Tätä kirjaa lienee kaikkialle luonnehdittu nimellä veijaritarina. Sitähän se kai onkin. Paitsi että veijaritarina on lajityyppi, josta en ollenkaa usko pitäväni, mutta tästä ihan kyllä pidin. Ainakin paikoittain, ääneenkin nauroin, jopa. Ruotsissa tämä Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann on ollut ilmeisen suosittu, ja suosion innoittamana minäkin laitoin varauksen vetämään kirjastoon heti kun huomasin suomennoksen tulleen valikoimiin. Siitäkin huolimatta, että suomenkielisen laitoksen kansikuva lisää entisestään assosiaatiota paasilinnamaiseen kerrontaan (Pekka Vuori, jonka käsialaa kansikuva on, on tietenkin tunnettu Paasilinnan kirjojen kansistaan), enkä minä tosiaankaan ole kovin kiinnostunut Paasilinnasta. En muistaakseni ole tosin lukenut tältä kuin kirjan tai kaksi, yhtä kaikki olen päätellyt, etten ole kohderyhmää.
Kappas, ajatus lähti taas harhailemaan. Niin, en minä varmaan tämän satavuotiaankaan kohderyhmää ollut, ja myönnänkin, että ellei kirjan päähenkilö, eräänlainen supervanhus Allan Karlsson, olisi ollut niin kutkuttavan peppipitkätossumainen tyyppi, olisi kiinnostunus kirjaan saattanut lopahtaa. Tarinassa mennään toistuvasti ja vakaasti puskafarssin puolelle, tosin mikäs sen paremmin kesään sopikaan (eikös puskafarssi ole lähinnä sitä, mitä kesäteattereissa ympäri maamme harrastelijat esittävät?). Toisaalta taas vähintään yhtä usein ollaankin sitten jo absurdin puolella, ja siitä minä kyllä pidin, absurdin huumorin ystävänä. Eritoten tykkäsin Allan Karlssonin aiemmista vaiheista, jossa hän sekaantuu 1900-luvun yhteeen jos toiseenkin merkkitapahtumaan, tapaa henkilöitä Stalinista Trumaniin ja De Gaullesta Churchilliin. Niin, ja kuten sanottu, olihan se aika hauska. Paitsi loppu, se oli vähän yhdentekevä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti