Lars Kepler: Hypnotisoija

Lars Keplerhän ei oikeastaan ole kirjailija, vaan kahden kirjailijan käyttämä salanimi (näistä kirjailijoista toinen on Alexandra Coelho Ahndoril ja toinen on sen mies, muistaakseni Alexander Ahndoril. Jännästi on kuitenkin melkein sama nimi niillä). Tämä salanimijuttu on toki ollut tiedossa tästä ensimmäisestä kirjasta asti, joten mitään salaistahan siinä ei ole. Lienee kuitenkin sitten heidän mielestään kivempi pitää erillään kirjailijapersoonallisuudet tai miksi heitä nyt sitten kutsuakaan. Oli miten oli, Hypnotisoija on näitä kirjoja, jotka olivat ensin ruotsinkielisten asiakkaiden suosiossa (luonnollisesti varsinkin käännöksen puuttumisen takia), saman huomasin aikoinaan myös Larssonin ja Lapiduksen kohdalla. Vähän tosin epäilen, että tästä tulisi ihan samanlainen suksee. Niin, mitähän mieltä olin tästä.

Tartuin kirjaan ajatuksella, että taas ruotsalainen menestysdekkari (joista toisista olen pitänyt kovastikin [Lapiduksen eka] ja toisista en niinkään [esim. Åsa Larsson] ja toisia en ole lukenut lainkaan [Mankell, Marklund, L. G. W. Persson, Camilla Läckberg...ym.]), että kaipa tämän nyt läpi kahlaa. Ja kahlasinkin, ihan sujuvasti. Kirjassa on kaikenlaisia ällöttävyyksiä, joita olen monen kuullut paheksuneen, mutta minua ne eivät mitenkään hirveästi ällöttäneet (liekö sitten syynä kaikki ne lapsena tiiratut kauhuleffat tai oman mielikuvitukseni rajallisuus, mutta minusta kirja harvoin onnistuu olemaan liian raaka tai ällöttävä).

Kirjan tarina oli varmaan jossain mielessä sen heikoin lenkki, vaikka ihan hyvin vetikin. Alussa eräästä pukukopista löytyy raa'asti surmattu mies ja heti perään miehen yhtä verisesti lahdattu perhe, josta vain yksi henkilö onnistuu selviämään hengissä, ollen näin ollen koko homman avaintodistaja. Sitten paikalla on lääkäriä, hypnotisoijaa ja ties ketä. Etsitään perheen kadonnutta tytärtä, ja sitten hypätäänkin melkein toiseen tarinaan ja sakkiakin alkaa pyöriä kuvioissa ihan kiitettävästi. Sekavaksi siis uhkaa mennä, ikään kuin kaikki ideat olisi haluttu ympätä samaan kirjaan. Pitkät takaumajaksot hieman selvittävät juonta, mutta toisaalta niiden aikana uhkaa unohtaa, missä "nykyhetkessä" mennään. Loppu on ärsyttävän supersankarillinen (sama ärsytti Millennium-trilogiassa ja paikoin myös Harry Holessa) ja muutenkin tietty elokuvamaisuus vähän häiritsee. (Ihan kuin tässä oltaisiin jo valmiiksi tähdätty siihen, että Hollywood-leffa tästä kuitenkin tehdään, että helpotetaanpas vähän käsikirjoittajien työtä ja pannaan tänne näitä hienoja stunttikohtauksia).

Minun mielestäni kirjan kaikista suurin ongelma oli kuitenkin tämä: tietojeni mukaan kirja aloittaa suomalaissyntyisestä poliisista, Joona Linnasta kertovan dekkarisarjan (vrt. Harry Hole, Wallander, Annika Bengtson jne. jne.). Mutta ainakin sarjan aloitusosassa Linna jää lähes täydellisen statistin roolin, kun pääosisssa seikkailevat hypnotisoija-lääkäri, sen vaimo, vaimon isä, liuta hulluja ja ties keitä muita. Linnalla sen sijaan ei edes tunnu olevan muita ominaisuuksia, kuin suomeen vivahtava aksentti puheessa ja joku nainen, jolle poliisimme aiheuttaa pettymyksiä (ja voidaan tietysti pohtia, onko joku nainen varsinaisesti miehen ominaisuus). Ei siis vaikuta kovin lupaavalta hahmolta. Toivon, että Keplerit ovat saaneet seuraavassa osassa kehitettyä kaverille edes jotain piirteitä (vaikka en olekaan varma, että tuota seuraavaa osaa koskaan luen).