tiistai 4. joulukuuta 2012

TTT: terveisiä ala-asteelta

Tässä hiljan blogistaniassa on äänestetty lastenkirjallisuuden suosikkeja, siis blogistanian kuopusta. Itse tunnen nykyistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta erittäin vähän, kun välittömässä lähipiirissäkään ei juuri ole lapsia. Tämän viikon Top Ten Tuesdayhin ajattelin kuitenkin listata muutamia lapsuuden suosikkejani. Olin lapsena verrattain kova lukutoukka ja kolusin ahkerasti läpi lähikirjaston hyllyjä. Hyvien kirjojen lisäksi luin myös kasapäin kaikenlaista roskaa, ja ajattelinkin tähän listaukseen sisällyttää erityisesti noita jälkikäteen ajatellen hiukan heikompia "suosikkejani". Yhteistä näille kirjoille/sarjoille on se, että olen lukenut näitä nimenomaan ala-asteikäisenä. Ja se, etteivät nämä ole välttämättä mitään laatukirjallisuutta, edes omalla sarallaan (oikeasti hyvistä lastenkirjoista tulee sitten listausta ehkä myöhemmin). Lapsena lukemani huonot, ensisijaisesti aikuisille suunnatut kirjat olen jättänyt myös pois listasta.

1. Tuija Lehtinen: R. I. P.
Tuija Lehtinen epäilemättä kirjoittaa vetävää ja nuoriin uppoavaa kirjallisuutta. Minä ahmin suunnilleen 13-vuotiaaksi asti jokseenkin kaikki Lehtisen siihenastiset kirjat (muistaakseni niin, että viimeistä Mirkka-sarjan kirjaa en ole lukenut). Tämä R.I.P taisi olla jopa omana hyllyssä, kertoi muistaakseni jostain bändistä ja sen roudarista ja bändin laulajan päihdeongelmasta. Tai jotain. Diippii.

2. Ann M. Martin: The Baby-sitters Club -kirjasarja
En "valitettavasti" muista enää yhdenkään sarjan kirjan nimeä, mutta näitä oli silloin muinoin ilmestynyt n. viisi (itse sarjahan on kai jatko-osineen ja spinoffeineen ihan järkyttävän pitkä ja suomennoksiakin on jo kasoittain), ja luin ne kaikki useampaan kertaan. Jälkikäteen en ole ihan varma, miksi.

3. Teija Niemi: Steissi
Nuortenkirja, jossa hengaillaan steissillä, juopotellaan ja käyttäydytään huonosti. Aika esikuvallista meininkiä. Samalta tekijältä luin myös samankaltaisen teoksen Bileet. Myös muita humoristisia ja semirankkoja kirjoja luin, mutta tekijät ja nimet ovat haihtuneet mielestäni. Tuula Kallioniemellä taisi ainakin olla jotain sentyyppistä?

4. Enid Blyton: SOS-sarja
En koskaan hiffannut Viisikko-kirjojen suosiota, mutta siitä huolimatta luin kokonaan sekä Salaisuus- että SOS-sarjat. Käsittääkseni konsepti on kaikissa sama: lauma lapsia ratkaisee jotain kämäisiä arvoituksia ja ennen kaikkea syö ihan helvetisti eväitä. Koko ajan.

5. Marvi Jalo: Salaratsastajat
Tässäpä osoitus siitä, kun mikään ei riitä. En ole koskaan ollut mikään heppatyttö. Suoraan sanottuna hevoset ja niihin liittyvät aktiviteetit eivät ole ikinä kiinnostaneet tippaakaan. Ja silti luin myös ns. heppakirjoja. Lukuisia. Onneksi suurimman osan olen jo unohtanut.

6. Carolyn Keene: Neiti Etsivä kadonnut testamentti (ym.)
Neiti Etsiviä lukivat meidän koulussa kaikki tytöt (niin varmaan kaikissa kouluissa ainakin tuolloin). Minäkin olen lukenut Paula Drewin seikkailuja varmaan kymmeniä osia. Jeez.

7. David Eddings: Belgarionin taru
Ala-asteen lopulla tuli sitten se (lyhyehköksi jäänyt) fantsuinnostus, joka koostui enimmäkseen David Eddingsin teelmistä. Belgarionin ja Mallorean tarut kahlasin läpi varmaan pariinkin otteeseen, ja muistaakseni vielä jotain muitakin miehen kirjoja. Innostus lopahti suunnilleen 1997.

8. Anders Jacobsson ja Sören Olsson: Bertin päiväkirjat
Bertin päiväkirjathan ovat kai oikeastikin ihan hauskaa ja kelvollista lukemista, ja kyllä minäkin näistä tykkäsin. En ehkä enää kuitenkaan tarttuisi.

9. Anni Polva: Tiina-kirjat
En oikeastaan käsitä, miten 80-luvulla syntynyt lapsi on jaksanut lukea vieläpä moneen otteeseen kirjasarjan, joka suorastaan henkii 50-lukua. Sarja on ihan järkyttävän moniosainen, ja olen varma, että olen lukenut ne kaikki ainakin kolmesti. Apua. Luin lapsena kesämökillä myös Anni Polvan 40–50-luvuilla ilmestyneitä aikuisten romaaneja, jotka olivat muistaakseni sekoitus siveellisiä harlekiiniromansseja ja puskafarssia.

10. Jorma Kurvinen: Susikoira Roi -kirjat
Jorma Kurvinen tunnetaan kai toisissa piireissä sotaromaaneistaan. No, minä tunnen hänet Susikoira Roi -kirjoista. Toisin kuin hevosista, olin lapsena erittäin kiinnostunut koirista, joten kaikki kirjat, joissa seikkaili koiria, olivat varmoja suosikkeja. Tästä sarjasta tosin olen lukenut vain alkupään (wikipediasta selvisi, että sarjan viimeinen osa on ilmestynyt niinkin myöhään kuin 2002), siis suunnilleen ennen vuotta 1994 ilmestyneet osat.

Tällainen on tulos, kun intoa on enemmän kuin arvostelukykyä.

Oli muuten aikamoinen homma muistella näitä, mutta sitten kun mieleen alkoi palailla kirjoja, olisin keksinyt listaan enemmänkin jatkoa. Lisäksi muistan enemmän tai vähemmän hämärästi läjäpäin kirjoja, joiden nimiä tai tekijöitä en saa palautettua mieleeni. Saati sitä, olivatko ne oikeastaan hyviä vai huonoja. Täytyy varmaan joskus käydä äidin varastossa kaivelemassa laatikoita, joihin on varastoitu omistamiani aarteita (toki merkittävin osa lukemistani kirjoista oli peräisin kirjastosta).

maanantai 3. joulukuuta 2012

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Tyylilleni uskollisena en tänäkään vuonna ehtinyt juurikaan lukea Finlandia-ehdokkaita (olen muutenkin edelleen lukenut hävettävän vähän kotimaista kaunokirjallisuutta). Dora, Doran tulin kuitenkin varanneeni kirjastosta jo aikapäivää sitten, ja niinpä ehdin sen saada käsiini ja lukea tässä iltana muutamana. Myös Ollikaisen Nälkävuoden älysin varata ajoissa ennen voittojen ja ehdokkuuksien sumaa, joten sekin varaus on jo matkalla ja ehkä ehdin siis senkin saada lainaan ennen voittajan julistamista (lukemisesta en sitten olekaan niin varma). Muihin ehdokkaisiin en tainnut tänä vuonna ehtiä tutustua.


Mutta nyt siis Köngäkseen. Dora, Dora on kirja matkasta. Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer haluaa matkustaa jouluksi pohjoisimpaan pohjoiseen, Jäämerelle, katsastamaan Petsamon nikkelintuotantoa. Speer on kadottanut yhteyden rakkaaseen führeriin, ja siinä samalla itseensä, eikä huikaiseva etäisyyskään tunnun tuovan helpotusta tilanteeseen. Matkaseurueeseen kuuluvilla henkilöillä, sihteeri Annemariella ja taikuri Himmelblaulla, merkillinen matka pohjoiseen aiheuttaa omanlaisiaan seuraamuksia, ja erityisen kohtalokkaaksi matka osoittautuu suomalaiselle yhteysupseerille ja tulkille, Eerolle. Dora, Dora sijoittuu vuodenvaihteeseen 1943–44, aikaan, jolloin Saksan kahden rintaman sota alkaa käydä toivottomaksi ja aiemmin niin selvältä näyttänyt voitto livetä näpeistä. Varustelu on kiivasta ja Saksa tarvitsee niin kaiken liikenevän vankityövoiman kuin mineraalivarannotkin pystyäkseen toteuttamaan aseen, joka voisi kääntää sodan kulun (no, kaikkihan toki tiedämme, miten siinä lopulta kävi). Speer haluaa kiihdyttää nikkelimalmin tuontia Saksaan, mutta lopulta hänen mielensä arkartelee enemmän itse führerissä kuin varusteluministerin pestin yksityiskohdissa, aivan kuin kaikki mitä hän on tehnyt, hän on tehnyt vain Hitleriä varten. Speerin henkilökohtainen sihteeri Annemarie, berliiniläiskaunotar on aloittanut työnsä puolueen eteen vapaaehtoisena ja palkattomana. Sodan pitkittyessä hänenkin uskonsa aatteeseen ja valtakuntaan alkaa olla koetuksella, kun taas taikuri Himmelblau yrittää vain ylipäänsä jotenkin selvitä hengissä; esiintymisistä, pommituksista, tästä matkasta.


Kirjan tapahtumat ovat eräänlaista sodan, tappamisen, murentuneiden aatteiden, paljaan inhimillisyyden ja pohjoisen kiiman sekoitusta, jossa ihmiset törmäävät toisiinsa, ovat samaan aikaan lähellä ja etäällä, haparoivat tunteissaan mutta yrittävät säilyttää etiketinmukaisen ulkokuoren. Saksalainen jäykkyys, pohjoisen luonnon sokaisevuus, rehellinen kuolemanpelko ja vuosien jalostama pahuus sekoittuvat jännitteiseksi keitokseksi, jossa vain muutaman päivän ajalle sijoittuvat tapahtumat ravistelevat osallisiaan perusteellisesti.

Dora, Dora oli minusta enimmäkseen hieno kirja ja tarina, loppu suorastaan todella vetävä. Luin kirjaa perjantai-iltana iltalukemisena. Olen ollut hiukan nuhassa, joten nukuin huonosti ja kirjan tapahtumat tulivat uniinkin. Niinpä päädyin lukemaan kirjan loppuun keskellä yötä.


Työn puolesta olen tullut lukeneeksi toisen maailmansodan henkilö- ja muuta historiaa yli oman tarpeen (mm. sekä Hitlerin että Eva Braunin elämäkerrat), mutta tätä lukiessa olin iloinenkin taustatiedoistani: matkaseurueen kuviteltu, pieni tarina solahti jotenkin kauhean luontevasti suuriin kehyksiinsä (toinen maailmansota, natsi-Saksa, jatkosota, vankileirit jne.) ja kirjailijan tekemä pohjatyö on varmasti ollut melkoinen, niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti "oikean" historian tapahtumat sekoittuvat fiktioon (tosin eivät aina aivan saumattomasti, kuten seuraavassa kappaleessa totean).

Kirjan kerronta nojaa moneen minäkertojaan (Speer, Annemarie Kempf, taikuri Himmelblau ja tulkki Eero). Olen joskus tullut moitiskelleeksi tällaisen kertojaratkaisun yleisyyttä kotimaisissa romaaneissa, ja kyllä se tässäkin vähän ärsytti, erityisesti alussa. Enimmäkseen ratkaisu oli kuitenkin toimiva, sillä eri kertojilla oli selkeästi toisistaan erottuva ääni (erityisesti pidin taikurista). Tarinaa paikoin kuormittava perinpohjainen historiallinen luennointi kuitenkin sopi kerrontatyyliin varsin huonosti, sillä miksi ihmeessä minäkertoja kertailisi mielessään historian käänteitä ja sodan tapahtumia? Erityisesti Speerin näkökulmissa historian kertaaminen käy väliin melko raskaaksi. Samoin paikoin tekstissä oli vähän toistoa ja huolimattomuutta, mutta näiden huomioiminen saattaa kyllä johtua taas siitäkin, että olen viime aikoina oikolukenut aika paljon.


Kaikenkaikkiaan Dora, Dora oli varsin hieno, mutta ei suinkaan täydellinen kirja. Sitä oli mukava lukea, mutta se ei missään määrin räjäyttänyt tajuntaa tai hämmästyttänyt hienoudellaan. En usko, että tällä korjataan Finlandiaa, mutta mistä sitä tietysti ikinä tietää. Kohtahan se selviää. En muistaakseni ollut muuten aiemmin lukenut mitään Heidi Köngäkseltä.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava 2012. 333 s.