissyönnistäni (olen edelleen, 14 vuotta myöhemmin, jonkinlainen semivege - syön maitotuotteita, (luomu)munia ja toisinaan kalaa - joskin minulla on ollut myös lyhyitä vegaanisia kausia), sillä olen huomannut usein pelkän kasvissyöjyyden mainitsemisen aiheuttavan kanssaihmisissä ihmeellisiä puoliaggressiivisia primitiivireaktioita. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja. Ja sisäistää se. En usko olevan mahdollista (tai välttämättä edes absoluuttisen toivottavaa), että kaikki ihmiset kaikkialla ryhtyisivät kokopäiväisiksi kasvissyöjiksi. Toivoisin kuitenkin, että kaikki miettisivät sitä, mistä ja millä ehdoilla ruoka kauppoihin, marketteihin ja lautasille oikein tulee, ja millaisia moraalisia valintoja teemme kun syömme, tai emme syö.

Selveentäkseni omaa asemointia aiheessa totean vielä, että kyllä, pidän itseäni moraalisesti vähän parempana yksilönä kieltäytyessäni (eläinkunnan)tuotteista, joita en pidä hyväksyttävinä. Tiedostan, että voisin tehdä paljon moraalisempiakin valintoja ja syyllistän itseäni esimerkiksi siitä, että popsin maitotuotteita, joita en tarvitse (miksi ihmeessä aikuinen nisäkäs edes syö toisen nisäkäslajin jälkikasvulle tarkoitettua ravintoa?). Myös kasvisten, eritoten soijan ja viljan tuotannossa on paljon epäkohtia, jotka ansaitsevat huomiomme.

En myöskään ole sitä mieltä, että eläinten syöminen olisi sinänsä väärin: lajityypillisen käytöksen salliva suhteellisen pienimuotoinen ja monipuolinen eläinmaatalous (ja ruoantuotannollisis-ekologisista syitä eritoten laiduntaviin eläimiin perustuva sellainen) on aivan hyväksyttävää (tällaisia "vaihtoehtoisia" tuotantotapoja muuten esitellään myös Eating Animalsissa, kirja ei siis ole yksinomaan kasvissyönnin promotointia). Ikävä kyllä sellainen eläinmaatalous on myös erinomaisen vähissä. Koska en jaksa nähdä kohtuutonta vaivaa moraalisesti tyydyttävän lihapalan eteen, olen mieluummin järjestelmällisesti ilman.

Oho, loppuosasta tulikin omia valintojani ja mielipiteitäni puiva vuodatus. Niin vähän pelkäsinkin. No mutta: suosittelen Eating Animalsia jokaiselle. Se on järkyttävä, perinpohjainen ja silmiäavaava raportti ja tutkielma erittäin arkisesta ja perustavanlaatuisesta asiasta. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu, koskettava ja toivoaherättävä. Myös lähdeluettelo on sangen vaikuttava. Imponeeraavaa.

Gonzo. Hunter S. Thompsonin elämä

2011-05-24T23:09:00.003+03:00

Paluu sorvin ääreen! Blogger on tänään temppuillut firefoxissa (ainakin minulla, en päässyt kirjautumaan), mutta älysin kirjoittaa vaihteeksi Chromella, ja taas toimii.

Reissulta palattuani olen iltalukemisina lueskellut pikkuhiljaa läpi Jann S. Wennerin ja Corey Seymourin laatiman Hunter S. Thompsonin elämäkerran. Tai tulihan se jo jokunen tovi sitten luetuksi, en vaan ole ehtinyt kirjoittaa aiheesta. Pidin kyllä kirjasta.

Hunter S. Thompson (1937–2005), gonzojournalismin isä ja ylipappi, Nixonin perivihollinen, sinnikäs päihteiden käyttäjä ja perinjuurin amerikkalainen mies, oli mielenkiintoinen tyyppi, joka eli mielenkiintoisen elämän. Onni on, että Wenner (Thompsonin ystävä ja entinen pomo, Rolling Stone -lehden perustaja) ja Seymour (työtoveri ja Thompsonin tekstien ediittori Rolling Stonessa) ovat suoriutuneet kirjan vaatimasta ilmeisen jättimäisestä urakasta kunnialla. Gonzon rakenne ei ole tyypillisen elämäkertamainen, vaan kirjan perustana olleet haastattelut pääsevät ääneen melko lailla omana itsenään, tosin tapahtumien mukaisessa kronologiassa. Kirjassa ääneen pääsevät Thompsonin ystävät, entiset vaimot ja tyttöystävät, työtoverit ja pomot, naapurit ja tuttavat, sekä poika Juan. Kiintoisia tyyppejä Johnny Deppistä Pat Buchananiin ja Don Johnsonista Jack Nicholsoniin on kertonut kokemuksensa Thompsonista. Suurimmalla osalla on jotain mielenkiintoista kerrottavaa, ja hauskaa on, miten monista tapahtumista ja sattumuksista saa lukea aika erilaisia näkökulmia. Silti kirja tuntuu ihan koherentilta kokonaisuudelta.
Kirjoittajat selvästi symppaavat päähenkilöään, mutta eivät varsinaisesti peittele Thompsonin huonoja puolia. Karismaattinen mies järjesti sekopäisiä tempauksia, petti lupauksia, laittoi paikkoja säpäleiksi ja joi itseltään tärkeimmän lahjansa, maagisen kirjoitustaidon (etenkin viime mainittu seikka käy riipaisevasti ilmi Jann S. Wennerin omista lausunnoista). Eksessiivinen alkoholin ja huumeiden käyttö ei kuitenkaan saanut miestä päiviltä, vaan, kuten tiedämme, jalka-, selkä- ja lantiovaivojen osittain rampauttama Thompson otti hengen itseltään 67-vuotiaana.

Loppuun on vielä myönnettävä, etten itseasiassa ole tainnut itse lukea Hunter S. Thompsonilta muuta kuin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Hyllystä kuitenkin löytyvät myös juttukokoelma The Great Shark Hunt ja jonkinlainen läpimurtoteos Helvetin enkelit. Nyt elämäkerran luettuani haluan lukea ne entistäkin enemmän.

Kesälomasuunnitelmat alkavat myös selkiytyä, varattuna on jo lennot (kunhan se penteleen tulivuori ei vaan laittaisi suunnitelmia uusiksi), pari majapaikkaa ja vuokrapolkupyörät. Ainakin yhdet festariliput pitäisi vielä hankkia, samoin vähän majoitusta ja bussilippuja. En millään malttaisi odottaa!

Ainiin, Gonzosta on kirjoitettu ainakin myös täällä.

Välihuuto koulukirjan ja työpaikan välistä

2011-05-10T22:20:00.000+03:00

Elämäni on taas vaihteeksi muuttunut hieman hektiseksi, työntuntimäärät kasvavat jostain syystä samaa vauhtia kaiken muun kiireen kanssa ja vuorokausissa on valitettavan vähän tunteja. Luen kyllä edelleen melkein koko ajan, ikävä kyllä en vaan juurikaan mitään, mistä aikoisin kirjoittaa blogiin. Täten siis varoitan, että päivitystahtini tulee seuraavat pari viikkoa olemaan vähintäänkin hiljaisenpuoleinen. Tai on minulla nyt iltalukemisena Eating Animals (se on vihdoin kohta luettu!) ja Hunter S. Thompsonin elämäkerta Gonzo (mielenkiintoinen!), joten ne nyt varmaan jossain vaiheessa antavat aihetta aktivoitumiselle tällä saralla.

Niin, ja kesäkuun puolivälissä alkaa kesäloma (!!!), elämäni ensimmäinen palkallinen sellainen. Olen jo mielessäni listaillut kirjoja, joita haluaisin lomalla lukea. Lista on tietenkin ~~ihan älytön~~ aika pitkä, koska osa viime syksynkin kirjoista on vielä ihan avaamatta (kaikenlaista Nenäpäivästä ja Harjukaupungin salakäytävistä Shantaramiin ja Piikoihin). Klassikohaasteesta on lukematta melkein kaikki, ja vasta suomeksi ilmestynyt Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi houkuttelee minua kovasti myös.

Ajattelin myös tyhjentää ylikuormittuneita aivoparkojani lukemalla jotain pöhköä hömppää, ja koska en erityisemmin välitä ns. chick litistä tai romantiikasta, taidan turvautua dekkareihin tai vampyyriseikkailuihin. Muutama lukematon jännäri on kerääntynyt hyllyyn, mutta eniten houkuttaa kuitenkin nyt vampyyrifiktio. Nyt siis pitäisi vain päättää, palaisinko Sookie Stackhousen pariin (luin joskus iät ajat sitten kaksi ensimmäistä, sitten kiinnostus lopahti) vai ehkä sitten teinimäisempiä Vampire diarieseja?

Lukemisen lisäksi lomalla piti tosin ehtiä vähän reissatakin, joten voi olla, etten ihan kaikkea haluamaani ehdi lukea. Mutta jos nyt edes jotain.

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

2011-05-06T13:13:00.000+03:00

Saksalaisen Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä tarttui herätelainana mukaan kirjastosta. Kirja on erittäin lyhyt, ja luinkin sen jo yhtenä iltana tuossa pääsiäisenä. Reissukiireiden seurauksena en kuitenkaan ole aiemmin ehtinyt kirjoittaa kirjasta, enkä sitä taida nytkään kauhean perusteellisesti puida. Mutta jotain nyt kuitenkin.

Lainasin kirjan ennenkaikkea siksi, että se perustuu mielestäni ehkäpä karmaisevimpaan tosielämän murhajuttuun, saksalaisen Hinterkaifeckin tapahtumiin vuodelta 1922. Luin aiemmin jostain, että Schenkel käyttää tapausta kirjansa pohjana, mutta suorastaan yllätyin, kuinka identtinen Hinterkaifeckin kanssa kirjan murhajuttu onkaan, juoruineen tekotapoineen kaikkineen. Vain tapahtuma-ajankohta ja paikkojen ja ihmisten nimet Schenkel oli muuttanut, samoin kuin tietysti sen, että kirjassa tekijä ja tämän motiivi selviävät, toisin kuin "alkuperäisessä" tapauksessa. Lyhyesti kerrottuna siis eristäytynyt maanviljelijä (kirjassa Danner, oikeasti Gruber) perheineen (vaimo, tytär, tyttären lapset sekä palvelustyttö) löydetään raa'asti murhattuina syrjäiseltä maatilaltaan. Murhaa edeltäneinä päivinä Danner/Gruber on maininnut talon avainten kadonneen sekä tämän havainneen lumessa tuntemattomat talolle johtavat jäljet, mutta ei jälkiä talolta pois. Murhan motiiviksi epäillään (sekä oikeasti että kirjassa) Dannerin/Gruberin huhuttua insestististä suhdetta tyttäreensä.

Schenkel käyttää kirjassaan ihan mielenkiintoista kerrontatekniikka, jossa vuorottelevat kyläläisten "todistajanlausunnot" ja eräänlainen kaikkitietävä kertoja. Koska tarina oli minulle tosiaan ennestään tuttu niiltä osin kuin se tositapahtumiin perustui, olivat kyläläisten "lausunnot" juoruineen ja spekulaatioineen kirjan mielenkiintoisinta antia, samoin se, että lukijan annetaan melko varhaisessa vaiheessa ymmärtää, että joku kuvatuista tai kertojista tosiaan on murhaaja. Kerronnasta käy hyvin ilmi myös kylän ja ehkä koko sodanjälkeisen Saksan pikkukylien ahdistava ja salaileva ilmapiiri. Kirja on kuitenkin aika lyhyt, ja ehkä tarinan ainesten rajallisuudesta johtuen silti hädin tuskin mittansa täyttävä (siis ilman, että välillä luisutaan tylsyyden puolelle).

Noin lopulta olisin toivonut kirjoittajalta ehkä vähän suurempaa omaperäisyyttä, mutta luulen, että ehkä jossain vaiheessa luen vielä saman kirjailijan Tapaus Kalteisin ja Bunkkerin. Ehkä.

Joko sinne voi mennä takaisin?

2011-05-04T12:03:00.000+03:00

Berliini jäi sinne, minä tulin tänne. Kotiinpalaamisessa masentavinta oli käydä ruokakaupassa matkalla lentokenttäbussilta kotiin (missä ovat makoisat ja edulliset vihannekset ja runsaat luomutuotteet? Miksi täällä on näin paljon eineksiä ja miksi nämä salaatit on ihan nahistuneita?). Muutenkin eilinen meni aika pitkälti lentojen rasituksista toipumiseen ja ihmettelyyn, tänään olen taas haahuillut internetissä (aika paljon uutta sisältöä vajaassa viikossa). Illaksi tosin menen töihin, joten loppuu tämä velttoilu.

Berliini oli puolestaan justiinsa niin metka kaupunki kuin muistelinkin. Pysyttelimme aika pitkälti akselilla Kreutzberg-Neukölln-Friedrichshain-Prenzlauer Berg, aurinko paistoi (paitsi maanantaina, mutta ei sekään haitannut) ja ruoka oli parasta (hyvää, halpaa, tuoretta ja sitä oli runsaasti!). Perinteisiä nähtävyyksiä emme juuri nähneet, mutta näimme sen sijaan kivoja puistoja, Mauerparkin kirppiksen ja Kreutzbergin vappujuhlat. Saksan kielen taitoni olivat päässeet pahasti ruostumaan, mutta sitkeästi silti sönkötin germaanein kieltä ja yleensä sainkin, mitä halusin. Nyt haluaisin takaisin.

Kielitaitojeni rajoittuneisuuden tunnustaen koetin pidättäytyä kirjaostoksista, mutta kävimme kuitenkin muutamissa kirjakaupoissa. Reissun ainoat kirjaostokset minun osaltani tarttuivat mukaan sympaattisesta ja myös sympaattisesti nimetystä Lesen und lesen lassen -kaupasta.

Matkalukemistona minulla oli mukana Wladimir Kamineria (kirjoittanen siitä sanasen myöhemmin), ja hauska venäläisemigrantti ilostutti minua niin, että päätin hankkia omakseni jonkun miehen toistaiseksi suomentamattomista kirjoista. Kirjojen selailu vakuutti minut siitä, että Kaminerin kieli on verrattain helppolukuista ja kirjojen lyhyistä luvuista tai tarinoista koostuva rakenne on omiaan kieltä vähän huonommin osaavalle. Lopulta päädyin Neuvostoliittoa ja sosialismia humoristisella otteella käsittelevään Es gab keinen sex im sozialismus -kirjaan.

Toinen ostos oli silkka herätesellainen. Lastenkirjahyllystä löytyi ihana Janoschin Ach, so schön ist Panama eli Oi ihana Panama, kokoelma tarinoita pikku Karhun ja pikku Tiikerin seikkailuista. Päättelin, että minun kyllä pitäisi osata lukea 4-5-vuotiaille suositeltua kirjallisuutta (lastenkirjat oli kaupassa järjestetty "suositusiän" mukaan), ja koska kokoelma oli alkukielellä huikeasti edullisempi kuin suomennoksena, pääsi se mukaan. Myöhemmin luomukaupasta mukaan tarttui vielä yksi kirjallisuusaiheinen tuominen, hedelmillä ja yrteillä maustettua Tiger teetä.

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

2011-04-30T18:50:00.000+03:00

Cecilia Samartinin Nora & Alicia ehti viettää kiitettävän pituisen tovin tbr-pinossani ennenkuin tulin siihen tarttuneeksi. Sain kirjasta lukukappaleen töistä jo viime vuoden puolella, ja itseasiassa ennakkoasenteeni sitä kohtaan oli vähintäänkin epäluuloinen. En ole lukenut Samartinin aiempaa suomennosta Señor Peregrinoa, eikä Nora & Alician esittelyteksti oikein vakuuttanut. Olinkin jo lykkäämässä koko kirjan eteenpäin, kunnes Hanna kirjoitti innostuneen arvion kirjasta ja sai minut muuttamaan aikeeni. Luetuksi kirja tuli viimein ennen pääsiäistä.

Kirja kertoo, nimensä mukaisesti, kuubalaisten serkusten Noran ja Alician tarinan (alkukielellä kirja on muuten ilmestynyt nimillä Ghost Heart ja Broken Paradise). Alussa kuubalaiseen yläluokkaan kuuluvat tytöt ovat nuoria ja huolettomia. Päivät täyttyvät luostarikoulun oppitunneista, kävelyistä Havannassa, leikeistä, sukulaisista, uimaretkistä ja hassuista päähänpistoista. Taustalla, aikuisten puheissa häilyy Batistan diktatuuri ja yhteiskunnallinen levottomuus, joka lopulta kärjistyykin Castroon ja vallankumoukseen. Vallankumous erottaa serkukset ja parhaat ystävät toisistaan, sillä Noran perhe hakee ja saa viisumit Yhdysvaltoihin. Tästä eteenpäin tarinaa seurataan Noran näkökulmasta, vain Alician kirjeiden välityksellä saamme kuulla tapahtumista Kuubassa.

Samartin onnistuu kirjassa varsin hyvin käsittelemään laajoja ja hankalia teemoja: Kuuban vallankumousta seurauksineen, kotimaan jättämistä ja siirtolaisen sopeutumista uuteen maahaan, rakkaiden menettämistä, menetyksen pelkoa ja siihen tottumista, lopulta myös paluuta taaksejääneeseen kotimaahan. Romaanissa myös vallankumouksen puolustajille ja heidän motiiveilleen annetaan hieman tilaa, mistä olinkin positiivisesti yllättynyt (minulla saattaa olla hieman kärjistynyt mielikuva amerikankuubalaisista ja heidän asenteistaan). Latinalaisen Amerikan historiaa melko lailla opiskelleena ja muutaman kuubalaisenkin kanssa aiheesta keskustelleena minulla on jonkinlainen aavistus siitä, miten hankalia ja kiistanalaisia aiheita Kuuban vallankumous, Castro, kuubalainen sosialismi ja Yhdysvaltain sekaantuminen asioihin ylipäänsä ovat. Siihen nähden Samartin onnistuu kirjoittamaan aiheesta varsin maltillisesti.

Kirjan henkilöhahmot ovat ihan uskottavia ja ylipäänsä Samartin kirjoittaa taitavasti. En tosin jostain syystä erityisesti kiintynyt kumpaakaan päähenkilöön (eritoten kertoja-Nora ärsytti minua). Lisäksi loppuratkaisu oli minusta vähän turhan pitkitetty ja omituinen, joskin ymmärrän kyllä, että tämän tyyppisessä kirjassa "pitää" olla jollain tavalla onnellinen loppu. Outoa kyllä, kirjan luettuani haluan entistä enemmän matkustaa Kuubaan.

29. päivä: A book everyone hated but you liked

2011-04-29T15:00:00.000+03:00

Kun on tämmöinen perusnegatiivinen luonne, tähän kysymykseen olisi tietenkin helpompi vastata päinvastoin kirjalla, josta kaikki paitsi minä pitivät. Ja sitä paitsi ketkä ihmeen everyone? En sitten tiedä, onko minulla jotenkin erityisen norminmukainen maku, mutta minun on tosiaan vaikea keksiä kirjaa, josta olisin pitänyt, mutta jota kaikki, tai edes useimmat muut olisivat inhonneet. Lisäksi, jos luotettavalta taholta kuulen jonkun kirjan olevan aivan kelvoton, en kovin helposti tällaiseen kirjaan tartu.

Olen tosin törmännyt melko usein siihen, että ihmiset eivät ole pitäneet Rimmisen Pussikaljaromaanista tai vaihtoehtoisesti eivät ole saaneet sitä luettua. Tämä hämmentää minua, sillä minusta Pussikaljaromaani on mainio, hauska, sujuva ja nopealukuinen kirja. Mutta tunnen kyllä aika monta, jotka ovat siitä pitäneetkin, joten ei se ehkä ihan täytä tehtävänantoa. En vaan tähän hätään mitään muutakaan keksi.

28. päivä: Favourite title

2011-04-28T18:09:00.000+03:00

Jee, kysymys, joka ei varsinaisesti liity kirjan sisältöön. Ja samalla kysymys, johon minun on täysin mahdotonta vastata yhdellä ainoalla kirjan nimellä.

Mietin kirjannimi-suosikkejani, ja ainakin pidän semmoisista nimistä, jotka koostuvat useammasta sanasta (en nyt äkkiseltään keksinyt yhtään hyvää yksisanaista), jollain tavalla kutkuttavat mielikuvitusta (mistä ihmeestä tämä kirja kertoo?!) tai sitten vaihtoehtoisesti ovat jollain tavalla metkoja tai ytimekkäitä. Käännöskirjojen kohdalla joistain minua miellyttävät enemmän alkukieliset nimet, toisista taas käännökset. Näitä nyt nopeasti keksin:

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä (en ole lukenut kirjaa vielä, mutta nimi on erinomainen)
Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (kaksoismerkitys, kertoo kuitenkin kirjan sisällöstäkin)
Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep? (kysymysmuoto miellyttää)
Mark Haddon: The Curious Incident of the Dog in the Night-time (kutkuttaa mielikuvitusta, sopii kirjan sisältöön)
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (nimenomaan tämä käännös, alkuteoksen nimi Beloved on tylsä)
Junot Diaz: The Brief Wondrous Life of Oscar Wao
John Steinbeck: Grapes of Wrath (erityisesti siksi, miltä alkukielinen nimi tuntuu ja maistuu suussa)

First we take Manhattan, then we take Berlin

2011-04-27T19:33:00.000+03:00

Paitsi etten ole valloittamassa Manhattania (joskin näin toissa yönä unta, että olin New Yorkissa, ehkä se lasketaan). Sen sijaan lennämme kyllä huomenaamulla viideksi yöksi Berliiniin. Olen innoissani (jee!). Suunnitelmissa on irrottaa ajatukset hetkeksi kotoisista kuvioista, kierrellä kaupunkia ystävien kanssa, syödä hyvin (mmm, olen kuullut huumaavia tarinoita berliiniläisistä brunsseista) hengailla ja juoda ehkä vähän kaljaa. Mahdollisesti katsomme myös eräät kuninkaalliset häät.

Palaan maisemiin ensi viikon tiistaina. Blogi ei kuitenkaan täysin hiljene, olen nimittäin nokkelana tyttönä ajastanut muutamia postauksia, esimerkiksi huhtikuun haasteet viimeistä lukuunottamatta (tässä välissä voinen paljastaa, että minusta kaikkien aikojen lempikirjan valitseminen on täysin mahdoton tehtävä ja ajatuksenakin aiheuttaa semmoisen ressin, että pidätän itselläni oikeuden jättää vastaamatta moiseen mahdottomaan kysymykseen!).

Myös matkalukeminen on hyvissä ajoin hankittu ja huolella valittu:

Sen sijaan en ole tavalliseen tapaani uhrannut vielä ajatustakaan pakkaamiselle, ja tänään illalla on vielä luvassa jännittävä jalkapallo-ottelu. Edessä lienee vähäuninen yö.

27. päivä: The most surprising plot twist or ending

2011-04-27T18:07:00.000+03:00

Ihmiselle, joka saattaa unohtaa lukemansa kirjan juonen parissa päivässä (tai tunnissa), kysymys joka koskee kirjan yllättäviä juonikiemuroita tai lopetuksia on tietysti ihan helppo vastattava. Vielä kirjojakin huonommin mieleeni jäävät muuten elokuvien käänteet: minulle tapahtuu aina toisinaan niin, että katselen aivan tyytyväisenä elokuvaa, ja tajuan vasta reilusti puolenvälin jälkeen, että olen nähnyt elokuvan aiemminkin. Pääni on juonien suhteen musta aukko (mielenkiintoista, sillä muistan kyllä oikein hyvin kaikkea muuta turhaa ja vähemmän turhaa nippelitietoa).

Jouduin siis tälläkin kertaa turvautumaan googlen apuun, yritin löytää listauksia tällaisista juonenkäänteistä ja lopetuksista. Ikävä kyllä suurin osa löytämistäni listoista käsitteli, ehkei kovin yllättäen, jännäreitä ja dekkareita. Ja vaikka nyt juuri eilen totesin alkaneeni muutama vuosi sitten lukea kyseisen lajityypin edustajia, en ollut lukenut (tai ainakaan muista lukeneeni!) juuri mitään kyseisiltä listoilta, paitsi Agatha Christien kirjoja, joita en enää kunnolla muista, kun luin niitä 90-luvun puolivälissä lähinnä. Usein mainituiksi tulivat Fight Club ja Shutter Island, jotka molemmat ovat toki alunperin kirjoja, mutta jotka olen nähnyt vain elokuvina. Sitä paitsi "yllättävä juonenkäänne" (oho, hovimestari ei ollutkaan murhaaja!) on niin peruselementti dekkareissa, että ketä semmoinen sitten lopulta oikeastaan yllättää?

Tämä taitaa olla tähän asti hankalin päivä. Dekkarigenren ulkopuolelta tulee mieleen kirja Piin elämä, joka on hyvä, ja jossa voi ehkä ajatella olevan yllättävä käänne lopussa (paitsi ettei se nyt niin kauhean yllättävä ole). Niin, ja Nicole Kraussin Rakkauden historiassahan on kanssa vähän samantapainen. Ja Paul Austerilla on ehkä myös yllättäviä käänteitä (ainakin Book of Illusionsin lopussa, ehkä?), minä en vaan muista sen kirjojen juonia kun ilmeisesti keskityn lukiessani johonkin muuhun. Vastaan siis nyt vaikka nuo kolme.

26. päivä: A book that changed your opinion about something

2011-04-26T18:00:00.000+03:00

Pysyttelen tukevasti kirjallisuuden maailmasta ja vastaan tähän tällä kirjalla, joka muutti käsitykseni kirjallisuuden lajista:

Raymond Chandlerin Syvä uni nimittäin muutti mielipiteeni dekkareista. Luin lapsena ja nuorena jonkun verran Agatha Christien kirjoja, mutta en muuten ollut koskaan varsinaisesti kiinnostunut dekkareista (tuomitsin ne lukematta tylsiksi tai typeriksi), enkä vuosiin lukenutkaan ollenkaan dekkareita tai jännäreitä.

En ole ihan sataprosenttisen varma, että juuri Syvä uni oli ensimmäinen pitkän tauon jälkeen lukemani dekkari, mutta ainakin se oli ensimmäinen, josta muistan oikein pitäneeni. Luin kirjan ehkä vuonna 2007 tai 2008. Nyttemmin melko runsaasti dekkareita luettuani voin toki todeta, että Syvä uni on erinomainen lajityyppinsä edustaja, eivätkä kaikki dekkarit tosiaan ole kaksisia. Mutta, mikä tärkeintä, kirja avasi silmät huomaamaan, että myös rikoskirjallisuuden parista voi löytyä hyvää tai mielenkiintoista luettavaa, eikä minun täten ole aihetta väheksyä tätäkään lajityyppiä. (Tyydyn siis vastaisuudessa ilmeisesti enää väheksymään romanttista soopaa ja suurinta osaa historiallisista romaaneista. Edistystä.)

Augusten Burroughs: Kuivilla

2011-04-26T09:38:00.000+03:00

Jaarittelen uusimmasta suosikistani Augusten Burroughsista huhtihaasteen parissa niin paljon, että nyt kun pitäisi itseasiassa kirjoittaa miehen kirjasta, takki on melko tyhjä. Tyypillistä!

Ilmeisesti toisessa suomennetussa (?) omaelämäkerrallisessa kirjassaan ystävämme Augusten on töissä mainostoimistossa, menestynyt, hyvin tienaava, ja, noh, pahasti alkoholisoitunut. Kurjaa lapsuuttaan ja muita ongelmiaan martineihin ja viskiin pakeneva Augusten joutuu kohtaamaan tosiasiat kun pomo kyllästyy viinanhajuiseen alaiseensa ja Augustenille tarjotaan valintaa: potkut tai vieroitukseen. Augusten päättää valita vieroituksen ja matkustaa Minnesotan umpikorpeen homoseksuaaleille suunnattuun laitokseen kuukaudeksi. Jos kohta miehen mielessä siintelevätkin Bettyfordmaiset mielikuvat ylellisistä tiloista kylpyosastoineen, Pride Institute ei täysin täytä miehen odotuksia.

Kuivilla kertoo Augustenin ponnisteluista raittiiksi ja ennenkaikkia ihmisistä, joita hän siinä sivussa tapaa (ja vähän myös vanhoista tutuista). Kirja on välillä älyttömän hauska, välillä itkettävän surullinen. Augusten Burroughs -faniuteni sai vahvistusta. Suosittelen.

25. päivä: A character who you can relate to the most

2011-04-25T22:00:00.000+03:00

Nythän tämä meni taas ihan mahdottomaksi. Minä kun pystyn lukiessani samastumaan melkein minkälaiseen henkilöhahmoon vain. Esimerkiksi Augusten Burroughsiin, vaikka itse en melko varmasti ole sen enempää mies, homoseksuaali, new yorkilainen, kirjailija, entinen mainosmies kuin alkoholistikaan. Minulle ei edes ollut yhtään traumaattinen lapsuus, ja silti miehen kirjoja lukiessa tekee mieli hihkua, että täsmälleen! I know! My thoughts exactly! Samastuin kovasti myös Kyllikki Villaan lukiessani hänen matkapäiväkirjojaan, vaikka en tosiaan olekaan seitsemänkymppinen kääntäjä matkalla rahtilaivalla Chileen. Myös Pirkko Saision puolittain omaelämäkerralliseen Pirkkoon olen samastunut, ja siihen jo aiemminkin mainittuun Mark Rentoniin. Ronja Ryövärintyttäreen samastumisesta ehdinkin jo mainita aiemmin (en tosin varmaan enää samastu häneen, mutta lapsena kyllä rymysin pusikoissa kuvitellen olevani Ronja).

Toisinaan taas ilmeisemmät, ehkä suunnilleen minun ikääni, sukupuoltani ja kenties vielä koulutustaustaani vastaavat hahmot eivät herätä mitään samastumisen tunteita (esim. Pulkkisen Tottan Anna oli tällainen hahmo). En kuitenkaan ole sitä mieltä, että hyvän kirjan hahmojen pitäisi edes olla erityisen samastettavia. Pidän esimerkiksi aika paljon Paul Austerin kirjoista, enkä ole varmaan samastunut yhteenkään hänen hahmoonsa ikinä.

Tulipa tästä nyt kerrassaan puolittainen vastaus. En nyt kyllä jaksa yrittää parempaakaan.

24. päivä: A book that you wish more people would’ve read

2011-04-25T18:49:00.000+03:00

Palasin pääsiäisreissulla Jonathan Safran Foerin pariin (no oikeastaan vasta paluumatkalla bussissa palasin, sillä pääsiäisreissu mökille oli lyhyt ja intensiivinen n. 22 tuntia, joina tehtiin keväthommia, syötiin, saunottiin ja nukuttiin). Joka tapauksessa: maailmassa on kyllä kosolti kaunokirjallisia opuksia, jotka ovat minusta kerrassaan suositeltavaa luettavaa. Kaunokirjallisuus ja sen hyvyys ja merkittävyys on kuitenkin aina jossain määrin makuasia, joten olenkin nyt niuho tosikko, ja vastaan tähän kirjan, joka on aika kauhea, ikävä ja vastenmielinen, mutta ennenkaikkea totta: Jonathan Safran Foerin Eating Animals (suom. Eläinten syömisestä).

Itsehän jämähdin kirjan parissa ensimmäisellä yrityksellä johonkin puoleen väliin, mutta olen yhtä kaikki vakuuttunut tämän kirjan tarpeellisuudesta. Kovin paljon uutta tietoa kirja ei ehkä tarjoa semmoisille, jotka teini-iässä ovat jo kahlanneet läpi eläinoikeusmateriaalia, kirjoja ja dokumentteja (esim. allekirjoittanut), mutta muistutus ruoantuotannon tosiseikoista lienee aina paikallaan. Kirja ei ehkä kovin hyvin sovellu erityisen herkille, mutta toisin kuin huonot kauhuleffat, se on totisinta totta, ja jos vatsa kestää syödä hunajamarinoituja broilerisuikaleita, olisi sen ehkä syytä kestää myös totuus siitä, mistä ne suikaleet sinne kaupan altaaseen tulevatkaan. Safran Foer on yhdysvaltalainen ja kirjan fokus on rapakontakaisissa käytännöissä. Suomennoksen loppuun on ymmärtääkseni lisätty katsaus Suomen olosuhteisiin. Minun versiossani sitä ei siis ole, mutta ei minulla kyllä ole syytä uskoa, että eläinteollisuus olisi täällä pohjan perukoilla millään merkittävällä tavalla parempaa tai eettisempää kuin vaikka siellä Yhdysvalloissa.

Loppuun iloisempi narsissiaiheinen kuva pääsiäisen ratoksi.

Toisena vaihtoehtona minulla muuten oli toinen ikävistä tosiasioista muistuttava kirja, Half the Sky (suom. Puolikas taivasta). Tällä kertaa Foer vei voiton, mutta suosittelen tarttumaan myös tähän jälkimmäiseen.

23 päivä: A book you wanted to read for a long time but still haven’t

2011-04-23T20:54:00.000+03:00

Tänäänkin keksisin vaikka sata kirjaa, jotka olen jo pitkään halunnut lukea, mutten vieläkään ole. Minulla on hieman paha tapa haalia mielenkiintoisia kirjoja sieltä ja täältä, ilmaiseksi ja rahalla, näytekappaleita, divari- ja alelöytöjä, varastoida ne hyllyyn ja ajatella, että ihan kohta luen kyllä. Joo ei.

Tällaisia jo vähintään tovin hyllyä kansoittaneita "kohta luen" -teoksia ovat mm. Jonathan Franzenin Corrections, Paul Austerin Invisible, Gregory David Robertsin Shantaram, Jonathan Gloverin Ihmisyys, Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, Stockettiin Piiat, Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, Nam Len Merimatka, Vikas Swarupin Slumdog Millionaire, Pelevinin Viides maailmanvalta, koko joukko venäläisiä ja muita klassikoita (tjeu: klassikkohaaste, joista olen nolosti ehtinyt lukea vasta yhden), ja, no, asia kävi ilmeisen selväksi. Hyllymme pullistelevat kirjoista, jotka ihan oikeasti haluan lukea, ~~parhaimmissa~~ pahimmissa tapauksissa kirja olen omistanut kirjan yli kymmenen vuotta, vähän lievemmissä vain joitain viikkoja tai kuukausia.

Nostan nyt kuitenkin esiin erityisesti erään kirjan, jonka lukemattomuus minua harmittaa, joka on ikuisuuslainassa toisen puoliskon vanhemmilta, ja jonka kaiken kukkuraksi olen olen jo aloittanut vuonna 2008, pitänyt ja silti jättänyt kesken. Kyseessä on siis Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogia. En ole koskaan kuullut kenestäkään, joka ei olisi pitänyt kirjoista ne luettuaan. Minä luin kyseisenä kesänä ensimmäisen kirjan puoleenväliin, mutta epäsuotuisien olosuhteiden takia en ehtinyt lukea sitä loppuun. Ja sitten tulikin jo muuta lukemista. Pohjantähden lukemattomuus harmittaa siitäkin syystä, etten tunne kotimaista kirjallisuutta mitenkään valtavan hyvin (ainakaan tätä klassikko-osastoa), ja teos ihan oikeasti kiinnostaakin. En tajua miksen saa sitä luetuksi.

22. päivä: Favourite book you own

2011-04-22T22:25:00.000+03:00

Tämä on nyt vähän älytön kysymys tässä yhteydessä, lähinnä siksi, että olen muutenkin aika pitkälti vastaillut näihin kirjoilla joita omistan (tämä pitkälti muistiteknisistä syistä: on helpompi keksiä vastauksia kun tuijottelee hetken kirjahyllyjä).

Lähestyn nyt tätäkin sitten kahtaalta: ensinnä mietin, minkä kirjan ottaisin mukaan palavasta talosta. Mahdoton ajatusleikki, mutta tässä nyt lemppareistakin rajautuvat pois helposti uudelleen hankittavissa olevat kirjat (ainakin nykyhetken näkökulmasta). (Sen sijaan jos minulla olisin onni omistaa Peter Bichselin Lastentarinoita tai se legendaarinen Noidan käsikirja, olisivat ne aika korkealla pelastettavien listalla jo ihan senkin takia, etten ole onnistunut toistaiseksi saamaan niitä omistukseeni).

Tästä näkökulmasta lempiomistukseni ovat varmaankin Pentti Saarikoski -kokoelmani (erityisesti proosatuotanto), jotka olen vuosien saatossa divareista haalinut ja lahjaksi saanut. Yläasteikäisenä ihastuin kovin Saarikosken tapaan kirjoittaa ja sitä seuraavina vuosina luin päiväkirjat, proosan ja liki kaikki runokokoelmatkin. Päälle luin vielä Tarkan kaksiosaisen Saarikoski-elämäkerran (joka on muuten loistava lajinsa edustaja), kuten myös Tuulaliina Variksen kirjan Kilpikonna ja olkimarsalkka (ei aivan yhtä hyvä, mutta mielenkiintoinen kuitenkin).

Toisaalta omistamieni kirjojen joukosta voisin poimia ykkösen myös sieltä, mistä olen eniten saanut iloa (Fedja-setä?), minkä uskon tuottavan minulle sitä tulevaisuudessa (harva kirja on niin hyvä kuin lukematon kirja) tai mikä sisältönsä laajuuden tai muiden ominaisuuksien takia on minulle ollut merkittävä. Viimemainittujen joukosta haluaisin nostaa esiin yhden, nimittäin Hugh Honourin ja John Flemingin järkälemäisen Maailman taiteen historian. Kirja oli meillä lukiossa taidehistorian oppikirjana, ja minä tosiaankin olen lukenut sen läpi aika perusteellisestikin. Tästä kirjasta (ja niistä oppitunneista) on kiittäminen taidehistorian tuntemustani. Lisäksi ilahdun joka ikinen kerta, kun maailmalla museossa näen jonkun kirjasta tutun teoksen.

21. päivä: Favourite book from your childhood

2011-04-21T22:21:00.001+03:00

Tämän haasteen parissa pusatessani olen jo aiemminkin viittaillut lapsuuden (tai ainakin lastenkirjallisuuden) suosikkeihin, joten siinä mielessä tässä tulee nyt kyllä toistoa. Lisäksi lapsuus on vähintäänkin venyvä käsite, ja jos on ollut kovin lukevainen lapsi (kuten esim. allekirjoittanut), eri ikäkausien suosikit ulottuvat Puppe-kirjoista fantasiaromaaneihin. En (tietenkään) osaa valita ihan ehdotonta lapsuuden suosikkikirjaa, joten luettelen muutamia melko korkealle kipuavia vaihtoehtoja.

Suuri tonttukirja. Tädilläni oli tämä hyllyssä ja tätä oli lapsena ihana lukea: kuvat olivat mahtavia, etenkin pelottavista peikoista! Selailin tätä kerran töissä ja mietin, että pitäisi ehkä ostaa omaankin hyllyyn, vaikka nostalgian vuoksi jos ei muuten. Hinta on uusimmalla painoksella tietenkin kauhea, joten voi olla, että tämä jää puodin hyllyyn.

Ronja Ryövärintyttärestä kirjoitinkin jo aiemmin. Liittyy samaan tätiin kuin Tonttukirjakin (tämä ei ole itsestäänselvää, minulla on nimittäin kahdeksan tätiä ja muutamia tätipuolia siihen päälle) ja, kuten sanottua, luin jossain vaiheessa kirjaa uudestaan ja uudestaan. Jossain määrin sama koskee myös muita Lindgrenin kirjoja (etenkin Veljeni Leijonamieltä ja Melukylä-sarjaa), mutten ikinä ihan niin paljon pitänyt niistä kuin Ronjasta.

Minuun vetosivat lapsena myös Mauri Kunnaksen kirjat. Suurin suosikkini oli ehkä Kaikkien aikojen avaruuskirja, joka ilmestyi jokseenkin niihin aikoihin kun opin lukemaan. Lainasin sen epäkäytännöllisestä koostaan huolimatta monta kertaa kirjastosta, ja luultavasti sen ansiosta opin ulkoa aurinkokuntamme planeetat (enkä ikinä oppinut käsittämään, miten joku ei voi muistaa niitä).

Näiden lisäksi minulla, kuten käsittääkseni kovin monilla muillakin lapsilla, oli eri aikoina erilaisia kiinnostuksen kohteita (joksi noita omituisia monomanian jaksoja ehkä voi kutsua), joten suosikkikirjojani olivat, vähän ajankohdasta riippuen, myös dinosauruksia, arkeologiaa, antiikin Kreikkaa tai valtameriä käsittelevät kirjat. Muistan pitäneeni ihan kamalasti myös sellaisesta kirjasta, jossa kerrottiin erilaisia kesään liittyviä seikkoja ja annettiin erilaisia vinkkejä ja ohjeita (esim. kuinka tehdä limonadia itse, mistä salamat tulevat, kuka oli Carl von Linné), sen pääosassa oli tyttö, enkä muista kirjasta juuri muuta, en edes nimeä. Mutta se oli minusta n. 10-vuotiaana (?) tosi hyvä kirja.

20. päivä: Favourite romance book

2011-04-20T21:48:00.000+03:00

Tässä meinasi tulla ns. tenkkapoo (kylläpä muuten pidän em. kaltaisista hassuista äännelainoista kielissä). Romanttinen kirjallisuus ei taida kuulua lempilukemistooni, sillä en aluksi keksinyt yhtään romanttista kirjaa, jonka olisin lukenut, saati josta olisin pitänyt. Turvauduin goodreadsin listaukseen popular romance books. Lista on massiivinen, joten sain sieltä vähän apuja. Melko heikolta kuitenkin edelleen näyttää, lukematta ovat niin Jane Austenit, Nicholas Sparksit kuin Nora Robertsitkin. Vampyyriaiheisia romanssikirjoja olen kyllä vähän lukenut (Twilight-sarjan ja pari ensimmäistä Southern Vampire Mysteries eli Sookie Stackhouse -kirjaa, mutta niistäkään en perin juurin hirveästi pitänyt).

Selattuani listan viisi ensimmäistä sivua ja ihmeteltyäni Nora Robertsin ja Lisa Kleypasin valtavaa tuotteliaisuutta, päädyin valitsemaan sen ainoan, jonka tuolta viideltä ensimmäiseltä sivulta olen edellämainittujen vampyyrikirjojen lisäksi lukenut. Kolmas linja proudly presents: Emily Brontë: Humiseva harju.

Luin Humisevan harjun verrattain nuorena, eli monta vuotta sitten, joten en kovin hyvin muista, mitä kirjassa tapahtuu. Muistan kyllä silloin ihan pitäneeni siitä, joten ei kai se kovin huono voi olla? Ainakaan kirjan romantiikka ei ollut siirappista laatua (vaan pikemminkin epätoivoista), välillä pyörittiin synkillä nummilla ja menetettiin järkeä. Komeaa. Lisäpisteitä siitä, että sinänsä kehnonlaisessa filmatisoinnissa Heathcliffia esittää ihana Ralph Fiennes.

Löysin tuolta listauksesta myös toisen kirjan, jonka olen melkein lukenut (eli joka on kesken, mutta jonka kyllä aion vielä lukea) eli Laura Esquivelin Como agua para chocolate (suomennettu kai nimellä Pöytään ja vuoteeseen?). Siinä lattarikirjallisuuden tavaramerkki numero uno, tuo ns. maaginen realismi, yhdistyy romantiikkaan. Välillä tarjoillaan reseptejä.

Huolestuin kuitenkin vähän tästä yhden kirjallisuuden lajin syrjehtimisestäni: luen kuitenkin muuta viihdekirjallisuutta esim. dekkareita ja elämäkertoja (jotka eivät varmaan sisältönsä puolesta ole sen kaksisempia tai "fiksumpia" kuin romanssitkaan), joten miksi en koskaan tartu romanttiseen kirjallisuuteen? Pääsyynä on varmaan se, etten ole järin romantillinen luonne, mutta periaatteessa miksen silloin tällöin lukisi jotain tämänkin genren edustajaa aivoja lepuuttaakseni? Toisaalta pelkään ennakkoluulojeni olevan totta ja minun pitkästyvän kuoliaaksi jonkun Nora Robertsin parissa (muistaakseni kerran teininä luin yhden Catherine Cooksonin kirjan, se ainakin oli melko sietämätöntä). Ovatkohan jotkut goottiromanssit mistään kotoisin? Pitää käydä katsomassa, mitä muut ovat tähän vastanneet, ehkä löydän jotain genren helmiä joihin voin tutustua.

Maanantain murheet & Pyhät luut

2011-04-19T17:00:00.000+03:00

Luin tässä taas ohimennen hiukan rikoskirjallisuutta Kathy Reichsilta, ja Pyhien luiden jälkeen päätinkin pitää taukoa moisista, tai ainakin Kathy Reichsista, sikäli läpeensä tuttu on nyt kirjoittajan juonenkehittelykaavio.

Juonista lyhyesti (mitä nyt enää muistan). Maanantain murheet (Monday Mourning) sijoittuu vaihteeksi Montrealiin, jossa pizzerian kellarista löytyneet ihmisen luut johdattavat oikeusantropologimme Brennanin erikoisen vyyhden jäljille. Luut tuntuvat kuuluvan kolmelle nuorelle naiselle, joita ei tunnu kaipaavan kukaan. Sitten Brennan saa puhelinsoiton, jossa vanha nainen vihjaa tietävänsä jotain tapauksesta, jonka jälkeen tohtorimme ei maltakaan laskea tapausta käsistään. Varsinkaan sen jälkeen, kun soittaja löytyy kotoaan kuolleena. Myös Tempen asuntoon taas vaihteeksi murtaudutaan, ja viime hetkillä sankarittaremme saattaa itsensä perinteiseen hengenvaaraankin. Suhde komeaa rikostutkija Andrew Ryaniin tökkii, mutta lopussa kaikki on toki hyvin. Juoni on tässä kirjassa varsin näppärä, mutta ei valitettavasti erityisen kiinnostava. Teknistieteellinen pohjatyö vakuuttaa jälleen.

Maanantain murheita kirjastoon palauttaessani hyllyssä nökötti tyrkyllä sarjan seuraava otos, Pyhät luut (Cross Bones). Tässä kirjassa ortodoksijuutalaisen liikemiehen mystinen kuolema johdattaa sankarittaremme ikivanhojen luulöydosten jäljelle ja Israeliin asti. Teorioissa pyöritellään kristinuskon perusteita kuin ties missä da Vinci -koodissa (jota en ole lukenut, joten en oikeasti tiedä, onko näillä kirjoilla muuta yhteistä kuin se, että Pyhissä luissa Brownin bestselleriin viitataan kerran tai kaksi), ja henkikultakin on taas välillä vaarassa. Lopulta maailman uskontojen tasapaino ei vaarannukaan ja kaiken takana onkin jälleen kerran vain viheliäinen opportunismi.

En jaksanut juuri ollenkaan innostua tästä kirjasta, enkä kyllä nyt jälkikäteen tiedä miksi, sillä periaatteessa olen kyllä kiinnostunut arkeologiasta. Ehkä ainakin osittain siksi, että kirjassa spekuloidaan sillä, että josko Jeesus Nasaretilainen sittenkin olisi jäänyt käärinliinoissaan hautaan eikä noussutkaan taivaaseen: minusta tämä luonnollisesti on se todennäköisin tapahtuma, ja vaikka toki tiedän, että maailmassa on kosolti ihmisiä, jotka eivät näin ajattele, en jaksa vaivata päätäni Raamatun ja todellisuuden välisillä ristiriidoilla. Joka tapauksessa kiinnostukseni hieman nousi, kun kirjan lopun krediiteistä ilmeni, että kirjan kaivaukset ja muut spekulaatiot perustuvat vankasti todellisuuteen. Opettavaista!

19. päivä: Favourite book turned into a movie

2011-04-19T11:24:00.000+03:00

Alkaa tuntua, ettei tämä ikinä lopu, iskee haasteväsymys ja ärsyttää, ettei tähän päälle meinaa löytyä aikaa kirjoittaa ihan niistä kirjoista, joita olen lukenut (joita ei tosin onneksi ole monta, sillä haastekiireen lisäksi tässä on ollut ihan koulu- ja työkiirettäkin).

Tätä päivän kysymystä lähdin pohtimaan kahtaalta: valitsenko mielestäni parhaan kirjan, josta on tehty elokuva, vaikka sitten kehnokin elokuva. Vai sittenkin parhaan filmatisoinnin ei ehkä aivan parhaasta, mutta kuitenkin hyvästä kirjasta? Tehtävänanto vastaa ehkä enemmän ensimmäistä, jälkimmäinen olisi hiukan mielekkäämpi.

Vaikka elokuvasivistykseni ei ole mitenkään verrattoman laaja, löytyy nopealla vilkaisulla hyllystämme useita kirjoja, joista on a) tehty elokuva, jonka b) minäkin olen nähnyt. Lisäksi toki on olemassa
kirjoja, joista tehdyn elokuvan olen nähnyt, mutta kirjaa en ole lukenut (esim. Kummisetä-trilogia, Uhrilampaat), kirjoja, jotka olen lukenut, mutta elokuvaa en ole nähnyt (esim. Larssonin Millennium-trilogia) tai kirjoja, joista tiedän tehdyn elokuvan, mutten ole tutustunut kumpaankaan (esim. lukemista odottava Slumdog Millionaire). Mutta pysytelläänpä nyt tuossa ihka ensimmäisessä kategoriassa.

Vastaan, taas, Trainspotting. Ihan vaan siksi, että olen sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan useamman kerran ja pitänyt niistä. Koska kirjasta kirjoitin jo vähän aiemmin, pulisen nyt vähän tuosta elokuvasta. Luin siis tosiaan tässäkin tapauksessa kirjan ensin, ja ensimmäisellä katsomiskerralla en ihan hirveästi pitänyt elokuvasta (siinä yhdistellään muutamia kirjan henkilöitä ja tapahtumia, kuten nyt filmatisoinneissa yleensäkin). Myöhemmin kyllä innostuin elokuvastakin: sen alkukohtaus on mieleenpainuva, suorastaan nerokas, elokuvassa soi hyvä musiikki, roolitus on toimiva (rakastan etenkin Ewan McGregoria ja Robert Carlylea) ja kokonaisuus muutenkin pelaa. Lisäpisteitä skottiaksentista.

Bubbling under: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (Johnny Depp! Benicio Del Toro!), Ilmestyskirja. Nyt (perustuu tähän vastikään lukemaani klassikkoon). Jos olisin saanut luetuksi Draculan, voisin vastata myös Coppolan filmillä Bram Stokerin Dracula.

18. päivä: A book that disappointed you

2011-04-18T11:32:00.000+03:00

Vihdoinkin helppo kysymys! Keksin tietenkin tähän useammankin, mutta nyt kerrankin en jaarittele vaan valitsen yhden, viime vuoden selkeimmän pettymyksen.

Kirja, joka aiheutti pettymyksen, on Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot (kirjoitinkin siitä lyhyesti täällä). Lainasin sen viime kesänä kirjastosta, koska aihe (historiallinen Barcelona, vampyyri, jännäri) vaikutti oikein sopivalta leppoisaksi kesämökkilukemiseksi. Barcelona on lempikaupunkini (asuinkin siellä kerran vuoden päivät), perinteisesti olen tykännyt vampyyrijutuista ja jännärit nyt ovat usein kelvollista aivot narikkaan -lukemista. Ikävä kyllä tämä kyseinen teelmä ei vaan täyttänyt edes vaatimattomimpia toiveitani viihdyttävyydestä. Koko kirja on suoraansanoen uskomattoman surkea esitys: juoni on sekava ja kömpelö, henkilöhahmoilla ei ole ominaisuuksia (paitsi naisella ulkonäkö ja pääpahiksella pahuus) ja heidän tekemisensä huonosti motivoituja, loppu ei ole tippaakaan yllättävä ja muutenkin tunne kirjan loputtua kertakaikkisen plaah. Ainoa siedettävä puoli on kirjan verrattain sujuva historiallisen Barcelonan kuvailu, joten ehkä herra Morielin pitäisi kirjoittaa matkaoppaita eikä romaaneja.

Kuriositeettina mainittakoon, että myös seuraavat potentiaaliset pettymykset sijoittuvat Barcelonaan. Carlos Ruiz Zafonin kirjoja on paljon kehuttu ja koska nekin sijoittuvat lempparikaupunkiini, kahlasin sisukkaasti läpi sekä La sombra del vienton (Tuulen varjo) että Angel's Gamen (Enkelipeli), enkä vaan oikein saanut niistä mitään irti. Pitänee yrittää muistaa, että vaikka tyyppi saisikin aikaan jotain uutta, en ota sitä luettavakseni.

17. päivä: Favourite quote from your favourite book

2011-04-18T11:15:00.000+03:00

Eduskuntavaalit ja niihin liittyneet toimet, kuten vaalipullan syöminen ja vaalivalvojaisten seuraaminen sekoittivat pakan tämän viikonlopun osalta totaalisesti, enkä ehtinytkään saattaa itseäni ajan tasalle tässä haasteessa. Tässä yhteydessä sen enempää vaalitulosta puimatta siirryn täten 17. päivän haasteeseen.

Ketään ei varmaan ihmetytä, etten tosiaan osaa valikoida lempisitaattia lempikirjastani. Minulla ei ole hajuakaan, mikä lempikirjani mahtaa edes olla, joten valitsin muutamia hyviä sitaatteja eräiltä suosikkikirjailijoiltani. Noin yleensä en mitenkään kerää sitaatteja esim. mihinkään vihkoon, ja seuraavistakin sitaateista useimmista jouduin tietenkin oikean asun tarkistamaan googlailemalla tai goodreadsista. Suosikkisitaattini ovat yleisesti ottaen peräisin muutamilta kirjailijoilta (on monia hyviä kirjailijoita, jotka kirjoittavat hyviä kirjoja, mutta eivät osaa erityisen hyvin kiteyttää, joten he eivät ole edustettuina), tässä esimerkkejä:

Kurt Vonnegut:
"I tell you, we are here on Earth to fart around, and don't let anybody tell you different." (A Man Without a Country).

"If you can do no good, at least do no harm." (Slapstick)

Tove Jansson:
"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." (Muumilaakson marraskuu)

"För en filosof är det alldeles detsamma om han lever eller dör, men efter denhär förkylningen är det mycket osäkert hur set ska gå med mig" (Komenten kommer, mahdollisesti ainoa sitaatti, joka on jäänyt mieleeni ruotsiksi, siksi se on tässäkin mukana)

Charles Bukowski:
"That's the problem with drinking, I thought, as I poured myself a drink. If something bad happens you drink in an attempt to forget; if something good happens you drink in order to celebrate; and if nothing happens you drink to make something happen." (Women)

Augusten Burroughs:
"I myself am made entirely of flaws, stitched together with good intentions." (Magical Thinking)

"I am prone to envy. It is one of my three default emotions, the others being greed and rage. I have also experienced compassion and generosity, but only fleetingly and usually while drunk, so I have little memory." (samasta)

Laitetaanpa vielä bonukseksi pari suosikkilainaustani Lewis Carrollilta:
"'Begin at the Beginning', the King said gravely, 'and go on till you come to the end: then stop'" (Alice in Wonderland)

"If you don't know where you are going, any road will get you there."

16. päivä: Favourite female character

2011-04-17T13:13:00.000+03:00

Nythän on jo oikeasti 17. päivä, mutta mennäänpä kuitenkin järjestyksessä. Eilen en nimittäin ehtinyt ollenkaan kirjoittamaan, punttisalilla rehkintä, inventaario töissä ja lopulta El Clásicon katsastaminen Hakis pubissa veivät koko lauantain (työajoista ja muusta johtuen tuntuu, että minulla viikonloput ovat aina kaikkein työllistetyintä ja kiireisintä aikaa, kun taas alkuviikosta on yleensä mukavan leppoisaa).

Osasyy tietysti tähän välttelyyn oli se, etten oikein keksinyt mieluisia naiskaraktäärejä. Kirjallisuuden kaanoniin päässeissä klassikoissa naiset tuntuvat olevan parhaimmillaankin vain somia statisteja, tai sitten ihan käsittämättömiä hahmoja ilman mitään varsinaisia ominaisuuksia (esim. Mika Waltarilla usein). Sitten taas itsetarkoituksellisen "vahvat" ja "rohkeat" naishahmot ovat usein ärsyttäviä tai epäuskottavia: en erityisesti pidä Lisbeth Salanderista sen enempää kuin Lucie Lilliehjelmistäkään (nämä siis Millennium-trilogiassa ja Westön Missä kuljimme kerran sekä hiukan myös Älä käy yöhön yksin -romaaneissa). Ronja Ryövärintyttärestä kyllä pidän. Sitten taas L. M. Montgomeryn ja Alcottin tapaisten kirjailijoiden tyttökirjoista sankarittarineen en myöskään ole oikein koskaan innostunut.

Jotain mainitakseni kuitenkin keksin seuraavia: Hermione Granger Harry Pottereista (koska kirjasivistys on pop), puolikuvitteellinen Pirkko Saisio trilogiasta Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja, samoin omaelämäkerrallinen Marjane Satrapi Persepolis-sarjakuva-albumeista.

Keksin varmaan koko joukon muita heti kun painan julkaisu-nappia, mutta nyt mennään näillä. Seuraavaan postaukseen toivottavasti tulee taas kuvitustakin, mutta sitä ennen käyn mm. äänestämässä.

15. päivä: Favourite male character

2011-04-15T17:54:00.000+03:00

Voinko taas vastata Augusten Burroughs? Augustenhan on toki oikea ihminen ja hänen kirjansa ensimmäistä lukuunottamatta omaelämäkerrallisia, joten hän ei ehkä varsinaisesti ole kirjallisuuden hahmo. Karaktääriä Augustenilla on kyllä senkin edestä, minusta.

Yritän nyt hetken ottaa tämän homman tosissani (jopas jotakin). Minulla on, kuten olen aiemminkin todennut, kerrassaan kehno juonimuisti, eivätkä kirjojen ehkä keskeisetkään hahmot välttämättä jää pyörimään mielessäni sen jälkeen kun olen kirjan kannet sulkenut. Monissa suosikkikirjoissani on toinen toistaan inohottavampia hahmoja, jotka, vaikka ehkä taitavasti kirjoitettuja, eivät kuitenkaan ole mitenkään määriteltävissä sanalla "favourite". Lisäksi joidenkin suosikkihahmojeni mieheys tai naiseus on vähintäänkin hankalasti määriteltävissä. Kumpaahan sukupuolta edustavat esimerkiksi mainiot Kissa Matroskin ja Musti? Näin ollen en nyt Augustenin lisäksi osaa nimetä ketään itsestäänselvää voittajaa, mutta joitakin minua miellyttäviä mieshahmoja voisin nyt kanssanne jakaa.

Ensimmäisten joukosta tulee mieleeni Kurt Vonnegutin teoksissa taajaan seikkaileva, epäonnistunut tieteiskirjailija Kilgore Trout, kirjailijan jonkinlainen alter ego, joka on varmaan erityisesti jäänyt mieleeni siksi, että hän esiintyy Vonnegutin kirjoissa niin taajaan. Ja toki etenkin siksi, että Vonnegutin kirjat ovat mainioita (tai olivat ainakin silloin vuosina 1998-2002 jolloin luin ehkä kaikki ne).

Seuraavaksi sain päähäni seuraavat: Mark Renton Trainspottingista, Heathcliff Humisevasta harjusta ja Severus Snape Pottereista. Sitten äkkiä tajusin, että näitä kolmea yhdistää se, että kaikki A) esiintyvät kirjoissa joista on tehty elokuva, joissa B) heitä esittävät eräät lempinäyttelijäni. Joten en tiedä, pidänkö näistä hahmoista vain noiden roolisuoritusten takia. No, en ehkä pelkästään, mutta minulla on sellainen tunne, että jotain tekoa näillä asioilla on keskenään. Onpa noloa.

14. päivä: Favourite book of your favourite writer

2011-04-14T10:59:00.000+03:00

Eilinen kikkailuni uhkaa kostautua nyt, kun pitäisi valita suosikkikirjailijani suosikkiteos: enhän minä ole edes ehtinyt vielä lukea niitä kaikkia! Mutta lyhyestä virsi kaunis ja sillai: suosikkini Augusten Burroughsin teoksista on ainakin toistaiseksi Maagista ajattelua.

Ettei tämä nyt ihan tyssäisi tähän, kerron vielä muutamia muita eilen listaamieni suokkarikirjailijoiden suokkarikirjojani, tähän tapaan näin: Saarikoskelta ehkä Aika Prahassa (tai sitten ehkä Kirje vaimolleni, tai Asiaa tai ei). Tove Janssonilta jo aiemmin mainittujen suosikkimuumien lisäksi ehkä Kunniallinen petkuttaja (tai ehkä sittenkin Kesäkirja). Kurt Vonnegutilta, apua, no vaikka Teurastamo 5 (ja Man Without a Country! Ja Breakfast of Champions!), Irvine Welshiltä Trainspotting, Anni Sumarilta varmaan Junanäytelmä. Eilen unohtui mainita Pirkko Saisio, jolta etenkin Pienin yhteinen jaettava ja Punainen erokirja on ihan mahtavia (Saisio-innostukseni vähän lopahti näihin viimeisiin, Tunnottomuus Voimattomuus tjsp romaaneihin, en saanut niistä oikein otetta). Paul Austerilta tykkään ehkä eniten The Brooklyn Folliesista ja Kapuscinskilta lempparini on varmaan Eebenpuu. Mukasta, Nummesta ja Bukowskista en millään osaa päättää. Semmottis. Kohta iskee kyllä jonkinlainen haasteväsymys, puuh.

13. päivä: Your favourite writer

2011-04-13T15:00:00.000+03:00

Jahas, sitten kysytäänkin lempikirjailijaa, ei se helppo ole tämäkään. Alkajaisiksi palaan taas menneisyyteen ja kerron, että silloin nuorempana varsinkin minulla oli hieman taipumusta järjestelmälliseen fanitukseen: jos luin joltain kirjailijalta jonkun kirjan, josta oikein pidin, luin yleensä likipitäin oitis kaiken muunkin, mitä sain samalta kirjailijalta käsiini. Tai no, tottapuhuen hieman samaa taipumusta minussa on kyllä vieläkin (palataan siihen ihan kohta).

Kirjailijoita, joita olen (yli 13-vuotiaana) fanittanut ja joilta olen järjestelmällisesti lähes kaiken lukenut ovat esimerkiksi seuraavat: Pentti Saarikoski (etenkin kaiken proosan, mutta runoudestakin merkittäviä osia), Tove Jansson, Kurt Vonnegut, Irvine Welsh (viimeisimpiin teoksiin asti), Anni Sumari, Timo K. Mukka ja Charles Bukowski. Hiukan tuoreempia fanitettavia on esim. Markus Nummi. Samoin Paul Austerin tuotantoa olen lukenut aika laajalti ja tietokirjapuolelta taas esim. Ryszard Kapuscinski on aika ylittämätön.

Yllämainitusta joukosta (tai muutenkaan) on minun tietenkin ihan kertakaikkiaan mahdotonta valita yhtä kaikkien aikojen suosikkia, joten kerronkin teille tämän hetken lempikirjailijani. Niille, jotka jaarituksiani yhtään seuraavat, ei varmaankaan tule yllätyksenä, että valinta osuus Augusten Burroughsiin. Ihanaan, neuroottiseen Augusteniin! Running with Scissors ei vielä kolahtanut ihan täysillä, mutta Maagisen ajattelun lukeminen jo vain saikin minut etsimään käsiini Augustenin kirjoja oikein isommalla kauhalla.

12. päivä: A book you used to love but don’t anymore

2011-04-12T10:00:00.000+03:00

Koska tässä ei nyt vielä ihan hirmuisen monta vuotta ole plakkarissa, en ole ehtinyt vielä useita kertoja muuttaa mieltäni kirjoista (aion kyllä, älkää siis huoliko). Joudun siis vastaamaan taas varmaan jollain lapsuus- tai nuoruusaikain suosikilla. Muistaakseni toisaalla tämän saman haasteen piirissä ovat jo aiemmin esille nousseet David Eddingsin fantsukirjat, joten suuntaanpa sinne siis minäkin.

Osapuilleen 11-vuotiaana minä suorastaan rakastin Belgarionin ja Mallorean taruja ja luin ne varmaan useampaan kertaan vuoden tai parin sisään (aikajana on minulle vähän epäselvä, mutta Wikipedian mukaan Mallorean tarun viimeiset suomennokset tulivat 1995, jolloin olin 12, ja muistan lukeneeni ne aikalailla tuoreeltaan). Yrittelin muistaakseni näiden jälkeen vielä lukea jotain Eddingsin muita virityksiä, mutta kiinnostus fantasiaan taisi lopahtaa viimeistään samoihin aikoihin kun löysin punk-musiikin ja keskikaljan, ja vaikka sittemmin olenkin lukenut esimerkiksi Potterit, en usko, että jaksaisin enää Eddingsin teelmistä kiinnostua. (Kaljasta ja punk-musiikista olen sen sijaan hieman kiinnostunut edelleen.)

Kuvituksena täältä lainaamani kartta Belgarionin tarusta. Yritin tuota syynäillä ja huomasin, etten kyllä muista noista tarinoista enää juuri yhtikäs mitään. Onkohan fantsukarttojen piirtely enää nykyään yhtään suosittua? Ei kai, kaikki varhaisnuorislaiset vaan piirtää jotain mangaa.

11. päivä: A book you hated

2011-04-11T16:00:00.003+03:00

Yhdennenkintoista päivän haasteeseen keksisin varmaan useammankin vastauksen (vaikka tuo hate onkin taas niin kovin jyrkkä ilmaus), sillä olen kyllä lukenut aimo kasan kirjoja, joista en lainkaan pitänyt. Tänään kuitenkin vastaan kirjalla, joka on jäänyt mieleeni ainoastaan siitä syystä, että inhosin sitä niin kovin.

Vihaamani kirja on Salman Rushdien Maa hänen jalkojensa alla (The Ground Beneath Her Feet). Eräs ystäväni piti kirjasta kovasti ja suositteli sitä minulle, joten tartuin teokseen. Tämä kaikki tapahtui ehkä vuonna 2001 tai 2002, joten muistikuvani kyseisestä teelmästä ovat nyttemmin jo erittäin hämärät. En itseasiassa muista yhtään, mitä siinä tapahtuu. Sen sijaan muistan kyllä, että inhosin kirjaa alusta alkaen, siinä oli ärsyttäviä hahmoja ja typeriä juonenkäänteitä, mutta jostain syystä luin sen kuitenkin loppuun.

Sen jälkeen vannoin, etten koske yhteenkään Rushdien kirjaan enää koskaan. Enkä koskenutkaan, kunnes viime vuonna luin Rushdien kirjoittaman Nicaraguan matkakirjan Jaguaarin hymy. Siitä jossain määrin pidin, joten hankin käsiini miehen ylistetyimmän kirjan Midnight's Children (Keskiyön lapset), joka on tavan Booker-palkinnon lisäksi voittanut "kaikkien aikojen Bookerin" (Best of the Bookers). Ajattelin yrittää lukea sen 10 klassikon haasteeseen, mutta pidätän itselläni oikeuden jättää kesken, jos kirja on läheskään yhtä kauhea kuin Maa hänen jalkojensa alla.

Kuva Wikipedian artikkelista, en voinut ottaa kuvaa itse, koska minulla ei todellakaan ole tätä kirjaa hyllyssä.

Augusten Burroughs: Possible Side Effects

2011-04-11T10:39:00.000+03:00

Helmi-maaliskuun vaihteessa lainasin ja luin Augusten Burroughsin Maagista ajattelua. Innostuin kirjasta välittömästi ja vielä enemmän kuin aiemmin lukemastani Running with Scissorsista (joka sekin kyllä on hyvä). Ryhdyin suorastaan Augustenin faniksi ja parin viikon kuluttua tilasinkin bookdepositorysta Possible Side Effectsin. (Muutama päivä sitten lainasin muuten kirjastosta myös Burroughsin kirjan Kuivilla, mutta yritän nyt lukea tässä välissä jotain muuta, ennen kuin taas päästän itseni palaamaan Augustenin pariin. Tunne siitä, että minulla on hallussa ja lukematta potentiaalisesti mahtava kirja on kyllä aina kutkuttava. Katsotaan nyt kauan maltan vastustaa kirjan seireeninkutsua. No, mutta asiaan nyt.)

Maagisen ajattelun tavoin Possible Side Effects koostuu verrattain lyhyistä, omaelämäkerrallisista tarinoista. Tarinoissa eri-ikäinen Augusten (tarinoiden aikahaarukka ulottuu Augustenin pimeästä lapsuudesta aivan lähelle nykyhetkeä) joutuu omituisiin pälkähiin, viettää aikaa kummallisten sukulaistensa kanssa, juo itseään tärviölle, käy epäonnistuneilla deiteillä ja pohtii omia omalaatuisuuksiaan ja neuroosejaan. Edeltäjänsä tavoin Possible Side Effects on hupaisa, mutta välillä hyvin synkällä, joskin virkistävällä tavalla. Kirjassa esiin pääsevät aiheet (esim. alkoholismi, mielisairaudet, epäonnnistuneet sukulaissuhteet) ja niiden melko ronski käsittely voivat ehkä olla herkimmille liikaa. Onneksi minä en niihin herkimpiin kuulu, joten voin nautiskella Burroughsin kirjoista täysin palkein.

Maagiseen ajatteluun verrattuna Possible Side Effectsin kertomuksista suurempi osa käsitteli Augustenin lapsuutta, nuoruutta ja raitistumista edeltävää aikaa, kun taas vähemmän saimme nauttia nykyhetkeen liittyvistä terävistä huomioista. Possible Side Effects ei myöskään ollut ihan yhtä hauska. Näin ollen minusta Maagista ajattelua oli hitusen parempi, mutta olen varma, että tulen palaamaan myös Possible Side Effectsin pariin tulevaisuudessakin. Sitä ennen kuitenkin luen tuon Kuivilla, ja varmaan tilaan kolmannenkin tarinakokoelman You Better Not Cry: Stories for Christmas (mutta voiko tuonnimistä kirjaa lukea keskellä kevättä?).

10. päivä: Favourite classic book

2011-04-10T10:00:00.000+03:00

Valinnanvaikeudet jatkuvat lemppariklassikon parissa. Koska en ole kovin hyvä tekemään päätöksiä (no tämä nyt ei varmasti tule yllätyksenä kellekään, joka on lukenut näitä minun juttujani yli kaksi kertaa), helpotin hommaa valitsemalla kaksi klassikkoa, yhden kotimaisen ja yhden ulkomaisen. Ainakin minusta seuravat kirjat ovat eittämättä klassikkoja, ja pidän kummastakin.
Kansainvälisestä osastosta valitsin Harper Leen ainoaksi teokseksi jääneen Kuin surmaisi satakielen. Jonain toisena päivänä valinta olisi voinut kohdistua toisaalle, tänään mennään tällä. Luin kirjan muistaakseni vasta vuosi tai pari sitten (ostettuani kirjan pokkariversion jo pari vuotta aiemmin), ja se teki minuun kyllä vaikutuksen: kirjan aihe on koskettava ja ehkä iäti ajankohtainen, minkä lisäksi tarina on kerrassaan loisteliaasti kerrottu. Jonkinlaisena projektina ajatuksen tasolla on ollut lukea tämä jossain vaiheessa myös englanniksi.

Kotimaisista päädyin Sinuheen, siitä kun satun pitämään. On oikeastaan aika mielenkiintoista, että pidän Sinuhesta niinkin paljon kuin pidän, sillä monien muiden Waltarin kirjojen parissa en ole päässyt puusta pitkään. Itseasiassa Sinuhen lisäksi kokonaan olen saanut luetuksi vain jotain pienoisromaaneja, Appelsiininsiemenen ja Komisario Palmuja, kesken olen jättänyt muita historiallisia romaaneja Johannes Angeloksesta Mikael Karvajalkaan, enkä koskaan saanut loppuun Suurta Illusioniakaan. Mutta Sinuhen olen lukenut kahdesti, ja varmaan tulen lukemaan joskus kolmannenkin kerran. Tarina sai mukaansa ensikokeilulla, ja vietinkin yhden syksyisen viikonlopun vuonna 2002 juoden teetä, neuloen villasukkaa ja lukien Sinuhea (minä tosiaan välillä luen ja neulon samaan aikaan), uppoutuen Sinuhen ja Kaptahin seikkailuihin niin, etten paljon muuta tainnut silloin tehdäkään.

Yhdeksäs päivä: A book you thought you wouldn’t like but ended up loving

2011-04-09T10:00:00.000+03:00

Ja taas jatketaan. Tässä yhdeksännessä päivässä on semmoinen hyvä puoli, että kerrankin tehtävänanto on melko yksinkertainen, ei siis tarvitse ehkä niin paljon vatvoa. Vatvon silti vähän: siis kirja, jota lopulta rakastaa? Pidän kirjoista, mutta harvaa kirjaa kyllä varsinaisesti rakastan. Kyseisenlaiset ylisanat kun eivät tämän suomalaisen suuhun istu, taidan siis tänään kirjoittaa kirjasta, josta luulin, etten pitäisi, mutta joka ei sitten ollutkaan ihan paska. Semmoisikaan kirjoja ei ole kauhean paljoa, nimittäin jos luulen, etten pitäisi jostain kirjasta, en yksinkertaisesti lue sitä kirjaa. Ja tietenkin jotkut aika huonotkin kirjat ovat minulle jonkinlainen guilty pleasure, mutta niistä sitten yleensä tietääkin, mitä on odotettavissa. Vastaan siis tähän ensimmäisellä, joka tulee mieleen.

Oikeasti kuvassa pitäisi olla ensimmäinen Harry Potter (olisikohan se sitten Philosopher's Stone?), mutta siihen pääsi nyt ainoa omistamani, viime kesänä alekorista poimittu Potter. Olin Potter-villityksen alkaessa täysin mielenkiinnoton koko sarjaa kohtaan. Ikävuosina 10-15 luin nimittäin kasapäin fantasiaa, kunnes totaalisesti kyllästyin ja menetin muutamaksi vuodeksi kiinnostukseni mihinkään, joka liippasi läheltäkään kyseistä lajityyppiä. Kaverini kuitenkin ehkäpä tuossa vuonna 2002 lainasi minulle ensimmäisen Potterin englanniksi, ja tuumin, että kaipa sen voi lukea, että ainakin tietää sitten, mitä halveksuu. No, pienistä puutteistaan huolimatta kirja tempaisi mukaansa, ja ennen pitkää tulin lukeneeksi kaikki Potterit, elokuvistakin olen tainnut nähdä ainakin melkein jokaisen. Ihan intomieliseksi faniksi en kuitenkaan pamahtanut, osaa kirjoista en ole lukenut edes kahta kertaa.

Anekdoottina vielä kerrottakoon, että ensimmäisen ja toisen osan olen lukenut englanniksi ja espanjaksi, loput vain englanniksi. Jaana Kapari-Jatan kehuttuihin suomennoksiin en ole tullut tarttuneeksi.