Saksalaisen Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä tarttui herätelainana mukaan kirjastosta. Kirja on erittäin lyhyt, ja luinkin sen jo yhtenä iltana tuossa pääsiäisenä. Reissukiireiden seurauksena en kuitenkaan ole aiemmin ehtinyt kirjoittaa kirjasta, enkä sitä taida nytkään kauhean perusteellisesti puida. Mutta jotain nyt kuitenkin.
Lainasin kirjan ennenkaikkea siksi, että se perustuu mielestäni ehkäpä karmaisevimpaan tosielämän murhajuttuun, saksalaisen Hinterkaifeckin tapahtumiin vuodelta 1922. Luin aiemmin jostain, että Schenkel käyttää tapausta kirjansa pohjana, mutta suorastaan yllätyin, kuinka identtinen Hinterkaifeckin kanssa kirjan murhajuttu onkaan, juoruineen tekotapoineen kaikkineen. Vain tapahtuma-ajankohta ja paikkojen ja ihmisten nimet Schenkel oli muuttanut, samoin kuin tietysti sen, että kirjassa tekijä ja tämän motiivi selviävät, toisin kuin "alkuperäisessä" tapauksessa. Lyhyesti kerrottuna siis eristäytynyt maanviljelijä (kirjassa Danner, oikeasti Gruber) perheineen (vaimo, tytär, tyttären lapset sekä palvelustyttö) löydetään raa'asti murhattuina syrjäiseltä maatilaltaan. Murhaa edeltäneinä päivinä Danner/Gruber on maininnut talon avainten kadonneen sekä tämän havainneen lumessa tuntemattomat talolle johtavat jäljet, mutta ei jälkiä talolta pois. Murhan motiiviksi epäillään (sekä oikeasti että kirjassa) Dannerin/Gruberin huhuttua insestististä suhdetta tyttäreensä.
Schenkel käyttää kirjassaan ihan mielenkiintoista kerrontatekniikka, jossa vuorottelevat kyläläisten "todistajanlausunnot" ja eräänlainen kaikkitietävä kertoja. Koska tarina oli minulle tosiaan ennestään tuttu niiltä osin kuin se tositapahtumiin perustui, olivat kyläläisten "lausunnot" juoruineen ja spekulaatioineen kirjan mielenkiintoisinta antia, samoin se, että lukijan annetaan melko varhaisessa vaiheessa ymmärtää, että joku kuvatuista tai kertojista tosiaan on murhaaja. Kerronnasta käy hyvin ilmi myös kylän ja ehkä koko sodanjälkeisen Saksan pikkukylien ahdistava ja salaileva ilmapiiri. Kirja on kuitenkin aika lyhyt, ja ehkä tarinan ainesten rajallisuudesta johtuen silti hädin tuskin mittansa täyttävä (siis ilman, että välillä luisutaan tylsyyden puolelle).
Noin lopulta olisin toivonut kirjoittajalta ehkä vähän suurempaa omaperäisyyttä, mutta luulen, että ehkä jossain vaiheessa luen vielä saman kirjailijan Tapaus Kalteisin ja Bunkkerin. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti