maanantai 20. elokuuta 2012

Matt Haig: The Radleys, tai erilainen vampyyriromaani?

Yritän nyt hiukan purkaa sivupalkin luettua-listaan kertynytttä ruuhkaa. Onneksi en sentään lomalla ehtinyt ihan mahdottomia määriä lukea, sillä tavoitteenani on tavalla tai toisella blogata kaikista (huvikseni) lukemistani kirjoista.

Kirjastosta tarttui mukaan ihan satunnaisotannalla The Radleys -niminen romaani (se on suomennettukin muistaakseni nimellä Radleyn perhe). Matt Haigin romaani kertoo rauhallisessa englantilaiskylässä asuvasta, erittäin keskiluokkaisesta ja keskiverrosta Radleyn perheestä, johon kuuluu äiti, isä, tytär ja poika. Vanhemmat ovat turhautuneita toimimattomaan avioliittonsa, poikaa kiusataan koulussa ja tytär haluaa ryhtyä vegaaniksi. Kyseessä ei ole kuitenkaan ihan tavallinen perhe, vaan heillä on verinen salaisuus. Radleyt ovat nimittäin vampyyrejä, joskin pidättäytyviä vampyyreja, jotka pyrkivät elävään mahdollisimman ihmismäistä elämää pidättäytyen veren juonnista ja kuorruttaen itsensä vahvalla aurinkovoiteella. Perheen äiti ja isä ovat asialleen sen verran omistautuneita, että eivät ole kertoneet teini-ikäisille lapsillensakaan tästä perheen pienestä erityispiirteestä. Kuten arvata saattaa, totuus kuitenkin paljastuu aikamoisella rytinällä, ja pian kuvioissa ovat niin isä-Peterin villihkö vampyyriveli kuin paikallinen virkavaltakin.

The Radleys ei varsinaisesti ole tavallinen, angstin tai romantiikan kuorruttama vampyyriromaani. Se ei muistuta sen enempää Twilightiä kuin Draculaakaan. Lähin vertauskohta löytyisi ehkä jostain keskiluokkaisia perhesuhteita ja viettien tukahduttamista ruotivasta kirjallisuudesta, joskin verisellä twistillä. Kirjassa vampirismi toimii ehkä lähinnä vertauskuvana sille, miten keskiluokkaisuus ja sinnikäs konformismi voiat onnistua tukahduttamaan alkukantaiset vietit tiettyyn rajaan asti, mutta sitten kun kulissit romahtavat, jälki on rumaa. Tosin The Radleys ei missään nimessä ole mitenkään erityisen syvällinen, synkkä tai varsinkaan psykoanalyyttinen romaani. Se on pikemminkin kevyen humoristinen, dialogivetoinen pikku kertomus, jonka tyylilaji muistuttaa itseasiassa aika paljon näppärää nuortenkirjaa.

Ehkä johtuen juuri tuosta nuortenkirjamaisuudesta en saanut kirjasta mitenkään kauheasti irti. Se oli kyllä ihan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa, eikä siinä ollut mitään liian ilmeisen ärsyttävää tai turhauttavaa, mutta ei myöskään mitään erityisen vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää. Tarinan kuljetus toimii sähäkästi, hahmot ovat enimmäkseen uskottavia ja kirjan parissa viihtyy, mutta siihenpä se sitten jää. Jostain syystä mieleeni tulivat myös Angela Sommer-Bodenburgin ihanat Pikku vampyyri -kirjat, joita lapsena rakastin, ja harmittaa, etten ostanut niiden uusia yhteisnidepainoksia, kun ne pari vuotta sitten ilmestyivät.

Pienellä googlailulla selvitin, että suomennos on luettu ainakin täällä, täällä ja täällä.

Matt Haig: The Radleys. Canongate Books, 2010.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Tutustuin Lionel Shriveriin ensimmäisen kerran kesällä 2007, jolloin lainasin kirjastosta tuolloin verrattain tuoreen Poikani Kevin -kirjan, vaikutuin ja tykkäsin. En kuitenkaan tullut tarttuneeksi kirjailijan muihin teoksiin ennen kuin vuodenvaihteessa luin tuoreimman suomennoksen Jonnekin pois. Koska pidin siitäkin, täytyi minun vakavasti harkita mahdollisuutta, että pitäisin Shriverin muistakin kirjoista. Kesälomalla sitten lainasinkin kirjastosta Kaksoisvirheen, jota olin ennen vältellyt luultavasti sen tähden, että kirja sijoittuu tennismaailmaan, joka ei herättänyt minussa juuri kiinnostusta. Tosin takakannessa saattaa lukea, että kirja on pikemminkin romaani avioliitosta kuin tenniksestä, mutta koska en pidä avioliittoakaan mitenkään äärettömän kiehtovana asiana, olin tähän asti jättänyt kirjan hyllyyn.
Jälkiviisaana voin nyt sitten sanoa, että eipä olisi kannattanut; Kaksoisvirhe on varsin vetävä, taidokas ja mielenkiintoinen romaani. Kirjan tapahtumat eivät ole ollenkaan niin dramaattisia kuin Poikani Kevinissä tai Jonnekin pois -kirjassa, mikä oli oikeastaan hyväkin asia, sillä nyt hahmojen keskinäisen dynamiikan ja henkilöiden puistattavat mutta kuitenkin inhimilliset piirteet paljastavat tapahtumat eivät vie liiaksi tilaa eivätkä liiaksi selitä näitä piirteitä (syöpä, kuolema, kouluampumiset kun ovat jotenkin vähän eri kaliiperin tapahtumia kuin sijoituksen tippuminen tenniksen maailmanlistalla).

Kaksoisvirheen päähenkilö, 23-vuotias tennislupaus Willy Novinsky on antanut tennikselle koko elämänsä. Willyn keskiluokkainen ja keskinkertaisuudessaan rypevä perhe ei ole kannustanut Willyä tennisuralle, mutta sisukas ja älykäs Willy on tästä huolimatta pyristellyt ylöspäin rankingeissa ja pystyy viimein jotenkuten elättämään itsensä palkkiorahoilla. Sitten Willy tapaa Eric Oberdorfin, lupaavan, mutta myöhään aloittaneen tennispelaajan ja huippuyliopistosta valmistuneen onnistujan, joka tuntuu menestyvän kaikessa mihin ryhtyy. Pari alkaa seurustella ja päätyy naimisiinkin.

Suhteen alussa Willy pelaa miestään paremmin, menestyy paremmin rankingeissa, mutta tuntee silti huikaisevaa epävarmuutta, tyrmäävää kateutta ja ei ehkä täysin katteetonta pelkoa miehensä tennisuran etenemisestä. Willy ymmärtää tenniksen realiteetit: kuinka huikaisevan epätodennäköistä on, että pariskunnan kumpikin osapuoli menestyy niin kilpailussa lajissa kuin tennis, kuinka toisen väistämättömältä näyttävä kohtalo on jäädä toisen varjoon. Kun Willy sitten ratkaisevan tärkeässä ottelussa romahtaa, ohittaa Eric hänet rankingeissa, ja viimeistään siitä alkaa myös avioliiton syöksykierre, joka – Shriverin romaaneja lukeneille tuttuun tapaan – paljastaa henkilöhahmojen pikkumaisimmat ja inhottavimmat piirteet, maailman raadollisuuden ja ihmisten välillä lopulta aina vallitsevan ylittämättömän eron, jota ei kuro umpeen rakkaus eikä viha.

Vaikka tämänkin Shriverin romaanit hahmot ovat enimmäkseen tavalla taikka toisella epämiellyttäviä, viihdyin heidän seurassaan. Ja vaikka en tiedä mitään tenniksestä, kirjan sijoittuminen urheilun maailmaan oli virkistävää (lisäksi olen huomannut kirjan lukemisen jälkeen kiinnittäväni enemmän huomiota urheilusivujen tennisjuttuihin!), ja suomennoskin oli varmaan aika sujuva, tai en ainakaan muista erityisesti kiinnittäneeni siihen huomiota.

Joistain seikoista ehkä kuitenkin huomasi, että kirja on julkaistu jo 90-luvulla ja myös suhteellisen varhaisessa vaiheessa Shriverin uraa: teemana "sukupuolten välinen sota" tuntuu jotenkin kuluneelta (tosin parisuhteen ongelmallisuus on tietysti ikuisuusteema kirjallisuudessa, vähän haukotus silti), kirja on hiukan lavea ja välillä kerronta on aika kökköä (apua niitä seksikohtauksia). Mutta siis hyvä, kuitenkin, lopulta.

Nyt minulla on kirjastosta lainassa sekä Syntymäpäivän jälkeen että uutukainen The New Republic. Saapa nähdä, saanko molemmat luettua, vai iskeekö Shriver-yliannostus.

Kaksoisvirheestä ovat kirjoittaneet ainakin Karoliina ja Leena Lumi.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe (Double Fault, 1997). Suom. Hanna Sola. Avain 2007.

perjantai 17. elokuuta 2012

George R. R. Martin: A Game of Thrones

Uskomattoman arpomisen jälkeen päädyin lopulta kuitenkin ottamaan reissulukemiseksi George R. R. Martinin fantsumöhkäleen A Game of Thrones. Valinta oli sikäli osuva, etten kahden viikon reissun aikana ehtinyt edes lukea kirjaa loppuun (no, melkein loppuun kuitenkin pääsin, ja loput kotimaan kamaralla sitten). Lisäksi olin talvella onnistunut koukuttumaan HBO:n samannimiseen tv-sarjaan, vaikka onkin totta, mitä joku neropatti siitä twiittasi: "Game of Thrones reminds me of twitter a lot because there are 140 characters and terrible things are always happening." En koskaan oppinut oikein erottamaan sarjan partaheppuja toisistaan, kirjassa on onneksi liitteenä mukana selostus siitä, kuka kukin on ja mihin aatelishaaraan kuuluu. Se auttoi, vähän.
Lukukokemuksena A Game of Thrones oli ihan kelpo, keskinkertainen, useimmiten viihdyttävä, mutta ei missään nimessä mikään maailmaa mullistava kirjallinen sensaatio. Seuraavaksi listaan asioita, joista kirjassa pidin, ja toisaalta taas en pitänyt.

Kiitämme:
"Realismia" fantasiamaailmassa: kirjassa ei pyöri velhoja, taikoja tai muuta fantsulukemistojen peruskauraa, lohikäärmeetkin ovat kuolleet sukupuuttoon ja uskonto lähinnä rituaaleja.
Henkilöitä: Kirjan henkilöt ovat verrattain inhimillisiä ja yleensä melko johdonmukaisia hahmoja, eikä jako "hyviksiin" ja "pahiksiin" ole ihan niin mustavalkoinen kuin muistini mukaan useimmissa lajityypin kirjoissa (kokemukseni ovat kyllä lähinnä jostain varhaisteini-iän Eddings-maratooneista, joten en ole mikään fantasian ylin asiantuntija).
Ainesosien suhteita: Kirjassa on melko sopivassa suhteessa toimintakohtauksia, matkatekoa, poliittista juonittelua ja tarinan taustoitusta. Ja vallan älyttömästi dialogia, mutta ei se mitään.
Kirjan kieltä: Miekkojen ja kirveiden lisäksi Martin käyttää keskiaikaisen tunnelman luomiseksi vanhahtavaa englantia. Sitä on erityisesti ripoteltu repliikkeihin, ei onneksi niinkään kerrontaan.


Moitimme:
Henkilöitä/kerrontaa: Henkilöhahmoja on tarpeettoman paljon, ja kerrontatekniikkana Martinin käyttämä tyyli, jossa seurattava hahmo vaihtuu joka luvussa on (tälle) lukijalle hiukan turhauttava: juuri kun jotain mielenkiintoista tapahtuu yhdelle tyypille, siirrytäänkin toiselle puolelle valtakuntaa. Huoh. Martinin kunniaksi on kuitenkin todettava, että lukuisat vaihtuvat näkökulmat pystyy kuitenkin enimmäkseen erottamaan, eikä kovin usein huomaa ihmettelevänsä, kukas tässä nyt oikein onkaan päähenkilönä.
Tolkuttoman runsasta kuvailua: en tiedä, pitääkö paikkansa huhu, että genren kirjailijoille maksetaan sivumäärän perusteella, mutta siltä tämäkin teos vähän vaikuttaa. Tylsiä kohtia ja tapahtumia on näppärästi pitkitetty loputtoman tuntuisilla selostuksilla siitä, mitä kullakin henkilöhahmolla on päällänsä, miltä jossain tuoksuu tai miltä maisema näyttää. Erityisen suurella antaumuksella kuvaillaan henkilöiden viittoja, haarniskoja ja solkia. Ihan oikeasti. Ja toisessa osassa tämä senkun pahenee.
Ihmissuhde- ym. kuvausta: Martin osaa kirjoittaa miekkojen kalistelusta ihan pätevästi. Sen sijaan henkilöiden, yhteiskuntaluokkien tai ihmisryhmien välisten suhteiden kuvailu jää melko ulkokohtaiseksi, pintapuoliseksi tai jopa olemattomaksi ainakin ensimmäisessä osassa (sen sijaan hahmoja tuntuu määrittävän aika pitkälti se, mihin sukuun eli "taloon" he sattuvat kuulumaan. Paitsi naisia, heitä määrittää ensi sijaisesti se, että he ovat naisia).


Kaikenkaikkiaan A Game of Thrones oli ihan hauska lukukokemus, ja vähän toivoin pääseväni uppoamaan kokonaisvaltaisesti Martinin fantsumaailmaan seuraavien osien avulla. Ikävä kyllä toinen osa A Clash of Kings on nyt yöpöydällä kesken jo toista kuukautta, eikä se jotenkin jaksa vetää minua puoleensa. Osittain syynä on varmastikin se, että tv-sarjan toisen kauden tapahtumat ovat vielä melko tuoreessa muistissa, eikä tällä kirjalla ole siis juonellisesti kauhean yllätyksellistä tarjottavaa. Juonen tuttuuden vuoksi tulee sitten kiinnitettyä tarpeetontakin huomiota teoksen ärsyttäviin puoliin (se vaateparsien kuvailu!), ja se siitä keskittymisestä sitten. Ehkä minä vielä jonain päivänä luen sarjan loppuun (tai ainakin ne minulla jo olevat neljä ensimmäistä osaa), mutta nyt ohitse kiilaavat mielenkiintoisemmat teokset.

Martinia ovat lukeneet myös ainakin koko sarjan mitalla Booksy ja peikkoneito. Tii on lukenut kaksi ensimmäistä osaa, ja Sallan lukupäiväkirjassa taas ensimmäistä osaa käsittelevää tekstiä seuraa mielenkiintoinen keskustelu kirjallisuuden kääntämisestä.

George R. R. Martin: A Game of Thrones. Book One of A Song of Ice and Fire. Bantam Books, 2011 (1996).

tiistai 14. elokuuta 2012

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa

Kesän fillarimatkan pohjustukseksi luin Soininvaaran ja fillarifoorumin lisäksi yhden toisenkin pyörämatkakirjan, nimittäin Matti Rämön ensimmäisestä pitkästä pyöräreissusta kertovan Rengasrikkoja Saharassa. Sittemminhän mies on polkenut Kauko-Idässä, Intiassa sekä Jäämerelle, mutta ensimmäisessä teoksessa liikkeellä on verrattain noviisi pyörämatkailija. Rämö polki parin kuukauden aikana Tallinnasta aina Afrikkaan asti, ja oli itseasiassa liikkeellä samana kesänä kuin Odekin.

Vaikka Rämön kirja on itsessäänkin vallan mielenkiintoinen, sitä oli vaikea olla vertaamatta Soininvaaran matkapäiväkirjaan, kun se kerran oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka miesten reitti on ainakin osittain sama, matkanteko on hyvin erilaista. Ode polki maantie-Bianchilla vain pieni reppu selässään, kun taas Rämöllä oli kuormaa 40 kg edestä (en kyllä oman reissun jälkeenkään käsitä, mitä ihmettä mies oikein kantoi mukanaan. Itsestä kun tuntuu, että vaikka olisimme lisänneet teltat, makuupussit, trangiat ja ruokavarastot, olisivat kuormamme silti jääneet parinkymmenen kilon tuntumaan). Soininvaara yöpyi sisätiloissa, Rämö enimmäkseen telttaili vaihtelevissa tienvarsipusikoissa. Molempien matkaan sattui kommelluksia, mutta Rämö käytti huomattavasti enemmän aikaa pyöränkorjailuun (etenkin poikkinapsahtelevat pinnat tuntuivat vaivaavan) ja ylipäänsä tuntui, että hänelle sattui enemmän hankalia vastoinkäymisiä (reissukin oli toki pitempi).


Eroista huolimatta Rämö kirjoittaa Oden lailla oikein sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä, ja ohitetut maisemat inspiroivat monenlaisiin pohdintoihin. Myös tavattujen ihmisten ja visitoitujen paikkojen kuvaus on miellyttävän eläväistä. Rakenteeltaan molemmat kirjat ovat sangen matkapäiväkirjamaisia, jossa kukin päivä on omana tekstinkohtanaan, mutta tämän lisäksi Rämön kirja on jaettu isompiin alalukuihin. Ei huono.

Allekirjoittanut valmiina iskemään tietä.

Rengasrikkoja Saharassa on myös kuvitettu sekä piirroskuvin että Rämön omin valokuvin ja näiden yhdistelmin. Hauska idea, mutta en kauheasti pitänyt niistä piirroksista. Tämä taitaa kuitenkin olla makuasia.

Yhtä kaikki, vaikka Rämön matkassa on vastoinkäymisiä, eikä niiden kuvaus ehkä ensimmäisenä houkuta lukijaa hyppäämään pyörän selkään, minulla kirja kuitenkin lisäsi pyörämatkakuumetta (tosin vielä enemmän sitä lisäsi itse reissu). Luulen, että jossain vaiheessa lueskelen vielä miehen myöhemmätkin pyörämatkakirjat. Vielä enemmän luulen, että jossain vaiheessa myös itse hyppään taas pyörän selkään ja huristelen Eurooppaan, ensi kerralla ehkä teltta muassamme.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Minerva kustannus, 2009. Kansi: Rami Saaristo.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Charlaine Harris: Deadlocked sekä eroottisesta hömpästä eli Fifty Shades of Grey WTF?

Jahas, lomat on lusittu jo kauan sitten, ja muutenkin kuviot ovat tässä jo pyörineet suuntaan ja toiseen (kuun vaihteessa mm. lopetan kirjankaupantädin pitkän ja menestyksekkään urani keskittyäkseni kustannuspuolen hommiin ja siihen pahuksen graduun). En ole ehtinyt paljoa kirjoitella, ja sitten kun kirjoitusrutiini menee, niin kyllähän sen tietää, kuinka siinä käy. Unohtaa, että koko blogia onkaan!

Asiaan!

Alkukesästä lukaisin Charlaine Harrisin tuoreimman teoksen Deadlocked, lähinnä siksi, kun olin aiemmatkin Sookie Stackhouse -kirjat lukenut. Odotukseni olivat melko matalalla, sillä ensimmäisten n. viiden osan jälkeen sarja oli minusta jo osoittanut pieniä heikkenemisen merkkejä. Päätin kaikesta huolimatta lukea kirjan, tarjoaisihan se varmasti ainakin jonkinlaista kevyttä viihdettä. En kuitenkaan halunnut kirjaa fyysisenä kappaleena hyllyjä täyttämään, joten hankin sen sähköisenä versiona kännykkääni. Tulipa siis samalla luettua ensimmäinen kokonainen kirja kännykän näytöltä. Formaatti sopi ihan hyvin tällaiselle kevyen puoleiselle ja lyhyelle kirjalle, mitään raskaampaa tuskin jaksaisin pieneltä näytöltä lukea (miksi kukaan ei vieläkään ole ostanut minulle sitä Kindleä?).
Toimisto on siirtynyt puistoon.

Kirjasarjan kahdennessatoista (!) osassa telepaattitarjoilija-Sookien elämä on taas yhtä yliluonnollista soppaa: vampyyripoikaystävä-Ericin kanssa menee huonosti, fae-porukka aiheuttaa hämmennystä, ja joku taas suunnittelee murhailuhommia. Suoraan sanottuna en kuitenkaan enää muista kirjan juonesta enää juuri mitään, paitsi ettei se kyllä lukiessakaan tehnyt juuri vaikutusta. Verrattuna aiempiin osiin, joissa sentään pienistä uskottavuusongelmista huolimatta sattui ja tapahtui, tässä viimeisessä (kuten myös muistaakseni tätä edellisessä) jaariteltiin loputtomasti Sookien päivittäisistä askareista ja ties mistä Bon Tempsin asukkaiden epämielenkiintoisista tapahtumista, eikä tarina edennyt juuri minnekään. Huoh. Toivon, että a) seuraava osa on vauhdikkaampi ja b) se on sarjan viimeinen. Että Harris tajuaa päästä henkitoreissaan kituvan sarjan kärsimyksistään.
Näkymiä saunan parvekkeelta.

Hämmentävää kyllä, True Bloodin viides kausi puolestaan on ainakin ensimmäisten seitsemän jakson perusteella parantanut otettaan Alan Ballin luovuttua ohjaksista. Näin ollen joudunkin nyt palaamaan vanhaan mielipiteeseeni ja toteamaan, että kyllä tv-sarja tällä kertaa vie voiton kirjasta (paitsi jos vastakkain laitetaan kirjasarjan ensimmäiset viisi kirjaa ja umpihuono nelos-tuotantokausi!).¨

Deadlocked on luettu ainakin täällä, täällä ja täällä. Muutamat tykkäsivät enemmän kuin minä, lukekaa sieltä siis vaihtoehtoisia mielipiteitä!

Charlaine Harris: Deadlocked. Victor Gollancz, 2012.


Toimisto vaihtui rosé- ja mansikkapiknikiksi.

Asiasta toiseen ja ehkä hiukan kuitenkin teemaa liipaten, luin juuri täältä hämmentävän kirjallisuusuutisen. Tai en tiedä, kuinka hämmentävää se nyt on. Kyse on siis siitä, että Fifty Shades of Grey -romaani on paukauttanut rikki ennätyksiä, ja on nyt Ison-Britannian kaikkien aikojen myydyin romaani, ylittäen niin Harry Potterin viimeisen osan kuin Da Vinci -koodinkin (sarjana Potterit sentään ovat vielä kaukana omissa sfääreissään). Hupsheijaa ja hohhoijaa. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi tuumia. Onhan toki hienoa, että kirjat edelleen myyvät ja niille on kysyntää. Toisaalta taas minulla ei ole järin korkeita käsityksiä tästä teoksesta, enkä voi vähän olla surkuttelematta sitä, että kansa ostaa mielin määrin heppoista kolmen pennin eroticaa. Maailmassa, jossa on niin paljon niin hyvää kirjallisuutta! Ehkä jopa hyvää eroottista kirjallisuutta? (Tästä en ole ihan varma, mutta minulla on ainakin pari ihan kelvollista kokoelmaa Anaïs Niniltä. Ja pienellä googlailulla löysin myös tällaisen.) Miksi? Miten?

Mielipiteeni saattaa olla hiukan tekopyhä, kun nyt otetaan huomioidaan, että tässäkin postauksessa käsittelen kirjaa, jonka itsekin luokittelen romanttis-yliluonnolliseksi roskaksi, eikä makuni muutenkaan ole mikään korkeakirjallisin mahdollinen. En myöskään tiedä, ketkä kaikki kirjaa ovat ostaneet ja mikä on ollut heidän motiivinsa, mutta joku tässä nyt silti minua ärsyttää. Ärh.

Menin muuten tuossa keväällä vannoskelemaan, että tähän kirjavillitykseen en aio sekaantua, enkä aio vieläkään. Mutta mielestäni tätä on näkynyt aika vähän suomalaisissa kirjablogeissa ylipäänsä. Onko tämä siis jäänyt lukematta, vai kenties tunnustamatta?  Pitää ehkä pureskella vähän tätä kuviota, ja palata asiaan hieman jäsentyneemmin ajatuksin. Ja kertokaa jos olette lukeneet/harkitsette lukevanne/kirja on herättänyt kiinnostusta/vastenmielisyyttä/ärsytystä?!? Minua nyt jotenkin kiinnostaa tämä homma.

p.s. Kuvituksena satunnaisia räpsyjä kännykästä. Ostin kuitenkin pari viikkoa sitten uuden kameran (jihuu!), joten blogin kuvituskuvissa tulee ehkä lähiaikoina tapahtumaan pientä kohentumista. Tällä hetkellä tästä uudesta kamerasta on kuitenkin akku latauksessa, joten en juuri nyt saa uusia otoksia siirrettyä koneelle.