Maanikko kirjastossa

Mikäli joku lukijoistani on seurannut tuota sivupalkin kirjalistaa, on tämä kenties huomannut listan viime aikoina pidentyneen melkoisesti. Tämä johtuu varmaankin osaltaan siitä, että allekirjoittanut suhtautuu usein kirjallisuuteen eräänlaisena loppumattomana projektina, ja sitähän se tavallaan onkin; maailmassa ja ihan Suomessakin julkaistaan koko ajan enemmmän mielenkiintoisia kirjoja kuin ehdin lukea. (Toisaalta on jossain määrin helpottavaa tietää, että huonoja ja/tai mielenkiinnottomia, siis subjektiivisesti katsoen toki, kirjoja julkaistaan vielä enemmän, ja nämä lukija voi helposti ja hyvin omintunnoin sivuuttaa, paitsi tietysti mikäli erehdyksessä tuhlaa aikaansa huonoon kirjaan, ja sitä aikaahaan ei koskaan takaisin saa!) Siis siitäkin huolimatta, että vietän merkittävän osan valveillaoloajastani nimenomaan lukien. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa eilinen: Aamupalaa syödessäni luin Hesarin. Sen jälkeen aloitin työt (joka on siis lukemista, tällä kertaa oikolukua), luin kolmisen tuntia. Lopetin työt ja lueskelin netistä suosikkiblogejani ja muutamaa nettilehteä. Sitten lämmitin lounasta ja samalla luin Jared Diamondin Guns, Germs and Steeliä. Syötyäni lähdin puistoon lukemaan, ja luin siellä loppuun Aila Meriluodon kirjan Lauri Viidasta. Puistosta tulin kotiin, kävin tunnin lenkillä, ja laitoin illallista A:n kanssa. Ruokaillessani luin taas Diamondia, jota luinkin loppuillan siihen asti kunnes nukahdin.

No, oli miten oli, tämän ehkäpä hiukan maanisenkin suhtautumisen takia olen mm. tässä viimeisen kuukauden aikana lukenut norjalaisen dekkaristin Jo Nesbøn koko tuotannon (no rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että ihan viimeisintä en; siinä on kuulemma eri päähenkilökin). Siis vaikka en edes erityisesti pidä dekkareista. Päädyin tähän itsenikin kannalta hämmentävään tilanteeseen lainaamalla ko. kirjailijan esikoisdekkarin Lepakkomies kevyeksi puistolukemiseksi. Luin kirjan puistossa makoillessani, enkä ollut kovin vaikuttunut. Arvasin murhaajankin jo hyvissä ajoin, mikä on dekkaria lukiessa aina vähän masentavaa, kun oikeastaan toivoisi, että kirjailija olisi keksinyt hienon ja erinomaisen kieron juonikuvion, joka lyö lukijan ällikällä. Kirja oli kuitenkin ihan kohtuullisen viihdyttävä, joten kun seuraavalla viikolla lähdin mökille, nappasin marketin alehyllystä mukaani samaisen kirjailijan viimeisimmän pokkarin Lumiukko (en jaksanut välittää kronologiasta). Luin sen laiturinnokassa makoillen ja arvasin taas murhaajan!

No niin, ajattelin silloin, eiköhän saa nyt riittää tämä Nesbø. Vaan mitä vielä, jotenkin aina kirjastossa käydessäni löytyi hyllystä lukematon osa, ja nyt huomaan lukeneeni ne kaikki. (Muutamassa kirjassa olikin lopulta aika hieno juonikuvio.) Mitähän sitä seuraavaksi ahmisi?