tiistai 10. tammikuuta 2012

Yhteisarvio joululoman ruotsalaisdekkareista: Lapidus ja Kallentoft

Päätin tällä kertaa ryhtyä harvoin täällä tavattuun yhteisarvioon, että saan hieman purettua käsittelyä odottavien kirjojen sumaa. Vuosiyhteenvedossani hieman pettyneenä totesin lukeneeni viime vuonna aikamoisen kasan dekkareita, ja tämä linja jatkui osittain myös joulunpyhien aikana. Juuri ennen joulua lainasin kirjaston bestseller-hyllystä Jens Lapiduksen Stockholm noirin kolmososan Luksuselämää, ja jo sitä aiemmin oli samaisesta kirjastosta tarttunut mukaan samaten ruotsalaisen Mons Kallentoftin ensimmäinen dekkari Sydäntalven uhri.

Luksuselämää yritin lukea ensimmäisen kerran jo kesällä sen ilmestyessä, mutta silloin se ei jotenkin napannut. Toisella yrityksellä luin kirjan loppuun (käytännössä joulupäivän aikana). Aiempien Stockholm noir -kirjojen tapaan tässä kolmosessakin seikkaillaan Tukholman alamaailmassa, ja tällä kertaa kuvioissa on etenkin ensimmäisestä osasta tuttuja tyyppejä, kuten J.W., Jorge ja Radovan, mutta myös uusia naamoja. Tapahtumat keskittyvät kuitenkin tavalla tai toisella näiden kolmen ympärille: Radovan hallitsee alamaailmaa itsevaltiaan ottein, mutta hänen perillisensä on aiheuttaa todelliset verikekkerit. J.W. vapautuu vankilasta todellisena rahanpesukinginä, ja Jorge on (taas kerran) kyllästynyt kunnialliseen elämään ja suunnittelee sitä kuuluisaa "viimeistä keikkaa". Edellisen osan tapaan tässäkin osassa eräs poliisi ajautuu hieman syvemmälle gangsterien touhuihin kuin ajattelikaan. Tuttuun tapaan venkulat kieroilevat toistensa selän takana, ajavat omaa etuaan ja tekevät typeryyksiä, karkailevaty näyttävästi vankilasta ja saavat pataansa. Melko viihdyttävää!

Lapiduksen kirjoja kiitellään usein uskottavuudesta (jota tuonee miekkosen ura Tukholman kriminaalien puolustusasianajajana). Luksuselämän uskottavimmat tyypit olivat mielestäni, tälläkin kertaa, Jorge ja muut lähiögangsterit, kun taas Radovanin tytär Natalia oli paitsi epäuskottava, myös melko ärsyttävä tyyppi. Myöskään J.W.:n superrahanpesukuviot eivät ihan allekirjoittanutta vakuuttaneet (vaikka niihinkin kirjailija lienee tehnyt pohjatyönsä huolella), eivätkä ne suoraansanottuna hirveästi kiinnostaneetkaan. Kaikenkaikkiaan Luksuselämää oli ihan vetävä tarina, ja on ihan virkistävää, että kaikki ruotsalaisdekkarit eivät ole ihan samasta muotista.

Nimittäin suoraan kuin sieltä muotista oli toinen vuodenvaihteen tienoilla lukemani ruotsalaisdekkari, Mons Kallentoftin Sydäntalven uhri. Se olisi suorastaan voinut olla peräisin ruotsalaisesta dekkaritehtaasta, sikäli kaikki vakiohahmot ja kliseet siinä oli: elämänsä kanssa tuskaileva pääosapoliisi(tar), joka juo toisinaan liikaa eikä parisuhderintamallakaan mene ihan putkeen (mutta poliisius kyllä luonnistuu), hajonneita perheitä, huonojen olosuhteiden vinksauttama (as in vankimielisairaalaan kuuluva) murhaaja, kylmä talvi (vaihtoehtoisesti kuuma kesä), sekopäisiä sivuhahmoja sekä täpäriä tilanteita. Bonusyllätyksenä mukaan on sotkettu hiukan puolivillaista skandinaavimytologiaa (tjeu: kirjan nimi). Omaperäisin veto oli lisätä sekaan eri henkilöiden tajunnanvirtaa (mukaanlukien murhan uhrin), joka ei tosin minusta ollut erityisen mielenkiintoista.

Enkä nyt sano, että Sydäntalven uhri olisi huono dekkari, kun ei se ole. Se on vaan vähän tyypillinen ja murhaajankin arvasi vähän turhan aikaisin. Toisaalta se oli ihan viihdyttävä ja verrattain koukuttava, sellainen, jonka kanssa ihan mieluusti pesi nojatuolissa teemuki ja suklaakonvehdit käden ulottuvilla.

Tähän päivään ruotsalaisdekkarit sopivatkin hyvin, sillä kohta lähden satamaan ja seilaan Tukholmaan katsomaan etnografisen museon inka-näyttelyä. En kyllä yhtään perusta ruotsinlaivoista, pitää ottaa tarpeeksi lukemista mukaan.

Jens Lapidus: Luksuselämää (Livet deluxe). Suom. Jaana Nikula, Like 2011.
Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (Midvinterblod), suom. Mirja Hovila. Schildts 2009.

1 kommentti:

  1. Mulla on meneillään vasta tää Lapiduksen ensimmäinen kirja. Toistaiseksi vaikuttaa kyllä todella kiehtovalta, toivottavasti jatkuu koko kirjasarjan loppuun asti.

    Dekkareita ei oo tullt hirveästi luettua, mutta pitää korjata asia. Stockholm noir ainakin uppoaa!

    VastaaPoista