Dead to the world & Más muerto que nunca

Charlaine Harrisin sinänsä melko tyhjänpäiväinen southern vampire mysteries -hömppä sopi täydellisesti uupuneelle lomalaiselle (nyt alan kyllä olla valmis lukemaan jotain, joka vaatii edes hiukan aivokapasiteettia, ja aloitinkin tänään Doris Lessingin Fifth Childin). Minun ei tosin pitänyt lukea juuri sitä, mutta ehdin juuri ennen matkaa aloittaa kirjastosta lainaamani neljännen osan Dead to the World, joten otin sen lentolukemiseksi, ja Barcelonan Fnacista päädyin ostamaan sitten viidennen osan espanjaksi.

Jotain allekirjoittaneen yläpäätä vaivanneesta rasituksesta kertoo ehkä se, etten takakannesta tarkastamatta enää muista, mitä edellämainituissa kirjoissa itseasiassa tapahtuikaan (tosin myönnettäköön tässä, että minulla on muutenkin auttamattoman surkea juonimuisti). No oli miten oli, seuraavassa mahdollisesti juonipaljastuksia.

Dead to the Worldissa päähenkilömme Sookien päätös pysytellä erossa yliluonnollisen maailman hömpötyksistä osoittautuu, ei niin kovin yllättäen, hieman hankalaksi pitää. Sookie nimittäin löytää keskellä yötä kotimatkallaan alastoman miekkosen harhailemasta tienposkessa. Ja kukapa muu onkaan kyseessä ellei komea viikinkivampyyri Eric, joka on menettänyt muistinsa! O-ou! Lisäksi Sookie joutuu majoittamaan tyypin, sillä ex-poikaystävä Billkin on häippäissyt kuvioista ja jollain tuntuu selvästi olevan jotain Ericiä vastaan. Mutta ei se mitään, sillä muistinsa lisäksi vampyyrikomistus on menettänyt kaikki ikävät ja arrogantit luonteenpiirteensä (samoin kaiken kiinnostavuutensa, imo), ja telepaattineitomme arvatenkaan ei pistä pahaksi tämän tylsää seuraa.

Muistinmenetyksen takana paljastuvat olevan ilkeät noidat (!), jotka havittelevat osuutta Ericin bisneksistä kuin mikäkin b-luokan mafiaporukka. Samaiset noidat aiheuttavat hämminkiä myös Shreveportin ihmissusi-porukoissa (joihin kuuluu myös edellisessä osassa tapaamamme Alcide, joka on tietenkin myös hyvin komea) ja lopulta hässäkkä eskaloituu lähes eeppiseksi taisteluksi, jossa shifterit, vampyyrit ja hyvis-noidat liittoutuvat ilkimyksiä vastaan. Tarinan sivujuonteena Sookien Jason-veli mystisesti katoaa, ja katoamisesta epäillään niin edellämainittuja noitia kuin Jasonin lukuisia tyttöystäviä. Lisäksi Sookie ampuu Alciden sangen ikävän ex-tyttöystävän Debbien.

Kuvassa oleva Mahou-olutpullo ei ole maksettu mainos.

Viidennessä osassa Más muerto que nunca (Dead as a Doornail) puidaan edellisen osan tapahtumia: Jasonista on ihmispantterin (!) pureman seurauksena tullut jonkinlainen puolivillainen ihmispantteri itsestäänkin, Sookie on hankalassa välikädessä Ericin saatua muistinsa takaisin (mutta samalla unohdettuaan muistinmenetyksen aikaiset tapahtumat) ja Alciden aavistaessa, että Sookiella oli osansa Debbien katoamisessa. Tämän päälle joku tuntuu ottaneen aseensa tähtäimeen kaupungin shifter-porukan, ja luodista saavat niin pubinpitäjä Sam Merlotte kuin ihmispantterien pomo Calvin Norris. Bill on palannut Bon Tempsiin, Eric painostaa Sookieta kertomaan, mitä hänen muistinmenetyksensä aikana oikein tapahtuikaan, Jasonia epäillään syypääksi aseellisiin hyökkäyksiin. Lisäksi sankarittaremme joutuu sekaantumaan Shreveportin ihmissusi-packin uuden laumanjohtajan valintaan.

Mitä näistä nyt voi sanoa. Molemmat kirjat ovat toki tapahtumantäyteisiä, mutta eivät kyllä kovin kaksisia. Englanniksi kirjoissa pelaa sentään jonkinlainen puoli-sarkastinen huumori ja nokkela sanailu dialogeissa. Espanjaksi tämä kirjojen miellyttävin ominaisuus ei minusta oikein käänny (tosin johtuen ehkä siitäkin, että luin aiemmat osat englanniksi ja muodostin niistä käsitykseni Sookien "äänestä"), joten etenkin jälkimmäinen kirja aiheutti toisinaan vähän tuskastumista. Kirjan hahmot ovat enenevissä määrin yksiuloitteisia (komea ulkonäkö ja sen ahkerakaan kuvailu ei oikein riitä, jos mitään muita ominaisuuksia ei näytä olevan), ja Sookien ajatukset välillä melko ärsyttäviä ("ah, oh, onpa komea mies, kylläpä voisin häntä kuksauttaa. Oho vaaratilanne! Kylläpä pelottaa! Onpas komeat vatsalihakset! Kappas, loukkaannuin hengenvaarallisesti, mitähän muut tästä ajattelevat! Kaikki pitävät minua friikkinä, talo paloi, voi ei. Onpas Eric komea." jne. jne.).

Oli miten oli, True Bloodin neloskausi alkoi sunnuntaina, ja aion kyllä katsoa tänään sen ensimmäisen jakson. Luotan, että Alan Ball saa homman toimimaan.

Pyykkäys ja muun reissunjälkeinen setviminen vienee tässä aikaa, mutta lähipäivinä on tulossa juttua Chris Cleaven Little Been tarinasta sekä ehkä jonkinlaista reissurapoa. Nyt menen kirjastoon!