maanantai 20. tammikuuta 2014

Anu Silfverberg: Äitikortti

Jossain mahdollisessa mielenhäiriössä menin kirjastosta lainaamaan ja vielä lukemaankin Anu Silfverbergin Äitikortin. Osasyynä varmaankin oli se, että pidin kovasti Silfverbergin edellisestä esseekokoelmasta Luonto pakastimessa (hänen kaunokirjallisia teoksiaan sen sijaan en ole tullut lukeneeksi). Lisäksi äitiyden ympärillä vellova yhteiskunnallinen keskustelu ja pulmikointi on minusta jollain epämääräisellä tavalla mielenkiintoista, joskin lapsettomana kolmekymppisenä kaupunkilaisnaisena itsesuojeluvaistoni kertookin minulle, että siihen keskusteluun osallistumista minun on syytä välttää (vauva-lehden keskustelupalstaa en lue edes pahimmanluokan masokismikohtauksen iskiessä, mutta sen sijaan luen kyllä silloin tällöin ihan mielelläni Vuoden mutsia ja Katjan ja Sadun blogeja). Ehkä samasta syystä ehdin jo tovi sitten kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoonkin, enkä vaan saanut blogatuksi aiheesta. Nyt olenkin sitten onnistunut unohtamaan paljon niitä juttuja, joita halusin kirjasta sanoa, joten tämän bloggauksen anti tulee lähinnä olemaan epämääräistä mielikuvapallottelua (luojan kiitos en ole mikään oikea kriitikko, sikäli anteeksiantamatonta – mutta hauskaa – tälläinen päätön mutuilu on).


Ensinnä: pidän Silfverbergin kirjoitustyylistä ja olen pääsääntöisesti hänen kanssaan asioista samaa mieltä. Siltä osin lähtökohta on siis kunnossa. Silfverberg tarttuu äitiydestä kirjoittaessaankin niihin ihmetyksenaiheisiin, joita olen ehkä itsekin joskus kelaillut. Äitikortin heilutteluun (millä tavoin nimenomaan juuri äitiys pätevöittää yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi?), henkilökohtaisen poliittisuuteen, äitiyteen hurahtamiseen (tähän olen itse kyllä törmännyt lähinnä internetissä, en niinkään tosielämässä, ja siten taipuvainen epäilemään, että ainakin osa hurahtaneiksi luokitelluista on oikeasti vauva-palstaa huvikseen trollaavia tolkun tyyppejä), ihmisen ja eläimen eroihin ja yhteyksiin (olen epäillytkin, etten ole ihan ainoa, jonka mielestä toisen eläimen maito on jollain tavalla todella outo, jopa perverssi elintarvike – vaikka käytänkin maitotuotteita, tosin vähenevissä määrin) ja muihin mielenkiintoisiin seikkoihin. Muistan, että Silfverbergin kelat sukupuolivalistuksesta, e-pillereistä ja naisten sukupolvieroista olivat kiinnostavia, mutta en vain enää muista, miksi ajattelin näin (mutta mainittakoon, että kirjoittaja on minua yhdeksän vuotta vanhempi, joten sukupolven määrittelystä riippuu, kuulummeko samaan sukupolveen vai emme).


Lapsettoman – tai ihmettelijän – positiossa äitiyskuvioita kelaillessa olenkin vielä tukevasti kärryillä. Sen sijaan sitten, kun kirjoittaja alkaa ruotia äitiyskokemusta, tipahdan kertalaakista (ja niin tietysti kuuluukin tipahtaa, eihän minulla ole aiheesta mitään omakohtaista kokemusta). En kuitenkaan onnistu välttymään tunteelta, että tässä Silfverberg tekee juuri sitä, mistä äitiyden mustaan aukkoon plompsahtaneita syyttää: yleistää oman äitiyskokemuksensa ja omat kelansa yleismaailmalliseksi kokemukseksi (tai ainakin yleis-länsimaiseksi). Varmasti äidiksi- ja miksei ihan vaan vanhemmaksitulemisen kokemuksessa onkin jotain jopa yleismaailmallista. Jotenkin silti lukijalle (tai siis ainakin minulle lukijana) jäi olo, että ihan loppuun asti jokaista kelaa ei nyt ollut viety. Tosin se on kyllä myönnettävä, että mikäli joskus tulen äidiksi jollekin, muistuttanen häiritsevästi Silfverbergiä: olen epäilyksettä rutkasti päälle kolmenkymmenen, akateemisesti koulutettu, asioita herkeämättä problematisoiva, Helsingin kantakaupungissa asuva tiedostaja.

Tämäkin on aikamoista mutuilua, mutta edellistä ajatusta jatkaakseni saattaa olla, että päälle kolmekymppisinä äideiksi tulevat akateemiset kaupunkilaisnaiset tulevat problematisoineeksi äitiyttä aika tavalla keskimääräistä enemmän. Voisin kuvitella, että heistä (tai siis tavallaan meistä) monet ovat vähintäänkin joskus ajatelleet pysyvänsä lapsettomina koko ikänsä (itsehän en ole muodostanut asiasta oikein mitään mielipidettä vieläkään) ja siten ehtineet pähkäillä äitiyttä, äitiyden yhteiskunnallista roolia ja naisten roolia äiteinä  aika pitkälle jollain tapaa äitiyden ulkopuolisesta näkökulmasta. Ehkä juuri tästä syystä Silfverbergin teos ja siinä esiin tulevat näkökulmat tuntuvat itsestäni niin tutuilta, vaikka juuri se kirjaan kirjoittamiseen mitä ilmeisimmin johtanut avainkokemus minulta puuttuu.


Loppukaneettina voisin todeta, että minusta ensisynnyttäjien keski-ikä (29) ei tunnu ollenkaan vanhalta. Välittömässä ystäväpiirissäni on kasapäin muutaman vuoden kolmenkympin molemmin puolin olevia naisia, mutta yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä äitejä (tai miehiä ja isiäkään sen puoleen). Niinpä hieman hämmennyn joka kerta, kun tapaan ikäiseni naisen, jolla on lapsia. Voisin kuvitella, että jossain toisaalla minä ja lapsettomat ystäväni olisimme kummajaisia (eikä siinä mitään, asia ei herätä minussa sen kummempia tunteita).

Mistä kirja: Rikhardinkadun kirjastosta.

Anu Silfverberg: Äitikortti. Ulkoasu Satu Kontinen/Satukala.Teos 2013. 

maanantai 6. tammikuuta 2014

Blogijoululahja saatu ja luettu: Milla Ollikainen: Veripailakat

Kirjablogijoulukalenterin lisäksi osallistuin tänä vuonna kirjabloggaajien secret santa -henkiseen joululahjapiiriin. Ideana oli kaivaa omista kirjavarastoista arvotulle vastaanottajalle sopiva kirja ja postittaa se ennen joulua. Minulle paketti saapui Sonjalta Sonjan lukuhetket -blogista (kiitos Sonja!). Lahja osui sikäli kohdilleen, että olin suunnitellut lukevani joulun pyhinä jonkun dekkarin, minkä lisäksi olin juuri puhunut tästä kirjasta lukupiirimme tapaamisessa (jolloin varsinaisena puheenaiheena oli kylläkin Milla Ollikaisen puolison Aki Ollikaisen menestynyt esikoisromaani).


Paketista siis tosiaan paljastui Milla Ollikaisen pohjoiseen sijoittuva esikoisdekkari Veripailakat. Olin varovaisen kiinnostunut romaanista sen ilmestyttyä, mutten ollut kuitenkaan tullut ottaneeksi sitä lukuun. Varovaisuuteeni oli täysin järjenvastainen syy, nimittäin se, että miespuolisen Ollikaisen esikoinen oli minusta niin järjettömän hyvä, että epäilin mielessäni kehittäväni Milla Ollikaisen kirjaa kohtaan liian suuria odotuksia. Onnistuin kuitenkin lopulta karistamaan nämä ennakko-odotukset mielestäni, lukemaan kirjan ja ihan pitämäänkin siitä.

Veripailakat sijoittuu Lappiin, Ylläksen hiihtokeskuksen maisemiin. Tapahtumat saavat alkunsa, kun hiihtohissistä löytyy julmalla tavalla surmattuna nuori poika, joka nopeasti paljastuu miljonäärin jälkikasvuksi. Tapahtuma järkyttää niin turisteja kuin hiihtokeskuksen työntekijöitäkin. Kierrokset lisääntyvät, kun pian löytyy aivan eri tavalla surmattu toinen uhri, nuori nainen.

Romaanisssa liikutaan enimmäkseen hiihtokeskuksen tuntumassa. Vaikka itse en ole sitten 1990-luvun moisessa paikassa käynyt niin sen verran kuitenkin, että tapahtumapaikat tuntuivat jossain määrin tutuilta ja myös melko uskottavilta. Paikallisten tapojen, välimatkojen ja henkilöiden välisten suhteiden kuvauksetkin tuntuivat ihan valideilta, ja ihan toiselta puolelta Suomea olevana ostin myös murteellisen dialogin, joka oli minusta varsin miellyttävä höyste teokseen (joskin minulle tulee aina peräpohjalaismurteista mieleen ensin Timo K. Mukka ja sitten Rosa Liksom, ja näiden myötä ehkä tietynlaisia odotuksia kirjallisuudelle). Toisin kuin esimerkiksi Heli Laaksosen lounaismurretta tai Sinikka Nopolan hämäläistä, peräpohjalaisia murteita on minun helppo lukea, vaikka virallisesti peräpohjalaiset murteet taidetaankin luokitella läntisiin murteisiin, ja oma murretaustani on tukevasti kaakossa.


Veripailakoissa on aika tavalla hahmoja. Pääosiin nousevat kaksi nuorta naista etelästä: kameransa kanssa sattumalta ensimmäisen murhan tapahtumapaikalle osuva, äitinsä kanssa Lapin-matkalle lähtenyt Krisse, sekä tämän tuttava, kunnianhimoinen toimittaja Eerika, jonka Krisse hälyttää paikalle, kun oivaltaa kuviensa mahdollisen lööppiarvon. Lisäksi kuvioissa ovat ainakin hieman hunningolla olevan Krissen huolestunut äiti, pari poliisia, kourallinen hiihtokeskuksen kausityöntekijöitä, eräs Helsingissä asuva toimittaja ja eläköitynyt opettaja. Erityisesti kahden viimeksimainitun rooli tarinassa on ilmeisesti lähinnä tarjota juonta tukevia selityksiä tapahtumille. Näin ollen mielestäni näiden roolia olisi voinut pienentää, sillä juuri mitään lisäarvoa heidän näkökulmistaan kerrotut luvut eivät mielestäni kirjalle tuoneet.

Kaikenkaikkiaan Veripailakat on varsin näppärästi kerrottu kotimainen dekkari (ja mahdollisesti ensimmäinen kotimainen naisdekkaristin teos, jonka olen lukenut. Lisää seuraa tosin ihan pian, kun aloitin juuri Kati Hiekkapellon Kolibria). Tarina pysyy koossa ja vetää, teos on napakka eikä sitä ole tarpeettomasti venytetty, hahmot ja tapahtumapaikat enimmäkseen uskottavia, eikä juuri mikään varsinaisesti häiritse. Kirja muistuttaa moniakin skandidekkareita (esim. Åsa Larssonin ensimmäinen dekkari tuli vähän mieleen, vaikka en siitä kyllä muista paljon muuta, kuin että se sijoittui Ruotsin Lappiin). Toisaalta Veripailakat ei ehkä ihan yllä temponsa ja jännityksen rakentumisen puolesta monien kuulujen skandien tasolle.

Moitteen sanojakin minulla on hiukan. Kuten jo mainitsin, teoksessa on ehkä liian kanssa "tarpeettomia" henkilöhahmoja. Myös juonikuvio (lähinnä murhaajan motiivin ja menettelytapojen osalta) on hippasen epäuskottava eikä takakannessa luvattua vaiettua lähihistoriaa ja suomalaisen kansanperinteen kuvausta ole kuin nimeksi kirjan lopussa. Niitä olisi siis voinut käyttää rohkeammin alusta asti, ja sen sijaan karsia näkökulmista, takaumista ja henkilöhahmoista.


Näistä pienistä moitteista huolimatta Veripailakat oli tosiaan varsin kelpoa viihdettä, ja luulen, että luen kyllä Ollikaisen mahdollisen seuraavankin dekkarin.

Pailakka tarkoittaa muuten kesyttämätöntä poroa.

Milla Ollikainen: Veripailakat. Like 2013. 222 sivua.

Mistä kirja: saatu kirjablogijoululahjaringistä (oho, mikä sanahirviö).