keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Ei-kirjamessuraportti

Minulla on nähtävästi muodostunut tavaksi lähteä joka toinen vuosi kirjamessujen (siis Helsingin kirjamessujen) ajaksi ulkomaille (ja joka toinen vuosi vastaavasti messuilen). Vuonna 2008 olin Dublin-Madrid-Barcelona-kierroksella, ja tänään, siis päivää ennen messujen alkua, lennän Lontooseen. Tavallaan kätevää: nyt ei tarvinnut valita, mitä olisi tehnyt messujen lippu- ja työtarjousten suhteen, mutta toisaalta harmittaa messujen väliin jääminen (vaikka messuilla noin yleisesti onkin vähän tukalaa, meluisaa ja ahdistavaa).

No oli miten oli, tänne ei siis tule messurapoa. Sen sijaan voin raportoida Lontoon kirjakauppakierrokselta, hah. Menen ainakin kaikista suurimpaan Waterstonesiin, Foylesiin, ehkä myös Dauntin matkakirjakauppaan (ja voi olla, että siinä vaiheessa matkaseurani on lopen kyllästynyt kirjakauppoihin ja lähdemme tutustumaan pubeihin). On toki totta sinänsä, että useimmat kirjat saa kyllä halvemmalla tilaamalla Playsta, tai jopa ostamalla työpaikalta, mutta kirjakaupoissa hengailu on silti eri mukavaa puuhaa. Siitäkin huolimatta, että teen sitä kuitenkin työkseni. Oi, kirjakaupat.

Hesarin kirja-aiheiset kulttuurisivut olivat muuten kiva ylläri tänään: luin kaikki jutut ja tykkäsin.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Kuulin Miina Supisen esikoisromaania kehuttavan jo sen ilmestyessä vuonna 2007 (muistaakseni). Myönnän kuitenkin, että en tullut lukeneeksi kirjaa siksi, että sillä on kauhea nimi. Paljon parempi nimi on Supisen tuoreella novellikokoelmalla Apatosauruksen maa, ja tämä kokoelma on myös välillinen syy siihen, että loppujen lopuksi luinkin Supisen esikoisen. Apatosauruksen maata on kehuttu vähän siellä ja täällä, ja aionkin sen lukea, jahka saan sen jostain käsiini (minulla on rajallinen budjetti kotimaisille uutuuskirjoille, ja ostin jo Markus Nummin Karkkipäivän, joten voi olla, että koetan saada Apatosauruksen kirjastosta).

Mutta asiaan. Liha tottelee kuria kertoo vinksahtaneesta Silolan perheestä: henkisesti poissaolevasta kapellimestari-isästä, kulisseja pystyttelevästä sisustussuunnittelija-äidistä, anorektisesta Astrasta, punttihommiin ryhtyvästä Silmusta ja aika normaalilta nelivuotiaalta vaikuttavasta Pelagiasta. Kirjan juonta en nyt tarkemmin käsittele, vaikka hauskaa olikin lopun seikkailukertomukseksi yltyvä matka naapurimaahan.

Liha tottelee kuria oli hauskaa ja virkistävää luettavaa. Vaikka henkilöt ja näiden puuhat ovat reippaasti liioiteltuja, ne tuntuvat hyvin aidoilta. Kirja ei järin paksu ja sen lukee nopeasti, sillä teksti on sujuvaa ja välillä juuri sellaisella tavalla verbaalisen hauskaa, joka allekirjoittanutta miellyttää.

Kirjailija Supisella on muuten myös blogi, joka on myös ihan kivaa luettavaa (vaikka päivitystahti onkin lähes yhtä löyhä kuin tässä blogissa).

perjantai 22. lokakuuta 2010

Sami Hilvo: Viinakortti

Tästä kirjasta tulikin tälle kirjoittajalle joku ihme blogger's block, en saanut tartuttua tähän lainkaan. Vaikka siis itse kirjaan tartuin luettuani siitä positiivisia arvioita juurikin kirjablogeista (joskin muistaakseni myös Hesarissa oli kiittävä arvio). Viinakortti osui käpäliin kirjaston palautushyllystä ja luin sen ja palautinkin jo vissiin monta viikkoa sitten. Ja tykkäsinkin. Mut en kuitenkaan saanut kirjoitetuksi mitään. Laitan vaikka jotain ranskalaisin viivoin kuitenkin.
-Esikoisromaani, taas. Kivaa
-Tykkäsin Hilvon kirjoitustyylistä ja kirjan hahmoistakin
-Oli kyllä jotain josta en tykännyt, mutten enää muista mitä se oli.

Sen sijaan ehkä syynä tähän aikaansaamattomuuteeni olikin tämä pökerryttävä "homokeskustelu" joka täällä velloo ja jota en oikein tajua ja joka vituttaa niin monella eri tavalla (joita en aio tässä kertoa, koska sitten tästä tulisi ihan eri kirjoitus, enkä nyt jaksa sitä enkä varsinkaan jaksa laatia tässä mitään poikkitaiteellis-yhteiskunnallista synteesiä. Tai osaa edes). Niin koska tässä kirjassa oli "niitä". Vaikka se nyt ei ollut minusta se kaikkein oleellisin juttu. Luin kirjan, jossa oli perhetraumoja, rakkaustarina, sopivasti traagisia elementtejä ja sukupolvien yli periytyviä muistoja ja esineitä, joilla oli oma roolinsa tarinassa (etenkin, ylläri, yhdellä viinakortilla). Muualla arvioita luettuani monet olivat tykänneet kirjan kahdesta aikatasosta varsinkin siitä sota-ajasta. Minä en niinkään. Minusta kirjan nykyajassa elelevä päähenkilö Mikael oli mielenkiintoisempi hahmo ja jotenkin muutenkin lähestyttävämpi. En kyllä tiiä miks. Mutta toisaalta ei kyllä kiinnosta sota-aika minua, työn puitteissa oon saanut lukea ihan kylliksi verta pakkiin -kamaa enkä edes kauheasti pitänyt Tuntemattomasta (tai ehkä vähän pidin, mutta en oikein halua pitää siitä edes), enkä muutenkaan käsitä, että miksi tässä maassa vatvotaan yhtä sotaa edelleen koko ajan ja joka paikassa. Puuh. Että ehkä olisin tykännyt enemmän ilman sitä sota-aspektia, mutta kai se sit siihen sopi.

Tulipahan nyt jotain älähdettyä. Luin tässä taas rikospaikkatutkimuskirjallisuutta, mutta Criminal Minds on ehkä parempi siinä genressä kuitenkin. Sen sijaan Patti Sminthin Just Kids on aika oivallinen, vähän melkein säästelen, etten vaan ahmaise sitä yhteen pötköön.

Lisäksi luvussa on edeleen Eating Animals, mutta se on niin pieni pokkari, että sitä on vaikea lukea samalla kun neuloo kaulahuivia.

Tässä kuva:

maanantai 11. lokakuuta 2010

Sananen Noopelista

Mario Vargas Llosalle se sitten tänä vuonna meni. Hyllystä löytyykin pari Vargas Llosan kirjaa, El paraíso en la otra esquina (suom. kai Paratiisi nurkan takana) ja La fiesta del chivo (Vuohen juhla), tosin lukematta vielä kumpainenkin. La fiesta del chivo kyllä kiinnostaa aiheensa (Dominikaanisen tasavallan diktaattori Trujillo ja tämän salamurha) puolesta paljonkin, ja luinkin siitä tänään kokeilun vuoksi pari ensimmäistä sivua. Espanjantaidot ovat taas vaan menneet vähän ruosteeseen, pitäisi kai vetreyttää niitä jollain hieman helpommalla lukemisella ennen kuin toden teolla tartun nobelistiin.

En kyllä ole koskaan erityisen järjestelmällisesti lukenut nobelisteja. Tai no en kyllä välttämättä sen paremmin muitakaan kirjallisuuspalkittuja, joskin maininta palkinnosta on saattanut innostaa tarttumaan kirjaan (ainakin muutama finlandisti, Bookerin voittanut The White Tiger tai Orange Prizen voittanut Half of the Yellow Sun ovat tällaisia tapauksia). Jotenkin tuli kuitenkin semmoinen älytön mieleen, että jos lukisi esim. yhden kirjan joka nobelistilta. Sivistyisi ja sillai. No sitten tajusin, että palkintoa on myönnetty vuodesta 1901 asti, että siitähän tulisi luettavaksi ihan puoliälytön määrä kirjoja (siitäkin huolimatta, että ainakin toisen maailmansodan aikaan jäi pysti muutaman kerran jakamatta). Tutkin asiaa Wikipediasta ja huomasin, etten ole lukenut lainkaan ennen 1940-lukua nobeloituja kirjailijoita. Kappas. (tuolla Wikipediassa on muuten kivat kuvat joka kirjailijasta, katsokaa niitä vaikka) En kyllä tiedä, jotenkin huvittaisi tätäkin asiaa lähestyä.

Nobelista tuli mieleen, että yritin tässä yhtenä päivänä töissä herätellä keskustelua, että keitähän tänä vuonna pääsee Finlandia-ehdokkaiksi. Kukaan ei oikein innostunut aiheesta. No kukapa nyt kirjakaupassa olisikaan kiinnostunut kirjallisuudesta.

Kun aloin kirjoittaa tätä merkintää, minulla oli mielessäni ikäänkuin jonkinlainen asia jota halusin sanoa ja vieläpä joku rakenne, jossa sen asian saisin sanotuksi. Tämmönen tästä sitten kuitenkin tuli.

Yasmina Khadra: Kabulin pääskyset


Kabulin pääskyset on kolmas Yasmina Khadralta suomennettu teos, ja samalla kolmas häneltä lukemani teos, joak kuitenkin alunperin ilmestyi ennen Attentaattia ja Bagdadin kutsua. Kuten nimestäkin joku fiksu jo päätteli, tämä kirja sijoittuu Afganistaniin. Maata hallitsevat talebanit. Hallinta ei tosin lopu maahan, vaan talebanien fundamentalistinen kiihkoilu vaikuttaa myös yksityiselämään.

Kabulin pääskysissä seurataan muutaman ihmisen elämää ja kohtaloa Kabulissa. Muhsan ja Zunaira ovat keskiluokkainen pariskunta, joiden elämän talebanien valtaantulo on mullistanut: Zunaira on potkittu pois työstään tuomarina ja Muhsin on menettänyt omaisuutensa. Toisaalla vanginvartija Atiq on menettämäisillään hermonsa ja aiheuttaa kummastusta ympärillään, kotona taas odottaa kuolemansairas vaimo Musarrat. Kohtalo heittää ihmiset toistensa tielle, ja lopulta pääosaan nousevat naiset omine valintoineen.

Romaani on lyhyt, mutta ihan vaikuttava. Maailmanmenoa seuranneelle talebanien edesottamuksissa tuskin on mitään uutta. Tai niille lukuisille, jotka lukivat Tuhat loistavaa aurinkoa. Niille, jotka eivät lukeneet, sanoisin, että lukekaa mieluummin tämä kirja: Kabulin pääskyset on yksinkertaisesti parempaa kirjallisuutta (ei ihan niin pateettista, eikä loppu ole niin epäuskottava), minusta. Mutta ei kyllä silti niin hyvä kuin Attentaatti.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Kathy Reichs: Jäinen pelko

Tätä kirjavalintaa pitää hieman pohjustaa. Tuossa elokuun lopulla (tai ainakin muistaakseni silloin) sairastuin johonkin tyypilliseen nuhakuumeeseen. En potenut sitä mitenkään epätavallisen pitkään, mutta kuitenkin tarpeeksi kauan katsoakseni melko monta (krhm) jaksoa erilaisia rikostutkijaohjelmia (CSI, NCIS, Criminal Minds, Bones ja mitä näitä nyt on). Samassa rytäkässä jäin vähän nolosti koukkuun Criminal Mindsiin, mutta tämä ei nyt liity siihen, vaan sarjaan Bones, jota taas en oikeastaan jaksa sarjana niinkään katsoa, mutta luin jostain, että löyhästi sarjan taustana toimivat Kathy Reichsin oikeusantropologi Temperance Brennanista kertovat jännärit ovat genressään vallankin kelvollisia kirjoja. Siispä kun kirjaston palautuskärryssä köllötteli ihka ensimmäinen Tempe Brennan -romaani, nappasin sen mukaani, jotta voisin lukemalla tyydyttää äkillisen rikostutkimusviihdeinnostukseni ja siten katsoisin vähemmän sarjoja. Ajatus ei kyllä sikäli toiminut, että jatkoin Criminal Mindsin katsomista, mutta vietin Reichsin parissa ihan viihdyttävän iltapäivän.

No, itse kirjasta minulla ei ole mitenkään hirveästi sanottavaa. Siinä oikeusantropologi Temperance Brennan saa tutkimuspöydälleen nuorten naisten ruumiita. Tapaukset muistuttavat sikäli toisiaan, että Brennan alkaa epäillä kyseessä olevan sarjamurhaajan. Sitten vuorossa onkin enemmän tai vähemmän sukkelia juonenkäänteitä, uusia ruumiita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Olen valmis toteamaan, että nämä varmaan tosiaan ovat jännäreiksi oikein kelpo kirjoja, sillä melkein mikään ei alkanut lukiessa ärsyttää minua. Lainasin kirjastosta toisenkin Reichsin kirjan, joka tosin on järjestyksessä vasta viides, joten en tiedä koettaisinko sittenkin lukea ensin aiemmat osat vai kantaako tämä kiinnostukseni niin pitkälle. Ja ei kai tämmöisissä ole niin järjestyksellä väliäkään.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Yasmina Khadra: Bagdadin kutsu


Kirjoitinkin jo aiemmin algerialaisen Yasmina Khadran (oik. Mohamed Moulessehoul) kirjasta Attentaatti (josta pidin kovasti). Tämä Bagdadin kutsu oli puolestaan ensimmäinen Khadralta suomennettu romaani, vaikkakin Attentaatti ilmestyi alkukielellä aikaisemmin (vielä aiemmin puolestaan ilmestyi Kabulin pääskyset, joka on viimeisin suomennettu teos: käytäntö alkaa suomentaa taaksepäin on toki ymmärrettävä, mutta sekoittaa lukijan päätä).

Mutta pari sanaa Bagdadin kutsusta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotaisaan Irakiin Saddamin kukistumisen jälkeiseen .Päähenkilö, minäkertoja elää kirjan alussa Kafr Karamin beduiinikylässä. Alussa kylä on syrjässä maata repivistä taisteluista, mutta hiljalleen sota ulottaa lonkeronsa myös sinne. Sota ja vieraat valloittajat koettelevat ihmisten ja perinteitä noudattavien beduiinien kunniakäsitystä ja saavat monet nuoret miehet liittymään erilaisiin vastarintaryhmiin. Myös minäkertojan maailma (ja perheen kunnia) romahtaa sodan tunkeutuessa kotikylään, jättäen vain "tyhjän kuoren". Sitten mennäänkin jo Bagdadiin. Päähenkilömme tuntee pakottavaa tarvetta kostaa kokemansa kunnianmenetys: vain siten hän voi kuolla rauhallisena. Suunnitteilla onkin suurin terroriteko koskaan, ja sen myötä päähenkilömmekin päätyy Irakista Beirutiin. Mukana pyörii eri syistä maailmaan pettyneitä ja länsimaihin turhautuneita herrasmiehiä, turhautumistaan purkavia nolattuja nuorukaisia ja tilanteesta hyötymään pyrkiviä venkuloita.

Bagdadin kutsu avaa mielenkiintoisella tavalla sodan logiikkaa ja henkilökohtaisten vaikuttimien osuutta tapahtumiin. Välillä tarina tuntuu jopa hiukan tylsältä, toisinaan taas väkivallan kuvaukset purskahtavat tekstistä räikeinä. Sotaa ja siihen liittyviä yksittäisten ihmisten tekoja ja valintoja Khadra kuvaa tuomitsematta, joskin amerikkalaissotilaat jäävät väkivaltaisiksi ja ymmärtämättömiksi statisteiksi (varsin perustellusti).

Hyvä kirja tärkeästä aiheesta. Pidin kyllä Attentaatista enemmän, mutta kyllä tämäkin kannattaa lukea.