Kolmannen Sookie Stackhouse -kirjan tarina oli tuttu niiltä osin kuin True Blood kirjaan perustui, sillä tv-sarjana olen kyllä ahnehtinut kaikki jaksot heti tuoreeltaan (viimeisin kausi oli kyllä kahteen ensimmäiseen verrattuna sen verran sekavaa kouhotusta, että kauhunsekaisella jännityksellä odotan ja toivon, että Alan Ball on saanut paketin jotenkin kasaan piakkoin alkavalla neloskaudella) (jonka aion tietenkin, kaikesta huolimatta, syynätä). Onneksi tv-sarjan tekijät ovat ottaneet melko paljon vapauksia tarinan ja henkilöiden suhteen, joten läpeensä tuttu juttu Club Dead ei ollut.
Kolmannen kirjan alussa Sookien vampyyripoikaystävä Bill Compton lähtee "työmatkalle" "Seattleen". Miestä ei kuitenkaan ala kuulua takaisin ja Sookien epäilykset heräävät. Billin katoaminen huolestuttaa myös Billin pomoa, alue 5:n sheriffiä Eric Northmania, ja viikinkisheriffin myötävaikutuksella telepaatti-tarjoilijamme lyöttäytyykin yksiin komean ihmissusi-Alciden kanssa ja lähtee Jacksoniin, Mississippiin, selvittelemään sulhonsa edesottamuksia. Siis siitäkin huolimatta, että sulhon sitoumuksen vakavuus ja muutkin puuhat ovat saaneet Sookien epäilemään suhteen mielekkyyttä. Jacksonissa kuvaan astuvat kasa ihmissusia, osavaltion vampyyrikuningas Russell Edgington sekä Alciden mustasukkainen shapeshifter ex-tyttöystävä Debbie. Ruumiita tulee aikamoisella syötöllä, eikä sankarittaremme näe päivää, etteikö joku häntä leipoisi pahemman kerran pataan. Menossa on mukana myös hömelö Bubba, hieman pieleen menneen vampyyrimuodonmuutoksen konenut musiikkilegenda.
Eräiden vauhdikkaiden käänteiden (jossa mm. kätketään ruumista, tapellaan, juonitaan, tullaan seivästetyksi ja melkein harrastetaan kiihkeä sukupuolielämää) jälkeen Billin nahka saadaan pelastettua ja tapahtumien omituiseen kulkuun löytyy jonkinlainen selitys. Sankarittaremme alkaa kuitenkin ollaan läpeensä kyllästynyt yliluonnolliseen sekoiluun ja ottaa hieman pesäeroa niin Billiin kuin Ericiinkin.
Club Dead oli ihan viihdyttävä lukukokemus, mutta en kyllä parhaalla tahdollanikaan voi kutsua näitä Harrisin teelmiä miksikään kirjallisuuden helmiksi. Erilaisille kirjoille on kuitenkin tunnetusti aikansa ja paikkansa, joten näen itseni hyvinkin loikoilemassa rannalla uppoutumassa Southern vampire mysteriesin hömppäisään maailmaan vielä toistekin tänä kesänä. Perinteiset romanssit ja muut kioskikirjallisuuden helmet eivät ole koskaan oikein minuun uponneet, sen sijaan näissä kirjoissa on sopivasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joten mielenkiintoni pysyy yllä paikoin aika kömpelöstä ilmaisusta huolimatta.
Yhtä kaikki, kolmannen kauden puutteista huolimatta olen myös oikein iloinen True Blood -tv-sarjasta. Kolmen kirjan ja kolmen tv-kauden kokemuksesta sanoisin, että tv-sarja vie voiton. Kirjathan on tosiaan kerrottu kokonaan Sookien näkökulmasta. Ratkaisu on ihan ymmärrettävä, mutta sen seurauksena muut mainiot hahmot jäävät aika lailla paitsioon (ja Sookien sisäinen monologi on välillä aika pitkästyttävää), kun taas sarjassa esiin pääsee monta mahtavaa hahmoa (esim. Tara Thornton, Hoyt Fortenberry äiteineen, Lafayette, Jason Stackhouse, Terry ja Andy Bellefleur jne.). Hahmojen runsaudesta johtuen sarjassa toki välillä lipsutaan aivan liian laveaan tarinankerrontaan ja liian moniin hahmoihin (kolmoskaudella todella rasittavaa!).
Oli miten oli, tv-sarjassa mielestäni otetaan kirjoja huomattavasti paremmin ilo irti kirjojen tapahtumapaikasta (syvä etelä) hahmoineen, vampyyrien ilmitulon yhteiskunnallisista seurauksista ja omituisesta yliluonnollisten tapahtumien, katkerien tragedioiden, uskonnon, seksin ja päihteiden sekasotkusta, joka Bon Tempsin asukkaiden elämässä on meneillään. Etenkin ensimmäinen tuotantokausi on aivan yliveto, ja minun on vaikea keksiä miten kirjoissa voitaisiin sitä ylittää. Aion kuitenkin kokeilla, varasin kirjastosta sarjan seuraavan osan.
Sookie Stackhousen seikkailuja ovat lukeneet myös ainakin marjis, Sara ja Hreathemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti