Mitä muuten tähän omaan laiskaan kirjoitteluuni tulee, olen tuumiskellut, että ulkomaille muuttaminen tekisi varmaan terää tällekin blogille. Ulkomailla keksii loputtomasti kirjoittelun aiheita omista hassuista sattumuksista ja töppäilyistä uuden kielen ja/tai kulttuurin parissa, puhumattakaan ulkomaan asukkaiden hupaisista edesottamuksista ja käsittämättömistä tavoista. Olen kyllä muutenkin kaavaillut/haaveillut ulkomaahan muutosta. Toivoakseni pääsen edes vuoden päästä harjoitteluun jonnekin jännään paikkaan, mieluiten jonnekin missä puhutaan espanjaa tai portugalia. Eräänlaisena haaveena minulla on toki myös asua jossain englanninkielisessä maassa määrittelemättömän pituinen aika tehden esim. jotain työtä. Tässä on tietysti lähinnä se ongelma, että minua ei mitenkään suuresti kiehdo mikään näistä tunnetuimmista anglofonisista maailmankolkista (poisluettuna ehkä Lontoo, New York ja muutama muu iso kaupunki, joissa asuakseni sen "jonkun työn" olisi parasta olla aika helkkarin hyväpalkkaista).
Niin paitsi että viime aikoina (lue: tämän viikon ajan) minua on kovasti kiehtonut Yhdysvaltain syvä etelä ja Yhdysvaltain 1930-luku, sekä yhdessä että erikseen. Luen parhaillaan Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, ja pari päivää sitten luin samalle vuosikymmenelle sijoittuvan Vettä elefanteille. Sieluni silmin (?) näen itseni istuskelemassa lämpimänä elokuun iltana vanhan plantaasin talon verannalla bourbonia siemaillen ja kaskaiden siritystä kuunnellen. Eikä nyt mietitä sitä, että plantaasitalous ei tainnut varsinaisesti olla enää kukoistuksessaan 1930-luvulla, tai että samaisen vuosikymmenen kieltolaki olisi saattanut hankaloittaa bourbonin nautiskelua, tai että en edes tiedä miltä kaskaiden siritys kuulostaa. Totta puhuen minulle kyllä riittäisi se veranta, tai vaikka edes parveke, kunhan olisi sitä eteläistä lämpöä. Bourbonia minulla onkin jo pullo, ystävä toi Kentucky Gentlemania.
Bongaa kuvasta eläin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti