keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Leppoisa harrastus vai vakavaa aivosärkyä, sekä tunnustushommia

Päivän aihe selviää otsikosta. Mietin tässä nimittäin, onko kirjallisuuden paikka maailmassani olla leppoisa nojatuoliharrastus, vai saako se aiheuttaa aivosärkyä? Tekstin inspiraationa toimi eräs puolittain harkitsematon kirjaostos, josta lisää tuonnempana. Jonkinlaiseksi innoittajaksi aiheeseen osoittautui myös maanantaina oluttuopin ääressä käymäni keskustelu kirjoista ja lukemisesta, lukemisen tavoista ja siihen liittyvistä valinnoista. Tuolloin ystäväni totesi nykyään lukevansa lähinnä kirjallisuutta, joka herättää hänessä jollakin tavalla äärimmäisiä tunteita: turhautumista, innostusta tai ehkä jopa raivoa. Sen enempää nyt tähän tuota keskustelua referoimatta (saatan nimittäin siteerata väärinkin), tämä oli mielestäni kiinnostava juttu! Itselleni kun lukeminen on enemmänkin jokapäiväistä puuhaa, jotenkin melkeinpä syömiseen ja nukkumiseen vertautuva välttämättömyys. Osittain kyse on varmasti siitäkin, että joka tapauksessa luen paljon työnkin puolesta, mutta olen kyllä aina lukenut vähän samaan tapaan. Siis melko lailla mitä sattuu, epäjärjestelmällisesti, ilman tavoitteita, hetken mielitekoja noudattaen ja määrällisesti aika paljon (ainakin paljon paljon enemmän kuin tuo em. ystäväni).
Kuvassa myös viihteellistä kirjallisuutta.

Olihan minulla etenkin nuorempana oli klassikkokausi, jolloin kannoin kirjastosta luettavakseni yhtä sun toista Bulgakovista Kamusiin ja Gogolista Brontëihin, mutta on kyllä myönnettävä, ettei tuo viime vuosien luettujen luetteloni ainakaan minuun itseeni tee kummoistakaan vaikutusta. Aika paljon lukukappaledekkareita ja lukuromaaneja, populaaritiedettä, hömppää ja elämäkertoja. Ihan kivoja lukukokemuksia ehkä, mutta kuinka moni noista kirjoista tarjosi minulle muuta kuin hetken viihdykettä? Ja tarvitseeko kirjallisuuden ylipäänsä tarjota muuta (no kai ny)? Haastaa lukijansa ajattelemaan, ehkä välillä turhauttaakin? Kommentoida todellisuutta, luoda uusia mahdollisia maailmoja tai käydä vuoropuhelua edeltäjiensä kanssa? Mikäli nyt kirjallisuus yhtään mitään taiteenlajina merkkaa, niin tietysti tarvitsee (ei tietenkään kaikkien kirjojen, eiväthän hollywoodleffatkaan pääsääntöisesti ole mitään Tarkovskia, mutta kyllä niiden arvostuksessakin sitten syystäkin on eroja).
Aloitin kyllä Proustiakin.

Miksen siis haasta itseäni enemmän kirjoilla? Lue hankalia, melkein mahdottomia kirjoja, ikivanhaa tai jälkipostmodernia kirjallisuutta, tiiliskiviklassikoita, filosofista hourailua tai korkealentoista spekulaatiota? Laiskuuttani varmaan. Ehkä, jos tekisin jotain ns. fyysisesti suorittavaa työtä, kokisin suorastaan tarvetta haastaa aivojani vapaa-ajalla, ja nyt kun pääasiassa teen aivotyötä, haastan vapaa-ajalla mieluummin kehoa. Ehkä kyseessä on haparoiva pyrkimys tasapainoon. Ehkä ei. Ehkä minä oikeasti vain kärsin älyllisestä laiskamatoudesta (kamala, mutta jotenkin totuudenmukaiselta kalskahtava ajatus). Ja sitten kuitenkin muodollisesti piiloudun sen tosiseikan alle, että luen kirjallisuutta, ihan kuin nyt mikä tahansa kansiin pantu keskinkertaisuus olisi automaattisesti hyvä ja yleväksitekevä teos. Tai ainakin parempaa kuin tv. Vaikka tiedän, että ei ole. Itseasiassa voisin jopa väittää, että eräät tv-sarjat ovat yhteiskunnallisesti merkittävämpiä, mielenkiintoisempia ja syvällisempiä kuin suurin osa niin kutsutuista dekkareista tai lukuromaaneista. Vaikka kirjallisuuden lukemisella on jotenkin hienompi kaiku, nyt menen ja väitän, että The Wire on merkityksellisempää taidetta kuin Paulo Coelhon mikä tahansa teos (tai kaikki niistä). Mielipiteeni on tietenkin subjektiivinen (mutta hyvä mielipide, huom.).

Tämän sekavan purkauksen primus motorina oli tietenkin se tosiseikka, että satuin tänään hortoilemaan uudessa Kaisa-talossa, ja jotenkin puolivahingossa tulin siinä sitten ostaneeksi tarjouksesta Ulysseuksen uuden suomennoksen. Hyllystä löytyy kyllä Saarikoskenkin käännös, mutta tämä Lehdon versio houkutteli kattavalla viiteapparaatillaan; en nimittäin hetkeäkään usko, että ainakaan mitenkään kokonaisvaltaisesti pystyisin nauttimaan teoksesta kirjallisuutena. Ei, kyllä minä lähestyn sitä pikemminkin jonkinlaisena länsimaisen kirjallisuuden labyrinttimaisena monumenttina, jossa tarvitsee hyvän kartan, ettei eksy. Haastava se siis ainakin on, mutta toivon, että saan siitä jotain irtikin, jotain, mitä ei ehkä ihan joka dekkarista löydy.

Siinä se nyt on. Älytön möhkäle.

Onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti! Lopuksi vielä iloinen tunnustusasia, Oona Lopunajan lauseista (siellä luetaan dystopioita, mahtava konsepti ja hieno nimi blogilla) muisti tunnustuksella (kiitos!). Tällaisella:


Tunnustuksen säännöt menivät näin
  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
Kävin äsken plaraamassa tuota sivupalkin blogilistaa ja totesin, että tämä on kyllä melkein kaikilla lempiblogeillani jo, mutta pistetään nyt vaikka menemään Aamuvirkkuun yksisarviseen, Kirjanurkkaukseen, Pumpuihin ja Taas yhteen kirjablogiin (jossa on muuten luettu tänä kesänä Ulyssesta, fanitan!). Erääseen männäviikonloppuiseen keskusteluun viitaten viidennen laittaisin Tommi Melenderille jos uskaltaisin! Hoo.

Nyt kyllä lopetan tämän jaarittelun ja lähden lenkille. Katsotaan sitä Ulyssesta sitten myöhemmin!

11 kommenttia:

  1. Olipas hauska pohdiskelu. Tulin juuri lenkiltä ja kahvikupposen äärellä istuksin kirjoittelemassa ja lueskelemassa - ihania harrastuksia molemmat.

    Olen ajatellut, että mitä vähemmän kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyy suorittamista ja päänsärkyistä pitäisiajattelua, sen paremmin sopii minulle. Haluan leijailla kirjasta toiseen, nauttia tarinasta rauhassa tai hotkia sen kerralla, miettiä jotakin yksittäistä asiaa tai loihtia laajoja ajatuskaaria. Vain olla viltin alla ja lukea. Ihana, kun on syksy! Kirjat ja syksy on vähän niin kuin omenapiirakka ja vaniljajäätelö - yhdessä ne jotenkin jalostuvat erikoisherkuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana ajatus, ja on kyllä totta, että syksy jotenkin kutsuu lukemaan.

      Minullahan lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyy molempiin tällä hetkellä aika lailla suorittamista (työt, gradu), ja siksi varmaan olenkin "repsahtanut" lukemaan aika helppoa kirjallisuutta. Nyt kuitenkin tuntuu kuin olisin nauttinut liikaa omenapiirakkaa, väliin pitänee saada tukevaa näkkileipää :)

      Poista
  2. Jaksoin lukea erinomainen hyvin, kiitos! Aivoni eivät nyt aivotyön, flunssan ja päänsäryn rasittamina ole aivan parhaimmillaan, mutta haluan ainakin heti kiittää monipuolisesta, ajatuksia herättävästä tekstistä. Olen pohtinut samoja asioita itsekin viime aikoina, en niinkään omakohtaisesti mutta yleisesti: jotenkin tänä kohukirja-aikana tuntuu, että lukemista arvotetaan ja siihen yritetään vaikuttaa monin tavoin. Ja sitten lukemisen tyyli pitäisi jotenkin määritellä ja valintansa perustella. Kummallista, koska minäkin olen pitänyt lukemista kuin syömisenä - yhtäältä jokapäiväisenä ja pakollisena toimintona, toisaalta sellaisena, että välillä on juhla-aterioita pitkän kaavan mukaan, joskus välipaloja ja usein arkiruokaa... Kunnioitan kaikkia systemaattisia ja itseään haastavia lukijoita, mutta taannoinen vuorotteluvapaani osoitti, että minä luen samoin, oli elämäntilanne mikä tahansa. Ja mieluummin luen kuin liikun, joten taidan olla laiska sekä ruumiin että mielen rasittamisen kanssa.

    Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisilla kirjoilla ystäväsi nostattaa esim. raivon tunteita itsessään! Oletan, että kyseessä on muunlainen raivo kuin tuska siitä, että onpa huono kirja.;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ensimmäiseksi: lukeminen vertautuu syömiseen täällä hienoin tavoin! Tulee ihan nälkä :) Ja tietenkin kukin saa lukea tyylillään, mutta kuten viime aikoina olen alkanut haastaa ruumista, siitä ehkä juontaa tämä mielenkin haastaminen.

      Itselläni raivoa ovat herättäneet kyllä juurikin lähinnä tavalla tai toisella huonot kirjat, ja kyllä sekin puoli nousi keskustelussa esiin (tämä ystävä on muistaakseni lukenut esim. Alkemistin tästä syystä...), mutta tällä kertaa puheena taisi olla Alaston lounas.

      Poista
  3. Olipa hyvää pohdintaa, mielenkiinnolla luin loppuun asti. Kyllä sitä aika ajoin tulee mietittyä omaa lukemistaan, sitä mitä lukee ja miksi lukee ja vähitellen kai alkaa löytyä ne omat alueet (lienee jo korkea aika tässä iässä). Itse huomaan ärsyyntyväni sekä liian vaikean että myös liian helpon kirjallisuuden parissa, en siis kaipaa tajunnanvirtaa tai liian filosofista tekstiä, joissa en pysy mukana, mutta en myöskään chic-litiä, jota lukiessa voi aivot ripustaa narikkaan ja jollei ripusta huomaa pian puhkuvansa ärsytyksestä.

    Ulysseus taitaa minulta jäädä lukematta, vaikka tuo sinun suunnittelema lähestymistapa kuulostaa houkuttelevalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaipa siis tässäkin asiassa jonkunlainen keskitie, ja myös oman maun tunteminen on paras apu. Minusta vaan on alkanut tuntea, että olen vähän jumahtanut sinne omalle mukavuusalueelleni liikaakin. Katsotaan, josko tuo Ulysses nyt ainakin sieltä minut tiputtaisi :D

      Poista
  4. Jessss, kiitos! Ja nyt sitten vaan sinne ensi viikon to alkavaan Ulysses-lukupiiriin Gaudeamuksen kahvilaan, vetäjänä siis suomentaja Leevi Lehto. Ja kyllä se vain niin on, että Ulysseksen lukemisesta huomaa nauttivansa. Omituista mutta totta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, huomasinkin tuon lukupiirin, kiitos kutsusta. Pitänee ainakin jollain kerralla tulla sinne ihmettelemään, vaikka tunnenkin pientä, irrationaalista pelkoa Leevi Lehtoa kohtaan. hui.

      Aloitin eilen lukemalla kääntäjän sanat ja liitteet. Lukukokemuksen suhteen toivon parasta mutta varaudun pahimpaan!

      Poista
  5. Aihe, jota itsekin olen pohtinut. Minä kun itse huomaan usein haluavani kirjoilta jotain syvempää. Arvostan kyllä sitä, että kirjan parissa viihtyy, vaikka hömppäkirjoja en juurikaan lue, mutta silti kaipaan niiltä jotain ajatusta. Usein pidän eniten kirjoista, jotka ovat ravistelleet minua tavalla tai toisella. Esimerkiksi olen lukenut kirjoja, jotka eivät ehkä ole parhaiten kirjoitettuja, mutta joiden asia potkii päähän ja kovaa. MUTTA esim juuri petyin Valasratsastajaan, jonka aihe on hyvä, mutta toteutus susi. Ei iskenyt.

    En silti pidä vaikeista kirjoista. Tai sanotaanko, että liian vaikeista. Jos itse lukeminen tuntuu jo vaikealta, niin itse kirjan ydin (eli tarina, aihe tms) jää toissijaiseksi. Se ei mielestäni ole kyllä lukemisen tarkoitus. Ei ainakaan omalla kohdallani.

    Sanotaanko näin, että kyllä kirjalla pitää olla sisältöäkin. Ja ehkä siitä syystä itseltä jää herkästi dekkarit ym lukematta, vaikka muutamia hyviäkin olen lukenut ja vaikka silti arvostan myös tarinaa. Täytyy vaan olla jotain vähän enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuokin vielä, että parhaissa lukukokemuksissa toimii sekä aihe että toteutus. Onhan kirjallisuus toki semmoinen laji, että harvoinpa molemmat ovat napakymppejä (minä tosin olen aika kriittinen lukija, kuulemma :)

      Tätä "vaikeutta" minä jäin vielä miettimään. Toki ihan holtiton tajunnanvirta voi olla liian vaikeaa ja siinä mielessä erittäin epäkiinnostavaa, eikä ehkä pysty välittämään kirjan "sanomaakaan" (jos nyt ajatellaan, että kirjalla aina joku sellainen on), tai edes sen sisältöä.

      Toinen puoli asiassa on tuo, mitä jo sivusinkin kommentissani jaanalle, että toisaalta minusta tuntuu, että itse ainakin lukijana jään vähän helposti märehtimään sinne omalle mukavuusalueelleni, enkä tule sitten tarttuneeksikaan "liian vaikeisiin" tai ehkä myöskään "liian yksinkertaisiin" kirjoihin. Jossain vaiheessa tästä tulee sitten ehkä itseään ruokkiva ilmiö, sillä ehkä, jos lukisin enemmän kauhean vaikeita kirjoja, ne eivät enää tuntuisi vaikeilta, ja saisin niistä ehkä elämyksiä, joita ilman nyt jään, kun en uskalla haastaa itseäni. Tai sitten en, mutta jotenkin tämän itseni haastamisen ajatuksen kanssa nyt kuitenkin aloin painiskella :)

      Poista