Blogijoululahja saatu ja luettu: Milla Ollikainen: Veripailakat

Kirjablogijoulukalenterin lisäksi osallistuin tänä vuonna kirjabloggaajien secret santa -henkiseen joululahjapiiriin. Ideana oli kaivaa omista kirjavarastoista arvotulle vastaanottajalle sopiva kirja ja postittaa se ennen joulua. Minulle paketti saapui Sonjalta Sonjan lukuhetket -blogista (kiitos Sonja!). Lahja osui sikäli kohdilleen, että olin suunnitellut lukevani joulun pyhinä jonkun dekkarin, minkä lisäksi olin juuri puhunut tästä kirjasta lukupiirimme tapaamisessa (jolloin varsinaisena puheenaiheena oli kylläkin Milla Ollikaisen puolison Aki Ollikaisen menestynyt esikoisromaani).

Paketista siis tosiaan paljastui Milla Ollikaisen pohjoiseen sijoittuva esikoisdekkari Veripailakat. Olin varovaisen kiinnostunut romaanista sen ilmestyttyä, mutten ollut kuitenkaan tullut ottaneeksi sitä lukuun. Varovaisuuteeni oli täysin järjenvastainen syy, nimittäin se, että miespuolisen Ollikaisen esikoinen oli minusta niin järjettömän hyvä, että epäilin mielessäni kehittäväni Milla Ollikaisen kirjaa kohtaan liian suuria odotuksia. Onnistuin kuitenkin lopulta karistamaan nämä ennakko-odotukset mielestäni, lukemaan kirjan ja ihan pitämäänkin siitä.

Veripailakat sijoittuu Lappiin, Ylläksen hiihtokeskuksen maisemiin. Tapahtumat saavat alkunsa, kun hiihtohissistä löytyy julmalla tavalla surmattuna nuori poika, joka nopeasti paljastuu miljonäärin jälkikasvuksi. Tapahtuma järkyttää niin turisteja kuin hiihtokeskuksen työntekijöitäkin. Kierrokset lisääntyvät, kun pian löytyy aivan eri tavalla surmattu toinen uhri, nuori nainen.

Romaanisssa liikutaan enimmäkseen hiihtokeskuksen tuntumassa. Vaikka itse en ole sitten 1990-luvun moisessa paikassa käynyt niin sen verran kuitenkin, että tapahtumapaikat tuntuivat jossain määrin tutuilta ja myös melko uskottavilta. Paikallisten tapojen, välimatkojen ja henkilöiden välisten suhteiden kuvauksetkin tuntuivat ihan valideilta, ja ihan toiselta puolelta Suomea olevana ostin myös murteellisen dialogin, joka oli minusta varsin miellyttävä höyste teokseen (joskin minulle tulee aina peräpohjalaismurteista mieleen ensin Timo K. Mukka ja sitten Rosa Liksom, ja näiden myötä ehkä tietynlaisia odotuksia kirjallisuudelle). Toisin kuin esimerkiksi Heli Laaksosen lounaismurretta tai Sinikka Nopolan hämäläistä, peräpohjalaisia murteita on minun helppo lukea, vaikka virallisesti peräpohjalaiset murteet taidetaankin luokitella läntisiin murteisiin, ja oma murretaustani on tukevasti kaakossa.

Veripailakoissa on aika tavalla hahmoja. Pääosiin nousevat kaksi nuorta naista etelästä: kameransa kanssa sattumalta ensimmäisen murhan tapahtumapaikalle osuva, äitinsä kanssa Lapin-matkalle lähtenyt Krisse, sekä tämän tuttava, kunnianhimoinen toimittaja Eerika, jonka Krisse hälyttää paikalle, kun oivaltaa kuviensa mahdollisen lööppiarvon. Lisäksi kuvioissa ovat ainakin hieman hunningolla olevan Krissen huolestunut äiti, pari poliisia, kourallinen hiihtokeskuksen kausityöntekijöitä, eräs Helsingissä asuva toimittaja ja eläköitynyt opettaja. Erityisesti kahden viimeksimainitun rooli tarinassa on ilmeisesti lähinnä tarjota juonta tukevia selityksiä tapahtumille. Näin ollen mielestäni näiden roolia olisi voinut pienentää, sillä juuri mitään lisäarvoa heidän näkökulmistaan kerrotut luvut eivät mielestäni kirjalle tuoneet.

Kaikenkaikkiaan Veripailakat on varsin näppärästi kerrottu kotimainen dekkari (ja mahdollisesti ensimmäinen kotimainen naisdekkaristin teos, jonka olen lukenut. Lisää seuraa tosin ihan pian, kun aloitin juuri Kati Hiekkapellon Kolibria). Tarina pysyy koossa ja vetää, teos on napakka eikä sitä ole tarpeettomasti venytetty, hahmot ja tapahtumapaikat enimmäkseen uskottavia, eikä juuri mikään varsinaisesti häiritse. Kirja muistuttaa moniakin skandidekkareita (esim. Åsa Larssonin ensimmäinen dekkari tuli vähän mieleen, vaikka en siitä kyllä muista paljon muuta, kuin että se sijoittui Ruotsin Lappiin). Toisaalta Veripailakat ei ehkä ihan yllä temponsa ja jännityksen rakentumisen puolesta monien kuulujen skandien tasolle.

Moitteen sanojakin minulla on hiukan. Kuten jo mainitsin, teoksessa on ehkä liian kanssa "tarpeettomia" henkilöhahmoja. Myös juonikuvio (lähinnä murhaajan motiivin ja menettelytapojen osalta) on hippasen epäuskottava eikä takakannessa luvattua vaiettua lähihistoriaa ja suomalaisen kansanperinteen kuvausta ole kuin nimeksi kirjan lopussa. Niitä olisi siis voinut käyttää rohkeammin alusta asti, ja sen sijaan karsia näkökulmista, takaumista ja henkilöhahmoista.

Näistä pienistä moitteista huolimatta Veripailakat oli tosiaan varsin kelpoa viihdettä, ja luulen, että luen kyllä Ollikaisen mahdollisen seuraavankin dekkarin.

Pailakka tarkoittaa muuten kesyttämätöntä poroa.

Milla Ollikainen: Veripailakat. Like 2013. 222 sivua.

Mistä kirja: saatu kirjablogijoululahjaringistä (oho, mikä sanahirviö).

Robert Galbraith: Käen kutsu

Myönnetään oitis: tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan, mikäli en olisi tiennyt J. K. Rowlingin kirjoittaneen sitä pseudonyymin turvin. Ja mikäli se ei olisi töröttänyt sattumalta otollisesti kirjaston bestseller-hyllyssä, myös. Sinänsä en edes ole mikään erityinen Rowlingin fani, vaikka Potterit olenkin lukenut (osan niistä jopa usealla kielellä, suomeksi en kuitenkaan). Edellinen romaani Casual Vacancy (Paikka vapaana se taitaa olla suomeksi) on lukematta, ja saattaa lukematta jäädäkin. Käen kutsu (Cuckoo's Calling) tuli kuitenkin luettua, kun jotain kevyttä ja nopealukuista himoitsin.

Englantilaisdekkari sopii nautittavaksi
teen kera, tietysti.

Lontooseen sijoittuva Käen kutsu aloittaa tiettävästi Cormoran Strike -nimisestä yksityisetsivästä ja entisestä sotilaspoliisista kertovan dekkarisarjan. Tässä sarjan avausosassa Strike ratkoo kuolleen huippumallin tapausta. Mallikaunotar Lula Landry on syöksynyt ikkunasta katuun, ja poliisit ovat päätelleet tapauksen itsemurhaksi, olihan malli tunnetusti kärsinyt niin mielenterveys- kuin päihdeongelmista. Landryn veli on kuitenkin vakuuttunut siitä, että malli on joutunut murhan uhriksi, ja palkkaa yksityisetsivä Striken selvittämään tapahtumien kulkua. Apunaan Strikellä on sievä ja tehokas sihteerikkö Robin, joka neuvokkaasti pelastaa päähenkilön pulasta pariinkin otteeseen. Strike jäljittää Lulan kanssa tämän viimeisinä päivinä tekemisissä olleita ihmisiä ja siinä puuhassa päätyy niin hienoihin ravintoloihin kuin kodittomien majaankin.

Striken mukana lukija pääsee nojatuolimatkalle Lontooseen, Mayfairin posh-alueille ja Itä-Lontoon hieman hämyisemmille kujille. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä olen pitkin syksyä haikaillut Lontoon-matkasta (jota raha- ja työtilanne ei kuitenkaan salli minun järjestää, buu). Varsinaisen murhamysteerin lisäksi kirjan edetessä lukija tutustuu myös Striken omalaatuiseen menneisyyteen ja sekaviin perhesuhteisiin, joihin arvatakseni tullaan myöhemmissä osissa palaamaan.

Kirja on rakennettu perinteikkään englantilaisen yksityisetsivä-dekkarin kaavalla, jossa juodaan teetä ja ratkaistaan rikosta pikemminkin harmailla aivosoluilla kuin isoilla pyssyillä. Käen kutsussa käsitellään kuitenkin teemoja, joihin ei ehkä perinteisissä Christien dekkareissa törmää. Etualalla on selkeää kritiikkiä nykymuotoista kohujournalismia, paparazzeja ja julkkiskulttuuria kohtaan. Suomessa kyseiset ilmiöt eivät taida olla yhtä äärimmäisiä kuin Isossa-Britanniassa, sillä ainakin minulle eräät kohtaukset tuntuivat melko epäuskottavilta. Toisaalta ei tarvitse kuin vilkaista saarivaltion b-luokan päivälehtiä ja juorujulkaisuja huomatakseen, miten mitättömistä julkkiksista ja heidän edesottamuksistaan revitään lööppejä (puhumattakaan esimerkiksi News of the World -salakuunteluskandaalista, johon siihenkin kirjassa viitataan), joten ehkä epäuskottavuuden tunne johtuu vain siitä, että on lähtöisin maasta, jossa suurimpiinkiin julkkiksiin voi törmätä ihan tavallisessa kuppilassa, ja jossa tuskin on yhtään paparazzia. Samaten kirjassa sivutaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kipupisteitä: oikeanlaisen syntyperän, aksentin, varallisuuden ja koulutuksen vaikutusta siihen, miten yksilöön suhtaudutaan. Suomalainen lukija päätyy taas pyörittelemään ihmeissään päätään.

Osa Käen kutsun hupia oli miettiä, mihin tapauksiin ja keihin julkisuuden hahmoihin kirjassa viitattiin ja mistä lainailtiin. Tunnistettavin hahmo oli varmaankin kirjan mallin rokkaripoikaystävä Evan Duffield, joka oli melko ilmeinen Kate Mossin ex Pete Doherty, siinä missä Lulaakin ehkä voi verrata itse Mossiin. Mukana tarinassa ovat myös amerikkalainen räpstara, eksentrinen muotisuunnittelija, törkeä leffamoguli ja 70-luvun androgyyninen rocktähti. Kaikki enemmän tai vähemmän tuttuja arkkityyppejä lööppimaailmasta.

Käen kutsu oli kaikenkaikkiaan varsin vetävästi kirjoitettu tarina. Vaikka alkuasetelma ei tuntunut minusta erityisen kiinnostavalta, tempaisi kertomus kuitenkin siinä määrin mukaansa, että sen luki oikein mielellään loppuun. Olen tainnut viime aikoina lukea lähinnä skandidekkareita, joten oli myös ihan virkistävää lukea välillä jotain vähän erilaista. Mitenkään erityisen jännittävä dekkari Käen kutsu ei mielestäni tosin ollut, ja olenkin sitä mieltä, että tyylin olisi voinut ehkä viedä vielä enemmänkin rauhallistempoisen teenjuontidekkarin suuntaan. Itselleen tyypilliseen tapaan Rowling myös kuvailee todella paljon. Henkilöhahmojen ja ympäristön kuvaukset ovat kyllä eläväisiä ja mielikuvituksellisia (päähenkilöä mm. taidetaan kuvailla sen näköiseksi, kuin nuori Beethowen olisi alkanut nyrkkeillä), mutta toisinaan turhan runsaita. Ihan joka mekon ja jakun kuvailu sekä toistuva muistuttelu siitä, miten Strike näytti 35 ikävuottaan vanhemmalta alkoi ehkä vähän puuduttaa. Jälkikäteen ajatellen olisin myös ehkä lukenut teoksen mieluummin alkukielellä. Kirja on ymmärtääkseni käännetty aikamoisella tahdilla, ja vaikka käännös sinänsä on oikein sujuvaa ja taidokasta, jonkun verran lyöntivirheitä ja kummallisuuksia silmiini kuitenkin osui.

Luin jostain (hmm, hyvin on taas luotettavat lähteet hallussa, en muistanut tallentaa linkkiä), että kirja oli ennen pseudonyymin taakse piiloutuneen bestselleristin nimen paljastumista myynyt vain joitakin satoja kappaleita. Rowlingin nimen paljastumisen jälkeen myynti luonnollisesti ampaisi aivan uuteen vauhtiin, joten en ihmettele julkistuspäätöstä, vaikka sarjan loput osat nyt sitten julkaistaneenkin omituisella J. K. Rowling writing as Robert Galbraith -nimellä (lopulta nimen taisi vuotaa julkisuuteen The Sunday Times twitter-vinkin perusteella). Sinänsä teos on kuitenkin varsin ansiokas lajityyppinsä edustaja, joka sai varsin kiittäviä arvioita, joten toimikoon se myös esimerkkinä siitä, miten sattumanvaraista esikoiskirjailijan menestys saattaa olla (olen lukenut useita  menestyneitä, Galbraithin teosta huomattavasti heikompia esikoisdekkareita).

Kirja on luettu ja enimmäkseen mnyös tykätty ainakin täällä, täällä ja täällä.

Robert Galbraith: Käen kutsu. Suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2013. (Cuckoo's Calling, Sphere, 2013).

Loppukesän dekkarikatsaus: Vala, Hiltunen, Wennstam ja Kazinski

Postauksen otsikko on sikäli harhaanjohtava, että osan mainituista dekkareista/jännäreistä luin jo ennen loppukesää, Vera Valan kirjan itseasiassa jopa jo alkuvuodesta: se oli kuitenkin jäänyt bloggaamatta, joten sisällytän sen tähän samaan juttuun. Tässä teelmässä tarkoituksenani on siis käsitellä lyhyehkösti seuraavia kirjoja: Vera Valan Kuolema sypressin varjossa, Pekka Hiltusen Sysipimeä, Katarina Wennstamin Tahra sekä A. J. Kazinskin Viimeinen hyvä ihminen. Ensinmainitut kaksi ovat kotimaista tuotantoa (joskin Vala taitaa asua pysyvästi Italiassa), Katarina Wennstam on ruotsalainen ja nimen A. J. Kazinski takaa löytyy kaksi tanskalaista kirjailijaa. Teoksissa liikutaan Italiassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Tanskasssa.

Kuolema sypressin varjossa

Vera Valan esikoisdekkarissa Kuolema sypressin varjossa suomalais-italialainen kreivitär ja yksityisetsivä Arianna de Bellis selvittelee murhaa ja siinä samalla saa selville asioita omasta, kadonneesta menneisyydestään. Kuolema sypressin varjossa sijoittuu Tolfan pikkukaupunkiin, jossa paikallisen hotellinomistajaperheen amerikkalainen miniä löytyy kuolleena ammoiselta etruskimenojen paikalta. Murhaa selvitellessään Arianna joutuu perehtymään pikkukaupungin kiistoihin ja ristiriitoihin. Luurangot kolisevat kaapeissa ja onpa päähenkilöllekin käydä köpelösti.

Kiitämme: sujuvaa tekstiä, mukavaa pohjustusta myöhemmille osille, kirjoittajan ilmeistä paikallistuntemusta, joka vie lukijan hyvin uskottavan tuntuisesti piazzoille ja puutarhakutsuille sekä autenttisentuntuista Italian ja italialaisuuden kuvausta.
Moitimme: paikoittain hieman latteaa kerrontaa ja ehkä siitä aiheutuvaa jännityksen puutetta (edes ne kohdat, joissa Ariannan henkeä uhataan, eivät saaneet minua kääntelemään sivuja rivakammin) sekä joitakin yhdentekeviksi, jopa stereotyyppisiksi jääviä henkilöhahmoja.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus, 2012.

Sysipimeä

Pekka Hiltusen Studio-sarjan toisessa osassa, Sysipimeä, tapaamme jo edellisestä osasta tutut Lian ja Marin, kaksi Lontoossa asuvaa suomalaisnaista, jotka selvittelevät rikoksia ja tarttuvat maailman epäoikeudenmukaisuuksiiin. Tässä toisessa osassa framille nousevat internet ja äärimmäisyyksiin menevä julkkispalvonta: joku lataa nettiin videoita, aluksi pelkkää mustaa ja sitten kauhistuttavaa väkivaltaa. Uhreja tuntuu yhdistävän ainoastaan se, että he ovat joutuneet tappajansa kynsiin tunnettujen homoklobien lähettyviltä. Studion porukka päättää ottaa jutun tutkittavakseen ja pian siitä paljastuukin lisää karmaisevia yksityiskohtia (joihin liittyy se, että kirjan lukemisen ajan päässä soivat taukoamatta Queenin biisit).

Periaatteessa haluaisin pitää Pekka Hiltusen jännäreistä, sillä jostain syystä tunnen Hiltusta kohtaan sympatiaa ja olen jopa aika vakuuttunut, että hän voisi olla hyvä kirjailija. En oikeastaan juurikaan pitänyt esikoisesta Vilpittömästi sinun, mutta halusin ilmeisesti antaa Hiltuselle vielä uuden mahdollisuuden.

Tässä Sysipimeässäkin on minusta varsin hyvä idea taustalla (jopa parempi kuin ykkösosassa), mutta en silti oikein jaksanut innostua. Henkilöhahmot jäävät enimmäkseen pinnallisiksi ja yhdentekeviksi, tarinan käänteet lainaavat liikaa supersankarileffoista uskottavuuden kustannuksella, ote on paikoin ärsyttävän opettava (monien dekkaristien ja thrilleristien helmasynti, tämä), jännitys kantaa vain paikoin ja radiotoimittajaan liittyvä sivujuoni tuntuu turhalta. Kiitän kuitenkin hyvää ideaa ja sen melko hyvin kantavaa toteutusta sekä uskottavaa ympäristön kuvausta (Lontoo, Sansibar). Totean myös, että vika saattaa tällä(kin) kertaa olla lukijassa, sillä yleisesti ottaen kirjablogeissa Hiltusen teoksista on kyllä tykätty.

Kiitämme: ideaa ja kirjan melko toimivaa rakennetta (toiminee myös ykkösosasta erillisenä teoksena), Queen-korvamatoradiota (huonomminkin voisi olla), taitavaa tapahtumaympäristön kuvausta.
Moitimme: Yhdentekeviä tai ärsyttäviä henkilöhahmoja, tarpeetonta opettavaisuutta, epäuskottavuutta.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä. WSOY, 2012.

Tahra

Kaksi edellistä kirjaa lainasin edellisen työpaikkani kirjastosta ja luin ne Madridissa. Heinäkuussa Suomeen palattuani Lappeenrannan kirjastosta tarttui käpälään ruotsalaisen Katarina Wennstamin esikoisteos Tahra. Tästä kirjasta muistelen saaneeni joskus kirjakauppa-aikoinani arvostelukappaleen, mutta en koskaan tainnut ottaa sitä lukuun ja lopulta taisin antaa sen jollekin työtoverille.

Teos taitaa löytyä dekkarihyllystä, mutta ihan tyypillinen dekkari se ei ole, sillä kirjassa ei ole ruumista, ei edes varsinaisesti yhtä rikosta, jota nokkela poliisi tai etsivä selvittelisi. Kyseessä on ehkä ennemmin yhteiskuntakriittinen jännityskertomus tms. Tahra sijoittuu Tukholmaan ja kertoo seksikaupasta. Menestyvällä julkkisjuristi Johanilla on täydellinen perhe, kaunis talo, vetävä ura ja pieni pahe, seksin ostaminen prostituoiduilta. Toisaalla taas syyttäjä Madeleine Edwards jahtaa seksiä ostavia miehiä, ja heidän perässään ovat myös aktivistit (Ruotsissahan seksin ostaminen on kiellettyä). Kirja kertoo ihmiskaupasta, mutta esiin nousee myös seksinostorikoksen painaminen villasella ja se, kuinka syylliset pääsevät kuin koira veräjästä. Välillä syyllistytään luennointiin.

Kiitämme: aihevalintaa ja sen perinpohjaisehkoa käsittelyä, henkilöhahmoja (monet epämiellyttäviä, mutta kuitenkin uskottavia, eläväntuntuisia).
Moitimme: ajoittaista sekavuutta ja paikoillaanjunnaavuutta, jopa tylsyyttä sekä teoksen turhan ilmeistä valistusmotiivia.

Katarina Wennstam: Tahra (Smuts). Suom. Laura Beck. Otava, 2011.

Viimeinen hyvä ihminen

Viimeksi, ja ehkä myös vähäisimmäksi, luin tanskalaisen, A. J. Kazinskin nimellä kirjoittaneen kirjailijakaksikon teoksen Viimeinen hyvä ihminen. Kirja pohjautuu juutalaiseen myyttiin maailman 36 oikeamielisestä ihmisestä, joiden kaikkien kuollessa koittaa apokalypsi. Näyttää siltä, että joku listii näitä oikeamielisiä, sillä ympäri maailmaa löytyy kuolleina tunnettuja hyväntekijöitä, selässään omituinen kuvio. Tapauksesta kiinnostuu ensin venetsialainen poliisi Tommaso di Barbara. Hän perehtyy asiaan ja päättelee, että seuraava surmapaikka on Kööpenhamina. Näin tapauksen selvittelyyn ajautuu mukaan kööpenhaminalaispoliisi Niels Bentzon ja tämän vanavedessä myös tähtitieteilijä Hannah Lund.

Kirjan lähtökohta on varsin mielenkiintoisen ja vetävän oloinen, mutta teos käynnistyy hitaanlaisesti, jopa pitkäveteisesti. Di Barbaran äidin kuolinvuoteella oleminen, Niels Bentzonin puuhat ja Hannah Lundin henkilökohtaiset tragediat haukkaavat hyvän osan kirjan alusta. Puolen välin tienoilla tahti alkaa kiihtyä ja paikoin tarina onnistuu tempaamaan mukaansa. Loppuratkaisu tuntuu kuitenkin taas tarpeettoman venytetyltä ja paranormaalin höpöhöpön puolelle lipsahtava selitys oli allekirjoittaneelle liikaa. Tai liika ei ehkä ollut paranormaali selitys sinänsä vaan henkilöhahmojen omituisen kyseenalaistamaton suhtautuminen siihen. Olenhan parantumaton skeptikko, huomattavasti enemmän Dana Scully- kuin Fox Mulder -koulukuntaa (sinänsä hassua minulta viittailla Salaisiin kansioihin, sillä en ole koskaan oikeastaan seurannut kyseistä sarjaa).

Kiitämme: mielenkiintoista set-upia, kohtuullisen uskottavia hahmoja, ihan hienosti loppua kohden rakentuvaa jännitystä.
Moitimme: alun hidassoutuisuutta ja lopun venyttelyä, rajatiedon puolelle lipsahtavaa loppuratkaisua, yleistä epätasalaatuisuutta.

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen (Den sidste gode mand). Suom. Päivi Kivelä. Otava, 2011.

Puolipakolliset kesädekkarit eli Mons Kallentoft: Suvisurmat ja Tove Alsterdal: Kadonneet

Allekirjoittaneenkin mielen tutkimattomiin syövereihin on ilmeisesti ohjelmoitu ajatus, että kesällä pitää lukea dekkareita. Mielellään puun varjossa, riippumatossa, jääteetä siemaillen. Riippumattoon en kyllä ehtinyt, varjossa oli turhan viileä ja jääteetkin jäi juomatta, mutta pari dekkaria lukaisin kuitenkin.

Joululomalla luin jotenkin ajankohtaan sopivasti ruotsalaisen Mons Kallentoftin esikoisdekkarin Sydäntalven uhri, miekkonen kun on keksinyt kirjoittaa vuodenaikoihin teemoittuvan dekkarisarjan. Nyt kirjastosta tarttui sitten käpälään sarjan seuraava osa Suvisurmat, vaikka en erityisesti ihastunut tuohon ensimmäiseenkään osaan. Tutkimaton on ihmismieli ja sen tekemät lukuvalinnat, nähtävästi. Kun ensimmäinen kirja sijoittui jäätävän kylmään talveen, seuraavassa osassa Linköpingin kaupunki taas ryytyy ennennäkemättömän helleaallon kourissa. Helle on ilmeisesti herättänyt itse pahuuden (tätä kirjassa ainakin jatkuvasti toistellaan), sillä ensin löytyy teini-ikäinen tyttö raiskattuna ja muistinsa menettäneenä. Eikä aikaakaan, kun toinen löydetään kuolleena. Joku eli jokin ultimaattinen pahuus siis vainoaa paikallisia teinityttöjä, poliisin työ yhtä helteisessä kärsimyksessä rämpimistä, pääosassa edellisestä osasta tuttuun tapaan semiongelmainen rikostutkija Malin Fors kumppaneineen.

Suvisurmien tarinankuljetus toimi ihan nokkelasti, juoni on kohtuullisen näppärä ja nopealukuinen, mutta jokin Kallentoftin kirjoitustyylissä ei minua jaksa innostaa. Tai ehkä: olen dekkaririntamalla kuitenkin perinteisen, suoran, ehkä jopa ns. kovaksikeitetyn tyylin ystävä. Kallentoftin tapa sekoittaa kertomukseen kuolleiden hahmojen monologeja, ties mitä sekavia kurkistuksia tappajan mieleen sekä säätilojen ylitsevuotavaa kuvausta ei kertakaikkiaan nappaa (tunnustankin täten, että välillä hypin kaikista pitkästyttävimpien jaarituksien yli). Uskon kyllä, että monien mielestä Kallentoftin hieman omintakeinen tyyli on sangen virkistävä poikkeus toisiaan kovin likeisesti muistuttavien ruotsalaisdekkarien joukossa, mutta minä nyt pidän vähän erilaisesta otteesta.

Kallentoftin jälkeen tulin kuitenkin tarttuneeksi vielä toiseenkin läntisen naapurimaan dekkariin, kun kustantaja sattui postittamaan töihin lukukappaleita Tove Alsterdalin Kadonneista. Kirjan  kannesta käy ilmi, että Alsterdal on kustannusalan ammattilainen, joka on toimittanut mm. Liza Marklundin dekkareita, ja nyt siis innostunut laatimaan itsekin yhden. Kadonneet onkin muodollisesti oikein pätevä dekkari, jossa kolmen naisen kohtalot risteävät Euroopan laidalla. Takakannessa tosin mainostetaan, että kirja kertoo kolmesta naisesta. Todellisuudessa se kertoo pääasiassa yhdestä naisesta, amerikkalaisesta Allystä, jonka mies katoaa jutuntekomatkalla Ranskassa. Kaksi muuta naista, ruotsalainen Teresa ja laiton siirtolainen Mary ovat vain nopeasti ohivilahtavia statisteja, kappaleita Allyn tarinassa.

Kadonneet käsittelee vauhdikkaan trillerin keinoin ihmiskauppaa, sen kansainvälisiä ulottuvuuksia ja siihen osallisten häikäilemättömyyttä, kuten myös rasismia, ennakkoluuloja ja niiden vaikutusta yksilöiden elämään. Kirja on periaatteessa oikein toimiva trilleri, mutta puutteensa silläkin. Vaikka teos on enimmäkseen näppärä page-turner, kärsi se toisinaan omituisesta tyhjäkäynnistä, toisinaan taas päättömästä vauhdista. Henkilöhahmot ja tapahtumat eivät ehkä olleet aivan uskottavimmasta päästä, mutta toisaalta pidin kyllä teoksen loppuratkaisusta. Parasta Kadonneissa oli kuitenkin se, että se tapahtui niin pitkälti paikoissa, joissa olen joskus käynyt, ja niinpä kirja vei minut uudestaan paitsi Pariisiin, myös Lissaboniin Alfaman kaupunginosaan, Marbellaan ja hämmentävän överiin Puerto Banusiin Marbellan vieressä.

Noin muuten ohimennen piti vielä kertoa, että ensimmäinen "vapaa viikonloppu", ts. aikana jälkeen kirjakaupantätiyden, oli kerrassaan mainio. Perjantaina tosin työpalaveerasin ja sumplin asioita, mutta iltapäivästä jo sitten osallistuin ensimmäiseen kirjablogitapaamiseen Innon juhlien yhteydessä, tapasin monia kiinnostavia kanssabloggaajia (harmillisesti kaikkien kanssa en kuitenkaan ehtinyt puheisiin!) ja viihdyin hyvin (ja myöhään!). Eilen tapasin parhausihmisiä burgerien ja saunan merkeissä, tänään kävin Lintsillä ja Cellassa, kohta leivon vielä omenapiirakkaa, että pakastimeen tulee tilaa uusille omenasoseille. Olisivatpa viikonloput aina tällaisia!

Mons Kallentoft: Suvisurmat (Sommardöden). Suom. Mirja Hovila. Schildts 2010.
Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden). Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012.

Loppukevään dekkarikatsaus: Adler-Olsen, Hill, Nesbø

Löin taas varmaan jonkinlaisen henkilökohtaisen blogilaiskuruusennätyksen ja olin nähtävästi reippaasti yli kuukauden poissa blogistani erityisesti, ja kirjablogimaailmasta yleisesti. Huh. Vaikka en ole erityisesti ehtinyt lukemaankaan, on luettuja sivupalkkiin annostunut nyt sen verran paljon, että päätin nyt laatia jutun kolmesta aika lailla perätysten lukemastani dekkarista. Arvioon pääsevät nyt Jussi Adler-Olsenin Vanki, Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä sekä Jo Nesbøn Aave, kaikki tämän kevään uutuussuomennoksia.

VANKI

Ensimmäisenä käsiini tarttui ennakkokappaleena saatu tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Vanki. Romaani aloittaa Osasto Q -nimisen, kotimaassaan ilmeisen suositun poliisijännärisarjan, jossa äkäinen murhaetsivä Carl Mørck ratkoo visaisia juttuja sidekickinaan erikoislaatuinen Hafez al-Assad. Ensimmäisessä romaanissa Mørckin työpöydälle päätyy salaperäisesti kadonneen kauniin ja ihaillun naispoliitikon tapaus. Tapaus on jo hautautunut ratkaisemattomana poliisin arkistoihin, kun näiden sairaslomalta palaava Mørck passitetaan toivottomien tapausten kimppuun.

Adler-Olsen annostelee romaaniin ihan mukavasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, yhteiskuntakritiikkiä (tosin Tanskan sisäpolitiikan kritiikki meni kyllä aihetta tuntemattomalta minulta vähän ohi, enkä olisi jaksanut lukea luennointia maan puoluesysteemistä) ja vähän tilannekomiikkaakin. Totaaliselta tusinadekkariudelta kirjan pelastaa se, että lukijalle paljastetaan kadonneen naispoliitikon kohtalo hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin lukiessa pääsee jännittämään, missä vaiheessa tapahtumat valkenevat poliisille. Myös teon motiivin paljastaminen jätetään loppuun. Ratkaisu on - jos nyt ei ihan mahdottoman omaperäinen niin kuitenkin sen verran toimiva, että jännitys ja kiinnostus kantaa melkein loppuun asti.

Kiitämme: Ihan pätevä juonikuvio.
Moitimme: Pintapuoliset ja turhan runsaat henkilöt (menin sekaisin poliisiaseman tyypeissä, joilla ei ollut tarinassa juuri virkaa).

KUOLLEIDEN LELUJEN KESÄ

Seuraavaksi tartuin sitten espanjalaisen Antonio Hillin hittidekkariin Kuolleiden lelujen kesä. Kirjan aihe ei etukäteen hirveästi kiinnostanut. Se kuitenkin sijoittuu lempikaupunkiini Barcelonaan, jossa tapahtuvat kirjat vetävät minua puoleensa (toistuvista pettymyksistä huolimatta). Kuten edellisen Carl Mørck, myös Hillin dekkarin pääpoliisi, argentiinalainen Héctor Salgado muistuttaa hahmona dekkarien vakiotyyppiä, hieman sopeutumatonta, omapäistä ja sitkeää heppua, joka ratkaisee juttuja ylivertaisella älyllään/intuitiollaan/silkkaa itsepäisyyttään (myös kolmannessa dekkarissa tapaamme tällaisen hahmon, rakastettavan norjalaisen Harry Holen).

 Kuolleiden lelujen kesä on juonenkulultaan ja hahmoiltaan vielä Vankia perinteisempi poliisiromaani. Typeryyksissäni luin melkein samaan aikaan vielä toistakin Barcelonaan sijoittuvaa dekkaria (Alicia Gimenez Bartlettiin Mensajeros de la oscuridad, joka jäi kuitenkin loppumetreillä vaiheeseen, joten siitä ehkä lisää myöhemmin), ja olen onnistunut päässäni sekoittamaan näiden teosten tapahtumat keskenään. Joudun siis lunttaamaan netistä!

Kesäisessä Barcelonassa hemmoteltu nuorukainen Marc Castells on menehtynyt pudottuaan ikkunasta epäselvissä olosuhteissa. Tapausta alkaa selvittää herra Salgado apunaan nuori naispoliisi Leire Castro. Alun perin onnettomuudelta näyttänyttä tapausta alkavat pian mutkistaa omituiset perhesuhteet, menneisyyden kaunat ja saadaanpa vielä toinen kuolemantapauskin. Sivujuonena tarinassa kulkee Salgadon syyllistyminen epäillyn pahoinpitelyyn aiemman tapauksen yhteydessä ja siiden liittyvät selvittelyt. Lopussa vielä annetaan osviittaa siitä, mistä seuraava kirja kertoo.

Kiitämme: sijoittumista Barcelonaan. Fiilistelin huolella aina kun tunnistin kirjassa jonkun paikan tai kaupunginosan. Verratttain kiinnostavia hahmoja.
Moitimme: tavanomaisuutta, typerää nimeä.

AAVE

Hillin jälkeen olikin sitten vanhan kunnon Jo Nesbøn vuoro. Vaikka muuten luen dekkareita aika satunnaisesti ja päämäärättömästi, viimeisimmät Harry Hole -dekkarit olen ottanut lukuun miltei heti niiden ilmestyttyä. Aave onkin jo yhdeksäs Harry Hole -kirja. Nyt Harry ei enää ole poliisin leivissä, vaan työskentelee uhkaavan ulkomuotonsa turvin kaukoidässä velkojen perijänä. Hän kuitenkin palaa Osloon kun Harryn suuren rakkauden Rakelin poikaa, Olegia, epäillään toisen narkkarin murhaamisesta. Samaan aikaan Oslon markkinoille valuu jostain ennennäkemättömän koukuttavaa opiaattia ja kaupungin huumebisnes näyttää muutenkin kokeneen mullistuksia. Poliisit ovat kaikesta aikalailla kujalla ja kaupungin päättäjätkin näyttävät korruptoituneen, joten Harry päättää yksityisyrittäjämäisesti ja henkensä kaupalla sotkeutua kuvioon. Aivan päivänvaloa kestäviä eivät tosin ole Harrynkaan tutkimusmetodit.

Tarinana Aave on aika melankolinen ja lohduton. Varsinaisen kertomuksen sivussa tapahtumia taustoittaa kuolleen Guston aavemainen kertomus itsestään, Olegista, huumekaupasta, rikkaan Norjan nurjista puolista (Oslossa on muuten käsittääkseni oikeasti hämmentävän suuri huumeongelma ihan Euroopankin mittakaavassa). Kirjan tyyli lähestyy perinteistä kovaksikeitetyn dekkarin tyyliä sateisine katuineen, yksinäisine susineen ja räkäisine kapakoineen. En itse perustanut juurikaan edellisestä Hole-dekkarista (Panssarisydän vuodelta 2010), mutta tuntuu, että Aaveessa palataan taas parhaiden Holejen maailmaan. Tarinallisestikin Aave melkeinpä jatkaa siitä, mihin Lumiukko jäi. Yhteiskuntakritiikki, vastenmielinen ääriväkivalta, tapahtumien nopea vyörytys, lakonisehko kerronta, Harryn supersankarimaiset pelastukset, populaarikulttuuriviittaukset ja Porthanian pyöröoven lailla kasvoille pamahtava loppu muodostavat kertakaikkisen vetävän kokonaisuuden. Mahtavaa!

Kiitämme: Juonta, Harry Holea (olen ehkä vähän ihastunut fiktiiviseen norjalaisheppuun!), tyyliä.
Moitimme: Eei, se loppui!

Olen tietysti vanhana Nesbøn lukijana puolueellinen, mutta tämän dekkarikatsauksen ykkönen tuli kyllä Norjasta, ja selvällä marginaalilla. Hilliin tai Adler-Olseniin saatan vielä joskus tilaisuuden tullen tarttua, seuraava Nesbøa odotan jo nyt.

Tällaista tällä kertaa. Hankin muuten uuden puhelimen, joten blogin kuvalinja hakee toistaiseksi hieman linjaansa (minulla kun vieläkään ei ole muuta kameraa), puhelimen merkin ja käyttöjärjestelmän vaihtuessa joudun nimittäin luopumaan tärähtäneistä hipstamatic-otoksista (tässä postauksessa niitä on vielä pari, kuva kun napsin jos joskus silloin kirjat luettuani).

Jussi Adler-Olsen: Vanki (Kvinden i buret). Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012.
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä (El verano de los juguetes muertos). Suom. Taina Helkamo. Otava 2012.
Jo Nesbø: Aave (Genferd). Suom. Outi Menna. WSOY 2012.

Yhteisarvio joululoman ruotsalaisdekkareista: Lapidus ja Kallentoft

Päätin tällä kertaa ryhtyä harvoin täällä tavattuun yhteisarvioon, että saan hieman purettua käsittelyä odottavien kirjojen sumaa. Vuosiyhteenvedossani hieman pettyneenä totesin lukeneeni viime vuonna aikamoisen kasan dekkareita, ja tämä linja jatkui osittain myös joulunpyhien aikana. Juuri ennen joulua lainasin kirjaston bestseller-hyllystä Jens Lapiduksen Stockholm noirin kolmososan Luksuselämää, ja jo sitä aiemmin oli samaisesta kirjastosta tarttunut mukaan samaten ruotsalaisen Mons Kallentoftin ensimmäinen dekkari Sydäntalven uhri.

Luksuselämää yritin lukea ensimmäisen kerran jo kesällä sen ilmestyessä, mutta silloin se ei jotenkin napannut. Toisella yrityksellä luin kirjan loppuun (käytännössä joulupäivän aikana). Aiempien Stockholm noir -kirjojen tapaan tässä kolmosessakin seikkaillaan Tukholman alamaailmassa, ja tällä kertaa kuvioissa on etenkin ensimmäisestä osasta tuttuja tyyppejä, kuten J.W., Jorge ja Radovan, mutta myös uusia naamoja. Tapahtumat keskittyvät kuitenkin tavalla tai toisella näiden kolmen ympärille: Radovan hallitsee alamaailmaa itsevaltiaan ottein, mutta hänen perillisensä on aiheuttaa todelliset verikekkerit. J.W. vapautuu vankilasta todellisena rahanpesukinginä, ja Jorge on (taas kerran) kyllästynyt kunnialliseen elämään ja suunnittelee sitä kuuluisaa "viimeistä keikkaa". Edellisen osan tapaan tässäkin osassa eräs poliisi ajautuu hieman syvemmälle gangsterien touhuihin kuin ajattelikaan. Tuttuun tapaan venkulat kieroilevat toistensa selän takana, ajavat omaa etuaan ja tekevät typeryyksiä, karkailevaty näyttävästi vankilasta ja saavat pataansa. Melko viihdyttävää!

Lapiduksen kirjoja kiitellään usein uskottavuudesta (jota tuonee miekkosen ura Tukholman kriminaalien puolustusasianajajana). Luksuselämän uskottavimmat tyypit olivat mielestäni, tälläkin kertaa, Jorge ja muut lähiögangsterit, kun taas Radovanin tytär Natalia oli paitsi epäuskottava, myös melko ärsyttävä tyyppi. Myöskään J.W.:n superrahanpesukuviot eivät ihan allekirjoittanutta vakuuttaneet (vaikka niihinkin kirjailija lienee tehnyt pohjatyönsä huolella), eivätkä ne suoraansanottuna hirveästi kiinnostaneetkaan. Kaikenkaikkiaan Luksuselämää oli ihan vetävä tarina, ja on ihan virkistävää, että kaikki ruotsalaisdekkarit eivät ole ihan samasta muotista.

Nimittäin suoraan kuin sieltä muotista oli toinen vuodenvaihteen tienoilla lukemani ruotsalaisdekkari, Mons Kallentoftin Sydäntalven uhri. Se olisi suorastaan voinut olla peräisin ruotsalaisesta dekkaritehtaasta, sikäli kaikki vakiohahmot ja kliseet siinä oli: elämänsä kanssa tuskaileva pääosapoliisi(tar), joka juo toisinaan liikaa eikä parisuhderintamallakaan mene ihan putkeen (mutta poliisius kyllä luonnistuu), hajonneita perheitä, huonojen olosuhteiden vinksauttama (as in vankimielisairaalaan kuuluva) murhaaja, kylmä talvi (vaihtoehtoisesti kuuma kesä), sekopäisiä sivuhahmoja sekä täpäriä tilanteita. Bonusyllätyksenä mukaan on sotkettu hiukan puolivillaista skandinaavimytologiaa (tjeu: kirjan nimi). Omaperäisin veto oli lisätä sekaan eri henkilöiden tajunnanvirtaa (mukaanlukien murhan uhrin), joka ei tosin minusta ollut erityisen mielenkiintoista.

Enkä nyt sano, että Sydäntalven uhri olisi huono dekkari, kun ei se ole. Se on vaan vähän tyypillinen ja murhaajankin arvasi vähän turhan aikaisin. Toisaalta se oli ihan viihdyttävä ja verrattain koukuttava, sellainen, jonka kanssa ihan mieluusti pesi nojatuolissa teemuki ja suklaakonvehdit käden ulottuvilla.

Tähän päivään ruotsalaisdekkarit sopivatkin hyvin, sillä kohta lähden satamaan ja seilaan Tukholmaan katsomaan etnografisen museon inka-näyttelyä. En kyllä yhtään perusta ruotsinlaivoista, pitää ottaa tarpeeksi lukemista mukaan.

Jens Lapidus: Luksuselämää (Livet deluxe). Suom. Jaana Nikula, Like 2011.
Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (Midvinterblod), suom. Mirja Hovila. Schildts 2009.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

En ymmärrä miten tästä Hiltusesta on nyt näin hankala kirjoittaa. Tämä lienee kolmas kerta kun aloitan, tällä kertaa päätin napata itseäni niskasta ja sanoa edes jotakin, onhan Hiltusen kirja päässyt Hesarin esikoiskirjaehdokkaaksikin.

Pekka Hiltunen on ymmärtääkseni Image-lehden toimituspäällikkö. Sapattivuotensa aikana hän laati ihan pätevänoloisen esikoistrillerin, jonka Gummerus otti ja kustansi (ja myöhemmin lähetti minullekin lukukappaleen, kiitos vaan!). Ja minä luin, kun kaipasin jotain keveähköä lukemista (olen viime aikoina kaivannut aika paljon kevyttä lukemista).

Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen ja sen päähenkilöinä on kaksi kaupungissa asuvaa suomalaisnaista: menneisyyttään pakeneva graafikko-Lia ja omituinen, ihmisten sisimpään näkevä Mari, joka pyörittää hämäräperäistä maailmanparannuspuljua, joka rahaa ja vaivaa säästelemättä antaa pahiksille opetuksia. Naiset  joutuvat, osin uteliaisuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan, erilaisiiin pälkähiin ja sekaantuvat järjestäytyneen rikollisuuden kuviohin. Sivussa matalaksi yritetään panna myös inhottava rasistipoliitikko.

Vilpittömästi sinun oli ihan viihdyttävä teos ja pätevä trilleri, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, en kyllä täysin vakuuttunut. Paikoin mieleen tuli turhankin paljon Larssonin Millennium-hökötys (jota en kyllä myöskään rakastanut), siis lähinnä kuviossa, jossa nuoret päähenkilöt yrittävät antaa päihin pahiksille: naisten hyväksikäyttäjille ja ilkeille rasisteille. Hiltusen teos tosin on sisäisesti uskottovampi ja henkilöhahmotkin ovat minusta paremmat. Uskottavuusseikoista minua muuten häiritsi kirjassa eniten se pikkuseikka, että päähenkilöt soittavat kännykällä Lontoon metrossa. Jokainen joka on yhtään Lontoossa oleskellut, tietää, että tubessa ei kertakaikkiaan ole kenttää, siellä ei paljon matkapuhelimessa juoruilla.

Viihdyttävyydestä huolimatta Vilpittömästi sinun jäi minusta vähän vajaaksi suunnasta tai toisesta: trilleriksi siinä ei ollut makuuni tarpeeksi kierroksia, vääntöä ja vauhtia, vaan tarpeettoman paljon tylsähköjä suvantokohtia. Yhteiskunnallinen ja kirjallinen ote taas puolestaan kärsi trillerimäisistä "mutkat suoriksi" -ratkaisuista. Lisäksi päähenkilöttäret olivat minusta lapsellisia ja/tai ärsyttäviä tyyppejä ja hyvikset ja pahikset jakaantuvat pitkästyttävän mustavalkoiseen tyyliin (joka tosin taitaa olla lajityypin, ei vain tämän romaanin piirre).

No, kaiken tämän moitiskelun päätteeksi todettakoon kuitenkin, että kirja oli luultavasti paras suomalainen trilleri, jonka olen koskaan lukenut (tai no, Sarasvatin hiekkaa ehkä on parempi, paitsi sen teennäisen rakkausjuonen osalta), ja kirjallisilla ansioillaan ja romaanin maailman uskottavuudella päihittää esimerkiksi Remeksen ihan kuus-nolla. Lisäksi kirjan pahikset ja heidän rikoksensa ovat paitsi todellisempia ja, myös mielenkiintoisempia ja oikeasti hyytävämpiä kuin useimmat "kansainvälinen terroristi saa käsiinsä venäläisen ydinpommin" -viritelmät. Vilpittömästi sinun on käsittääkseni suunniteltu jonkinlaisen sarjan avausosaksi, ja voisin kyllä kuvitella lukevani jotain jatko-osiakin.

Vähän jäi semmoinen olo, että lyttäsin nyt liiaksikin tätä. Sori Pekka.

Kirjan ovat lukeneet lisäksi ainakin Jenni, Salamatkustaja ja Booksy.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus 2011. 424 s.

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

Kirjastosta tarttui puolivahingossa mukaan Andrea Maria Schenkelin toinen teos Tapaus Kalteis. Aiemmin keväällä herätelainaisin ja luinkin jo samaisen kirjoittajan esikoisromaanin Hiljainen kylä, josta jossain määrin muistelen pitäneeni, etenkin tosin sen tähden, että kirja perustui karmiviin tosielämän tapahtumiin Hinterkaifeckin kylässä.

Myös Tapaus Kalteis perustuu todelliseen rikostarinaan, Münchenia ennen toista maailmansotaa terrorisoineen Johann Eichhornin tapaukseen. Kyseinen sarjaraiskaaja ja -murhaaja ajeli pyörällään Münchenin ympäristössä saalistaen nuoria naisia. Tämän tapauksen ympärille Schenkel rakentaa ihan mielenkiintoisen rikostarinan, jossa - edeltäjän lailla - tapahtumat paljastuvat vähitellen ja eri ihmisten näkökulmista kuvattuna. Johann Eichhorn on kirjassa saanut nimekseen Josef Kalteis, ja esikuvansa tavoin tämäkin vaanii uhrejaan pyörän selästä. Jonkinlaisena keskushenkilönä tarinassa on maaseudulta Müncheniin uuden elämän toivossa saapuva Kathie, jonka edesottamuksia kirjassa seurataan (jotenkin samalla odottaen, koska tytölle käy kalpaten).

Schenkelin erittäin pelkistetty kirjoitustyyli ja lyhyet, katkelmamaiset luvut miellyttivät minua. Valitettavasti tapaus, eikä kirjakaan, ollut yhtä mielenkiintoinen kuin Hiljaisessa kylässä, ja vaikka luin kirjan suhteellisen nopeasti (lähinnä sen ohuudesta johtuen), oli mielenkiintoni toistuvasti herpaantua. Todellisen rikoksen uudelleendramatisointi ajatuksena toteutui paremmin esikoisteoksessa, tai ainakin sellainen maku minulle jäi. Ei tämä Kalteiskaan kyllä huono ollut, joten kenties myöhemmin luen vielä kirjan Bunkkeri, joka ei suoranaisesti perustukaan mihinkään tositapaukseen.

Johtuneeko sitten syksystä vai mistä, mutta huomasin viime aikoina lukeneeni melko synkkiä tai jopa kauhistuttavia kirjoja. Viimeksi kirjoitin John Avjide Lindqvistin uutukaisesta, ja seuraavaksi käsittelyyn pääsee esikoiskirjaehdokasthrilleri Vilpittömästi sinun. Lukaisin myös ainakin kirjastossa kauhukirjoihin luokiteltavan viimeisimmän Southern Vampire Mysteries -opuksen Dead Reckoning, joka tosin oli enemmänkin hupaisa ja viihdyttävä kuin kauhea tai jännittävä. Mutta täytyy tässä yrittää lukea vähän jotain muunkinlaista!

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis (alk. Kalteis). Suom. Leena Vallisaari, kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus 2010. 256 s.

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa

No niinhän siinä kävi, että satuin sittenkin lainaamaan Mari Jungstedtin järjestyksessään toisen Gotlantiin sijoittuvan dekkarin Meren hiljaisuudessa, se kun kirjaston hyllystä osui silmään.

Edellisen kirjan tapaan tässäkin ollaan Gotlannissa ja murhaillaan. Kuvioissa ovat samoin jo tutut leppoisahko  poliisimies Anders Knutas ja ärsyttävä toimittaja Johan Berg. Kirjan alussa hengestään pääsee alkoholisoitunut valokuvaaja, eikä juoppojen välienselvittelyksi päätelty henkirikos herätä sen suurempaa kiinnostusta sen enempää poliisissa kuin tiedotusvälineissäkään. Murhatusta paljastuu kuitenkin epämääräisiä seikkoja, ja kun kuukautta myöhemmin sitten katoaa14-vuotias koulutyttö, alkavat eräiden harmaat aivosolut yhdistellä tapauksia toisiinsa. Kirjan alku on melko pitkä ja pitkäveteinenkin, mutta sitten alkaa tapahtua. Loppuratkaisu ei ole ihan niin ennalta-arvattava kuin se ensimmäisessä osassa oli, joskin taaskin kirjailija muistaa huolellisesti vähän vihjailla, kuka mahtaa olla murhaaja.

Pidin edelleen Jungstedtin melko pelkistetystä kirjoitustyylistä, ja erityisesti lukujen lyhyydestä ja monista näkökulmanvaihdoksista. Sen sijaan meinasin repiä pelihousuni henkilöhahmo Johan Bergin kanssa: tyyppi on ärsyttävä vinkuja, eikä minua enää tippaakaan kiinnostanut tämän ja paikallisen Emma Winarven välille kehitelty tympeä romanssi. Koska pelkään, että tästä romanssikuviosta ei päästä vielä seuraavissakaan osissa, en tunne suurta mielenkiintoa niitä kohtaan. Toisaalta toivon, että "ala lukea ruotsiksi" -hankkeeni etenee piakkoin Harry Pottereista dekkareihin, jolloin Jungstedtiin palaaminen alkukielellä saattaa tulla kyseeseen. Ehkä!

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa (I denna stilla natt). Otava 2007, suom. Leena Peltomaa. 363 s.

Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä

Ehdinkin jo viime kerralla mainita, että Kathy Reichsin jälkeen satuin tarttumaan toiseen dekkariin heti perään. Kallion kirjaston yli äyräidensä pursuileva dekkarihylly onnistuu houkuttamaan minua puoleensa varsin usein, etenkin kun minulla on taipumusta poimia lainakirjoja palautuskärryistä mieluummin kuin itse hyllyistä, ja tilanahtaus aiheuttanee sen, että dekkareita on aina esillä monta kärryllistä.

No, totta puhuen Mari Jungstedtiin olin suunnitellut tutustuvani jo aiemminkin, ja nyt sitten kun eräs asiakas oli kehunut naisen kirjoja juuri pari päivää aiemmin, kehut tuoreena mielessäni nappasin hyllystä Jungstedtin esikoisen Kesän kylmyydessä (Den du inte ser). Aloin lukea kirjaa melko lailla suoraan kirjastosta lähdettyäni ja odotellessani noutoruuan valmistumista, ja seuraavaan iltaan mennessä se olikin luettu.

Kesän kylmyydessä oli ihan pätevänoloinen dekkari. Ihmettelin kyllä aika lailla suuresti, että murhaaja käytännössä paljastettiin jo pian puolenvälin jälkeen, enkä oikein koskaan saanut selville, oliko paljastus tahallinen vai tahaton (tosin loppuun asti pidin yllä toivoa, että kyseessä olisikin ollut ovela juonenkäänne, ja murhaajaksi olisikin paljastunut joku muu, turhaan). Juonenkäänteet kantoivat ihan hyvin tästä huolimatta, sillä varsinaisesti murhamiekkosen henkilöllisyyttä mielenkiintoisempia olivat kuitenkin tämän motiivit. Kirjassa tapauksen tutkimusta seurataan sekä poliisin että tiedotusvälineiden näkökulmasta, mikä oli ihan mielenkiintoista. Henkilöhahmot nyt vähän jäävät usein dekkareille tyypilliseen tapaan vähän yhdentekeviksi ja paikka paikoin heitä oli kuvioissa tarina kannalta vähän liikaakin.

Kuten juuri sanoin, tarina itsessään toimi ihan hyvin, ja erityisesti pidin siitä, että luvut olivat yleensä hyvin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia katkelmia, joiden jälkeen usein vaihtuikin näkökulma tai keskushahmo. Lukuisista lyhyistä luvuista huolimatta kirja oli ihan skarppi kokonaisuus. Se murhaajan paljastuminen kyllä vaivaa vähän edelleen. Pennel. Pidin kyllä Jungstedtin tyylistä kuitenkin sen verran, että ehkäpä joskus luen tältä jonkun toisenkin dekkarin, mahdollisesti seuraavan osan, Meren hiljaisuudessa.

Luettu siis:
Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä (Den du inte ser). Otava 2006. Suom. Leena Peltomaa.

Kathy Reichs: Luiden viesti

Olen salavihkaa ja huomaamatta ehtinyt lukea miltei kaikki Kathy Reichsin Temperance Brennan -suomennokset (tai no jonkun osan olen tainnut lukea englanniksikin, mutta joka tapauksessa tämä Luiden viesti on yhdeksäs suomennos kaikkiaan kymmenestä). Lainasin kirjan kun se nyt kirjaston hyllyssä tönötti, mutta aika lähellä oli, ettei se palautunut sinne kuukauden kuluttua lukemattomana. Pari päivää ennen laina-ajan umpeutumista päätin kuitenkin kirjan lukaista.

Kirjan rakenne, ansiot ja heikkoudet olivat aika tarkkaan samat kuin aiemmissakin osissa. Luiden viestin alussa oikeusantropologi Brennan vetää arkeologista kaivausta, josta löytyykin epäilyttävän tuore luuranko. Tämän jälkeen epäilyttäviä ruumiita alkaa löytyä solkenaan, ja toisaalla taas ihmisiä katoaa epäilyttävissä olosuhteissa. Voisikohan mitenkään olla niin, että nämä asiat liittyisivät toisiinsa? (No mitäpä luulette.) Brennan joutuu tuttuun tapaan pälkähään ja hengenvaaraan mitä erilaisimmilla tavoilla (tämä ainakin pälkähässä olo alkaa kyllä pitkästyttää. Mikä siinä on, että pitää mennä sekoilemaan sinne kellariin/asuntoon/metsään, jossa se pahis on, eikä voi odottaa niitä uniformupukuisia tyyppejä joilla on isot pyssyt?). Tekniset yksityiskohdat olivat taas aika mielenkiintoisia. Lisäpisteitä siitä, että tässä kirjassa lukijalle luennoitiin ehkäpä hiukkasen vähemmän kuin aiemmissa osissa.

Luiden viestin jälkeen tartuin jossain ihme mielenhäiriössä vielä Mari Jungstedtiinkin ja nyt olen taas hetkeksi saanut tarpeekseni dekkareista. Mutta siitä Jungstedtista lisää myöhemmin.

Mietinnässä muuten oli kertoa hieman lisää tietoa lukemistani kirjoista, siis lähinnä sellaisia kuin ilmestymisvuosi, kustantaja sekä mahdolliset kääntäjä ja alkuperäinen nimi. Siis tähän tyyliin:

Kathy Reichs: Luiden viesti (Break No Bones). WSOY 2010. Suom. Anna Lönnroth.

Mitään pisteitä en kyllä ala antaa, enkä papukaijamerkkejä.

Hjorth & Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Bazar Kustannus, johon suhtauduin pitkään vähän skeptisesti (en oikein kokenut heidän kirjojaan omakseni), on muistanut aktiivisesti kirjakaupantätejä ja -setiä lähettämällä kirjoistaan ennakkokappaleita. Kannatettava käytäntö, sanon minä! Ei ehkä niinkään siksi, että erityisesti haluaisin uusia kirjoja (kirjoista ei totisesti ole tässä taloudessa pulaa), mutta ennakkokappaleiden avulla tulee lukeneeksi kirjoja, joihin ei ehkä muuten tarttuisi. Usein ennakot jäävät minulla kyllä turhan pitkäksi aikaa lojumaan hyllyyn ja kirja ehtii hyvinkin ilmestyä ennen kuin ehdin lukea sitä. Tällä kertaa olin kuitenkin poikkeuksellisen ripeä ja luin Bazarin syksyn uutuusdekkarin Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda) jo nyt. Koska ilmestymispäiväksi on ilmoitettu 6.9., mietin viitsinkö tästä vielä blogatakaan, mutta sitten huomasin kirjan löytyvän jo kirjavinkeistäkin, joten täältä tullaan!

Hjorth ja Rosenfeldt (tämä kaksi kirjailijaa on vissiin joku uusin villitys ruotsalaisissa dekkaripiireissä, vrt. Lars Kepler tai Roslund & Hellström, vaikka olihan jo ennenkin Sjöwall & Wahlöö) kuuluu tavallaan läpeensä tuttuun ja turvalliseen ruotsalaisten menestysdekkareiden kerhoon. Voinkin heti alkuun todeta, että kirja on toden totta aivan näppärästi kirjoitettu. Mitään uutta ja ihmeellistä se ei kuitenkaan lukijalleen tarjoa.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun 16-vuotias Roger Eriksson katoaa Västeråsin pikkukaupungissa. Pari päivää myöhemmin poika löytyy raa'asti surmattuna metsästä. Pojan murha saa aikaan melkoisen huhumyllyn, ja paikallisen poliisin avuksi kutsuttu keskusrikospoliisin murharyhmäkin on pitkään ihan ns. tapahtumista. Kaikki jäljet näyttävät kuitenkin johtavan pojan opinahjoon, Palmlövin snobistiseen yksityiskouluun. Melko varhaisessa vaiheessa kuvioon sekaantuu myös koulun aiempi kasvatti, aiemmin elämässään murharyhmässä työskennellyt psykologi Sebastian Bergman, jonka yksityiselämä on viturallaan, kuten näiden dekkareiden päähenkilöillä on tapana ollakin. Koko juttuun alkuun vastentahtoisesti suhtautuva Bergman onnistuu kuitenkin ratkaisemaan koko poliisivoimia askarruttavan rikoksen (yllätys yllätys).

Takakannen tietojen mukaan Mies joka ei ollut murhaaja aloittaa uuden sarjan, päähenkilönä yllämainittu psykologi Sebastian Bergman. Tein hieman salapoliisityötä ja huomasin, että ruotsiksi ilmeisesti ensi kuussa ilmestyy sarjan toinen osa, Lärjungen.

Kuten jo mainitsinkin, ruotsalaisia dekkareita aiemmin lukeneelle Mies joka ei ollut murhaaja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Tarina on näppärä ja ihan vetävästi kirjoitettu, henkilöhahmotkaan eivät aivan niin yksioikoisia kuin genren edustajissa usein, joskin päähenkilö Bergman on aika ärsyttävä ongelmissaan kieriskelevä egomaanikko. Kaikenkaikkiaan opus on ihan kelpo viihdettä, joskin loppuratkaisun ainakin allekirjoittanut aavisti vähän turhan hyvissä ajoin.

Kirjan nimestä haluaisin tosin esittää vähän ekstrakritiikkiä. Vaikka kirjan alkukielinen nimikään ei varsinaisesti kekseliäisyydellään häikäise, Mies joka ei ollut murhaaja ("mies jolla oli relatiivilause" erään tuntemani sanoin) on kyllä harvinaisen pönttö nimi, enkä voi välttää ajatusta, että tässä yritetään nyt vähän ratsastaa Stieg Larssonin toivottoman kömpelösti nimetyn menestystrilogian siivellä. Vähän nyt ryhtiä siellä!

Loppukevennyksenä hieman esimakua tulevasta: bookdepositorystä tilaamani pokkarit saapuivat! Nyt kun vielä olisi aikaa lukea nämä. Ja päättää, minkä lukisin ensimmäisenä! Luulen valinnan kallistuvan kirjablogistaniassa viime aikoina laajalti esillä olleisiin David Nichollsiin tai Jean Kwokiin, mutta katsotaan nyt.

The Tiger's Wife, Great House, Girl in Translation & One Day

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

Viimeisenä helteisenä lomaviikonloppuna tulin lukeneeksi taas hieman Fred Vargasia: täytyyhän kesälomalla lukea edes yksi dekkari! Järjestyksessään toinen Adamsberg-dekkari sijoittuu eteläiseen Ranskaan, ja hieman samoille suunnille kohdistunut lomareissu olikin merkittävä syy siihen, että tulin lainanneeksi kirjan (käyn edelleen ihan liikaa kirjastossa ja luen kirjaston kirjoja, vaikka omatkin hyllyt pullistelevat kaikkea mielenkiintoista lukemista!).

Kyseisessä kirjassa itse komisario Adamsberg tulee itseasiassa kuvioihin verrattain myöhään, ja alkuosassa tavataankin sen sijaan Adamsbergin entinen heila Camille, kanadalainen susitutkija Lawrence ja muutama omalaatuinen vuoristolaisranskalainen. Tapahtumat sijoittuvat Ranskan jumalanseläntaa, Alpeille, jossa sudet herättävät levottomuutta ja teurastavat lampaita oikein urakalla. Kunnes uhriksi joutuu myös eräs lampaiden kasvattaja. Vanhat huhut ihmissudesta alkavat levitä. Camillella ja uhrin ystävillä on kuitenkin omat epäilynsä, ja niinpä he pakkautuvatkin lampaidenkuljetusautoon ja lähtevät erikoiselle road tripille murhaajaa jahtaamaan. Ennen pitkää tapahtumiin sotkeutuu mukaan myös Adamsberg, ja niinhän se murhamysteerikin sitten ratkeaa.

Kuriton mies nurin oli leppoisaa lomalukemista, jonka parissa viihdyin, enkä paljon aivosolujani rassannut. Paitsi miettimällä, mitenhän kauan minun pitäisi opiskella ranskaa, että saisin luettua näitä alkukielellä (lähtötason ollessa lähes nolla). Toisaalta ei tämä mikään huikea elämys ollut, ja juoni alkaakin jo haihtua mielestäni.

Sanoin tämän varmaan viimeksikin Fred Vargasista kirjoittaessani, mutta Adamsberg-dekkareissa ehkäpä virkistävintä on se, että ne eivät ole ruotsalaisia dekkareita! Tunnelmallisuus, omituiset henkilöhahmot ja murha-aiheesta huolimatta lähestulkoon olematon raakuus, samoin kuin päähenkilöiden henkilökohtaisten ongelmien vatvomattomuus miellyttävät minua, joskaan en tunne halua lukea näitä useampaa putkeen. Nyt minulla sattuu olemaan luvussa hyvin prototyypillisen oloinen ruotsalaisdekkari (joka oikeastaan ilmestyy suomeksi vasta syksyllä, joten palannen asiaan sittemmin), ja vaikka sen juoni vaikuttaa aika vetävältä, tuntuu se aika, no, tutulta siitä huolimatta, että kyseessä on esikoisteos.

Sitä en kyllä käsitä, mitä tekemistä nimellä Kuriton mies nurin on kirjan tapahtumien kanssa.

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Saksalaisen Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä tarttui herätelainana mukaan kirjastosta. Kirja on erittäin lyhyt, ja luinkin sen jo yhtenä iltana tuossa pääsiäisenä. Reissukiireiden seurauksena en kuitenkaan ole aiemmin ehtinyt kirjoittaa kirjasta, enkä sitä taida nytkään kauhean perusteellisesti puida. Mutta jotain nyt kuitenkin.

Lainasin kirjan ennenkaikkea siksi, että se perustuu mielestäni ehkäpä karmaisevimpaan tosielämän murhajuttuun, saksalaisen Hinterkaifeckin tapahtumiin vuodelta 1922. Luin aiemmin jostain, että Schenkel käyttää tapausta kirjansa pohjana, mutta suorastaan yllätyin, kuinka identtinen Hinterkaifeckin kanssa kirjan murhajuttu onkaan, juoruineen tekotapoineen kaikkineen. Vain tapahtuma-ajankohta ja paikkojen ja ihmisten nimet Schenkel oli muuttanut, samoin kuin tietysti sen, että kirjassa tekijä ja tämän motiivi selviävät, toisin kuin "alkuperäisessä" tapauksessa. Lyhyesti kerrottuna siis eristäytynyt maanviljelijä (kirjassa Danner, oikeasti Gruber) perheineen (vaimo, tytär, tyttären lapset sekä palvelustyttö) löydetään raa'asti murhattuina syrjäiseltä maatilaltaan. Murhaa edeltäneinä päivinä Danner/Gruber on maininnut talon avainten kadonneen sekä tämän havainneen lumessa tuntemattomat talolle johtavat jäljet, mutta ei jälkiä talolta pois. Murhan motiiviksi epäillään (sekä oikeasti että kirjassa) Dannerin/Gruberin huhuttua insestististä suhdetta tyttäreensä.

Schenkel käyttää kirjassaan ihan mielenkiintoista kerrontatekniikka, jossa vuorottelevat kyläläisten "todistajanlausunnot" ja eräänlainen kaikkitietävä kertoja. Koska tarina oli minulle tosiaan ennestään tuttu niiltä osin kuin se tositapahtumiin perustui, olivat kyläläisten "lausunnot" juoruineen ja spekulaatioineen kirjan mielenkiintoisinta antia, samoin se, että lukijan annetaan melko varhaisessa vaiheessa ymmärtää, että joku kuvatuista tai kertojista tosiaan on murhaaja. Kerronnasta käy hyvin ilmi myös kylän ja ehkä koko sodanjälkeisen Saksan pikkukylien ahdistava ja salaileva ilmapiiri. Kirja on kuitenkin aika lyhyt, ja ehkä tarinan ainesten rajallisuudesta johtuen silti hädin tuskin mittansa täyttävä (siis ilman, että välillä luisutaan tylsyyden puolelle).

Noin lopulta olisin toivonut kirjoittajalta ehkä vähän suurempaa omaperäisyyttä, mutta luulen, että ehkä jossain vaiheessa luen vielä saman kirjailijan Tapaus Kalteisin ja Bunkkerin. Ehkä.

Maanantain murheet & Pyhät luut

Luin tässä taas ohimennen hiukan rikoskirjallisuutta Kathy Reichsilta, ja Pyhien luiden jälkeen päätinkin pitää taukoa moisista, tai ainakin Kathy Reichsista, sikäli läpeensä tuttu on nyt kirjoittajan juonenkehittelykaavio.

Juonista lyhyesti (mitä nyt enää muistan). Maanantain murheet (Monday Mourning) sijoittuu vaihteeksi Montrealiin, jossa pizzerian kellarista löytyneet ihmisen luut johdattavat oikeusantropologimme Brennanin erikoisen vyyhden jäljille. Luut tuntuvat kuuluvan kolmelle nuorelle naiselle, joita ei tunnu kaipaavan kukaan. Sitten Brennan saa puhelinsoiton, jossa vanha nainen vihjaa tietävänsä jotain tapauksesta, jonka jälkeen tohtorimme ei maltakaan laskea tapausta käsistään. Varsinkaan sen jälkeen, kun soittaja löytyy kotoaan kuolleena. Myös Tempen asuntoon taas vaihteeksi murtaudutaan, ja viime hetkillä sankarittaremme saattaa itsensä perinteiseen hengenvaaraankin. Suhde komeaa rikostutkija Andrew Ryaniin tökkii, mutta lopussa kaikki on toki hyvin. Juoni on tässä kirjassa varsin näppärä, mutta ei valitettavasti erityisen kiinnostava. Teknistieteellinen pohjatyö vakuuttaa jälleen.

Maanantain murheita kirjastoon palauttaessani hyllyssä nökötti tyrkyllä sarjan seuraava otos, Pyhät luut (Cross Bones). Tässä kirjassa ortodoksijuutalaisen liikemiehen mystinen kuolema johdattaa sankarittaremme ikivanhojen luulöydosten jäljelle ja Israeliin asti. Teorioissa pyöritellään kristinuskon perusteita kuin ties missä da Vinci -koodissa (jota en ole lukenut, joten en oikeasti tiedä, onko näillä kirjoilla muuta yhteistä kuin se, että Pyhissä luissa Brownin bestselleriin viitataan kerran tai kaksi), ja henkikultakin on taas välillä vaarassa. Lopulta maailman uskontojen tasapaino ei vaarannukaan ja kaiken takana onkin jälleen kerran vain viheliäinen opportunismi.

En jaksanut juuri ollenkaan innostua tästä kirjasta, enkä kyllä nyt jälkikäteen tiedä miksi, sillä periaatteessa olen kyllä kiinnostunut arkeologiasta. Ehkä ainakin osittain siksi, että kirjassa spekuloidaan sillä, että josko Jeesus Nasaretilainen sittenkin olisi jäänyt käärinliinoissaan hautaan eikä noussutkaan taivaaseen: minusta tämä luonnollisesti on se todennäköisin tapahtuma, ja vaikka toki tiedän, että maailmassa on kosolti ihmisiä, jotka eivät näin ajattele, en jaksa vaivata päätäni Raamatun ja todellisuuden välisillä ristiriidoilla. Joka tapauksessa kiinnostukseni hieman nousi, kun kirjan lopun krediiteistä ilmeni, että kirjan kaivaukset ja muut spekulaatiot perustuvat vankasti todellisuuteen. Opettavaista!

Rebecca Stott: Korallivaras

Korallivarkaasta kirjoittaminen meinasi haastetouhujen tuoksinassa unohtua kokonaan. Kuten mainitsinkin, luin kirjan heti Kutistuvan turskan jälkeen, osittain sen kanssa päällekkäinkin. Tämä ei ollut mitenkään tietoinen valinta, mutta oikein sopiva päällekkäisyys se kyllä oli! Korallivaras siis sijoittuu aikaan ja tapahtumiin, jolloin Darwin ei ollut vielä julkaissut käänteentekevää kirjaansa, mutta monet tiedemiehet olivat jo kehitelleet samansuuntaisia, traditionalistien piirissä kovaa vastustusta aiheuttaneita teorioita maailman iästä ja eliöiden muuttumisesta (esim. herra Lamarck, joka on tietenkin nykyään kuuluisa lähinnä väärässäolemisestaan).

Korallivarkaan päähenkilö on edinburghilaispoika Daniel Connor, joka matkustaa vuonna 1815 Pariisiin työskennelläkseen kuulun professori Cuvierin apuna Jardin des Plantesissa, luokitellen maailman eläimiä Cuvierin suurta tieteellistä projektia varten. Napoleonin sotien jälkeinen Pariisi on tuon ajan tieteellinen keskus, täynnä innokkaita opiskelijoita, toistaiseksi vielä vaientamattomia toisinajattelijoita ja sotien yhteydessä ryövättyjä luonnonhistoriallisia aarteita. Päähenkilömme onkin suorastaan innosta pinkeänä päästessään moiseen tieteen mekkaan  omaa uraansa edistämään. Postivaunussa matkalla Pariisiin Daniel tapaa kiehtovan naisen, Luciennen, ja tämä tapaaminen, luonnollisesti, muuttaa Danielin elämän suunnan. Kaunotar kähveltää Danielin mukanaan kantamat arvokkaat fossiilit, ja näin alkunsa saa seikkailullinen romanttinen jännäri.

Kirjan mielenkiintoisin ja hienoin puoli on sen tunnelma ja pohjatyön huolellisuus: Stott onnistuu luomaan aidontuntuisen 1800-luvun alun Pariisin, jossa Napoleonin monumentaalirakennusten varjossa kapeilla kujilla hämärätyypit vielä hallitsevat, vallankumouksen, verenvuodatuksen ja valloitussotien aikakausi on saanut asukkaat pökerryksiin ja taitavimmat ja rikkaimmat yrittävät hyötyä mullistuksista. Sivuosissa olevat henkilöt, professorit ja poliisipäälliköt perustuvat ymmärtääkseni aivan oikeisiin henkilöihin (myös Lamarck on mainittu) ja ajan tieteellisiä väitteilyitä kuvataan kiintoisasti. Sivujuonteena tarinassa kulkee vielä Waterloon jälkeen englantilaisten vangitseman Napoleonin matka vankeuteen Saint Helenen saarelle.

Kirjan ongelma onkin sitten se kaikki muu: päähenkilömme Daniel on uuvuttavan tylsä, heikkoluonteinen tyyppi, eivätkä hänen toverinsakaan juuri vakuuta. Naispäähenkikö Lucienne on aikaansa ja ikäänsä (?) nähden kertakaikkiaan melko epäuskottava. Juoni on vähän heppoinen eikä rakkaustarina onnistu herättämään lukijassa (no, ainakaan minussa) minkäänlaista mielenkiintoa. Jännäriksi kirjassa on vielä semmoinen vika, ettei se oikein ole jännittävä. Lukiessa minua kiinnostivat tieteellisen maailman kuvaukset huomattavasti enemmän kuin varsinaiset juonta kuljettavat tapahtuvat.

Viihdyin kyllä kirjan parissa, mutta en ehkä niistä syistä kuin kirjan "romanttiseksi thrilleriksi" luokitellut kuvittelisi. Lisäksi kirjan poliisipäälikkö Jagot muistuttaa juonineen ja apureineen hämmentävän paljon Hugon Kurjien poliisipäällikkö Javertia, Valjeanin arkkivihollista (ilmeisesti kuitenkin Jagotinkin hahmo perustuu todelliseen henkilöön, ei Javertiin).

Kathy Reichs: Luita myöten

Puolittainen, ilmeisen jokakeväinen lukujumitus katkesi, kun törmäsin lainakirjakasassa kirjastosta ohimennen nappaamaani Kathy Reichsin romaaniin (taas kerran) ja ajattelin sen lukea, kun nyt kerran olin lainannutkin. Kaipasin myös jotain verrattain tyhjänpäiväistä luettavaa tieteellisten artikkeli- ja kirjapinojen vastapainoksi, ja sitähän Reichs tarjoaa aivan kelvollisessa muodossa.

Itse kirjasta sanottavaa on taas aika vähän: oikeusantropologimme Temperance Brennan tuttuun tapaan taas sekaantuu asioihin, joihin hänen ei pitäisi sekaantua ja samalla, jälleen kerran, vaarantaa oman henkensä. Kirjassa käsitellään tällä kertaa mm. uhanalaisilla eläimillä ja niiden ruumiinosilla tehtävää salakähmäistä bisnestä, kirjailija sortuu taas silloin tällöin luennoimaan lukijalle (kyllä minä tiedän, mikä CITES on!) ja juoni on vähän heppoisa. Tuttuun tapaan pisteitä huolellisesta pohjatyöstä (Reichs lienee ainoa dekkaristi, jonka kirjoissa en ole huomannut mitään ärsyttäviä asiavirheitä). Jossain määrin huomionarvoista myös se, että järjestyksessään kuudennessa Brennan-kirjassa päähenkilömme jahkailevassa rakkauselämässä tapahtuu muutoksia. Loppuratkaisu on aivan liian nopea ja simppeli.

Stay tuned (mikäli siellä nyt ketään on), lähiaikoina on tulossa ensimmäinen klassikkohaasteen (!) arvio.

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies

Lukaisin Fred Vargasin Sinisten ympyröiden miehen, kun huomasin sen laina-ajan olevan päättymässä. Kirjanhan lainasin jo tovi sitten, kun minulle kävi ilmi että tämä, ei suinkaan aiemmin lukemani Vargas, oli Adamsberg-sarjan aloittava romaani. Tuon Painu tiehesi ja pysy poissa -dekkarin kohdalla taisin kiitellä erikoista tunnelmaa ja melko verkkaista kerrontaa. Samat sanat voisi oikeastaan sanoa tästäkin. Kumpaisessakin lukemassani Adamsbergissa on ollut myös hitaasti käynnistyvä, vähän erikoinenkin alku; taitaa olla jonkinlainen tavaramerkki rouva (neiti?) Vargasille, se.

Ihka ensimmäisessä Adamsbergin seikkailussa joku on ottanut asiakseen piirrellä öisin Pariisin kaduille sinisiä ympyröitä. Ympyröiden sisällä on milloin mitäkin mitätöntä roinaa, ja pariilaiset lähinnä naureskelevat omituiselle tapaukselle. Jean-Baptiste Adamsbergin mielestä tyypissä on kuitenkin alun alkaenkin jotain pahasti vialla, ja kappas vaan, eräänä aamuna ympyrän sisältä löytyykin naisen ruumis. Kirjassa seikkailevat myös Adamsbergin valkoviiniin menevä työtoveri Danglard, syvänmerentutkija Mathilde, sokea Charles Rayes ja henkilökohtaista-palstaa intohimoisesti lukeva seitsemänkymppinen Clémence, siis toinen toistaan erikoislaatuisempia tyyppejä. Ruumiitkaan eivät lopu yhteen, ja alkaa jo pahasti näyttää siltä, että tappaja onnistuu juksauttamaan poliiseja ja pötkimään pakoon, vaan kylläpä Adamsberg lopulta salamyhkäisesti sittenkin keksaisee asioiden oikean laidan.

Eipä minulla tästä nyt sen enempää tarinoitavaa olekaan. Kiitän tunnelmasta ja hahmoista, moitin ajoittaisesta tylsyydestä ja juonen heppoisuudesta. Ehkä luen lisää Adamsbergia, mutta en kyllä hetkeen, sillä luettavien pino on aikamoinen, ja melkein yhtä korkea on pino gradukirjallisuutta. Tällä hetkellä metodini on lukea vuorotellen kummastakin.

Kathy Reichs: Kohtalokas lento

Lyhyt Kathy Reichs -arvio tähän väliin. Kävin taas vähän kirjastossa ja puolivahingossa nappasin taas Reichsiä mukaan, jotenkin leppoisaa lueskella näitä nyt kun hahmot ovat käyneet tutuksi ja tietää, että luvassa on ihmisjäänteiden kaivelua ja vatvontaa, hieman rasittavaa opettavaisuutta (tässä kirjassa mm. esitelmöitiin lukijalle, mitä lentokoneen mustat laatikot ovat, huoh), sekä sankarittaremme pälkähässä.

Siispä. Tällä kertaa arvon oikeusantropologimme Brennan sattuu paikalle tuhoisan lento-onnettomuuden tapahtuessa ja päätyy paikalle auttamaan ruumiiden kasaamisessa ja tunnistamisessa. Samalla hän kuitenkin onnistuu työntämään nenänsä hämäräperäisiin paikallisiin asioihin, onnistuu suututtamaan isoja kihoja, saamaan tämän seurauksena potkut työstään ja liki pääsemään hengestään. Periksi ei kuitenkaan (ylläri) anneta ja paikallisten kadonneiden vanhusten, omituisten tonttikauppojen ja kummallisten veljeskuntien arvoitus saadaan kuin saadaankin ratkaistuksi.

Kirja oli ihan hyvä välipala. Ei minulla nyt tästä sen ihmeellisempää sanottavaa ole. Kansikuvaa ei muuten löytynyt googlen kuvahaulla, ja ehdin jo palauttaa kirjan kirjastoon, joten en nyt voi sitä itsekään kuvata. Kirjastosta tuli mieleen, että kävin hakemassa tänään varauksen ja löysin taas mielenkiintoista luettavaa muutenkin (esim. Zadie Smithin esseitä ja Chimamanda Ngozi Adichien novellikokoelman, jonka olemassaolon olin ehtinyt unohtaa, vaikka minun piti lukea se jo ajat sitten). Luulen, että minun pitäisi mennä kirjastolakkoon, että ehtisin lukea joskus kirjoja omastakin hyllystä, niitä kun taas alen loppurysäyksestä kertyi muutama lisää. No, nytkin minulla on sinnikkäästi neljä kirjaa kesken, vaikka ihan oikeasti pitäisi kirjoittaa gradua. Pah, gradu.

Anders Roslund & Börge Hellström: Lokero 21

Täysin vahingossa onnistuin lukemaan heti Kosto: Rakkaustarinan jälkeen samoja teemoja sivuavan, joskin kirjallisilta ansioiltaan huomattavasti heppoisemman teoksen, ruotsalaisten Roslundin ja Hellströmin Lokero 21:n. Ruotsalaiset dekkarit taitavat olla (vampyyri-aiheisten tv-sarjojen ja Kathy Reichsin ohella. Ja Jo Nesbon!) meikeläisen guilty pleasure, joskin esimerkiksi Roslund ja Hellström eivät nyt ihan vakuuttaneet niin, että heihin välttämättä toiste tarttuisin.

Lokero 21:ssa poliisi Ewert Grens haluaa kostaa eräälle rikolliselle entisen parinsa ja jonkunsortin nuoruudenrakkautensa vammautumisen, ihmiskaupan kohteeksi joutuneet latvialaisprostituoidut haluavat kostaa niille, jotka riistivät heiltä vapauden ja myös jugoslaavimafia haluaa kostaa eräälle surkealle nistille. Tässä kostamisen tuoksinassa hengestään pääsee pari tyyppiä, toisia uhkaillaan ja toiset pääsevät kuin koira veräjästä. Poliiseilla on hankalaa ja kaikilla muillakin aika kurjaa. Kirjan loppu pyöritellään erinäisiä moraalisia dilemmoja.

Nyt seuraa spoilereita, älä siis lue, jos haluat vielä lukea tämän kirjan (vaikka lukiessa tämän jutun kyllä äkkää hyvin nopeasti, ihan loppuhuipennusta en paljasta kuitenkaan, vaikka sekin on vähän arvattava): pääkyttämme Ewert Grensin hengestään päässyt vanha toveri ja pollari Bengt paljastuu sekaantuneen vastenmieliseen ihmiskauppaan. Tämän sangen ikävän seikan saavat selville ensin tämä pääpoliisi ja sitten vielä toinen poliisi Sven Sundkvist, jotka molemmat tahoillaan kuitenkin päätyvät salaamaan, että heidän frendinsä olikin pahemman luokan mulkvisti (päällisin puolin siinä pelossa, että mitähän sen justiinsa leskeynyt eukko mahtaisi asiasta tuumia). Juuri Kosto: rakkaustarinan jälkeen tämmöinen, missä vellihousuiset ruotsalaispoliisit vesittävät latvialaismimmien koston, oli jännää luettavaa, niin eri fiilis koko hommasta jäi. Aluksi olin vähän että äh, mutta nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että ratkaisu oli oikeastaan aika hyvä: niin usein dekkareissa kaikki päättyy hyvin ja poliisilla on oikeudentuntoa sun muita hyveitä. Vaihtelua siis. Muuten kirja oli ehkä himpun verran tylsä, mutta ei kuitenkaan tunnelmallinen kuten tuo aiemmin puimani Vargas.

Roslund ja Hellströmistä täytyy myös kertoa semmoinen hauska fakta, että tunnetustihan entiset poliisit ja lakimiehet saattavat innostua ryhtymään dekkaristeiksi (tjeu: Matti Yrjänä Joensuu, Jens Lapidus), mutta toinen, en nyt muista oliko se Roslund vaiko sitten tämä Hellström, on entinen rosvo. Asiallista.