torstai 29. heinäkuuta 2010

Puolivuotiskatsaus, osa 2

Pitemmittä puheitta:

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkisen esikoisromaani (!) taisi voittaa Hesarin esikoiskirjapalkinnon 2009. Muistaakseni näin. Tartuin siis kirjaan kun huomasin sen kirjastossa ja samalla tulinkin sen myös lukeneeksi. Kirjan päähenkilöt ovat siamilaiset kaksoset Max ja Isaac (vaikka muistelinkin, että Isaac olisi ollut nimeltään Oscar, ehkä siksi, että Peltirummun päähenkilö on nimeltään Oscar, ja tästä nyt jotenkin tuli mieleen Peltirumpu, tapahtumien, miljöön tai jonkun puolesta). Muistan, että kirja oli aika hyvä, mutta koska kronologia oli epäjärjestyksessä, en oikein muista, mitä kirjassa tapahtui. Ympäri Eurooppaa mentiin ja välillä oltiin onnettomia. Friikit ja kriminaalit voivat olla hyviä ihmisiä, kun taas tavalliset ihmiset eivät sitä ehkä ole. Voisin ehkä lukea toistekin. Leena Parkkinen on muuten Jukka Parkkisen tytär, hauskaa.


Fray Diego de Landa: Kertomus Jukatanin asioista


Fray Diego de Landan sepustukset Jukatanin valloituksesta on yksi harvoista ko. alueen pre-kolumbiaanista elämänmenoa käsittelevistä lähteistä. Diegon, espanjalaisen pappismiehen, selvitykset Jukatanin mayojen edesottamuksista ovat mielenkiintoista luettavaa (tosin myönnettäköön, että luin kalenteri- ja kirjoitusjärjestelmää käsittelevät osiot hyvin kursorisesti, siitäkin huolimatta, että olen kyllä ajatellut mennä maya-hieroglyfikurssille). Diego-setä ei tosin oikein osaa päättää, pitäisikö inkkareiden touhuja ihailla vai paheksua, joten hän päätyy tekemään kumpaakin. Kirja myös heijastelee jännästi aikakauden ajatuksia muutenkin, tietty. Täältä 2000-luvun Suomesta katsoen sekä intiaanien että 1500-luvun Euroopan katolisten uskonnolliset puuhat vaikuttavat yhtäläisen absurdeilta. Diego ei kuitenkaan ollut ihan tätä mieltä. Jos aihepiiri kiinnostaa, kirja kannattaa kyllä lukea.

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

Toisin kuin useimmat muut meidän lukiossa, en silloin enkä koskaan sittemminkään ole tullut lukeneeksi Caven Kun aasintamma näki Herran enkeliä. Bunny Munron kuolema tuli kuitenkin kirjastossa vastaan (miksihän luen näin paljon kirjaston kirjoja kun omassakin hyllyssä olisi vaikka mitä lukematta?). No luin, ja pidin ja en pitänyt. Kirjan (musta) huumori ei ollut ihan kyllin verbaalista, jotta olisi onnistunut hauskuuttamaan minua, vaan hauskaksi tarkoitetut jutut ehkä jopa vähän tympivät. Kirjan loppua kohti kiihtyvä, Bunny Munron alamäen kanssa samaa tahtia kasvava tempo kyllä miellytti (mikäli oikein muistan). Toisaalta ei tästä nyt ihan kauheasti käteen jäänyt.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Puolivuotiskatsaus, osa 1

Uhosin tässä eräänä iltana baarissa, että muutan tämän blogin kokonaan kirjablogiksi. Miksikö: Ensinnäkin, koska minulle ei enää tunnu tapahtuvan mitään erityisen mielenkiintoista, eikä ihmisten liikennekäyttäytymisestä valittaminen ehkä ihan riitä kokonaisen blogin teemaksi (tai no miksei, toisaalta). Ja toisekseen ja ennen kaikkea siksi, että olen aina salaa halunnut pitää jonkinlaista lukupäiväkirjaa, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi. Itseasiassa tuo sivupalkin luettua-lista on pisimmälle päässyt yritykseni pitää minkäänlaista kirjaa lukemistani kirjoista. Aiemmin tämä holtittomuus ei ole mieltäni vaivannut, mutta nyt iän kertyessä on kirjoja tullut luettua jo sen verran, etten oikein muista, mitä olen jo lukenut, saatika, että pidinkö. Siksi siis.

Jotta saisin tämän virityksen ajantasalle, täytyy minun nyt oman mielenrauhani tähden jotenkin arvioida vuoden ensimmäisen puoliskon aikana lukemani kirjat. Onneksi en taaskaan keväällä ehtinyt juurikaan lukea, joten urakka ei ole mahdoton. Noniin.


Aravind Adiga: The White Tiger

Aravind Adigan esikoisromaani The White Tiger tarttui mukaani kirjakaupasta (tätä mukaantarttumista muuten joskus edesauttaa se, että viettää kirjakaupassa useita tunteja joka päivä), koska olin ehkä kuullut kirjaa jossain kehutun kirjan voittaneen Booker prizen. Kirjassa päähenkilö Balram (piti luntata) kirjoittaa kirjeitä Kiinan pääministerille (tjsp) ja samalla kertoo elämänsä tarinan. Oli kyllä hyvä kirja, tämä, joskin sittemmin fundeerasin, että intialaiset kirjat ilmeisesti käsittelevät kastijärjestelmää, maan laajuutta ja älyttömyyksiin paisunutta korruptiota samalla tavalla väistämättä kuin suomalaiset kirjat viinanjuontia, masennusta ja suomalaisen miehen vaitealiaisuutta. No ei se mitään, The White Tiger on hauska kirja.

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua
Pablo Tussetin esikoisromaanissa (taas esikoisromaani!) seurataan barcelonalaisen Pablo "Baloo" Mirallesin (tämän nimen muistin lunttaamattakin, jännää) edesottamuksia, kun tämä selvittää kadonneen veljensä arvoitusta apunaan miljonääri-isänsä rahat, muutama omalaatuinen ystävä ja kasoittain erilaisia päihteitä. Nörtähtävä, lihava ja juopotteluun taipuvainen Pablo on hauskaa seuraa ja kirjan käänteet vinkeitä, mutta loppu on kyllä aikamoinen lässähdys. Tästä huolimatta aikeissani on lukea myös kirjailijan seuraava teos Sian nimeen, joskin sen toivoisin lukevani alkukielellä.

Jahas, jatkan myöhemmin, nyt alkoi väsyttää.