Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Kuulin Miina Supisen esikoisromaania kehuttavan jo sen ilmestyessä vuonna 2007 (muistaakseni). Myönnän kuitenkin, että en tullut lukeneeksi kirjaa siksi, että sillä on kauhea nimi. Paljon parempi nimi on Supisen tuoreella novellikokoelmalla Apatosauruksen maa, ja tämä kokoelma on myös välillinen syy siihen, että loppujen lopuksi luinkin Supisen esikoisen. Apatosauruksen maata on kehuttu vähän siellä ja täällä, ja aionkin sen lukea, jahka saan sen jostain käsiini (minulla on rajallinen budjetti kotimaisille uutuuskirjoille, ja ostin jo Markus Nummin Karkkipäivän, joten voi olla, että koetan saada Apatosauruksen kirjastosta).

Mutta asiaan. Liha tottelee kuria kertoo vinksahtaneesta Silolan perheestä: henkisesti poissaolevasta kapellimestari-isästä, kulisseja pystyttelevästä sisustussuunnittelija-äidistä, anorektisesta Astrasta, punttihommiin ryhtyvästä Silmusta ja aika normaalilta nelivuotiaalta vaikuttavasta Pelagiasta. Kirjan juonta en nyt tarkemmin käsittele, vaikka hauskaa olikin lopun seikkailukertomukseksi yltyvä matka naapurimaahan.

Liha tottelee kuria oli hauskaa ja virkistävää luettavaa. Vaikka henkilöt ja näiden puuhat ovat reippaasti liioiteltuja, ne tuntuvat hyvin aidoilta. Kirja ei järin paksu ja sen lukee nopeasti, sillä teksti on sujuvaa ja välillä juuri sellaisella tavalla verbaalisen hauskaa, joka allekirjoittanutta miellyttää.

Kirjailija Supisella on muuten myös blogi, joka on myös ihan kivaa luettavaa (vaikka päivitystahti onkin lähes yhtä löyhä kuin tässä blogissa).