sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Chil Rajchman: Treblinkan viimeinen juutalainen

Jostain itsellenikin puolittain vieraasta syystä tartuin kirjastossa Chil Rajchmanin holokaustiselviytyjäraporttiin (ei oikein luonteva suomeksi tämä, huomaan) Treblinkan viimeinen juutalainen. Tiesin jo kirjan lainatessani, että kyseessä olisi todennäköisesti vuoden kamalin, puistattavin ja masentavin lukukokemus, jonka veroista ei kaunokirjallisuuden puolella tulisi vastaan ihan siitäkään syystä, että fiktio harvoin vetää kammottavuudessaan vertoja todellisuudelle.

No, oikeassa olin. Treblinkan viimeinen juutalainen on kauhea kirja, ja vastaa kokemuksena suunnilleen vierailua Auschwitz-Birkenaussa (käyty on, ei mikään hupaisa päivä sekään). Holokaustista, toisesta maailmansodasta, keskitysleireistä jne. on tietysti kirjoitettu todella paljon sekä tietokirjallisuutta että fiktiota, ja itsekin olen kuluneenkin vuoden sisällä lukenut useammankin kirjan, jossa aihetta on vähintäänkin sivuttu. Treblinkan viimeinen juutalainen on kuitenkin hyvin erilainen teos. Se on vihainen, suorasanainen silminnäkijäraportti, joka ei ole, ja jonka ei ole tarkoituskaan olla kaunokirjallinen taidonnäyte. Siitä huolimatta se on armottomuudessaan ja selväsanaisuudessaan hengästyttävää luettavaa.

Kirjan kirjoittaja, puolanjuutalainen Chil Rajchman selviytyi siis hengissä Treblinkasta, joka oli yksi natsien tuhoamisleireistä, ja toisin kuin varsinaisilta keskitysleireiltä, tuhoamisleireiltä selviytyjiä siis ymmärrettävästi on erittäin vähän, leireille kuljetut kun yleisimmin surmattiin jokseenkin välittömästi. Rajchman, kuten monet muut leireiltä selvinneet, oli leirille joutuessaan vetreä nuori mies, ja kaasukammioon passittamisen sijasta hänestä tehtiinkin pakkotyöläinen, tehtävänään eri tavoin avustaa oman kansansa joukkotuhossa (hiustenleikkuussa, ruumiinkantajana, "hammaslääkärinä") ja tietoisena siitä, että tulisi itsekin luultavasti kuolemaan päivänä minä hyvänsä, vanginvartioiden tappaessa pakkotyöläisvankeja ihan huvikseenkin.

Kammottava kohtelu  ja tietoisuus vääjäämättä edessä odottavasta kuolemasta  sai leirin pakkotyöläiset lopulta käymään kapinaan (tämä tapahtui elokuussa 1943, Rajchamanin oltua Treblinkassa noin vuoden ajan). Monet jäivät kiinni ja tapettiin välittömästi, mutta Chil Rajchman onnistui pakenemaan metsiin ja piileskelelemään sodan loppuun asti Varsovassa. Sodan loputtua Rajchman muutti lopulta Uruguayhin. Muistelmatekstinsä Treblinkasta hän antoi lopulta julkaista vasta kuolemansa jälkeen.

Vaikka minun on vaikea arvioida Treblinkan viimeistä juutalaista kirjallisuutena, kirjan kuvaamat tapahtumat kun ovat niin järkyttäviä, puistattavia ja luotaantyöntäviä, huomasin lukevani sitä loppua kohden kuin jännäriä. Jännitin, miten kapinan valmistelu sujuisi, toivoin kapinallisten onnistuvan tappamaan mahdollisimman monta murhaajaa, siis leirin vartijaa ja muuta henkilökuntaa, ja ylipäänsä elin mukana kapinallisten pienessä toivossa selvitä hengissä kauhujen leiriltä.

Rajchman lopulta selvisikin, mutta voisin kuvitella, että keskitysleiriltä hengissä selvinneen osa ei helppo. Siis esimerkiksi sotilaathan saavat traumoja jo ihan "tavallisista" taistelutilanteista, millaista siis onkaan joutua leirille, jossa ainoa tapa välttää kuolema on osallistua tuhoamiseen ja sen jälkien peittelyyn (pakotettuna, mutta kuitenkin), kantaa toisten vainottujen ruumiita, leikata tuhoontuomittujen hiuksia, repiä vainajilta kultahampaita. Huh.

En tiedä, voinko varsinaisesti suositella tätä kirjaa kenellekään, mutta olen kyllä sitä mieltä, että kyllä kaikkien (aikuisten) olisi  hyvä lukea tämä, tai joku vastaava teos. Ymmärrän, että monet eivät halua lukea kauhuromaaneja tai katsoa kauhuleffoja. En kuitenkaan oikein hyväksy silmien sulkemista oikean maailman kauhulta. Enkä nyt tarkoita, että siinä pitäisi piehtaroida ja syyllistyä päivät pääksytysten, en suinkaan. Sen sijaan minusta jokaisen kuuluu tietää, miten maailma makaa, kun meillä kerran on mahdollisuus saada siitä tietoa. Siitäkin huolimatta, että siitä voi tulla vähän paha mieli.

Chil Rajchman: Treblinkan viimeinen juutalainen (alkuteos jiddishiksi, käännetty saksannoksesta Ich bin der letzte Jude in Treblinka 1942/43). Suom. Marita Vihervuori. Minerva 2011. 143 s.

Paljastusten perjantai päivä

Aloin kirjoittaa tätä juttua reilu viikko sitten perjantaina. Sitten aikatauluni pettivät ja jouduin kiirehtimään laivalle (kävin taas Tukholmassa, tällä kertaa ihanien ex-kämppisten kanssa katsastamassa valokuvataidetta Fotografiskassa). Sitten aikaa kului, ja kului, minä välttelin blogiani. Olen vältellyt tätä jopa niin, että ensimmäistä kertaa ikinä oma blogini oli tipahtunut selaimen käydyimpien sivujen listalta (käytän Chromea). Noloa. No, nyt yritän saada jotain julkaisukelpoista aikaan.

Ystäväni Lotta, mainion urheilua, hyvinvointia ja ruumiinkulttuuria ruotivan Pumpui-blogin yksinvaltias muisti minua nimittäin haasteella (kieltämättä joskus kauan sitten). Tällä kertaa tehtävänä on paljastaa itsestään seitsemän asiaa. Olen täällä blogissa aiemminkin paljastellut itsestäni asioita erilaisten haasteiden yhteydessä, joten toivotaan, etten toista itseäni.

1. Olen sielultani urbaani. Olen kotoisin pienestä itäsuomalaisesta kaupungista, mutta enää en osaisi kuvitella asuvani pikkukaupungissa, saati sitten maaseudulla. Pidän nykyisestä kotikaupungistani Helsingistä kovasti, vaikka onhan tämäkin vähän pienenpuoleinen. Rakastan myös Lontoota, Barcelonaa, New Yorkia, Berliiniä. Pidän kaupunkien tunnelmasta, siitä, miten erilaisia paikkoja, kaupunginosia ja ihmisiä niihin mahtuu, miten niissä on kerroksellisuutta, mahdollisuuksia ja yllätyksiä. Lomanikin vietän mieluiten kaupunkimatkaillen, mutta toki välillä on kiva nähdä muutakin. Ehkä. Ainakin jos sieltä pääsee pois.

2. Josta tulikin mieleen, että matkustaminen on minusta melkeinpä mielekkäintä, mitä voi tehdä. Matkustaminen, lukeminen ja polkupyörällä ajelu, mitä muuta tekemistä ihminen tarvitsee? Saan itse matkojen lisäksi suurta iloa reissujen suunnittelusta, reissun järjestelemisestä ja niiden muistelemisesta jälkeenpäin. Nyt suunnittelun alla on kesäloman pyöräilymatka Tanskaan ja Saksaan.

3. Olen aina ollut ihan hyvä (melkein) kaikessa, mutten paras missään. Koulussa sain kokeista yleensä aina ysejä, yliopistossa ehdottomasti yleisin arvosanani on 4, pärjään kohtuullisesti urheilussa, osaan piirtää ihan hyvin, olen keskipitkä, normaalipainoinen, tukkanikin on tällä hetkellä puolipitkä. Taidan siis olla kaikinpuolin keskiverto tyyppi. Ärsyttävää.

4. Paitsi etten osaa kyllä soittaa mitään. Enkä laulaa. Yhtään. Ja sekös harmittaa (aina välillä).

5. Olen opiskellut yhdeksää vierasta kieltä, mutta puhun niistä edes sujuvahkosti korkeintaan kolmea (tai kolmea ja puolta, puolikas on ruotsi). Tämän jutun olen kyllä tainnut paljastaa aiemminkin.

6. Edellisestä joku nokkelampi päätteleekin, etten ole järin kärsivällinen. Minusta on hauskaa aloittaa juttuja, mutta sitten kun edistyminen alkaa vaatia kärsivällisyyttä ja sitkeyttä, alan mieluummin tehdä jotain muuta (koskee niin harrastuksia kuin opiskelujanikin). Ehkä tässä on myös syy siihen, miksen ole paras missään. En vaan jaksa harjoitella tarpeeksi.

7. Olen ainoa lapsi, ja suurimman osan elämääni perheeni on käytännössä koostunut minusta ja äidistäni. Olen aina ihan pihalla kun aletaan avautua perhesuhteista ja niiden ongelmista, enkä toisaalta varmaan oikein tajua myöskään perheen suurta merkitystä useimpien elämässä. Ulkokohtaisesti kyllä ymmärrän esim. ydinperheen länsimaisen yhteiskunnan perusyksikkönä, mutta itse asia ei herätä minussa oikein mitään tunteita. Kompensaationa tästä perhevajavaisuudesta minulla on kylläkin ihan älytön määrä sukulaisia, en edes muista kaikkien serkkujeni nimiä, niin paljon niitä on.

Tämänkertaiset paljastukset eivät liittyneet kirjoihin, vaikka sitäkin hetken mietin. Kirjallisuuden pariin koitan palata piakkoin, olen ehtinyt muutaman kirjankin lukea (lähinnä öisin, lähinnä kevyttä jännärityyppistä hömppää).

Kuvituksena satunnaisotoksia tältä keväältä. Kuvissa eräitä lemppariosioitani (leikkokukat, siirtolapuutarha-teemuki).

torstai 8. maaliskuuta 2012

Naistenpäivän klassikkoesittely: Toinen sukupuoli

Aloitamme lainauksella kustantajan sivuilta:
"Toinen sukupuoli on feministisen filosofian klassikko joka kuvaa naisen tilannetta sekä naiseuteen liittyviä arvoja ja merkityksiä kirpeään sävyyn. Se loi perustan 1900-luvun feministiselle keskustelulle, ja teoksen analyysit naisen tilanteesta ovat edelleen hämmästyttävän ajankohtaisia. Beauvoirin mukaan nainen on määritelty poikkeamaksi normista eli miehestä, joka on asetettu edustamaan ihmistä yleensä. Beauvoir vaatii yhteiskunnan taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden muutosta, jotta nainen voi toteuttaa sitä vapautta, joka hänelle ihmisenä kuuluu.

Toinen sukupuoli julkaistiin kahdessa osassa vuonna 1949 ja sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, paavi jopa tuomitsi sen kiellettyjen kirjojen listalle."

Tämä kirja ei nyt varsinaisesti mene luettuihin, kun luin tämän jo yli kymmenen vuotta sitten. Tai siis luin kirjan aiemman, lyhennetyn suomennoksen. Sen sijaan kyseessä lienee pikemminkin eräänlainen esittely, tuoreen hankinnan ja muutenkin. Kun on nyt naistenpäivä ja kaikkea. Kyseessä on siis filosofian ja sukupuolentutkimuksen klassikko, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli.

Kun pari vuotta sitten kuulin, että Tammi aikoi julkaista kirjasta uuden, täydellisen käännöksen, innostuin (jee!). Ensimmäinen osa tuli, enkä sitten tullutkaan hankkineeksi sitä. Sitten tuli toinenkin osa, ja ennen kaikkea muutama viikko sitten ilmestyi Hesarissa laaja ja kiinnostava arvio uudesta käännöksestä (klik tästä nettiversioon), jolloin en enää malttanut, vaan tilasin molemmat osat itselleni (tällä kertaa päädyin tilaamaan adlibriksestä, sillä siellä kumpikin osa maksoi alle 20e/kpl, ja vaikka minusta uusi käännös oli niin hieno kulttuuriteko, että olisin ostanut kirjat varmaan vähän kalliimmallakin, edullisehko hinta ei varsinaisesti ollut este kotiuttaa kirjat mahdollisimman nopeasti).

Kuten jo mainitsin, lukioiässä kalastin jostain kirjan aiemman suomennoksen ja luin sen niin tohkeissani, kuin nyt maailmantuskainen 17-vuotias filosofian klassikoita lukee. Kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen, vaikken enää muistakaan, ymmärsinkö siitä kaikkea. (Toivottavasti en ainakaan ihan kauheasti arkikielessä käyttänyt sanoja kuten immanenssi ja transsendenssi.) Ehkäpä osittain Beauvoirin ansiosta päädyin myöhemmin opiskelemaan yliopistollakin hiukan sukupuolentutkimusta (krhm, myönnettäköön, että ko. oppiaineen perusopinnot ovat edelleen yhtä kirjatenttiä vailla valmiit). Ja sen kirjasta muistan, että vaikka Beauvoirin esittelemä katolinen, 1940-luvun ranskalainen yhteiskunta tuntui paikoin ihan kivikautiselta, olivat monet havainnot ajankohtaisia vielä 2000-luvun alussa, ja ovat varmaan edelleen! Lisäksi, ja kuten Nylenkin Hesarin arviossa toteaa, kirja sai ilmestyessään "merkittävän kirjallisen tunnustuksen", siis pääsi paavin kiellettyjen kirjojen luetteloon (olen vähän heikkona paavi-asioihin!).

Uutta käännöstä en ole ehtinyt vielä kuin vähän selailla, mutta aikomuksenani on kyllä ottaa tämä klassikko uudelleenlukuun. Hyllystä löytyy tosiaan myös aiempi suomennos, enkä nyt oikein tiedä, mitä sillä tekisin. Käännösten vertailu voisi toki olla aika kiinnostavaa, mutta enpä vakavissani usko siihen ryhtyväni. Möllötelköön nyt kuitenkin vierekkäin hyllyssä toistaiseksi kuitenkin.
Vanha laitos. Uusi on kyllä hienompi!
Nyt kysymys: Oletteko tutustuneet Simone de Beauvoiriin (tai muihin feminismin klassikoihin)? Beauvoirillahan on myös ilmeisen kiinnostava kaunokirjallinen ja osin elämäkerrallinen tuotanto, meilläkin taitaa hyllyssä jokin hänen muista teoksistaan olla, mutta enpä syystä tai toisesta ole tullut lukeneeksi. Pitäisi varmaan!