"Reread": Nälkävuosi äänikirjana

Viime vuoden suosikkini kotimaisista romaaneista oli ehdottomasti Aki Ollikaisen Nälkävuosi, häikäisevän hyvä – ja myös palkittu – esikoisromaani. Kirja teki poikkeuksellisen vaikutuksen (yleensä kun koen olevani kriittinen, joskus jopa nihkeä lukija). Siksipä olinkin hieman peloissani, kun lukupiirimme valitsi historiansa toiseksi kirjaksi Nälkävuoden. Olisiko kokemus yhtä vahva? Entä jos en pitäisikään kirjasta uusintaluvulla? Onko vuosi liian lyhyt aika kahden lukukerran välillä?

Ongelma tavallaan ratkesi, kun bongasin Kallion kirjastosta Nälkävuoden äänikirjana. Minulla on ollut joka tapauksessa suunnitelmissa alkaa kuunnella enemmän äänikirjoja (olen aiemmin kuunnellut lähinnä Stephen Fryn lukemia Harry Pottereita), joten sikäli kirja, tai siis levy, osui oivalliseen saumaan. Äänikirjaan on minun kuitenkin syystä tai toisesta hankalampi tarttua kuin tavalliseen romaaniin, joten vetkuttelin äänikirjan kanssa monellakin tapaa: ensin en jaksanut siirtää sitä tietokoneelle. Sitten kun sain sen sinne, en saanut siirrettyä sitä puhelimeen, kun rakkineen muisti oli täysi (huvittaa edelleen, kun kävin ostamassa uutta puhelinta reilu vuosi sitten, ja puhelinkaupan myyjä totesi laitteen 15 gigan muistista, että "se on tosi paljon, useimmilla käyttäjillähän on tarvetta vain yhdelle tai kahdelle gigalle" tms., kun olin huolissani muistin riittävyydestä. Minun piti ihan näyttää silloisesta puhelimestani, että siinä oli ihan oikeasti 14 gigan edestä muistia täynnä jo silloin. Kännykkä = tarpeen vaatiessa kirjasto, viihdekeskus, kamera, videokamera, levysoitin, radio, muistilehtiö, päivän lehti, gradulukemisto jne.).

Lopulta sain aikaiseksi siirtää äänitteen puhelimeeni ja saatoin alkaa kuunnella teosta: viimeiset luvut kuuntelin sunnuntaina aamulla, pari tuntia ennen lukupiirin tapaamisajan alkua. Hups. Itse kokemuksesta minulla on hieman ristiriitaiset tunteet: sisällöllisesti pidin Nälkävuodesta kuunneltuna melkein yhtä paljon kuin ensi kerralla lukien. Tarina on vahva ja kantava, näkökulmat toimivat eikä kirjoittaja sorru selittelyyn, selostamiseen tai ylettömään kuvailuun. Sen sijaan minulla oli pieniä vaikeuksia orientoitua äänikirjaan: lukijan intonaatiot oudoksuttivat aluksi ja jotenkin kuunneltuna tulee huomioitua mahdollisia pieniä kömpelyyksiä tarkemmin kuin lukiessa.

Äänikirjan plussaksi on todettava, että muutamat kohdat kiristivät vatsanpohjassa kuunneltuna vielä kovemmin kuin itse luettuna (eritoten kirjan loppupuolen Marjaan kohdistuvat väkivallanteot). Toisaalta minun oli välillä hiukan vaikea keskittyä äänikirjaan kuunteluun. Kaikki sujui hyvin, jos käsillä oli jotain tekemistä (mm. neuloin sukkaa ja järjestelin kirjahyllyä), mutta kun yritin esimerkiksi bussissa keskittyä pelkästään kuuntelemaan, ajatus alkoi harhailla ja säännöllisesti havahduin siihen, etten ollut pariin minuuttiin kuunnellut mitään kuulemaani. Lisäksi olen verrattain nopea lukija (ja puhuja...), joten toisinaan luennan verkkaisuus hieman tuskastutti.

Tarkemmin mielipiteitäni Nälkävuodesta voi lukaista täältä. Myös lukupiirini osallistujat (tällä kertaa viisi 28–30-vuotiasta naista) olivat pitäneet kirjasta kovasti. Joku harmitteli, miksei kukaan ollut pakottanut lukemaan teosta aiemmin (hmm, pitäisiköhän minun alkaa pakottaa ystäviäni lukemaan hyviksi toteamiani kirjoja?), kaikki kiittelivät uskottavaa ajankuvaa ja Ollikaisen kirjoitustyyliä. Yksi pienen pojan äiti jännitti lukiessaan Juhon kohtaloa ja tuleva lääkäri kiinnitti huomiota kirjan tautien ja lääketieteen kuvaukseen. Keskustelu rönsyili myös nykyajan nälänhätiin ja inhimillisiin katastrofeihin, koulun historianopetukseen ja siihen, miten vähän kukaan meistä oikeastaan tiesi nälkävuosista ennen kirjan lukemista. Kyseessä oli siis kaikin puolin onnistunut tapaaminen, keskustelu ja kirjavalinta. Seuraavaksi kirjaksi valitsimme Johanna Sinisalon Enkelten verta. Kirjojen valintaperusteena on toistaiseksi ollut kotimaisuus ja se, että kirjan saa suhteellisen helposti kirjastosta (osa jäsenistämme on opiskelijoita, joten uutuuskirjojen ostaminen ei aina tule kyseeseen). Tapaamme tammikuun lopulla, joten silloin lienee luvassa myös lukupiiri-postausta Sinisalon romaanista.

Kuvituksena viime syksyn otoksia kirjasta, en tainnut kuvata äänikirjaa, mutta kansikuva siinä joka tapauksessa oli sama.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. Äänikirja, lukijana Antti L. J. Pääkkönen, BTJ äänikirjat 2013.

Joycen Ulysses, osa I, ensimmäiset kolme lukua

Kuten tuossa jo tulinkin maininneeksi, Ulysseksen selättäminen on nyt aloitettu. Ajattelin näin ikäänkuin prosessinomaisesti raapustella tänne aina välillä projektin etenemisestä, kun nyt kerran tulin uuden käännöksen ostaneeksi. En tosin ole vielä juuri pitkälläkään, mutta avaan nyt sanaisen arkkuni kuitenkin. Olen lukenut ensimmäiset kuusi lukua ja seitsemännenkin melkein kokonaan, jännää on! Ajattelin nyt kirjoittaa ensimmäisestä kolmesta luvusta, niistä kun koostuu kirjan erillinen avaava ykkösosa, Telemakhos. Näissä katsauksissa ainakaan nyt hetioitis pyri mihinkään huikeisiin analyyttisiin syvyyksiin, vaan ehkäpä pikemminkin haluan vain hiukan fiilistellä tätä möhkälettä.

Henkisenä tukena projektissa on samoin jo aiemmin mainittu suomentaja Leevi Lehdon luotsaama Ulysses-lukupiiri, joka kokoontuu torstaisin Gaudeamuksen kirja&kahvilassa. Viime viikolla oli ensimmäinen tapaaminen, ja tänään olin toisen kerran paikalla. Ensimmäisellä kerrallakin kiintoisaa olla läsnä, vaikka olinkin lähinnä kuunteluoppilaana (en ollut vielä ehtinyt lukemaan kuin pari sivua). Tällä kertaa olin jo ehtinyt tosiaan vähän lukeakin, mutta keskustelu rönsyili eri lukuihin siihen malliin, että tyydyin lähinnä nyökyttelemään ja rustaamaan keltaisia post-it-lappuja kirjan väliin. En varmaankaan ehdi ihan lukupiirin tahdissa kirjaa tahkota (kun on noita muitakin velvoitteita, kuten työt ja, noh, gradu), mutta yritän nyt ainakin!

Kirjan ensimmäisissä kolmessa luvussa fokuksessa on nuori Stephen Dedalus, näsäviisaan oloinen heppu. Hahmo on ilmeisesti Joycen alter ego. S. D. on päähenkilö Taiteilijan omakuvassa, ja merkittävässä roolissa myös Ulysseksessa, jonkinlainen Leopold Bloomin vastinkappale/antisankari, mutta myös isä–poika-suhteen osapuoli (osviittaa asiasta antaa esim. se, että kirjan alku, jossa Dedalus on keskiössä, on nimeltään Telemakhos, joka taas siinä alkuperäisessä Odysseiassa on Odysseuksen poika. Unohtamatta Hamlet-viittauksia. jne.) Joo, pää menee pyörälle jo heti alussa.

Kirjan ensimmäinen luku sijoittuu kuuluun Sandycoven Martello Toweriin (nyk. James Joyce Tower, luonnollisesti), jossa Dedalus asuu Buck Mulliganin (Stately, plump---) kanssa. Tässä lukija pääsee hiukan jyvälle näiden henkilöhahmojen luonteista ja keskinäisistä suhteista (torailevat, toverillisesti vittuilevat ehkä myös), kun Stephen ja Buck sanailevat mm. uskonnosta. Toisessa luvussa seuraamme Stepheniä kouluun, jossa hän ilmeisesti käy opettamassa tunnin verran poikia, jonka jälkeen tapaamme myös rehtori Deasyn. Kolmas luku sijoittuu rannalle, ja tästä luvusta löytyvätkin ensimmäiset pitemmät tajunnanvirtapätkät. Dedalus palaa muistoissaan Pariisiin (on jo käynyt ilmi, että hän on vastikään palannut sieltä Dubliniin), hortoilee rantahietikossa ja seurailee tapahtumia.

Ensimmäiset kolme lukua menivät aika rivakasti, eikä kirja ainakaan vielä tässä vaiheessa tuntunut erityisen raskaalta. Lukemisessa alkuun pääseminen ja myös ensimmäinen lukupiiritapaaminen kuitenkin saivat pähkäilemään kaikenlaista. Kuten voiko Ulysseksesta puhua puhumatta sen kirjoittajasta? Voiko/kannattaako kirjaa lukea tuntematta 1) kirjailijaa 2) länsimaisen kirjallisuuden kaanonia 3) Euroopan historiaa 4) ym.? Onko tässä mitään järkeä?

Lukemisen ja tulkinnan tueksi kirjan liitteinä löytyvät Joycen itsensä laatimat tulkintakaaviot (ns. Gilbert-kaavio ja Linati-kaavio), joita kieltämättä tulee aina silloin tällöin vilkuiltua ja ovathan ne aika kiintoisia, vaikka totta puhuakseni onkin sanottava, etten minä nyt niistäkään ihan kauheasti älyä. Minkälainen tyyppi ylipäänsä rustaa tulkintakaavioita omasta kirjastaan?

Onhan tuossa vielä jokunen sivu tahkottavaa.

Käännöksestä: Kirjan käännöksestä ja käännöksistä ylipäänsä on tullut puhetta myös tuolla lukupiirissä. Itse voin jo tässä vaiheessa todeta, että lukukokemuksena tämän kirjan ja erityisesti vieläpä tämän uuden käännöksen lukeminen on kyllä aika omalaatuinen. Jo kirjan kerronta vuorottelee mukaansatempaavan, pikkutarkan kuvauksen ja lukijaa vieraannuttavien viritelmien välillä. Käännösratkaisut lisäävät (ainakin minun kohdallani) ehkä vielä yhden kerroksen tähän vieraannuttamiseen, erityisesti alaviitteiden muodossa. Toisaalta osaltaan myös tuo paljon puitu hen-pronomini on aiheuttanut minussa tiettyä tekstin maailmasta etääntymistä: joka kerran toistuessaan se on onnistunut palauttamaan minut paperille, vetämään pois 1900-luvun alun Dublinista. Sinänsä pronominiratkaisu on tällaisessa kirjassa varmasti perusteltu (tai siis Lehdon perusteluihin perehtyneenä en voi sanoa vastustavanikaan), mutta saa nähdä, totunko siihen kirjan edetessä vai en. Ainakin se tekee käännöksen erittäin näkyväksi muistuttamalla kieli- ja kulttuurieroista. Tähän asiaan palaan varmaan vielä myöhemminkin.

Viiteapparaatin mukana puolestaan tulee omituinen halu tehdä syrjähyppyjä erinäisiin muihin kirjassa tavalla tai toisella esiin tuleviin teoksiin. Olenkin Ulysseksen sivussa lueskellut aiempaa Saarikosken käännöstä, jonkun verran hyllystämme löytyvää Joycen Dublinersia, ja kaivoinpa Hamletinkin esiin. Vähän on alkanut houkutella myös Saarikosken Odysseia-käännös, paitsi tämän Ulysses-yhteyden takia, niin myös tämänpäiväisen Saarikoski-iltapäivän innoittamana. Saarikoskesta lisää myöhemmin, Ulysseksesta seuraavaksi puinen luvut 4–8, joissa pääsemme itse Leopold Bloomin matkaan. Huh. Tulipahan hommaan ryhdyttyä.

Lukupiirissä Narkissos ja Kultasuu

Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu oli siis Lukupiiri-blogin kuukauden kirja, ja se olikin ensimmäinen kirja, jonka ehdin ajoissa lukea lukupiiriin (myös Christmas Carolin sain luetuksi, mutta hiukan myöhässä). Tykkään kyllä sinänsä blogimuotoisesta lukupiiristä, kun osallistumis- ja lukemisvelvoite tuntuu vähän pienemmältä kuin "live-lukupiirissä". Tai niin ainakin luulen, sillä en ole koskaan kuulunut oikeaan lukupiiriin. Haluaisin kyllä kokeilla, mutta toisaalta minusta on kuitenkin kiva lukea juuri sitä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Tämä blogi taas kivasti täyttää tarpeeni vatvoa ja avautua lukemistani kirjoista, varsinkin kun parhaassa tapauksessa saan vatvomisiini kommenttejakin.

Narkissos ja Kultasuu sijoittuu keskiajan Saksaan. Mariabronnin luostarissa vaikuttaa oppinut mies, Narkissos. Luostarikoulun oppilaaksi saapuu puolestaan ylhäisen miehen yksinään kasvattama Kultasuu, joka kirjan alussa on vakuuttunut haluavansa omistautua munkin elämälle. Ajan kuluessa ja Narkissoksen myötävaikutuksella Kultasuun mieli kuitenkin muuttuu ja hän jättää luostarin ryhtyäkseen maankiertäjäksi. Hän kiertelee ympäri maata, viettelee naisia missä ikinä kulkeekin, kärsii nälkää, tappaa, tappelee ja varastaa, todistaa ruton riehumista ja ihmisten matalamielisyyttä, päätyy ryhtymään kuvanveistäjäksi ja jälleen palaamaan maantielle. Kultasuu on kärsii jos jonkinlaisesta kompleksista, mutta erityisen ongelmallisesti kaveri suhtautuu äitiinsä (joka on jättänyt perheensä Kultasuun ollessa lapsi), ja sitä myöten muihinkin naisiin. Kirjassa pohditaan paljon (=lähes jatkuvasti) maailman ja ihmisen kaksijakoista olemusta; henkeä ja ruumista, tiedettä ja taidetta, hengen kilvoittelua ja lihan himoja. Päähenkilömme saavat tahoillaan edustaa näitä ääripäitä, Kultasuu rietastelevana taiteilijana ja ruumiillisiin kokemuksiin keskittyvänä tyyppinä, Narkissos vakaana hengenmiehenä, oppineena ja lihallisuudesta kieltäytyvänä munkkina. Kautta rantain opimme, että miehen täytyy noudattaa kutsumustaan (joka on joko/tai, ruumis tai henki) voidakseen elää täyttä elämää, kun taas naisilla ei ilmeisesti tällaista vaihtoehtoa ole, sillä nämä kun ovat olemuksellisesti ruumiillisia, lihallisia ja ilmeisen himokkaita, mutta toisaalta nainen ultimaattisena äitinä ja kaiken lähtökohtana pitää käsissään maailman ja ihmisten kohtaloita, ainakin Kultasuun kompleksisessa mielessä. Niinpä niin.

No, en nyt tähän aio tämän enempää kirjoitella Hessestä ja mielipiteistäni hänen teelmästään, sillä voitte mennä Lukupiiriin katsomaan, mitä siellä aiheesta keskustellaan. Sitä paitsi siellä on monilla paljon jäsennellympiä ja oivallisempia mielipiteitä kuin allekirjoittaneella!