Sami Hilvo: Viinakortti

Tästä kirjasta tulikin tälle kirjoittajalle joku ihme blogger's block, en saanut tartuttua tähän lainkaan. Vaikka siis itse kirjaan tartuin luettuani siitä positiivisia arvioita juurikin kirjablogeista (joskin muistaakseni myös Hesarissa oli kiittävä arvio). Viinakortti osui käpäliin kirjaston palautushyllystä ja luin sen ja palautinkin jo vissiin monta viikkoa sitten. Ja tykkäsinkin. Mut en kuitenkaan saanut kirjoitetuksi mitään. Laitan vaikka jotain ranskalaisin viivoin kuitenkin.
-Esikoisromaani, taas. Kivaa
-Tykkäsin Hilvon kirjoitustyylistä ja kirjan hahmoistakin
-Oli kyllä jotain josta en tykännyt, mutten enää muista mitä se oli.

Sen sijaan ehkä syynä tähän aikaansaamattomuuteeni olikin tämä pökerryttävä "homokeskustelu" joka täällä velloo ja jota en oikein tajua ja joka vituttaa niin monella eri tavalla (joita en aio tässä kertoa, koska sitten tästä tulisi ihan eri kirjoitus, enkä nyt jaksa sitä enkä varsinkaan jaksa laatia tässä mitään poikkitaiteellis-yhteiskunnallista synteesiä. Tai osaa edes). Niin koska tässä kirjassa oli "niitä". Vaikka se nyt ei ollut minusta se kaikkein oleellisin juttu. Luin kirjan, jossa oli perhetraumoja, rakkaustarina, sopivasti traagisia elementtejä ja sukupolvien yli periytyviä muistoja ja esineitä, joilla oli oma roolinsa tarinassa (etenkin, ylläri, yhdellä viinakortilla). Muualla arvioita luettuani monet olivat tykänneet kirjan kahdesta aikatasosta varsinkin siitä sota-ajasta. Minä en niinkään. Minusta kirjan nykyajassa elelevä päähenkilö Mikael oli mielenkiintoisempi hahmo ja jotenkin muutenkin lähestyttävämpi. En kyllä tiiä miks. Mutta toisaalta ei kyllä kiinnosta sota-aika minua, työn puitteissa oon saanut lukea ihan kylliksi verta pakkiin -kamaa enkä edes kauheasti pitänyt Tuntemattomasta (tai ehkä vähän pidin, mutta en oikein halua pitää siitä edes), enkä muutenkaan käsitä, että miksi tässä maassa vatvotaan yhtä sotaa edelleen koko ajan ja joka paikassa. Puuh. Että ehkä olisin tykännyt enemmän ilman sitä sota-aspektia, mutta kai se sit siihen sopi.

Tulipahan nyt jotain älähdettyä. Luin tässä taas rikospaikkatutkimuskirjallisuutta, mutta Criminal Minds on ehkä parempi siinä genressä kuitenkin. Sen sijaan Patti Sminthin Just Kids on aika oivallinen, vähän melkein säästelen, etten vaan ahmaise sitä yhteen pötköön.

Lisäksi luvussa on edeleen Eating Animals, mutta se on niin pieni pokkari, että sitä on vaikea lukea samalla kun neuloo kaulahuivia.

Tässä kuva: