maanantai 20. helmikuuta 2012

Lukuromaanihihommia: Kate Morton: Paluu Rivertoniin

En vieläkään ole ehtinyt kirjoittaa kaikista joulun tienoilla lukemistani kirjoista. Tänään on vuorossa sangen perinteinen lukuromaani, Kate Mortonin Paluu Rivertoniin. Se oli oikein sopivaa aivot narikkaan -lukemista (joskin viime aikoina on tuntunut siltä, että ne aivot ovat unohtuneet sinne narikkaan. Talvi, lopu jo!)

Kirjoittajaa laiskottaa, aloitan siis teelmäni lainaamalle tähän, mitä suomalainen kustantaja sanoo Paluusta Rivertoniin:
Kesällä 1924 Rivertonin kartanossa valmistaudutaan häikäiseviin seurapiirijuhliin ja jännittynyt odotus täyttää tienoon. Tunnelma muuttuu hetkessä, kun taloon tuodaan kammottava uutinen: nuori runoilija Robbie Hunter on riistänyt henkensä kartanon mailla. Tapauksen ainoat silminnäkijät siskokset Hannah ja Emmeline eivät puhu toisilleen enää koskaan. Talvella 1999 Rivertonin kartanon entinen palvelijatar, nyt 98-vuotias Grace Bradley saa vieraakseen nuoren ohjaajan, joka haluaa tehdä elokuvan Hunterin tapauksesta. Kauan sitten lausutut lupaukset ja huolella piilotetut tunteet heräävät henkiin, kun Grace aloittaa matkan takaisin Rivertoniin. Pystyykö Grace yhä säilyttämään synkän salaisuuden, jota hän on kantanut kymmeniä vuosia?


Perinteisesti en ole ollut mitenkään erityisen innostunut englantilaisuudesta tai kartanomeiningeistä. Siitä huolimatta Paluu Rivertoniin onnistui sopimaan tuon hetken lukutunnelmiini, ja vaikka kirja onkin aika "lukuromaanimainen" (minun sanakirjassani siis sujuva mutta vähän heppoinen, tunteisiinvetoava, muttei kovin uskottava) oli sen lukeminen ihan miellyttävä kokemus.

Kirja yhdistelee aineksia dekkareista tai murhamysteereistä, bbcläisestä pikkutarkasta pukudraamasta, romanttisista tragedioista ja sosiologiaa lähestyvistä havainnoista luokkayhteiskunnasta. Varsin monipuolinen keitos siis. Teksti on sujuvasti laadittua, eikä se juuri pitkästytä, vaikka "varsinaisiin tapahtumiin" päästään vasta hyvin myöhään kirjassa, hyvä jos ensimmäisellä puoliskolla nähdään vilaustakaan runoilija Hunterista. Toisaalta henkilöhahmot tuntuvat päähenkilötärtä myöten aika pintapuolisilta ja kerronta on toisinaan vähän, miten sen nyt sanoisi, ylidramaattista.

Tarina kerrotaan vanhan Grace Bradleyn muistelujen näkökulmasta, ja tarina viekin välillä 1900-luvun alkuun, välillä taas palataan vuosisadan lopulle. Kerrontaratkaisu on aika mielenkiintoinen, tosin jäin päähenkilön kohdalla ihmettelemään, miksi kirjoittaja oli välttämättä halunnut tehdä palvelitar-Gracesta myöhemmän arkeologian tohtorin (kuinka moni työväenluokkaan syntynyt perheellinen nainen ylipäänsä on mennyt Isossa-Britanniassa yliopistoon yli 40-vuotiaana ja tehnyt vielä työuran arkeologina siihen päälle? Ehkä mahdollista, muttei kovin todennäköistä, eikä mielestäni tuonut kirjaan juuri mitään lisää.)

Tämän kirjan lukemisen jälkeen satuin kerran katsomaan (brittiläistä kartanosarja) Downtown Abbeyta, ja se tuntuikin heti paljon läheisemmältä. Ei minusta silti pukudraaman ystävää vieläkään tullut, enkä ole sen jälkeen tuota sarjaakaan katsonut. Sen sijaan ajattelin kyllä ehkä lukea Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt, jonka kansikuvakin jotenkin muistuttaa tätä Paluuta Rivertoniin. Ehkä totuus on tälläkin kertaa tarua ihmeellisempää!

Paluu Rivertoniin on luettu ainakin seuraavien toimesta: Karoliina, Katja/Lumiomena, Kirjapeto ja Leena Lumi.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin (The House at Riverton). Suom. Helinä Kangas. Bazar kustannus, 2011. 630 s.

11 kommenttia:

  1. Erittäin onnistunut määritelmä tälle kirjalle tuo "sujuva mutta vähän heppoinen, tunteisiinvetoava, muttei kovin uskottava." (Lukuromaanit kylläkin miellän laadukkaammiksi.) Minua turhautti juuri se Hunterin olematon osuus kirjan alku- ja keskiosassa. Lisäksi ärsytti, kun muutama "jännittävä paljastus" (esim. Gracen isän henkilöllisyys) olivat lukijalle aivan selviä kutakuinkin ensimmäisestä vihjeestä alkaen.

    Mitfordin tytöistä minä pidin valtavasti! Suosittelen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, minua ärsytti alkuun vähän, kun kirjassa ei meinattu "päästä asiaan" millään, mutta sitten lakkasin toivomasta luvattua murhamysteeriä ja keskityin lukemaan luokkaromaania ja kartanokuvausta :)

      Gracen isän henkilöllisyys oli kyllä selvää melkein alusta asti. Loppuratkaisun yksityiskohdat vähän yllättivät, muttei sekään kokonaisuudessaan mikään suuri ylläri ollut.

      Mitfordin tytöt lainaan heti, kun se tulee kirjastossa vastaan :)

      Poista
  2. Vaikka luenkin mieluusti vahvaa, jopa rankkaa tekstiä tai sitten ihan tietokirjoja, niin Paluu Rivertoniin yllätti minut täysin. En enää edes tainnut muistaa, millaista on viihtyä/nauttia/antaa vain mennä. Tämä kirja ylsi viime vuonna jopa kymmenen parhaan kirjan listalle 120 luetun kirjan joukosta http://leenalumi.blogspot.com/2011/12/leena-lumin-vuoden-2011-kirjalliset.html

    Minä olen kyllä niin aglofiili, että varmaan sekin saattoi vaikuttaa ja nyt pari viikkoa sitten joku mainosti minulle Downton Abbey-sarjaa ja arvaatkin: Olen koukussa;-)

    Toinen kirja, jota voisi pitää viihteenä, mutta yltää minusta parempaan on Bolšoin perhonen, josta tulikin kolmas sielukirjani Mrs. Dallowayn ja Meriharakoitten rinnalle. Ihan lukuromaanin aatelia.

    Kiitos linkityksestä! Vien sinut nyt omaan arvosteluuni...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja linkityksestä :)

      Tässä Paluussa Rivertoniin ehkä minuakin miellytti eniten tekstin vetävyys ja viihdyttävyys: puutteista huolimatta ei tullut mieleen jättää kesken. Bolšoin perhosesta olen kuullut kehuja muualtakin, pitänee ottaa lukuun, kun jossain siihen törmään.

      Downtown Abbeyssa on kyllä koukuttumispotentiaalia ja ihana Maggie Smith. Pitäisi ehkä hankkia jostain ensimmäinen kausi ja katsoa alusta asti :)

      Poista
  3. Olen aika samoilla linjoilla kanssasi. Paluu Rivertoniin on ihan hyvä lukuromaani, joka ehdottomasti viihdyttää oman kestonsa ajan, mutta se on kuitenkin hieman hajuton ja mauton - voisiko sitä sanoa persoonattomaksi?

    Se on muuten totta, ettei Gracen arkeologin ammatti tuonut mitään lisää kirjaan. Ehkä Morton halusi vain osoittaa, että sosiaalinen nousu on mahdollista jopa Britanniassa, vaikka se kieltämättä aika epäuskottavaa onkin.

    Mitfordin tytöissä on paljon samaa kuin tässä, etenkin aikalaiskuvauksen osalta.

    (Leena, minäkin pidän itseäni ainakin jossain määrin anglofiilina, kaikki englantilainen yleensä vetoaa minuun, mutta tämä ei sitten millään. Harmi.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäin ihan miettimään tuota sosiaalista nousua, kun tuo arkeologi-juttu oli minusta niin epäuskottava, jotenkin tosi väkisin ympätty. Itse kyllä symppaan arkeologeja, olihan se lapsena haaveammattinikin, mutta silti :)

      Mitfordin tytöissä kiehtoo se, kun olen nyt sattuneista (työ)syistä lukenut sotahistoriikkeja, elämäkertoja yms., ja Mitfordit aina välillä siellä putkahtavat esiin, etenkin Unity kolmannessa valtakunnassa. Kiinnostava sisarussarja, joskin ymmärtääkseni heistä kirjoitetut kirjat eivät ole olleet ihan napakymppejä (kuten Karoliinakin tuossa alhaalla toteaa). Mutta varmasti mielenkiintoista aikalaiskuvausta!

      Poista
  4. Minustakin tämä oli tosi sujuva ja minulle - myös anglofiilinä ja historian ystävänä - aika tunnelmallinen kokemus. Downton Abbeykin on minusta aivan ihana! Mutta joo, ei tietenkään suurta kirjallisuutta, ja lajilleen tyypillisten maneerien "vanki" tämäkin oli. Pidin tästä enemmän kuin Mortonin The Forgotten Garden -romaanista.

    Minä en oikein nauttinut Mitofrdin tytöistä, mutta oli siinä tietenkin paljon mielenkiintoista tietoa. Olisi vain saanut olla paremmassa paketissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt minun jo kohta tekee mieli alkaa sittenkin seurata Downtown Abbeyta :) The Forgotten Gardenia selailin joskus töissä, mutta päätin jättää hyllyyn.

      Mitfordeihin liittyen, perheestähän on kirjoitettu myös esim. sellainen kuin The House of Mitford, tekijänä Jonathan Guinness, mutta sekin on saanut aika ristiriitaisia arvioita. Mielenkiintoinen perhe, mutta kuka kirjoittaisi oikein loistavan kirjan heistä?

      Poista
    2. Mietin jo kirjaa lukiessani, että tarina sopisi hyvin fiktioksikin. Tai sellaiseksi osittain fiktiiviseksi romaaniksi. Silloin jäisi elämäkerturin velvoite kerrata kaikki mahdolliset, usein puuduttavatkin yksityiskohdat runsaslukuisen perheen elämän varrelta, ja voisi paremmin keskittyä mielenkiintoiseen perhedynamiikkaan - ja tulkitakin sitä rohkeammin.

      No, Nancy Mitfordin jotkut romaanit perustuvatkin hänen perheeseensä, mutta ei se ole ihan sama asia. :)

      Poista
  5. Näinpä. Toisaalta en ole kyllä oikein osannut tarttua "puolifiktiivisiin" elämäkertoihin (tulee mieleen ainakin Runoilija talossa ja mitä näitä nyt on), vaikka sehän on muotona kauhean kiinnostava, mutta tähän se kyllä sopisi. Minua ainakin tässä Mitfordien tapauksessa kiinnostaa enemmänkin perheen sisäinen dynamiikka ja sit toisaalta taas ympäröivän yhteiskunnan ja sen muutosten vaikutukset perheessä (esim. just erilaiset poliittiset näkökannat), ei niinkään mitkään sukutaulut ja pikkutarkat yksityiskohdat privaattielämästä.

    Nancy Mitfordin tiesin kirjailijaksi, mutta enpä ole koskaan perehtynyt hänen kirjoihinsa. Ovatkohan ne ns. mistään kotoisin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta ne ovat yleisesti ottaen ihan suht arvostettuja, mutta Kirjasieppo-Mari luki jonkun niistä juuri Mitfordin tytöt -teoksen innoittamana, eikä kauheasti tykännyt. Muita lukemiani "suoria arvioita" en muista.

      Poista