Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi on hämmentävä ja hieno kirjailija. Mies julkaisee harvoin, kolme romaania sitten vuoden 1994. Kaikki Nummen romaanit, Kadonnut Pariisi, Kiinalainen puutarha ja Karkkipäivä, ovat keskenään täysin erilaisia, kuitenkin mainioita romaaneja. Ihailtavaa. Kadonnut Pariisi on pieni, absurdihko, fantasian elementtejä hyödyntävä romaani siitä, kun Pariisi lakkaa olemasta. Kiinalaisessa puutarhassa Mannerheim, ruotsalaiset lähestystyöntekijät ja paikalliset orpolapset kohtaavat jossain Keski-Aasiassa (kuvailu kuulostaa omituiselta, mutta kirja on kyllä hyvä). Tuorein kirja, tämän syksyn Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt Karkkipäivä taas on jännitysromaani lapsista, aikuisista ja sosiaalipäivystyksestä. Nummi onnistuu kirjoittamaan erittäin hyvän kirjan erittäin epätodennäköisestä aiheesta, hyvä hyvä!

Tarinasta lyhyesti: kirjassa kuvaillaan valikoimaa henkilöitä, joilla on tavalla tai toisella jotain hukassa tai joku pielessä. Tilanhallintasuunnittelija Paulalla oman elämän hallinta on lähtenyt lapasesta ja kulissit alkavat romahtaa. Kirjailija Ari ei oikein pärjää kirjailijuudessaan ja käsikirjoitus jauhaa paikallaan. Lastensuojelun sosiaalipäivystäjä Katri on niin kiinni työssään, ettei pääse siitä irti vapaallakaan. Tomi-pojasta kukaan ei oikein tunnu olevan kiinnostunut.

Kirjan tarinaa seurataan vuorotellen eri näkökulmista. Ratkaisu on muodikas, mutta tässä se toimii, sillä tarina pysyy kasassa, ja kertojien "äänet" ovat selkeästi erilaiset. Tarina on kauhealla tavalla totta (kirjailija pistää heti alkuun hieman faktaa lastensuojelun asiakasmääristä) vaikka onkin fiktiota. Kirjan sisällä todenoloisen fiktion kehyksenä taas toimii mielikuvitusmaailma monellakin tapaa: toisaalla Tomi pakenee karua elämäänsä mielikuvitusmaailmaansa, jossa hän on sankari ja jossa pahiksia vastaan voi taistella. Toisaalla taas tapahtumien keskipisteeseen sattumien kautta ajautunut Ari rakentaa tapahtumista päässään seuraavaa kirjaansa, fiktiivistää tapahtumat katkelmiksi dialogia. Paulan ajatusmaailma taas on niin valheellinen, ettei lukija voi luottaa häneenkään. Lukija ei aina tiedäkään, milloin jotain tapahtuu tarinassa, milloin vain kertojan päässä. Ratkaisu on hyvä. Alussa minua tosin häiritsi Tomin suuhun sijoitettu infantiili puhe, mutta tarinan edetessä siihenkin tottui.

En ole vielä lukenut Nenäpäivää, mutta olisin ollut kyllä valmis lykkäämään Finlandian Nummen käpälään, sen verran taitavasti tarina kehkeytyy, vie mukanaan, toimii. Vuoden top kymppiin (joka pitäisi muuten laatia tässä piakkoin).

Seuraavaksi käsittelyyn tulee Pulkkisen Totta, toinen syksyn Finlandia-ehdokas.