Anu Silfverberg: Äitikortti

Jossain mahdollisessa mielenhäiriössä menin kirjastosta lainaamaan ja vielä lukemaankin Anu Silfverbergin Äitikortin. Osasyynä varmaankin oli se, että pidin kovasti Silfverbergin edellisestä esseekokoelmasta Luonto pakastimessa (hänen kaunokirjallisia teoksiaan sen sijaan en ole tullut lukeneeksi). Lisäksi äitiyden ympärillä vellova yhteiskunnallinen keskustelu ja pulmikointi on minusta jollain epämääräisellä tavalla mielenkiintoista, joskin lapsettomana kolmekymppisenä kaupunkilaisnaisena itsesuojeluvaistoni kertookin minulle, että siihen keskusteluun osallistumista minun on syytä välttää (vauva-lehden keskustelupalstaa en lue edes pahimmanluokan masokismikohtauksen iskiessä, mutta sen sijaan luen kyllä silloin tällöin ihan mielelläni Vuoden mutsia ja Katjan ja Sadun blogeja). Ehkä samasta syystä ehdin jo tovi sitten kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoonkin, enkä vaan saanut blogatuksi aiheesta. Nyt olenkin sitten onnistunut unohtamaan paljon niitä juttuja, joita halusin kirjasta sanoa, joten tämän bloggauksen anti tulee lähinnä olemaan epämääräistä mielikuvapallottelua (luojan kiitos en ole mikään oikea kriitikko, sikäli anteeksiantamatonta – mutta hauskaa – tälläinen päätön mutuilu on).

Ensinnä: pidän Silfverbergin kirjoitustyylistä ja olen pääsääntöisesti hänen kanssaan asioista samaa mieltä. Siltä osin lähtökohta on siis kunnossa. Silfverberg tarttuu äitiydestä kirjoittaessaankin niihin ihmetyksenaiheisiin, joita olen ehkä itsekin joskus kelaillut. Äitikortin heilutteluun (millä tavoin nimenomaan juuri äitiys pätevöittää yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi?), henkilökohtaisen poliittisuuteen, äitiyteen hurahtamiseen (tähän olen itse kyllä törmännyt lähinnä internetissä, en niinkään tosielämässä, ja siten taipuvainen epäilemään, että ainakin osa hurahtaneiksi luokitelluista on oikeasti vauva-palstaa huvikseen trollaavia tolkun tyyppejä), ihmisen ja eläimen eroihin ja yhteyksiin (olen epäillytkin, etten ole ihan ainoa, jonka mielestä toisen eläimen maito on jollain tavalla todella outo, jopa perverssi elintarvike – vaikka käytänkin maitotuotteita, tosin vähenevissä määrin) ja muihin mielenkiintoisiin seikkoihin. Muistan, että Silfverbergin kelat sukupuolivalistuksesta, e-pillereistä ja naisten sukupolvieroista olivat kiinnostavia, mutta en vain enää muista, miksi ajattelin näin (mutta mainittakoon, että kirjoittaja on minua yhdeksän vuotta vanhempi, joten sukupolven määrittelystä riippuu, kuulummeko samaan sukupolveen vai emme).

Lapsettoman – tai ihmettelijän – positiossa äitiyskuvioita kelaillessa olenkin vielä tukevasti kärryillä. Sen sijaan sitten, kun kirjoittaja alkaa ruotia äitiyskokemusta, tipahdan kertalaakista (ja niin tietysti kuuluukin tipahtaa, eihän minulla ole aiheesta mitään omakohtaista kokemusta). En kuitenkaan onnistu välttymään tunteelta, että tässä Silfverberg tekee juuri sitä, mistä äitiyden mustaan aukkoon plompsahtaneita syyttää: yleistää oman äitiyskokemuksensa ja omat kelansa yleismaailmalliseksi kokemukseksi (tai ainakin yleis-länsimaiseksi). Varmasti äidiksi- ja miksei ihan vaan vanhemmaksitulemisen kokemuksessa onkin jotain jopa yleismaailmallista. Jotenkin silti lukijalle (tai siis ainakin minulle lukijana) jäi olo, että ihan loppuun asti jokaista kelaa ei nyt ollut viety. Tosin se on kyllä myönnettävä, että mikäli joskus tulen äidiksi jollekin, muistuttanen häiritsevästi Silfverbergiä: olen epäilyksettä rutkasti päälle kolmenkymmenen, akateemisesti koulutettu, asioita herkeämättä problematisoiva, Helsingin kantakaupungissa asuva tiedostaja.

Tämäkin on aikamoista mutuilua, mutta edellistä ajatusta jatkaakseni saattaa olla, että päälle kolmekymppisinä äideiksi tulevat akateemiset kaupunkilaisnaiset tulevat problematisoineeksi äitiyttä aika tavalla keskimääräistä enemmän. Voisin kuvitella, että heistä (tai siis tavallaan meistä) monet ovat vähintäänkin joskus ajatelleet pysyvänsä lapsettomina koko ikänsä (itsehän en ole muodostanut asiasta oikein mitään mielipidettä vieläkään) ja siten ehtineet pähkäillä äitiyttä, äitiyden yhteiskunnallista roolia ja naisten roolia äiteinä  aika pitkälle jollain tapaa äitiyden ulkopuolisesta näkökulmasta. Ehkä juuri tästä syystä Silfverbergin teos ja siinä esiin tulevat näkökulmat tuntuvat itsestäni niin tutuilta, vaikka juuri se kirjaan kirjoittamiseen mitä ilmeisimmin johtanut avainkokemus minulta puuttuu.

Loppukaneettina voisin todeta, että minusta ensisynnyttäjien keski-ikä (29) ei tunnu ollenkaan vanhalta. Välittömässä ystäväpiirissäni on kasapäin muutaman vuoden kolmenkympin molemmin puolin olevia naisia, mutta yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä äitejä (tai miehiä ja isiäkään sen puoleen). Niinpä hieman hämmennyn joka kerta, kun tapaan ikäiseni naisen, jolla on lapsia. Voisin kuvitella, että jossain toisaalla minä ja lapsettomat ystäväni olisimme kummajaisia (eikä siinä mitään, asia ei herätä minussa sen kummempia tunteita).

Mistä kirja: Rikhardinkadun kirjastosta.

Anu Silfverberg: Äitikortti. Ulkoasu Satu Kontinen/Satukala.Teos 2013. 

Kirjamessut yllättivät kirjabloggaajan, osa 1

Kävin tänään kirjamessuilla. Kuten ehkä edellisestä, eittämättä sekavahkosta merkinnästä saattoi päätellä, minulla on taas jokunen rauta tulessa yhtä aikaa, talvikin tulee ja muutenkin suuria vaikeuksia orientoitua mihinkään järjelliseen toimeen. Niinpä kirjamessutkin pääsivät taas yllättämään. En ehtinyt/jaksanut/viitsinyt perehtyä messuohjelmaan etukäteen, ja kun tänään sain vihdoin aikaiseksi mennä messuilemaan, sain huomata missanneeni jokseenkin kaikki minua potentiaalisesti kiinnostaneet keskustelut tai haastattelut. Jälkiviisaana totean, että mm. Leevi Lehdon, Heikki Salojärven ja Ville-Juhani Sutisen keskustelu Joycen kääntämisestä, Mitä kuuluu kirja-alalle -paneeli sekä Hännisen veljesten ja Sofi Oksasen Haluatko todella kirjailijaksi -kirjaesittely olisi ollut kiva nähdä. Enpä nähnyt, koska mm. kuhnailin punttisalilla ja söin muffineja ja tein kaikkea muutakin äärimmäisen rakentavaa.

Oli siellä myyrä. Tai siis kontiainenhan se nykyään on!

Ehdin joka tapauksessa pyöriä messuilla muutaman tunnin, ja näin ainakin puolet Takauma-lavan esikoiskirjapaneelista (mukana Kirjavan kammarin Karoliina, jonka kiinnostavanoloinen  esikoiskirja on – nolottaa myöntää – edelleen trb-pinossani), osan Yle-lavan suorana radioidusta keskustelusta, jossa Heidi Köngäs, Sofi Oksanen ja Jari Järvelä puivat sotaa, sekä pari minuuttia Riikka Pulkkista Otavan omalla lavalla (tosin siitäkin ajasta suurin osa meni suustani kiinni tuttavan kanssa). Messuostokseni käsittivät yhden viiden euron neulekirjan ja paketin luomuteetä,

Kaukaisuudessa häämöttävät panelistit.

Huoh. Onneksi taskussa on vielä toinenkin messukutsu, joten peliä ei ole lopullisesti menetetty. Loppuillan aionkin perehtyä messukataloogiin ja yritän päättää, iskenkö mestoille uudestaan jo huomenna, vai menenkö koettamaan onneani uudestaan sunnuntaina.

Sammakon osasto on perinteisesti yksi
kauneimmista. 

Millaisia messuelämyksiä muilla on plakkarissa? Vai oletteko ylipäänsä messuilleet?

Varovainen paluu blogosfääriin

Huh, tulipas taas vaihteeksi pitkä bloggaustauko. Kävin tässä mm. Kemissä ja Espanjassa ihmettelemässä, ja olen muutenkin onnistunut täyttämään päiväni siinä määrin erilaisilla aktiviteeteilla, ettei bloggaaminen ole oikein maistunut. Työn alla on nytkin pari kirjahommaa ja – krhm – yksi gradu, minkä lisäksi puuhaa aiheuttaa mm. joulukuussa koittava, Helsingissä järjestettävä European Maya Conference, jonka järjestelytoimikuntaan olen onnistunut jotenkin tuuppaamaan itseni mukaan.

Vapaa-ajalla lukeminen on puolestaan jäänyt vähemmälle (varmaan siksi, että itse vapaa-aikakin on ollut vähissä, paitsi milloin olen huidellut Espanjassa, jolloin taas käytin aikaani enemmänkin ystävien kanssa hengailuun, ilmaisiin tapaksiin ja edulliseen olueeseen). Selityksiä ja selityksiä.

Blogattavaa toki olisi, ja julkaisua odottaakin melkein valmis juttu Kari Enqvistin viimeisimmästä kirjasta. Samoin tekeillä on seuraava katsaus Joycen Ulysseukseen (sekin etenee, hitaasti mutta varmasti!) ja Pentti Saarikoski -postaus. Ja viikon päästä koittavat kirjamessut! Kävin jo ennakoimassa messutunnelmaa piipahtamalla ystäväni kutsusta eilen jollain ihme terveys ja kauneus -messuilla, lähinnä todetakseni, etten tainnut olla ihan kohderyhmää. Nyt pitäisi sitten perehtyä hiukan kirjamessuohjelmaan ja päättää, minä päivänä (tai jopa päivinä?) paikalle haahuilisi. Suosituksia otetaan vastaan! Nyt suunnitelmissa on perjantai tai lauantai.

Kuvituksena satunnaisia otoksia reissulta. Madridin yössä kännykkäni kähvellettiin, joten merkittävä osa reissukuvista katosi sen siliän tien, mutta onneksi olin nyt pari kuvaa ottanut ihan oikealla kamerallakin (tosin leikin kyllä hiukan picasalla näidenkin otosten kanssa).

Palaan asiaan! Lupaan!

Leppoisa harrastus vai vakavaa aivosärkyä, sekä tunnustushommia

Päivän aihe selviää otsikosta. Mietin tässä nimittäin, onko kirjallisuuden paikka maailmassani olla leppoisa nojatuoliharrastus, vai saako se aiheuttaa aivosärkyä? Tekstin inspiraationa toimi eräs puolittain harkitsematon kirjaostos, josta lisää tuonnempana. Jonkinlaiseksi innoittajaksi aiheeseen osoittautui myös maanantaina oluttuopin ääressä käymäni keskustelu kirjoista ja lukemisesta, lukemisen tavoista ja siihen liittyvistä valinnoista. Tuolloin ystäväni totesi nykyään lukevansa lähinnä kirjallisuutta, joka herättää hänessä jollakin tavalla äärimmäisiä tunteita: turhautumista, innostusta tai ehkä jopa raivoa. Sen enempää nyt tähän tuota keskustelua referoimatta (saatan nimittäin siteerata väärinkin), tämä oli mielestäni kiinnostava juttu! Itselleni kun lukeminen on enemmänkin jokapäiväistä puuhaa, jotenkin melkeinpä syömiseen ja nukkumiseen vertautuva välttämättömyys. Osittain kyse on varmasti siitäkin, että joka tapauksessa luen paljon työnkin puolesta, mutta olen kyllä aina lukenut vähän samaan tapaan. Siis melko lailla mitä sattuu, epäjärjestelmällisesti, ilman tavoitteita, hetken mielitekoja noudattaen ja määrällisesti aika paljon (ainakin paljon paljon enemmän kuin tuo em. ystäväni).

Kuvassa myös viihteellistä kirjallisuutta.

Olihan minulla etenkin nuorempana oli klassikkokausi, jolloin kannoin kirjastosta luettavakseni yhtä sun toista Bulgakovista Kamusiin ja Gogolista Brontëihin, mutta on kyllä myönnettävä, ettei tuo viime vuosien luettujen luetteloni ainakaan minuun itseeni tee kummoistakaan vaikutusta. Aika paljon lukukappaledekkareita ja lukuromaaneja, populaaritiedettä, hömppää ja elämäkertoja. Ihan kivoja lukukokemuksia ehkä, mutta kuinka moni noista kirjoista tarjosi minulle muuta kuin hetken viihdykettä? Ja tarvitseeko kirjallisuuden ylipäänsä tarjota muuta (no kai ny)? Haastaa lukijansa ajattelemaan, ehkä välillä turhauttaakin? Kommentoida todellisuutta, luoda uusia mahdollisia maailmoja tai käydä vuoropuhelua edeltäjiensä kanssa? Mikäli nyt kirjallisuus yhtään mitään taiteenlajina merkkaa, niin tietysti tarvitsee (ei tietenkään kaikkien kirjojen, eiväthän hollywoodleffatkaan pääsääntöisesti ole mitään Tarkovskia, mutta kyllä niiden arvostuksessakin sitten syystäkin on eroja).

Aloitin kyllä Proustiakin.

Miksen siis haasta itseäni enemmän kirjoilla? Lue hankalia, melkein mahdottomia kirjoja, ikivanhaa tai jälkipostmodernia kirjallisuutta, tiiliskiviklassikoita, filosofista hourailua tai korkealentoista spekulaatiota? Laiskuuttani varmaan. Ehkä, jos tekisin jotain ns. fyysisesti suorittavaa työtä, kokisin suorastaan tarvetta haastaa aivojani vapaa-ajalla, ja nyt kun pääasiassa teen aivotyötä, haastan vapaa-ajalla mieluummin kehoa. Ehkä kyseessä on haparoiva pyrkimys tasapainoon. Ehkä ei. Ehkä minä oikeasti vain kärsin älyllisestä laiskamatoudesta (kamala, mutta jotenkin totuudenmukaiselta kalskahtava ajatus). Ja sitten kuitenkin muodollisesti piiloudun sen tosiseikan alle, että luen kirjallisuutta, ihan kuin nyt mikä tahansa kansiin pantu keskinkertaisuus olisi automaattisesti hyvä ja yleväksitekevä teos. Tai ainakin parempaa kuin tv. Vaikka tiedän, että ei ole. Itseasiassa voisin jopa väittää, että eräät tv-sarjat ovat yhteiskunnallisesti merkittävämpiä, mielenkiintoisempia ja syvällisempiä kuin suurin osa niin kutsutuista dekkareista tai lukuromaaneista. Vaikka kirjallisuuden lukemisella on jotenkin hienompi kaiku, nyt menen ja väitän, että The Wire on merkityksellisempää taidetta kuin Paulo Coelhon mikä tahansa teos (tai kaikki niistä). Mielipiteeni on tietenkin subjektiivinen (mutta hyvä mielipide, huom.).

Tämän sekavan purkauksen primus motorina oli tietenkin se tosiseikka, että satuin tänään hortoilemaan uudessa Kaisa-talossa, ja jotenkin puolivahingossa tulin siinä sitten ostaneeksi tarjouksesta Ulysseuksen uuden suomennoksen. Hyllystä löytyy kyllä Saarikoskenkin käännös, mutta tämä Lehdon versio houkutteli kattavalla viiteapparaatillaan; en nimittäin hetkeäkään usko, että ainakaan mitenkään kokonaisvaltaisesti pystyisin nauttimaan teoksesta kirjallisuutena. Ei, kyllä minä lähestyn sitä pikemminkin jonkinlaisena länsimaisen kirjallisuuden labyrinttimaisena monumenttina, jossa tarvitsee hyvän kartan, ettei eksy. Haastava se siis ainakin on, mutta toivon, että saan siitä jotain irtikin, jotain, mitä ei ehkä ihan joka dekkarista löydy.

Siinä se nyt on. Älytön möhkäle.

Onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti! Lopuksi vielä iloinen tunnustusasia, Oona Lopunajan lauseista (siellä luetaan dystopioita, mahtava konsepti ja hieno nimi blogilla) muisti tunnustuksella (kiitos!). Tällaisella:

Tunnustuksen säännöt menivät näin

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Kävin äsken plaraamassa tuota sivupalkin blogilistaa ja totesin, että tämä on kyllä melkein kaikilla lempiblogeillani jo, mutta pistetään nyt vaikka menemään Aamuvirkkuun yksisarviseen, Kirjanurkkaukseen, Pumpuihin ja Taas yhteen kirjablogiin (jossa on muuten luettu tänä kesänä Ulyssesta, fanitan!). Erääseen männäviikonloppuiseen keskusteluun viitaten viidennen laittaisin Tommi Melenderille jos uskaltaisin! Hoo.

Nyt kyllä lopetan tämän jaarittelun ja lähden lenkille. Katsotaan sitä Ulyssesta sitten myöhemmin!

Charlaine Harris: Deadlocked sekä eroottisesta hömpästä eli Fifty Shades of Grey WTF?

Jahas, lomat on lusittu jo kauan sitten, ja muutenkin kuviot ovat tässä jo pyörineet suuntaan ja toiseen (kuun vaihteessa mm. lopetan kirjankaupantädin pitkän ja menestyksekkään urani keskittyäkseni kustannuspuolen hommiin ja siihen pahuksen graduun). En ole ehtinyt paljoa kirjoitella, ja sitten kun kirjoitusrutiini menee, niin kyllähän sen tietää, kuinka siinä käy. Unohtaa, että koko blogia onkaan!

Asiaan!

Alkukesästä lukaisin Charlaine Harrisin tuoreimman teoksen Deadlocked, lähinnä siksi, kun olin aiemmatkin Sookie Stackhouse -kirjat lukenut. Odotukseni olivat melko matalalla, sillä ensimmäisten n. viiden osan jälkeen sarja oli minusta jo osoittanut pieniä heikkenemisen merkkejä. Päätin kaikesta huolimatta lukea kirjan, tarjoaisihan se varmasti ainakin jonkinlaista kevyttä viihdettä. En kuitenkaan halunnut kirjaa fyysisenä kappaleena hyllyjä täyttämään, joten hankin sen sähköisenä versiona kännykkääni. Tulipa siis samalla luettua ensimmäinen kokonainen kirja kännykän näytöltä. Formaatti sopi ihan hyvin tällaiselle kevyen puoleiselle ja lyhyelle kirjalle, mitään raskaampaa tuskin jaksaisin pieneltä näytöltä lukea (miksi kukaan ei vieläkään ole ostanut minulle sitä Kindleä?).

Toimisto on siirtynyt puistoon.

Kirjasarjan kahdennessatoista (!) osassa telepaattitarjoilija-Sookien elämä on taas yhtä yliluonnollista soppaa: vampyyripoikaystävä-Ericin kanssa menee huonosti, fae-porukka aiheuttaa hämmennystä, ja joku taas suunnittelee murhailuhommia. Suoraan sanottuna en kuitenkaan enää muista kirjan juonesta enää juuri mitään, paitsi ettei se kyllä lukiessakaan tehnyt juuri vaikutusta. Verrattuna aiempiin osiin, joissa sentään pienistä uskottavuusongelmista huolimatta sattui ja tapahtui, tässä viimeisessä (kuten myös muistaakseni tätä edellisessä) jaariteltiin loputtomasti Sookien päivittäisistä askareista ja ties mistä Bon Tempsin asukkaiden epämielenkiintoisista tapahtumista, eikä tarina edennyt juuri minnekään. Huoh. Toivon, että a) seuraava osa on vauhdikkaampi ja b) se on sarjan viimeinen. Että Harris tajuaa päästä henkitoreissaan kituvan sarjan kärsimyksistään.

Näkymiä saunan parvekkeelta.

Hämmentävää kyllä, True Bloodin viides kausi puolestaan on ainakin ensimmäisten seitsemän jakson perusteella parantanut otettaan Alan Ballin luovuttua ohjaksista. Näin ollen joudunkin nyt palaamaan vanhaan mielipiteeseeni ja toteamaan, että kyllä tv-sarja tällä kertaa vie voiton kirjasta (paitsi jos vastakkain laitetaan kirjasarjan ensimmäiset viisi kirjaa ja umpihuono nelos-tuotantokausi!).¨

Deadlocked on luettu ainakin täällä, täällä ja täällä. Muutamat tykkäsivät enemmän kuin minä, lukekaa sieltä siis vaihtoehtoisia mielipiteitä!

Charlaine Harris: Deadlocked. Victor Gollancz, 2012.

Toimisto vaihtui rosé- ja mansikkapiknikiksi.

Asiasta toiseen ja ehkä hiukan kuitenkin teemaa liipaten, luin juuri täältä hämmentävän kirjallisuusuutisen. Tai en tiedä, kuinka hämmentävää se nyt on. Kyse on siis siitä, että Fifty Shades of Grey -romaani on paukauttanut rikki ennätyksiä, ja on nyt Ison-Britannian kaikkien aikojen myydyin romaani, ylittäen niin Harry Potterin viimeisen osan kuin Da Vinci -koodinkin (sarjana Potterit sentään ovat vielä kaukana omissa sfääreissään). Hupsheijaa ja hohhoijaa. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi tuumia. Onhan toki hienoa, että kirjat edelleen myyvät ja niille on kysyntää. Toisaalta taas minulla ei ole järin korkeita käsityksiä tästä teoksesta, enkä voi vähän olla surkuttelematta sitä, että kansa ostaa mielin määrin heppoista kolmen pennin eroticaa. Maailmassa, jossa on niin paljon niin hyvää kirjallisuutta! Ehkä jopa hyvää eroottista kirjallisuutta? (Tästä en ole ihan varma, mutta minulla on ainakin pari ihan kelvollista kokoelmaa Anaïs Niniltä. Ja pienellä googlailulla löysin myös tällaisen.) Miksi? Miten?

Mielipiteeni saattaa olla hiukan tekopyhä, kun nyt otetaan huomioidaan, että tässäkin postauksessa käsittelen kirjaa, jonka itsekin luokittelen romanttis-yliluonnolliseksi roskaksi, eikä makuni muutenkaan ole mikään korkeakirjallisin mahdollinen. En myöskään tiedä, ketkä kaikki kirjaa ovat ostaneet ja mikä on ollut heidän motiivinsa, mutta joku tässä nyt silti minua ärsyttää. Ärh.

Menin muuten tuossa keväällä vannoskelemaan, että tähän kirjavillitykseen en aio sekaantua, enkä aio vieläkään. Mutta mielestäni tätä on näkynyt aika vähän suomalaisissa kirjablogeissa ylipäänsä. Onko tämä siis jäänyt lukematta, vai kenties tunnustamatta?  Pitää ehkä pureskella vähän tätä kuviota, ja palata asiaan hieman jäsentyneemmin ajatuksin. Ja kertokaa jos olette lukeneet/harkitsette lukevanne/kirja on herättänyt kiinnostusta/vastenmielisyyttä/ärsytystä?!? Minua nyt jotenkin kiinnostaa tämä homma.

p.s. Kuvituksena satunnaisia räpsyjä kännykästä. Ostin kuitenkin pari viikkoa sitten uuden kameran (jihuu!), joten blogin kuvituskuvissa tulee ehkä lähiaikoina tapahtumaan pientä kohentumista. Tällä hetkellä tästä uudesta kamerasta on kuitenkin akku latauksessa, joten en juuri nyt saa uusia otoksia siirrettyä koneelle.

Matkalukemisen valinnan sietämätön vaikeus

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa pohjustelin, vajaan viikon päästä koittaa kesän the ulkomaanmatka, fillaritrippi Kööpenhaminasta Berliiniin ja siihen päälle viikon verran lomailua päätepisteessä. Yleensä minulla on tapana tosiaan kiikuttaa lyhyillekin matkoille vähintään pari kirjaa mukaan, eihän koskaan voi tietää, mitä tekee mieli lukea, ja mikä kirja parhaiten sopii tilanteeseen. Sain nimittäin varmaan ikuisen trauman kun luin Meksikossa rannalla ainoaa mukaan ottamaani kirjaa, viikkoa aiemmin New Yorkista ostamaani Paul Austerin Oracle Nightiä. Kirja oli kyllä hyvä, mutta se olisi sopinut niin paljon paremmin luettavaksi sinne New Yorkiin kuin Karibianmeren rannalle. Kamala tilanne!

Tällä kertaa se ikävä tosiseikka, että minun täytyy kuljettaa kaikki matkatavarani itse polkupyörän selässä hieman vähentää haluja raahata mukana kokonaista minikirjastoa (miksi, oi miksi en ole tullut hankkineeksi sitä Kindleä?!?). Mukaan siis tulisi ensi vaiheessa vain yksi pokkari (pidätän kyllä itselläni oikeuden ostaa matkan varrelta tarpeen vaatiessa lisää lukemista). Välttääkseni edellämainitun kaltaisen "väärän" matkalukemisen katastrofin, kyselin viime postauksessa Saksaan tai Tanskaan sijoittuvia kirjoja. Sainkin suosituksen Katharina Hagenan romaanista Omenansiementen maku. Sitä ei kuitenkaan ilmeisesti sittenkään ole julkaistu pokkarina (ei ainakaan löydy minkään kirjakaupan valikoimista), joten taidan kuitenkin ottaa kirjan luettavaksi kirjastolainana myöhemmin kesällä.

Finalistit ryhmäkuvassa.

Sen sijaan kollasin hiukan omia hyllyjä ja onnistuin karsimaan lukemattomista pokkareista muutamia finalisteja: George R. R. Martinin Game of Thrones, Joyce Carol Oatesin Blondi, Haruki Murakamin Kafka on the Shore, Jeffrey Eugenideen The Marriage Plot ja Pirkko Lindbergin Maailmanmatka. Näistä viimeiset kaksi ovat tuoreita hankintoja, kun taas kolme ensinmainittua ovat odottaneet lukuvuoroaan jo muutaman kuukauden. Seuraavaksi ajattelin valinnan helpottamiseksi listata kunkin kirjan plussia ja miinuksia. Kommenttiboksi on myös erittäin vapaa kommenteille, suosituksille ja mielipiteille!

GAME OF THRONES
+ ehkä sopivan hömppäistä ja mukaansatempaavaa lukemista pitkien polkemispäivien illoiksi?
+ vaikka olen seurannut tv-sarjaa, olen kroonisesti kujalla sarjan henkilöistä ja tapahtumista, ehkä kirjan lukeminen auttaisi asiassa?
+ TBR jo vuodenvaihteesta
+ tiivis ja pienitekstinen: paljon lukemista painoon nähden
+ sijoittuu mielikuvitusmaailmaan, joten ei "väärän maan" ongelmaa
- matkaseuralaista ei kiinnostaa (olisi kätevää, jos kesken matkan voisimme vaihtaa päittäin matkalukemiset)
- osa sarjaa, enkä viitsi ottaa seuraavia osia mukaan
- fantsu on aina riski, en pidä genrestä mitenkään varauksettomasti

Nää sopii kivasti yhteen. Noin niinku värisävyiltään.

BLONDI
+ lukulistalla iät ja ajat
+ kuulemma hyvä
+/- erittäin paksu, melkein epäkäytännöllisen paksu
- en ole erityisen kiinnostunut Marilynistä, joten aiheen kiehtovuus on vähän vielä kysymysmerkki
- tuskin tämäkään kiinnostaa matkaseuralaista
- ei liity kohdemaihin mitenkään

KAFKA ON THE SHORE
+ ehdokkaista luultavasti pisimpään TBR-listalla
+ epäilemättä hyvä, kiehtova aihe
+ kompakti koko
+ matkaseuralaista saattaa kiinnostaakin?
- ei liity Saksaan/Tanskaan
- onko liian vaativaa luettavaa väsyneenä ja pienissä pätkissä?

THE MARRIAGE PLOT
+ TBR jo ilmestymisestään
+ tykkäsin kovasti Eugenideen aiemmista, joten uskon pitäväni tästäkin
+ matkaseuralainenkin haluaa lukea tämän
- miten sopii luettavaksi matkalla? Ei tämäkään liity mitenkään em. maihin. Onko tämä ihan tyhmä kriteeri?

MAAILMANMATKA
+ matkakirja sopii yleensä matkalukemiseksi
+ kiinnostava kirja, joskin sijoittuu jo vuoteen 1990
+/- ilmeisesti varsin verkkainen tyyli, kyllästynkö tai pitkästynkö?
+/- todennäköisesti lisää matkakuumetta (onko se huono asia?)
- epäilen, ettei kiehdo seuralaista

Mielipiteitä? Jos olisin kelmi luonne, maanittelisin seuralaisen kantamaan tuon The Marriage Plotin ja ottaisin itse jonkun näistä muista, mutta se ei olisi kovin vastavuoroista.

Pelimiehen veto olisi myös ottaa mukaan jotain semmoista luettavaa, jonka luettuaan voi kevyin mielin heivata matkasta jonnekin hostelliin ja hankkia uutta. Näistä luullakseni vain Game of Thrones on semmoinen, jota en halua hyllyssäni pitää.

Naistenpäivän klassikkoesittely: Toinen sukupuoli

Aloitamme lainauksella kustantajan sivuilta:

"Toinen sukupuoli on feministisen filosofian klassikko joka kuvaa naisen tilannetta sekä naiseuteen liittyviä arvoja ja merkityksiä kirpeään sävyyn. Se loi perustan 1900-luvun feministiselle keskustelulle, ja teoksen analyysit naisen tilanteesta ovat edelleen hämmästyttävän ajankohtaisia. Beauvoirin mukaan nainen on määritelty poikkeamaksi normista eli miehestä, joka on asetettu edustamaan ihmistä yleensä. Beauvoir vaatii yhteiskunnan taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden muutosta, jotta nainen voi toteuttaa sitä vapautta, joka hänelle ihmisenä kuuluu.

Toinen sukupuoli julkaistiin kahdessa osassa vuonna 1949 ja sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, paavi jopa tuomitsi sen kiellettyjen kirjojen listalle."

Tämä kirja ei nyt varsinaisesti mene luettuihin, kun luin tämän jo yli kymmenen vuotta sitten. Tai siis luin kirjan aiemman, lyhennetyn suomennoksen. Sen sijaan kyseessä lienee pikemminkin eräänlainen esittely, tuoreen hankinnan ja muutenkin. Kun on nyt naistenpäivä ja kaikkea. Kyseessä on siis filosofian ja sukupuolentutkimuksen klassikko, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli.

Kun pari vuotta sitten kuulin, että Tammi aikoi julkaista kirjasta uuden, täydellisen käännöksen, innostuin (jee!). Ensimmäinen osa tuli, enkä sitten tullutkaan hankkineeksi sitä. Sitten tuli toinenkin osa, ja ennen kaikkea muutama viikko sitten ilmestyi Hesarissa laaja ja kiinnostava arvio uudesta käännöksestä (klik tästä nettiversioon), jolloin en enää malttanut, vaan tilasin molemmat osat itselleni (tällä kertaa päädyin tilaamaan adlibriksestä, sillä siellä kumpikin osa maksoi alle 20e/kpl, ja vaikka minusta uusi käännös oli niin hieno kulttuuriteko, että olisin ostanut kirjat varmaan vähän kalliimmallakin, edullisehko hinta ei varsinaisesti ollut este kotiuttaa kirjat mahdollisimman nopeasti).

Kuten jo mainitsin, lukioiässä kalastin jostain kirjan aiemman suomennoksen ja luin sen niin tohkeissani, kuin nyt maailmantuskainen 17-vuotias filosofian klassikoita lukee. Kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen, vaikken enää muistakaan, ymmärsinkö siitä kaikkea. (Toivottavasti en ainakaan ihan kauheasti arkikielessä käyttänyt sanoja kuten immanenssi ja transsendenssi.) Ehkäpä osittain Beauvoirin ansiosta päädyin myöhemmin opiskelemaan yliopistollakin hiukan sukupuolentutkimusta (krhm, myönnettäköön, että ko. oppiaineen perusopinnot ovat edelleen yhtä kirjatenttiä vailla valmiit). Ja sen kirjasta muistan, että vaikka Beauvoirin esittelemä katolinen, 1940-luvun ranskalainen yhteiskunta tuntui paikoin ihan kivikautiselta, olivat monet havainnot ajankohtaisia vielä 2000-luvun alussa, ja ovat varmaan edelleen! Lisäksi, ja kuten Nylenkin Hesarin arviossa toteaa, kirja sai ilmestyessään "merkittävän kirjallisen tunnustuksen", siis pääsi paavin kiellettyjen kirjojen luetteloon (olen vähän heikkona paavi-asioihin!).

Uutta käännöstä en ole ehtinyt vielä kuin vähän selailla, mutta aikomuksenani on kyllä ottaa tämä klassikko uudelleenlukuun. Hyllystä löytyy tosiaan myös aiempi suomennos, enkä nyt oikein tiedä, mitä sillä tekisin. Käännösten vertailu voisi toki olla aika kiinnostavaa, mutta enpä vakavissani usko siihen ryhtyväni. Möllötelköön nyt kuitenkin vierekkäin hyllyssä toistaiseksi kuitenkin.

Vanha laitos. Uusi on kyllä hienompi!

Nyt kysymys: Oletteko tutustuneet Simone de Beauvoiriin (tai muihin feminismin klassikoihin)? Beauvoirillahan on myös ilmeisen kiinnostava kaunokirjallinen ja osin elämäkerrallinen tuotanto, meilläkin taitaa hyllyssä jokin hänen muista teoksistaan olla, mutta enpä syystä tai toisesta ole tullut lukeneeksi. Pitäisi varmaan!

Merkintä, jossa kirjabloggaaja tekee nolottavan tunnustuksen

Jätin äskettäisessä vuosikatsauksessani mainitsematta erään itseäni järkyttäneen seikan viime vuonna lukemiani kirjoja koskien. On nimittäin eräs kirjallisuuden osa-alue, jonka lukemisessa viime vuosi meni kertakaikkiaan penkin alle. Tämä oli toki jossain määrin tiedossakin, mutten silti ollut uskoa silmiäni, kun laskin lukemiani kirjoa. Kyseessä on tietenkin kotimainen kirjallisuus. Vaikka kuinka lukuja vääntelen ja kääntelen, ei muuksi muuttunut se tosiasia, että luin viime vuonna vain kahdeksan (!) kotimaista kirjaa. Siis kahdeksan 72:sta. Ja mikä vielä nolompaa, näistä kahdeksasta seitsemän oli tietokirjoja tai esseitä/kolumneja, ja vain yksi oli kaunokirjallinen romaani (ja mikä pahinta, ei edes erityisen hyvä sellainen! No olipa edes uutuus).

En - tietääkseni ainakaan - mitenkään tarkoituksella karttele kotimaisia romaaneja, ja ihan kohtuullisessa määrin jopa seuraan kotimaisia uutuuksia ja otan niistä selvää. Ilmeisesti yksikään uusi taikka vanha kotimainen romaani ei nähtävästi kuitenkaan houkutellut tarpeeksi, että olisin sellaisen lukenut. No, Hytti nro 6 on hyllyssä ja odottaa lukuvuoroaan (ihan pian), ja kyllä minua kiinnostaisi lukea ainakin Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Linturin Isänmaan tähden tai mikä ettei myös jokunen muukin tänä vuonna esille noussut teos. Ja tietenkin kiinnostavaa kotimaista luettavaa löytyy myös vanhemmasta kirjallisuudesta (esim. nyt vaikka Täällä pohjantähden alla, joka on ollut kesken minulla jo vuodesta 2007).

Ehkä tämä kotimaisen kaunokirjallisuuden hylkääminen kertoo ensinnäkin siitä, että en kertakaikkiaan pysty noudattamaan mitään lukusuunnitelmia vaan luen mitä nyt milloinkin sattuu huvittamaan, eikä tänä vuonna huvitus osunut kotimaisiin romaaneihin. Toinen selittävä tekijä lienee se, että minulla ei oikeastaan ole kotimaisia (tai välttämättä muunkaanmaalaisia) suosikkikirjailijoita, en siis ole yhtään kirjailijauskollinen. Tai en ainakaan kovin pitkään: jossain vaiheessa esimerkiksi luin innolla kaikki Pirkko Saision kirjat ja odotinkin aina uusinta, kunnes kerran en erityisesti pitänyt jostain hänen teoksestaan, enkä sen jälkeen ole Saisiota lukenut (enkä siis ole boikotoinut mitenkään tarkoituksella, en vaan ole tullut lukeneeksi). Näin ollen myös monien kotimaisten suosikkikirjailijoiden (esim. nyt vaikka Nousiainen, Härkönen, Tervo, Hirvisaari ym.) uuden teoksen ilmestyminen ei minua juuri hetkauta, eikä maailmassa liene ketään muutakaan kirjailijaa, jonka uusin teos minun olisi aina "pakko lukea".

Kuten varmaan useimmat lukijani tietävä, alkuviikosta kirjablogeissa äänestettiin (Sallan masinoimana) Blogistanian Finlandiasta. Idea on minusta hauska, ja kävinkin monessa blogissa tutkimassa, mitä kotimaisia uutuusromaaneja nostettiin esiin ja millä perustein. Mutta jos joku on sattunut ihmettelemään, miksen minä osallistunut äänestykseen, syy selvinnee yltä. Pentele.

Oli miten oli, tämä kirjallisen epäonnistumisen tajuaminen sai minut lisäämään yhden tavoitteen lisää ensi vuodelle: lukea enemmän kotimaisia romaaneja! Mietin jo joitakin itseäni kiinnostavia kotimaisia kirjoja ja kirjailijoita, ja aiemmin mainitsemieni Liksomin, Kyrön ja Linturin lisäksi sain päähäni ainakin Joel Haahtelan (muutama seuraamani kirjabloggaaja on viime aikoina ollut Haahtelasta innoissaan, ja minunkin kiinnostukseni on sen myötä kasvanut!), ja Märta Tikkasen, mutta muuten päässä lyö tyhjää. Pitänee vastaisuudessa lukea kirjablogeja sillä silmällä ja etsiä kirjastosta kotimaisia romaaneja.

Ensimmäinen kuva ei liity aiheeseen millään tavalla, kunhan halusin laittaa sen siihen. Se on seinäreliefi Budapestista.

Kirjavuosi 2011

Päätin minäkin laatia jälleen ihan virallisen vuosikatsauksen tuon aiemmin julkaisemani lukutoukan kirjavuosi -haasteen lisäksi. Suunnitelmissani oli kirjoittaa tämä vuoden viimeisenä päivänä, mutta yllättäen saunominen, ystävien tapaaminen sekä blinien ja cavan nauttiminen vievät aikaa niin, etten blogin pariin ehtinyt. Eilisen taas omistin lueskelulle, nojatuolissa pesimiselle, viimeisille suklaakonvehdeille, lasagnelle ja Game of Thronesin katselulle. Mutta nyt siis yritän tiivistää menneen lukuvuoden (hehe).

Vuoden 2011 aikana luin laskujeni mukaan yhteensä 72 kirjaa (siis ns. omaksi huvikseni; tenttikirjoja ja työn puolesta luettua en tähän luonnollisestikaan laske). Määrä ei ole minusta erityisen suuri, vaikka onkin toki varmasti paljon enemmän kuin keskivertokansalaisella. Monet kirjabloggaajat kuitenkin lukevat - olen huomannut - reilusti yli satakin kirjaa vuodessa, ja salaa kadehdinkin tällaisia yksilöitä, maailmassa kun on niin paljon mielenkiintoista luettavaa! Toisaalta tietysti on ihan pöhköä ajatella, että lähinnä määrä ratkaisisi, tässäkään asiassa. 

Tänä vuonna luin englanniksi 26 kirjaa (yksi niistä tosin oli äänikirja, mutta lasken sen mukaan kuitenkin), ruotsiksi luin kaksi (molemmat Harry Pottereita), ja espanjaksi yhden romaanin. Loput 43 luin suomeksi. Luetuista sivumääristä en ole pitänyt kirjaa. Tekijöiden sukupuolijakauma yllätti minut, sillä olen lukenut vain 27 miehen kirjoittamaa kirjaa, kun taas naisen kirjoittamia oli kokonaista 45 (yhdessä taas oli tekijänä sekä että).

Sarjakuvia luin yhden, lasten- tai nuortenkirjoja puolestaan laskutavasta riippuen viidestä seitsemään (kolme Harry Potteria ja neljä ensimmäistä Vampire Diariesia, mutta kahden kirjan yhteispainoksina, ne olen laskenut siis kahdeksi, en neljäksi kirjaksi).

Tietokirjoja luin kaksitoista, mikä on vähemmän kuin luulin. Nämä käsittivät mm. kolme elämäkertaa (Keith Richards, Hunter S. Thompson ja Janis Joplin) sekä kirjat koiran ja ihmisen suhteesta, kuolemasta, eläinten syömisestä, orjuuden vastustamisesta, neitsyt Mariasta, evoluutiosta ja rikollisuudesta. Paras oli varmaankin Keken elämäkerta, mutta myös esimerkiksi Jonathan Safran Foerin Eating Animals teki vaikutuksen.  Toisaalta varsinaisten tietokirjojen lisäksi luin esseitä tai kolumneja (Silfverbergiä ja Härköstä), sekä Augusten Burroughsilta neljä teosta, jotka asettunevat omaelämäkerran ja fiktiivisen kertomuksen välimuotoon, samoin lienee laita lukemieni Vladimir Kaminerin (2) kirjojen kanssa.

Dekkareita/jännäreitä luin omasta mielestäni aikamoisen kasan, laskujeni mukaan n. 17, mm. Kathy Reichsiä, Mari Jungstedtia ja Fred Vargasta. John Avjide Lindqvistiltä luin kaksi kirjaa, mutta ne lienevät enemmänkin kauhukirjallisuutta. Kauhuun voitaisiin kai luokitella myös Hoganin ja del Toron Vitsaus, mutta sen taisin kuitenkin laskea jännäriksi johtuen hyvin jännärimäisestä juonenkuljetuksesta ja pahvimaisista hahmoista.

Novellien kanssa meni surkeasti, luin vain kaksi novellikokoelmaa, joista toinenkin itseasiassa liittyy southern vampire mysteries -sarjaan, joten varsinaisesti luin vain Chimamanda Ngozi Adichien The Thing around Your Neckin. Se toisaalta oli erinomainen novellikokoelma, joten sikäli huonomminkin olisi voinut mennä.

Haasteiden parissa meni myös kehnosti, kuten vähän ounastelinkin. Omalta osaltani jatkan klassikkohaastetta hamaan tulevaisuuteen, mutta muuten taidan jättää haasteet muille, kuten muutenkin enimmäkseen tähän asti. Haastelukeminen ei näytä sopivan ihmiselle, joka haluaa lukea mitä huvittaa, silloin kuin sattuu huvittamaan.

Charlaine Harrisin Southern vampire mysteries -vampyyrihömppää luin kesällä ja syksyllä, yhteensä yhdeksän kirjan (!) verran (joskus aiemmin luin jo ensimmäiset kaksi kirjaa). Näin moniosaista sarjaa en olekaan tainnut lukea sitten varhaisnuoruuden David Eddings yms. -fantasia-ahminnan. Loppua kohti intoni kieltämättä alkoi laantua, enkä tiedä, vaivaudunko enää tarttumaan keväällä ilmestyvään seuraavaan osaan.

Suurimman vaikutuksen tänä vuonna tekivät kaunokirjallisuuden saralla ehkäpä Lionel Shriver (Jonnekin pois), Michael Cunningham (By Nightfall), John Ajvide Lindqvist (Kultatukka, tähtönen; Kuinka kuolleita käsitellään)  ja Doris Lessing (The Fifth Child). Myös Joyce Carol Oates (Kosto: Rakkaustarina), Nicole Krauss (Rakkauden historia), Emma Donoghue (The Room) ja Julie Orringer (Näkymätön silta) miellyttivät, kun taas jonkinlaisia pettymyksiä olivat esimerkiksi Chris Cleave (Little Been tarina) ja jälkikäteen ajatellen jollakin tasolla myös David Nicholls (One Day), Jean Kwok (Girl in Translation) ja Sabine Berman (Nainen joka sukelsi maailman sydämeen). Suurin osa lukemistani dekkareista oli aika yhdentekeviä, nopeasti unohtuvia, mutta kuitenkin viihdyttäviä, siis tehtävänsä täyttäviä. Suurin yksittäinen löytö oli varmaan Augusten Burroughs, vaikka olinkin tutustunut häneltä yhteen teokseen jo aiemmin.

Vaikka tapanani ei ole tehdä uudenvuodenlupauksia (haasteet, lupaukset ja vedot eivät oikein sovellu kannustimeksi tällaiselle erittäin epä-kilpailuhenkiselle luonteelle, jonka mielestä kilvoittelu niin itseä kuin toisiakin vastaan on ilmeisesti silkkaa ajanhukkaa), joitain asioita omista lukutottumuksistani haluaisin muuttaa (asiaa puidaan kiintoisasti myös Koko lailla kirjallisesti -blogissa, klik). 

Ensinnäkin voisin lukea vähemmän dekkareita, koska en tunnu saavan niistä juuri muuta kuin hetkellistä viihdykettä. Toisaalta dekkareihin tulee helposti tartuttua juuri silloin, kun ei "oikein jaksaisi" lukea, mutta ei oikein osaa lukemattakaan olla, vähän niin kuin laittaisi telkkarin päälle.

Toisekseen haluaisin lukea toisaalta enemmän novelleja, toisaalta taas kehittää keskittymiskykyäni tiiliskiviklassikoiden parissa. En koe tarvetta kahlata vuodessa koko Dostojevskin tuotantoa, mutta jonkun kunnianarvoisan ja paksun klassikon soisin ensi vuoden luettuihin mahtuvan. Novelleja taas jostain syystä vierastan, ja luen niitä todella vähän, vaikka ne ovatkin aivan kunniallinen kirjallisuuden muoto, nekin.

Kolmanneksi toivoisin jatkavani sarjakuviin perehtymistä, joskaan tämän suhteen en ole erityisen toiveikas. No, sen Näkymättömät kädet nyt kuitenkin yritän saada luetuksi.

Neljäntenä tavoitteena on sitten jatkaa viime vuonna aloittamaani projektia "opi lukemaan kirjallisuutta ruotsiksi", ja siirtyä Harry Pottereista muuhun kirjallisuuteen. Jos ehdin jatkaa ranskanopintojani, haluaisin myös lukea jotakin ranskaksi.

Semmoinen kirjavuosi oli siis se. Kirjavuoden 2012 aloitin noiden ylläesitettyjen lukutavoitteiden valossa nolosti lukemalla eilen, siis uudenvuodenpäivänä, Mons Kallentoftin dekkarin Sydäntalven uhri. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Cunninghamia (vahingossa) kohtaamassa

Eilen kohdalleni osui yllättävä kirjallinen kohtaaminen. Olin nimittäin iltapäivällä ennen viittä ihan muina naisina keskustan Akateemisessa ostamassa uudelle passilleni passikoteloa Ordning&Redan osastolta, kun korvani rekisteröivät kuulutuksen, jonka mukaan kohtaamispaikalla klo 17 olisi kirjailija Michael Cunningham. Mikäs siinä! Kävin siis tekemässä ostokseni alakerrassa ja hiippailin ykköskerrokseen ja ujuttauduin sopivalle paikalle herra kirjailijaa odottamaan (tai oikeastaan herroja kirjailijoita, sillä haastattelijana toimi tuossa edellisessä postauksessa hieman moitiskelemani esikoiskirjailija Pekka Hiltunen).

Lavalla etummaisena Hiltunen, sitten Cunningham. Lisäksi
kuvaan osui satunnaista yleisöä.

En yleensä ole erityisen innostunut tapaamaan kirjailijoita "livenä", enkä myöskään ole erityisesti Cunninghamin fani. Itseasiassa miehen ylistetty The Hours -romaanikin jäi minulta nolosti kesken ihan loppumetreillä (olen siis lukenut kirjan lukuunottamatta ehkä viimeistä kolmeakymmentä sivua), vaikka ihan pidin siitä. Olin kuitenkin nähnyt Tunnit-elokuvan ennnen kirjan lukemista, mikä lienee yleisesti ottaen vähän kehno lähtökohta, sillä leffan henkilöhahmot ja tapahtumat häiritsivät lukemistani. Muista miehen romaaneista olin kuullut hieman ristiriitaisia arvioita, joten ne olivat toistaiseksi jääneet lukematta tyystin.

ostos

Eilisessä haastattelussa Cunningham osoittautui kuitenkin mielenkiintoiseksi ja aika sympaattisenoloiseksi tyypiksi. Kuulimme, kuinka hän kuuntelee kirjoittaessaan musiikkia, ja miten tietty musiikki liittyy hänellä tiettyy kirjaan (esimerkiksi Schubert Tunteihin ja Brian Eno ja Laurie Anderson tuoreimpaan By Nightfall eli Illan tullen -romaaniin). Miten samaistuttavaa! Hän kirjoittaa nykyään työhuoneessaan kuusi tuntia päivässä ja yrittää muun ajan keskittyä muihin asioihin. Jos hän ei olisi kirjailija, hän haluaisi olla puuseppä. Cunninghamin lempisana on luminosity ja inhokkisana plot.

Pidin kirjailijasta sen verran paljon, että järkeilin, etten varmaan voisi vihata miehen kirjojakaan, joten nappasin itselleni tuoreimman kirjan pokkariversion (ensin harkitsin suomennoksen ostamista, mutta hyvin proosallisesta syystä päädyin alkukieliseen pokkariin: en nimittäin mahtunut tätimuurin läpi suomenkielisten versioiden myyntipöydän luokse). Jonotin nälissäni ja kuumissani vielä kirjaan omistuskirjoituksenkin, ravistin herran kirjailijan kättä ja poistuin paikalta hyvillä mielin.

Siinä se ny on, se signeeraus.

Nyt tunnen jonkinlaista puolittaista pakkoa lukea tuo kirja pikapuoliin, että se ei hautautuisi luettavien pinoihin. Yöpöydän keskenolevien kirjojen kasakin on kyllä taas kasvanut turhan korkeaksi, mutta aikomuksenani on siis lukea piakkoin Cunninghamia. Voi kunpa se ei olisi pettymys! (Ainakin Karoliina Kirjavasta kammarista oli pitänyt, olen siis toiveikas!)

Kuvassa vielä tapahtumien perimmäinen syy,
uusi passikoteloni!

Aikomus kirjoittaa Hiltusesta muuttuu yllättäen Finlandia-aiheiseksi kirjoitukseksi

Minun piti nyt vihdoin ja viimein kirjoittaa ajat sitten lukemastani Pekka Hiltusen esikoisromaanista Vilpittömästi sinun, onhan se Hesarin esikoiskirjaehdokkaana ja kaikkea. Jostain syystä tähän tarttuminen on ollut poikkeuksellisen hankalaa, ehkä vielä enemmän ehdokkuuden julkistamisen jälkeen. En aivan varauksettomasti ihastunut kirjaan, mutta siitä lisää myöhemmin, sillä nyt minun on ihan pakko puida juuri julkistettuja Finlandia-ehdokkaita. Nehän ovat tänä vuonna Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu, Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, Laura Gustafssonin Huorasatu, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina, Rosa Liksomin Hytti nro 6 sekä Jenni Linturin Isänmaan tähden. 

Aiheeseen liittymätön kuvituskuva tietokirjahyllystämme.

Olen vähän häkeltynyt. Tietysti eniten puhuttanee ehdokkaiden sukupuolijakauma, tai siis oikeastaan sen puute. Muutenkin aiemmilta vuosilta tutut ehdokasasettelun "säännöt" tuntuvat heittäneen häränpyllyä: aiemman yhden "pakollisen" esikoisen sijaan niitä on nyt ehdolla peräti kaksi (Isänmaan tähden ja Huorasatu, joista molemmat kilvoittelevat vielä Hesarinkin palkinnostakin), kun taas ruotsiksi kirjoitettuja teoksia ei ehdokkaina ole yhtään (edes Bo Carpelan ei ole ehdolla!). Lisäksi olen niin mieleltäni rajoittunut, että vähän ihmettelen Laila Hirvisaaren ehdokkuutta. Minä, Katariina on kai saanut ihan kiittäviä arvioitakin, jotenkin silti miellän Hirvisaaren teokset sellaisiksi hieman keskinkertaisiksi, tätieni ikäiseen ja oloiseen naisväestöön uppoaviksi "turvallisiksi" joululahjakirjoiksi.

Vielä aiheeseen liitymättömämpi kuva kirjoittajan uusista
talvitohtoreista

Ketä näistä sitten veikkaisi voittajaksi? Itsehän en ole vielä ehtinyt lukea mitään näistä (niin tyypillistä! koitan ryhdistäytyä ennen joulukuun ensimmäistä), mutta mutulla ennustan nyt vaikka, että Linturi vie esikoiskirjapalkinnon, kun taas itse Finlandian ottaa joko Carlsson tai Liksom. Miksi? Koska nämä kiinnostavat itseäni eniten. Haluaisin tietysti kuulla teidänkin veikkauksenne ja mielipiteenne ehdokkaista (vaikka tämä varmaan muutenkin on päivän puheenaihe kirjablogosfäärissä, mutta jos vielä aikaa ja energiaa riittää, laittakaa kommenttia!).

Hiltuseen palaan myöhemmin tänään, stay tuned!