Naistenpäivän klassikkoesittely: Toinen sukupuoli

Aloitamme lainauksella kustantajan sivuilta: 

"Toinen sukupuoli on feministisen filosofian klassikko joka kuvaa naisen tilannetta sekä naiseuteen liittyviä arvoja ja merkityksiä kirpeään sävyyn. Se loi perustan 1900-luvun feministiselle keskustelulle, ja teoksen analyysit naisen tilanteesta ovat edelleen hämmästyttävän ajankohtaisia. Beauvoirin mukaan nainen on määritelty poikkeamaksi normista eli miehestä, joka on asetettu edustamaan ihmistä yleensä. Beauvoir vaatii yhteiskunnan taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden muutosta, jotta nainen voi toteuttaa sitä vapautta, joka hänelle ihmisenä kuuluu.

Toinen sukupuoli julkaistiin kahdessa osassa vuonna 1949 ja sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, paavi jopa tuomitsi sen kiellettyjen kirjojen listalle."

Tämä kirja ei nyt varsinaisesti mene luettuihin, kun luin tämän jo yli kymmenen vuotta sitten. Tai siis luin kirjan aiemman, lyhennetyn suomennoksen. Sen sijaan kyseessä lienee pikemminkin eräänlainen esittely, tuoreen hankinnan ja muutenkin. Kun on nyt naistenpäivä ja kaikkea. Kyseessä on siis filosofian ja sukupuolentutkimuksen klassikko, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli.

Kun pari vuotta sitten kuulin, että Tammi aikoi julkaista kirjasta uuden, täydellisen käännöksen, innostuin (jee!). Ensimmäinen osa tuli, enkä sitten tullutkaan hankkineeksi sitä. Sitten tuli toinenkin osa, ja ennen kaikkea muutama viikko sitten ilmestyi Hesarissa laaja ja kiinnostava arvio uudesta käännöksestä (klik tästä nettiversioon), jolloin en enää malttanut, vaan tilasin molemmat osat itselleni (tällä kertaa päädyin tilaamaan adlibriksestä, sillä siellä kumpikin osa maksoi alle 20e/kpl, ja vaikka minusta uusi käännös oli niin hieno kulttuuriteko, että olisin ostanut kirjat varmaan vähän kalliimmallakin, edullisehko hinta ei varsinaisesti ollut este kotiuttaa kirjat mahdollisimman nopeasti).

Kuten jo mainitsin, lukioiässä kalastin jostain kirjan aiemman suomennoksen ja luin sen niin tohkeissani, kuin nyt maailmantuskainen 17-vuotias filosofian klassikoita lukee. Kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen, vaikken enää muistakaan, ymmärsinkö siitä kaikkea. (Toivottavasti en ainakaan ihan kauheasti arkikielessä käyttänyt sanoja kuten immanenssi ja transsendenssi.) Ehkäpä osittain Beauvoirin ansiosta päädyin myöhemmin opiskelemaan yliopistollakin hiukan sukupuolentutkimusta (krhm, myönnettäköön, että ko. oppiaineen perusopinnot ovat edelleen yhtä kirjatenttiä vailla valmiit). Ja sen kirjasta muistan, että vaikka Beauvoirin esittelemä katolinen, 1940-luvun ranskalainen yhteiskunta tuntui paikoin ihan kivikautiselta, olivat monet havainnot ajankohtaisia vielä 2000-luvun alussa, ja ovat varmaan edelleen! Lisäksi, ja kuten Nylenkin Hesarin arviossa toteaa, kirja sai ilmestyessään "merkittävän kirjallisen tunnustuksen", siis pääsi paavin kiellettyjen kirjojen luetteloon (olen vähän heikkona paavi-asioihin!).

Uutta käännöstä en ole ehtinyt vielä kuin vähän selailla, mutta aikomuksenani on kyllä ottaa tämä klassikko uudelleenlukuun. Hyllystä löytyy tosiaan myös aiempi suomennos, enkä nyt oikein tiedä, mitä sillä tekisin. Käännösten vertailu voisi toki olla aika kiinnostavaa, mutta enpä vakavissani usko siihen ryhtyväni. Möllötelköön nyt kuitenkin vierekkäin hyllyssä toistaiseksi kuitenkin.

Vanha laitos. Uusi on kyllä hienompi!

Nyt kysymys: Oletteko tutustuneet Simone de Beauvoiriin (tai muihin feminismin klassikoihin)? Beauvoirillahan on myös ilmeisen kiinnostava kaunokirjallinen ja osin elämäkerrallinen tuotanto, meilläkin taitaa hyllyssä jokin hänen muista teoksistaan olla, mutta enpä syystä tai toisesta ole tullut lukeneeksi. Pitäisi varmaan!

Lukuromaanihihommia: Kate Morton: Paluu Rivertoniin

En vieläkään ole ehtinyt kirjoittaa kaikista joulun tienoilla lukemistani kirjoista. Tänään on vuorossa sangen perinteinen lukuromaani, Kate Mortonin Paluu Rivertoniin. Se oli oikein sopivaa aivot narikkaan -lukemista (joskin viime aikoina on tuntunut siltä, että ne aivot ovat unohtuneet sinne narikkaan. Talvi, lopu jo!)

Kirjoittajaa laiskottaa, aloitan siis teelmäni lainaamalle tähän, mitä suomalainen kustantaja sanoo Paluusta Rivertoniin:
Kesällä 1924 Rivertonin kartanossa valmistaudutaan häikäiseviin seurapiirijuhliin ja jännittynyt odotus täyttää tienoon. Tunnelma muuttuu hetkessä, kun taloon tuodaan kammottava uutinen: nuori runoilija Robbie Hunter on riistänyt henkensä kartanon mailla. Tapauksen ainoat silminnäkijät siskokset Hannah ja Emmeline eivät puhu toisilleen enää koskaan. Talvella 1999 Rivertonin kartanon entinen palvelijatar, nyt 98-vuotias Grace Bradley saa vieraakseen nuoren ohjaajan, joka haluaa tehdä elokuvan Hunterin tapauksesta. Kauan sitten lausutut lupaukset ja huolella piilotetut tunteet heräävät henkiin, kun Grace aloittaa matkan takaisin Rivertoniin. Pystyykö Grace yhä säilyttämään synkän salaisuuden, jota hän on kantanut kymmeniä vuosia?

Perinteisesti en ole ollut mitenkään erityisen innostunut englantilaisuudesta tai kartanomeiningeistä. Siitä huolimatta Paluu Rivertoniin onnistui sopimaan tuon hetken lukutunnelmiini, ja vaikka kirja onkin aika "lukuromaanimainen" (minun sanakirjassani siis sujuva mutta vähän heppoinen, tunteisiinvetoava, muttei kovin uskottava) oli sen lukeminen ihan miellyttävä kokemus.

Kirja yhdistelee aineksia dekkareista tai murhamysteereistä, bbcläisestä pikkutarkasta pukudraamasta, romanttisista tragedioista ja sosiologiaa lähestyvistä havainnoista luokkayhteiskunnasta. Varsin monipuolinen keitos siis. Teksti on sujuvasti laadittua, eikä se juuri pitkästytä, vaikka "varsinaisiin tapahtumiin" päästään vasta hyvin myöhään kirjassa, hyvä jos ensimmäisellä puoliskolla nähdään vilaustakaan runoilija Hunterista. Toisaalta henkilöhahmot tuntuvat päähenkilötärtä myöten aika pintapuolisilta ja kerronta on toisinaan vähän, miten sen nyt sanoisi, ylidramaattista.

Tarina kerrotaan vanhan Grace Bradleyn muistelujen näkökulmasta, ja tarina viekin välillä 1900-luvun alkuun, välillä taas palataan vuosisadan lopulle. Kerrontaratkaisu on aika mielenkiintoinen, tosin jäin päähenkilön kohdalla ihmettelemään, miksi kirjoittaja oli välttämättä halunnut tehdä palvelitar-Gracesta myöhemmän arkeologian tohtorin (kuinka moni työväenluokkaan syntynyt perheellinen nainen ylipäänsä on mennyt Isossa-Britanniassa yliopistoon yli 40-vuotiaana ja tehnyt vielä työuran arkeologina siihen päälle? Ehkä mahdollista, muttei kovin todennäköistä, eikä mielestäni tuonut kirjaan juuri mitään lisää.)

Tämän kirjan lukemisen jälkeen satuin kerran katsomaan (brittiläistä kartanosarja) Downtown Abbeyta, ja se tuntuikin heti paljon läheisemmältä. Ei minusta silti pukudraaman ystävää vieläkään tullut, enkä ole sen jälkeen tuota sarjaakaan katsonut. Sen sijaan ajattelin kyllä ehkä lukea Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt, jonka kansikuvakin jotenkin muistuttaa tätä Paluuta Rivertoniin. Ehkä totuus on tälläkin kertaa tarua ihmeellisempää!

Paluu Rivertoniin on luettu ainakin seuraavien toimesta: Karoliina, Katja/Lumiomena, Kirjapeto ja Leena Lumi.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin (The House at Riverton). Suom. Helinä Kangas. Bazar kustannus, 2011. 630 s.

Lionel Shriver: Jonnekin pois, vihdoin!

Olen viime viikkoina suorastaan vältellyt kirjablogeja, sekä omaani että muiden. En ole itse ehtinyt (tai jaksanut) kirjoittaa blogia, ja jostain syystä toisten (kirja)blogien lukeminen aiheuttaa vakavaa syyllisyydentuntua omasta laiskottelusta (sen sijaan olen ehtiessäni lukenut sisustus- ja reissu/expat-blogeja, sillä ne eivät aiheuta syyllisyyttä, mutta kylläkin matkakuumetta ja materiaalisia tarpeita. Ojasta allikkoon). Olen siis aivan ulalla siitä, mistä blogeissa puhutaan tai mitä kirjoja muut ovat lukeneet, mutta muistelen, että jossain välissä Lionel Shriverin tuoreinta käännöstä vilahteli blogeissa, ja taisipa se menestyä Globalia-skabassakin. Kirja olisi ollut minunkin listallani, jos olisin muistanut osallistua.

Lionel Shriver lienee useimmille tuttu melko huikeasta Poikani Kevin -teoksesta. Sen kautta minäkin kirjailijaan tutustuin (kuriositeettina mainittakoon, että Poikani Kevin on ensimmäinen kirja, jonka olen merkinnyt tuohon sivupalkin luettua-listaan, tämä tosin tapahtui aikana ennen kuin blogi tuli järkiinsä ja muuttui kirjablogiksi, muistaakseni joskus loppukesällä 2007, niin vanha tämäkin blogiparka siis on!). Poikani Kevin teki vaikutuksen, mutta syystä tai toisesta en ole kuitenkaan tullut lukeneeksi Shriverin muita teoksia, en edes suomennettuja Syntymäpäivän jälkeen tai Kaksoisvirhe. Tai siis en ennen kuin luin Jonnekin pois.

Tämän tuoreimmankin kirjan varasin kirjastosta, ja erinäisten kiireiden takia ehdin lukea vasta pari päivää ennen kuin laina-aikakin umpeutui, joskus tuossa joulun tienoilla. Ja voi pojat, kylläpä olikin hyvä romaani!

Juonesta lyhyesti heille, joita se kiinnostaa (VAROITUS, JUONIPALJASTUKSIA): kirjan päähenkilö Shep Knacker, keski-ikäinen papin poika ja entinen yrittäjä New Yorkin kupeesta halveksii amerikkalaista unelmaa ja haaveilee sen sijaan "toisesta elämästä" jossain, missä elämä on puolet edullisempaa kuin Yhdysvalloissa, ja jossa säästöillä voi vielä mukavasti elellä toisen puolen elämästään suihkulähteitä rakennellen. Shep on vuosia ahertanut säästääkseen rahaa tavoitettaan varten ja on vihdoin päättänyt toteuttaa suuren unelmansa, lähtivätpä vaimo ja poika mukaan tai eivät. Sitten asiat saavat epämiellyttävän käänteet, jonka johdosta säästötilin saldo vääjäämättä hupenee, ja siinä sivussa hupenevat myös Shepin haaveet. Shepin vaimolla Glynisillä nimittäin todetaan mesoteliooma, nopeasti leviävä vatsakalvonsyöpä.

Kamppailu tautia vastaan amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän kafkamaisia ulottuvuuksia saavissa syövereissä paljastaa romaanin henkilöistä puolia, joita ei voine parhaalla tahdollakaan kutsua hyviksi. Pettymys elämään, maailmaan ja yhteiskuntaan, epätoivo, viha, pettymys ja ahneus repivät ihmissuhteita ja perheitä. Kirjan loppuratkaisu on tähän nähden onnellinen, jopa (luultavasti tarkoituksellisessa) naiiviudessaan ärsyttävä.

Jonnekin pois on luonnehdittu mm. suureksi amerikkalaiseksi avioliittoromaaniksi (kyllähän siinä avioliitot kieltämättä pääsevät käsittelyyn). Toisaalta se on myös suuri amerikkalainen romaani maan terveydenhuoltojärjestelmästä (karmivaa luettavaa) ja merkittävä aikalaistodistus 2000-luvusta, amerikkalaisuudesta (tai ehkä jopa länsimaisuudesta) ja ehkä ihmisyydestä. Juonikuvauksen perusteella osasinkin ounastella, että odotettavissa ei ollut mikään feelgood-novel of the year.

Amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän älyttömimmät piirteet Shriver paljastaa kaunistelematta (en tiedä, onko se yhtään kohentunut Obaman ilmeisen vesittyneen uudistuksen jälkeen, toivottavasti!). Henkilöhahmot ovat inhottavia, ahneita, pikkumaisia ja pahansuopia (ainakin ajoittain), mutta usein myös hirvittävän todellisia, joskus liikuttaviakin. Jopa Shep Knacker, yhteiskunnan kivijalka, hyväntekijä ja kunniallinen veronmaksaja, päätyy lopulta tavoittelemaan omaa etuaan epäilyttävillä keinoilla, siitä huolimatta, että kirjassa on pitkin matkaa annetttu ymmärtää, että systeemin mahdollistama ahneus ja lyhytnäköinen omaneduntavoittelu ovat juurikin pahasta. Ympäri mennään jne.

Romaanissa kaikki palautuukin lopulta rahaan (raha=vapaus?) ja sen suomaan lopulliseen riippumattomuuteen. Muistakaamme, että päähenkilö haluaa saada kokoon rahaa muuttaakseen elämään herroiksi jonnekin, jonka edullinen elintaso selittyy juurikin paikallisten köyhyydellä, siis paeta amerikkalaisen keskiluokan palkkaorjuudesta lokoisaan rälssiaateluuteen. Siinäpä esimerkillinen mies!

Jotain kriittistäkin sanoakseni (en ole ehkä ikinä lukenut kirjaa, josta en olisi löytänyt jotain ärsyttävää piirrettä, mikä on tietysti hyväkin: täydellisessä kirjassa minua varmaan kuitenkin ärsyttäisi kirjan täydellisyys) on todettava, että vaikka minua eivät inhottavat henkilöt ärsyttäneet (päinvastoin, pidin raadollisesta otteesta), ärsyynnyin vähän joistakin ratkaisuista, jotka Shriver laittoi hahmonsa tekemään. Toinen minua aina ärsyttävä piirre on lukijan opettaminen dialogin välityksellä; henkilöiden paasaukset terveydenhuoltojärjestelmän ongelmakohdista ja mesoteliooman erityispiirteistä turhauttivat (tätä) lukijaa. Sama asia riipii minua myös elokuvissa ja tv-sarjoissa, asioiden selittäminen lukijalle henkilöhahmojen dialogin avulla on laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta! Perhana.

Kaikenkaikkiaan Jonnekin pois on kyllä tosiaan erinomainen kirja. Keväällä Shriveriltä on tulossa uusikin teos The New Republic, ja olen ajatellut lukea sen alkukielellä. Toistaiseksi pidän nimittäin pientä taukoa suomeksi lukemisesta: oikoluku- ja toimitushommia on ollut nyt niin paljon, etten meinaa saada päätäni pois työmoodista, eikä ole järin rentouttavaa alitajuisesti oikolukea yrittäessään keskittyä kirjaan. Jo on taas  ongelmat. Luenkin siis nyt Hobittia englanniksi ja yhtä Alicia Giménez Bartlettin dekkaria espanjaksi.

Jonnekin pois ovat lukeneet ainakin Mari A, Valkoinen kirahvi, Sanna, Ina, Karoliina, Jenni, Susa ja varmasti vielä monet muutkin, mutta nämä nyt äkkiseltään huomasin. Itsensä saa ilmiantaa kommenteissa, niin lisään listaan!

Lionel Shriver: Jonnekin pois (So Much for That). Suom. Seppo Raudaskoski. Avain, 2011.

Erittäin epäajankohtainen postaus, Augusten Burroughs: You Better Not Cry

Kappas, helmikuu alkaa kivasti joulukirjalla. Näppärimmät huomaavat, että olen todella pahasti jäljessä arvioineni, sillä luin tämän kirjan loppuun jouluaatonaattona, siis yli kuukausi sitten. Töitä ja kaikenlaista muuta puuhaa riittää taas niin, etten oikein edes muista, koska olen viimeksi pitänyt vapaapäivän. Hii-hoo. Nytkin kirjoitan, vaikka oikeastana pitäisi juuri nyt laatia lounasta, jotta ehdin syödä sen, ennen kuin lähden illaksi töihin. Ikävä kyllä kukaan ei ole käynyt kaupassa, joten ei täällä asunnossa ole juuri mitään syötäväksi kelpaavaa. Todellisuus ratkaisi siis kätevästi tämänkin ongelman!

Niin, se Burroughs, ihana Burroughs.Olen hehkuttanut Augustenin kirjoja täällä aiemminkin, joten en nyt ryhdy siihen, vaan yritän tiiviisti ja ryhdikkäästi keksiä arvioida teoksen.

You Better Not Cry - True Stories for Christmas on siis nimensä mukaisesti kokoelma jouluaiheisia tarinoita. Takakansitekstin sanoin: "For me, each Christmas has been worse than the one before. Perhaps this is punishment for getting Jesus and Santa all mixed up in my head as a kid. Or maybe, waking up hangover at the Waldorf Astoria next to a naked, old, fat French Santa just isn't as big a deal as I think. The funny thing is, I still love Christmas. I just sometimes wish there wasn't so much coal..."

You Better Not Cryn tarinat ovatkin taattua Burroughsia, vinksahtaneita, huvittavia, traagisia ja itseironisia kertomuksia, jotka tavalla tai toisella liittyvät jouluun. Kirjassa on vain seitsemän kertomusta, joista ensimmäiset kolme sijoittuvat Augustenin lapsuuteen. Ensimmäinen tarina, kirjan nimikertomus You Better Not Cry, kattaa ensimmäiset 35 sivua ja kertoo hervottoman ja kieroutuneen tarinan joulua rakastavan lapsi-Augustenin eräästä joulusta, jolloin isovanhemmat järkyttyvät, vanhempien kiristäminen on oiva tapa saada lahjoja, ja jossa erityisen huonosti käy eräälle koriste-esineelle. Tarinassa Ask Again Later Augusten herää Waldorf Astoriasta lihavan ranskalaisen joulupukin vierestä, ja tarinassaWhy Do You Reward Me Thus? alkoholismin syövereihin joutunut nimihenkilö oppii jotain elämästä.

Kuva ei liity kirjaan mitenkään, vaan esittää ennakkoäänestyksen
kunniaksi leipomiani muffineja. Kuvassa on toki myös ilmeinen
poliittinen viesti. Ehkä tämän blogin ensimmäinen sellainen?

Jonkinlaisena yhteenvetona voisin todeta, että kirja oli joulun alla oikein sopivaa luettavaa. Se ei kuitenkaan minusta yllä ihan samanlaisiin huikeisiin sfääreihin kuin Maagista ajattelua tai Possible Side Effects. Augustenin fanitytölle vähempikin kuitenkin riittää, joten tähän kirjaan kulutetut kuutisen euroa olivat six euros well spent. Suosittelen Augustenin tyyliin mieltyneille, en ehkä niinkään muille. Paitsi ehkä joulunaluslukemiseksi siirappisen idyllisiin joulukuvaelmiin kyllästyneille henkilöille.

Augusten Burroughs: You Better Not Cry - True Stories for Christmas. Atlantic Books, 2010. 206 s. Book design by Bill Mazzone.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Olen taas viime aikoina ollut ylityöllistetty, kiireinen ja harvoina vapaahetkinä laiska ja aikaansaamaton. Muistin kuitenkin äsken, että minullahan oli tosiaan tämä blogi! Juupeli! Onneksi luin joulukuussa kirjoja suorastaan varastoon, sillä en myöskään ole ehtinyt/jaksanut viime aikoina juurikaan lukea. Olisi siis mistä kirjoittaa, kunhan vaan saisi kirjoitettua. Huoh.

Tuossa jossain vaiheessa ennen joulua luin vähän niinkuin välipalakirjana Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (muistaakseni oli jopa niin, että minulla oli samaan aikaan kesken Näkymätön silta). Olen ehkä joskus aiemminkin maininnut täällä, että minulla on jonkinlainen heikkous kosmologeihin, fyysikoihin, tähtitieteilijöihin sun muihin "kovien tieteiden" edustajiin ja heidän kirjoihinsa (lähinnä nyt tiedettä popularisoiviin sellaisiin, sillä minulla ei valitettavasti riitä yläpäässä holtti ymmärtämään kvanttifysiikka noin niinkuin an sich). Enqvistiinkin olen saattanut aiemmin tutustua (muistaakseni olen lukenut ainakin osan Monimutkaisuudesta). Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoissa Enqvist ei kuitenkaan kirjoita varsinaisesti tieteestä (sitä toki sivutaan useinkin), vaan olemisesta, kuolemasta, ihmisyydestä.

Enqvist on läpeensä tiedemies, siinäkin mielessä, että hän ei näe aiheelliseksi kuvitella asioita, joita ei tieteellisesti ole voitu todentaa. Enqvistin maailmassa ihminen on lähinnä vain aivojensa sähkökemiaa, ja "sielun", "kohtalon" ja "jumalan" tapaisten entiteettien olemassaolon lisäksi hän tulee kyseenalaistaneeksi myös ihmisen vapaan tahdon. Uskontoja hän (varsin hyvin perustein) pitää meeminä, aivoista toiseen leviävänä tartuntana.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat jakaantuu kolmeen osioon. Kirjan alussa ote on paikoin hyvin henkilökohtainen Enqvistin kirjoittaessa vanhempiensa kuolemasta ja äitinsä muistisairaudesta, sekä omasta paikastaan suvun jatkumossa. Kirjan seuraavissa osissa lähestymistapa on etäisempi, ja loppupuolen uskontoon kohdistuva kritiikki tuo jo mieleen monet (Enqvistinkin mainitsemat)  kuulut ns. uusateistit, vaikka Enqvist itse pitääkin tiukan rodin siitä, että hän on uskonnoton, ei mikään ateisti. Tämän määritelmäeron ymmärrän: ateistit ikään kuin (määritelmällisesti) leikkivät uskonnon leikkikentällä, kun taas uskonnottomalle uskonto on yhdentekevä asia ja väitelause "jumala on olemassa" on paitsin käsittämätön, myös epärelevantti. Toisaalta mielestäni ero Enqvistin ja monien itsensä ateistiksi määrittelevien välillä ei minusta (kirjan sisällön perusteella) ole kuitenkaan järin suuri.

Jonkun lukijan mielestä Enqvistin maailmankuva lienee kylmänkalsea, minusta se on ehkä lähinnä rauhallinen, looginen, ja lohdullinenkin: turha vatvoa asioita, joita ei ole, kun voi keskittyä iloitsemaan asioista, joita meillä varmasti on. Kuten nyt vaikka tämä ainutkertainen elämä.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Kannen suunnittelu Sari Marttiini. WSOY 2009. 205 s.

Yhteisarvio joululoman ruotsalaisdekkareista: Lapidus ja Kallentoft

Päätin tällä kertaa ryhtyä harvoin täällä tavattuun yhteisarvioon, että saan hieman purettua käsittelyä odottavien kirjojen sumaa. Vuosiyhteenvedossani hieman pettyneenä totesin lukeneeni viime vuonna aikamoisen kasan dekkareita, ja tämä linja jatkui osittain myös joulunpyhien aikana. Juuri ennen joulua lainasin kirjaston bestseller-hyllystä Jens Lapiduksen Stockholm noirin kolmososan Luksuselämää, ja jo sitä aiemmin oli samaisesta kirjastosta tarttunut mukaan samaten ruotsalaisen Mons Kallentoftin ensimmäinen dekkari Sydäntalven uhri.

Luksuselämää yritin lukea ensimmäisen kerran jo kesällä sen ilmestyessä, mutta silloin se ei jotenkin napannut. Toisella yrityksellä luin kirjan loppuun (käytännössä joulupäivän aikana). Aiempien Stockholm noir -kirjojen tapaan tässä kolmosessakin seikkaillaan Tukholman alamaailmassa, ja tällä kertaa kuvioissa on etenkin ensimmäisestä osasta tuttuja tyyppejä, kuten J.W., Jorge ja Radovan, mutta myös uusia naamoja. Tapahtumat keskittyvät kuitenkin tavalla tai toisella näiden kolmen ympärille: Radovan hallitsee alamaailmaa itsevaltiaan ottein, mutta hänen perillisensä on aiheuttaa todelliset verikekkerit. J.W. vapautuu vankilasta todellisena rahanpesukinginä, ja Jorge on (taas kerran) kyllästynyt kunnialliseen elämään ja suunnittelee sitä kuuluisaa "viimeistä keikkaa". Edellisen osan tapaan tässäkin osassa eräs poliisi ajautuu hieman syvemmälle gangsterien touhuihin kuin ajattelikaan. Tuttuun tapaan venkulat kieroilevat toistensa selän takana, ajavat omaa etuaan ja tekevät typeryyksiä, karkailevaty näyttävästi vankilasta ja saavat pataansa. Melko viihdyttävää!

Lapiduksen kirjoja kiitellään usein uskottavuudesta (jota tuonee miekkosen ura Tukholman kriminaalien puolustusasianajajana). Luksuselämän uskottavimmat tyypit olivat mielestäni, tälläkin kertaa, Jorge ja muut lähiögangsterit, kun taas Radovanin tytär Natalia oli paitsi epäuskottava, myös melko ärsyttävä tyyppi. Myöskään J.W.:n superrahanpesukuviot eivät ihan allekirjoittanutta vakuuttaneet (vaikka niihinkin kirjailija lienee tehnyt pohjatyönsä huolella), eivätkä ne suoraansanottuna hirveästi kiinnostaneetkaan. Kaikenkaikkiaan Luksuselämää oli ihan vetävä tarina, ja on ihan virkistävää, että kaikki ruotsalaisdekkarit eivät ole ihan samasta muotista.

Nimittäin suoraan kuin sieltä muotista oli toinen vuodenvaihteen tienoilla lukemani ruotsalaisdekkari, Mons Kallentoftin Sydäntalven uhri. Se olisi suorastaan voinut olla peräisin ruotsalaisesta dekkaritehtaasta, sikäli kaikki vakiohahmot ja kliseet siinä oli: elämänsä kanssa tuskaileva pääosapoliisi(tar), joka juo toisinaan liikaa eikä parisuhderintamallakaan mene ihan putkeen (mutta poliisius kyllä luonnistuu), hajonneita perheitä, huonojen olosuhteiden vinksauttama (as in vankimielisairaalaan kuuluva) murhaaja, kylmä talvi (vaihtoehtoisesti kuuma kesä), sekopäisiä sivuhahmoja sekä täpäriä tilanteita. Bonusyllätyksenä mukaan on sotkettu hiukan puolivillaista skandinaavimytologiaa (tjeu: kirjan nimi). Omaperäisin veto oli lisätä sekaan eri henkilöiden tajunnanvirtaa (mukaanlukien murhan uhrin), joka ei tosin minusta ollut erityisen mielenkiintoista.

Enkä nyt sano, että Sydäntalven uhri olisi huono dekkari, kun ei se ole. Se on vaan vähän tyypillinen ja murhaajankin arvasi vähän turhan aikaisin. Toisaalta se oli ihan viihdyttävä ja verrattain koukuttava, sellainen, jonka kanssa ihan mieluusti pesi nojatuolissa teemuki ja suklaakonvehdit käden ulottuvilla.

Tähän päivään ruotsalaisdekkarit sopivatkin hyvin, sillä kohta lähden satamaan ja seilaan Tukholmaan katsomaan etnografisen museon inka-näyttelyä. En kyllä yhtään perusta ruotsinlaivoista, pitää ottaa tarpeeksi lukemista mukaan.

Jens Lapidus: Luksuselämää (Livet deluxe). Suom. Jaana Nikula, Like 2011.
Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (Midvinterblod), suom. Mirja Hovila. Schildts 2009.

Julie Orringer: Näkymätön silta

Blogini arviot laahaavat armottomasti, taas kerran. Tänään ajattelin kirjoittaa Julie Orringerin romaanista Näkymätön silta. Sain kirjan lukukappaleen töistä joskus loppukesästä, mutta se ehti jo hautautua kirjahyllyn uumeniin (niin käy kovin helposti!). Marraskuun lopun Budapestin-matkalta palattuani halusin lukea unkarilaista kirjallisuutta, ja hyllyä pällistellessäni äkkiä muistin kirjan liittyvän jotenkin Unkariin, joten otinkin sen lukuun (myös Sanna Luettua-blogista suositteli kirjaa).

Näkymätön silta toden totta sijoittuu Unkariin (tosin myös Pariisiin ja vähän Nizzaan ja muuallekin), ja se kertoo unkarinjuutalaisen Andras Lévin tarinan. Andras ja veljensä Tibor asuvat vuonna 1937 Budapestissä ja haaveilevat opinnoista ulkomailla, sillä unkarilainen lainsäädäntö rajoittaa radikaalisti juutalaisopiskelijoiden määrää korkeakouluissa. Andras pääsee Pariisin opiskelemaan arkkitehtuuria ja saa lähtiessään mukaansa toimitettavaksi mystisen kirjeen varakkaan Budapestiläisen juutalaisperheen isoäidiltä, ja tuon kirjeen - tai ehkä pikemminkin sen vastaanottajan, salaperäisen Claire Morgensternin - myötä muuttuu nuoren Andraksen elämä. Tibor-veli puolestaan  pääsee Andraksen avustuksella opiskelemaan Italiaan, kun taas nuorin veli Matyas valloittaa Budapestin somistajana. Kuitenkin vain hiukan myöhemmin veljesten kohtalot taas kietoutuvat yhteen, eivätkä niin iloisissa merkeissä.

Koska tapahtumat alkavat 1930-luvun lopusta, ollaan Euroopassa, ja päähenkilöt ovat juutalaisia, on tietenkin melko lailla itsestäänselvää, että kovin hyvin tarinassa ei tule käymään. Kiristyvä antisemitismi, sodan uhka ja Kolmannen valtakunnan röyhkeät lebensraum-hankkeet vaikuttavat myös Andraksen ja hänen perheensä kohtaloon. Andraksen opiskelijasviisumi perutaan ja hän joutuu juutalaiseen työpalveluyksikköön: enemmän tai vähemmän sama kohtalo on edessä lopulta kaikilla unkarinjuutalaisilla miehillä. Euroopassa raivoaa sota, turvalliselta tuntunut Ranska miehitetään, eikä mantereelta tunnu olevan poispääsyä. Maailma on mennyt sijoiltaan, eikä fiksuin ja ovelinkaan voi enää juurikaan vaikuttaa kohtaloonsa. Lopulta Unkarinkin on osallistuttava sotaan Saksan rinnalla. Sodan kauheudet riepottelevat kaikkia, erityisesti tietenkin juutalaisia, eikä sodan loputtua mikään ole enää ennallaan.

Minulla ei ollut etukäteen juuri minkäänlaisia odotuksia tätä liki 800-sivuista tiiliskiveä kohtaan, ja se - synkästä aiheestaan huolimatta - oli lopulta hyvin positiivinen yllätys. Sattuneista (lähinnä työ)syistä olen tullut lukeneeksi kirjan jos toisenkin Kolmanteen valtakuntaan, toiseen maailmansotaan tai holokaustiin liittyen: silti Näkymätön silta onnistui kertomaan koskettavan tarinan varsin tuoreentuntuisesti. Kirjan rytmitys oli myös oikein hyvä; kirjassa ole juurikaan tarpeettomia suvantokohtia eikä se toisaalta ole liian laajakaan. Kirja tuntuu jotenkin vanhanaikaisella tavalla hyvältä lukuromaanilta: henkilöhahmot ja tarina ovat onnistuneita ja puhaltavat eloa historiaan ja sen tapahtumiin. Osasyynä tähän tunteeseen on tietysti varmaankin se, että lukiessani tiesin kirjan tapahtumien perustuvan osittain kirjailijan oman isoisän elämään: tämä oli syntyjään unkarinjuutalainen, joka joutui jättämään kesken arkkitehtiopintonsa Pariisissa kun Unkarin juutalaisiin kohdistuva lainsäädäntö kiristyi. Hän joutui palaamaan Unkariin ja joutui työpalveluun, jossa oli läpi sota-ajan, ja myöhemmin emigroitui Yhdysvaltoihin. 

Kirjailija kertoo todellisuuden ja romaanin suhteesta esimerkiksi tässä haastattelukatkelmassa, klik. Kirjan on lukenut ja siitä on tykännyt ainakin alussa mainitsemani Sanna Luettua-blogista.

Julie Orringer: Näkymätön silta (The Invisible Bridge). Suom. Kristiina Savikurki. Otava 2011. 761 s.

Merkintä, jossa kirjabloggaaja tekee nolottavan tunnustuksen

Jätin äskettäisessä vuosikatsauksessani mainitsematta erään itseäni järkyttäneen seikan viime vuonna lukemiani kirjoja koskien. On nimittäin eräs kirjallisuuden osa-alue, jonka lukemisessa viime vuosi meni kertakaikkiaan penkin alle. Tämä oli toki jossain määrin tiedossakin, mutten silti ollut uskoa silmiäni, kun laskin lukemiani kirjoa. Kyseessä on tietenkin kotimainen kirjallisuus. Vaikka kuinka lukuja vääntelen ja kääntelen, ei muuksi muuttunut se tosiasia, että luin viime vuonna vain kahdeksan (!) kotimaista kirjaa. Siis kahdeksan 72:sta. Ja mikä vielä nolompaa, näistä kahdeksasta seitsemän oli tietokirjoja tai esseitä/kolumneja, ja vain yksi oli kaunokirjallinen romaani (ja mikä pahinta, ei edes erityisen hyvä sellainen! No olipa edes uutuus).

En - tietääkseni ainakaan - mitenkään tarkoituksella karttele kotimaisia romaaneja, ja ihan kohtuullisessa määrin jopa seuraan kotimaisia uutuuksia ja otan niistä selvää. Ilmeisesti yksikään uusi taikka vanha kotimainen romaani ei nähtävästi kuitenkaan houkutellut tarpeeksi, että olisin sellaisen lukenut. No, Hytti nro 6 on hyllyssä ja odottaa lukuvuoroaan (ihan pian), ja kyllä minua kiinnostaisi lukea ainakin Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Linturin Isänmaan tähden tai mikä ettei myös jokunen muukin tänä vuonna esille noussut teos. Ja tietenkin kiinnostavaa kotimaista luettavaa löytyy myös vanhemmasta kirjallisuudesta (esim. nyt vaikka Täällä pohjantähden alla, joka on ollut kesken minulla jo vuodesta 2007).

Ehkä tämä kotimaisen kaunokirjallisuuden hylkääminen kertoo ensinnäkin siitä, että en kertakaikkiaan pysty noudattamaan mitään lukusuunnitelmia vaan luen mitä nyt milloinkin sattuu huvittamaan, eikä tänä vuonna huvitus osunut kotimaisiin romaaneihin. Toinen selittävä tekijä lienee se, että minulla ei oikeastaan ole kotimaisia (tai välttämättä muunkaanmaalaisia) suosikkikirjailijoita, en siis ole yhtään kirjailijauskollinen. Tai en ainakaan kovin pitkään: jossain vaiheessa esimerkiksi luin innolla kaikki Pirkko Saision kirjat ja odotinkin aina uusinta, kunnes kerran en erityisesti pitänyt jostain hänen teoksestaan, enkä sen jälkeen ole Saisiota lukenut (enkä siis ole boikotoinut mitenkään tarkoituksella, en vaan ole tullut lukeneeksi). Näin ollen myös monien kotimaisten suosikkikirjailijoiden (esim. nyt vaikka Nousiainen, Härkönen, Tervo, Hirvisaari ym.) uuden teoksen ilmestyminen ei minua juuri hetkauta, eikä maailmassa liene ketään muutakaan kirjailijaa, jonka uusin teos minun olisi aina "pakko lukea".

Kuten varmaan useimmat lukijani tietävä, alkuviikosta kirjablogeissa äänestettiin (Sallan masinoimana) Blogistanian Finlandiasta. Idea on minusta hauska, ja kävinkin monessa blogissa tutkimassa, mitä kotimaisia uutuusromaaneja nostettiin esiin ja millä perustein. Mutta jos joku on sattunut ihmettelemään, miksen minä osallistunut äänestykseen, syy selvinnee yltä. Pentele.

Oli miten oli, tämä kirjallisen epäonnistumisen tajuaminen sai minut lisäämään yhden tavoitteen lisää ensi vuodelle: lukea enemmän kotimaisia romaaneja! Mietin jo joitakin itseäni kiinnostavia kotimaisia kirjoja ja kirjailijoita, ja aiemmin mainitsemieni Liksomin, Kyrön ja Linturin lisäksi sain päähäni ainakin Joel Haahtelan (muutama seuraamani kirjabloggaaja on viime aikoina ollut Haahtelasta innoissaan, ja minunkin kiinnostukseni on sen myötä kasvanut!), ja Märta Tikkasen, mutta muuten päässä lyö tyhjää. Pitänee vastaisuudessa lukea kirjablogeja sillä silmällä ja etsiä kirjastosta kotimaisia romaaneja.

Ensimmäinen kuva ei liity aiheeseen millään tavalla, kunhan halusin laittaa sen siihen. Se on seinäreliefi Budapestista.

Kirjavuosi 2011

Päätin minäkin laatia jälleen ihan virallisen vuosikatsauksen tuon aiemmin julkaisemani lukutoukan kirjavuosi -haasteen lisäksi. Suunnitelmissani oli kirjoittaa tämä vuoden viimeisenä päivänä, mutta yllättäen saunominen, ystävien tapaaminen sekä blinien ja cavan nauttiminen vievät aikaa niin, etten blogin pariin ehtinyt. Eilisen taas omistin lueskelulle, nojatuolissa pesimiselle, viimeisille suklaakonvehdeille, lasagnelle ja Game of Thronesin katselulle. Mutta nyt siis yritän tiivistää menneen lukuvuoden (hehe).

Vuoden 2011 aikana luin laskujeni mukaan yhteensä 72 kirjaa (siis ns. omaksi huvikseni; tenttikirjoja ja työn puolesta luettua en tähän luonnollisestikaan laske). Määrä ei ole minusta erityisen suuri, vaikka onkin toki varmasti paljon enemmän kuin keskivertokansalaisella. Monet kirjabloggaajat kuitenkin lukevat - olen huomannut - reilusti yli satakin kirjaa vuodessa, ja salaa kadehdinkin tällaisia yksilöitä, maailmassa kun on niin paljon mielenkiintoista luettavaa! Toisaalta tietysti on ihan pöhköä ajatella, että lähinnä määrä ratkaisisi, tässäkään asiassa. 

Tänä vuonna luin englanniksi 26 kirjaa (yksi niistä tosin oli äänikirja, mutta lasken sen mukaan kuitenkin), ruotsiksi luin kaksi (molemmat Harry Pottereita), ja espanjaksi yhden romaanin. Loput 43 luin suomeksi. Luetuista sivumääristä en ole pitänyt kirjaa. Tekijöiden sukupuolijakauma yllätti minut, sillä olen lukenut vain 27 miehen kirjoittamaa kirjaa, kun taas naisen kirjoittamia oli kokonaista 45 (yhdessä taas oli tekijänä sekä että).

Sarjakuvia luin yhden, lasten- tai nuortenkirjoja puolestaan laskutavasta riippuen viidestä seitsemään (kolme Harry Potteria ja neljä ensimmäistä Vampire Diariesia, mutta kahden kirjan yhteispainoksina, ne olen laskenut siis kahdeksi, en neljäksi kirjaksi).

Tietokirjoja luin kaksitoista, mikä on vähemmän kuin luulin. Nämä käsittivät mm. kolme elämäkertaa (Keith Richards, Hunter S. Thompson ja Janis Joplin) sekä kirjat koiran ja ihmisen suhteesta, kuolemasta, eläinten syömisestä, orjuuden vastustamisesta, neitsyt Mariasta, evoluutiosta ja rikollisuudesta. Paras oli varmaankin Keken elämäkerta, mutta myös esimerkiksi Jonathan Safran Foerin Eating Animals teki vaikutuksen.  Toisaalta varsinaisten tietokirjojen lisäksi luin esseitä tai kolumneja (Silfverbergiä ja Härköstä), sekä Augusten Burroughsilta neljä teosta, jotka asettunevat omaelämäkerran ja fiktiivisen kertomuksen välimuotoon, samoin lienee laita lukemieni Vladimir Kaminerin (2) kirjojen kanssa.

Dekkareita/jännäreitä luin omasta mielestäni aikamoisen kasan, laskujeni mukaan n. 17, mm. Kathy Reichsiä, Mari Jungstedtia ja Fred Vargasta. John Avjide Lindqvistiltä luin kaksi kirjaa, mutta ne lienevät enemmänkin kauhukirjallisuutta. Kauhuun voitaisiin kai luokitella myös Hoganin ja del Toron Vitsaus, mutta sen taisin kuitenkin laskea jännäriksi johtuen hyvin jännärimäisestä juonenkuljetuksesta ja pahvimaisista hahmoista.

Novellien kanssa meni surkeasti, luin vain kaksi novellikokoelmaa, joista toinenkin itseasiassa liittyy southern vampire mysteries -sarjaan, joten varsinaisesti luin vain Chimamanda Ngozi Adichien The Thing around Your Neckin. Se toisaalta oli erinomainen novellikokoelma, joten sikäli huonomminkin olisi voinut mennä.

Haasteiden parissa meni myös kehnosti, kuten vähän ounastelinkin. Omalta osaltani jatkan klassikkohaastetta hamaan tulevaisuuteen, mutta muuten taidan jättää haasteet muille, kuten muutenkin enimmäkseen tähän asti. Haastelukeminen ei näytä sopivan ihmiselle, joka haluaa lukea mitä huvittaa, silloin kuin sattuu huvittamaan.

Charlaine Harrisin Southern vampire mysteries -vampyyrihömppää luin kesällä ja syksyllä, yhteensä yhdeksän kirjan (!) verran (joskus aiemmin luin jo ensimmäiset kaksi kirjaa). Näin moniosaista sarjaa en olekaan tainnut lukea sitten varhaisnuoruuden David Eddings yms. -fantasia-ahminnan. Loppua kohti intoni kieltämättä alkoi laantua, enkä tiedä, vaivaudunko enää tarttumaan keväällä ilmestyvään seuraavaan osaan.

Suurimman vaikutuksen tänä vuonna tekivät kaunokirjallisuuden saralla ehkäpä Lionel Shriver (Jonnekin pois), Michael Cunningham (By Nightfall), John Ajvide Lindqvist (Kultatukka, tähtönen; Kuinka kuolleita käsitellään)  ja Doris Lessing (The Fifth Child). Myös Joyce Carol Oates (Kosto: Rakkaustarina), Nicole Krauss (Rakkauden historia), Emma Donoghue (The Room) ja Julie Orringer (Näkymätön silta) miellyttivät, kun taas jonkinlaisia pettymyksiä olivat esimerkiksi Chris Cleave (Little Been tarina) ja jälkikäteen ajatellen jollakin tasolla myös David Nicholls (One Day), Jean Kwok (Girl in Translation) ja Sabine Berman (Nainen joka sukelsi maailman sydämeen). Suurin osa lukemistani dekkareista oli aika yhdentekeviä, nopeasti unohtuvia, mutta kuitenkin viihdyttäviä, siis tehtävänsä täyttäviä. Suurin yksittäinen löytö oli varmaan Augusten Burroughs, vaikka olinkin tutustunut häneltä yhteen teokseen jo aiemmin.

Vaikka tapanani ei ole tehdä uudenvuodenlupauksia (haasteet, lupaukset ja vedot eivät oikein sovellu kannustimeksi tällaiselle erittäin epä-kilpailuhenkiselle luonteelle, jonka mielestä kilvoittelu niin itseä kuin toisiakin vastaan on ilmeisesti silkkaa ajanhukkaa), joitain asioita omista lukutottumuksistani haluaisin muuttaa (asiaa puidaan kiintoisasti myös Koko lailla kirjallisesti -blogissa, klik). 

Ensinnäkin voisin lukea vähemmän dekkareita, koska en tunnu saavan niistä juuri muuta kuin hetkellistä viihdykettä. Toisaalta dekkareihin tulee helposti tartuttua juuri silloin, kun ei "oikein jaksaisi" lukea, mutta ei oikein osaa lukemattakaan olla, vähän niin kuin laittaisi telkkarin päälle.

Toisekseen haluaisin lukea toisaalta enemmän novelleja, toisaalta taas kehittää keskittymiskykyäni tiiliskiviklassikoiden parissa. En koe tarvetta kahlata vuodessa koko Dostojevskin tuotantoa, mutta jonkun kunnianarvoisan ja paksun klassikon soisin ensi vuoden luettuihin mahtuvan. Novelleja taas jostain syystä vierastan, ja luen niitä todella vähän, vaikka ne ovatkin aivan kunniallinen kirjallisuuden muoto, nekin.

Kolmanneksi toivoisin jatkavani sarjakuviin perehtymistä, joskaan tämän suhteen en ole erityisen toiveikas. No, sen Näkymättömät kädet nyt kuitenkin yritän saada luetuksi.

Neljäntenä tavoitteena on sitten jatkaa viime vuonna aloittamaani projektia "opi lukemaan kirjallisuutta ruotsiksi", ja siirtyä Harry Pottereista muuhun kirjallisuuteen. Jos ehdin jatkaa ranskanopintojani, haluaisin myös lukea jotakin ranskaksi.

Semmoinen kirjavuosi oli siis se. Kirjavuoden 2012 aloitin noiden ylläesitettyjen lukutavoitteiden valossa nolosti lukemalla eilen, siis uudenvuodenpäivänä, Mons Kallentoftin dekkarin Sydäntalven uhri. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Lukutoukan vuosikatsaus -haaste

No niin, lähdenpä nyt itsekin mukaan Susan heittämään Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteeseen, johon suurin osa seuraamistani kirjabloggaajista onkin jo ehtinyt vastata. Itse päätin jättää vastaamisen loppuvuoteen, ja tänään sitten tajusin, että aika alkaa käydä vähiin. Haasteen ajatuksena on siis vastata kuhunkin kysymykseen jollain vuoden aikana lukemallaan kirjalla, eikä perustellakaan tarvitse! Hii-op!

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Riippuu ystävästä, mutta vaikkapa Augusten Burroughs: Maagista ajattelua tai Nicholls: One Day

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Jätin kesken varmaan kaikki, joiden kohdalla tuntui siltä, mutta välillä myös Hiltusen Vilpittömästi sinun. Ainakin.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
En ole itkuherkkä, mutta Shriverin Jonnekin pois saattoi olla lähellä.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Lionel Shriver: Jonnekin pois tai John Avjide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (olen aina ollut huono valitsemaan!).

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Augusten Burroughs ansaitsisi enemmän huomiota, vastaan Maagista ajattelua (loppuvuodesta olen ehtinyt seurata muita blogeja kyllä nolottavan vähän, etten oikeasti edes tiedä, mitä on nostettu esiin!).

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Chris Cleave: Little Been tarina (ei ne huonot kirjat vaan ne korkeat odotukset...).

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
En mitään, kauhea ajatus!

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Shriver: Jonnekin pois (tai Donoghue: Room).

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Silfverberg: Luonto pakastimessa.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Cunningham: By Nightfall, iso ehkä.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Kristof & WuDunn: Half the Sky.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Lessing: The Fifth Child.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Rehellinen vastaus olisi, että lähes kaikista, koska minulle käy aina niin, mutta sanotaan nyt vaikka Vargas: Kuriton mies nurin.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Jonnekin pois, varmaan.

Huomaan, että vastauksissani korostuu hyvin tuoreena mielessä oleva Shriverin Jonnekin pois, josta en ole ehtinyt blogatakaan vielä. Mutta se kyllä oli hyvä. Muiden vastauksia lueskellessani olen taas tullut siihen tulokseen, että ilmeisesti ainakin Jonathan Franzenin Vapaus pitäisi yrittää ehtiä lukea ensi tilassa.

Lähipäivinä luvassa vielä hieman tarkempaa katsausta kirjavuoteen 2011 sekä muutamia onnettomalla tavalla jäljessä laahaavia arvioita.