Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Päätin olla tänä aamuna menemättä tenttiin, johon en kertakaikkiaan ehtinyt lukea, joten sain itselleni puolikkaan vapaapäivän (illaksi menen kyllä töihin). Jipii! Puolikkaatkin vapaapäivät ovat nimittäin olleet viime aikoina harvinainen näky täälläpäin, eikä tuota joululomaakaan ole varsinaisesti luvassa, minulla on nimittäin kokonaista kaksi vapaapäivää jouluna, joulu- ja tapaninpäivä.

No kiirejaaritukset sikseen, aion nyt puolikkaani kunniaksi arvioida iät ja ajat sitten lukemani Apatosauruksen maan. Hieman aiemminhan kirjoitinkin jo Supisen esikoisteoksesta. Kuten tuo esikoinen, myös tämä seuraaja miellytti minua. Nappasin kirjan kirjaston bestseller-hyllystä ja lukaisin parin päivän aikana (mutta unohdin sittemmin palauttaa ajoissa ja velkaannuin kirjastolle monta kymmentä senttiä). Apatosauruksen maa koostuu pienistä, hienoista, joskus tragikoomisista tarinoista. Niitä oli oivallista lukea metrossa työmatkalla. Koska kirja meni takaisin kirjastoon ja aikaakin ehti vierähtää luennan ja arvion välissä, en tietenkään enää muista yhdenkään kertomuksen nimeä, vaikka muistan kyllä, että monilla niistä oli hupaisa nimi. Minusta tarinat eivät olleet niinkään haha-hauskoja, vaan ennemminkin kutkuttavia, välillä kauheita ja surkuhupaisia. Hyviä. Hittolainen, kun en muista niistä enää paljon mitään.

Mitä opimme tästä: huonomuistisella kirjablogikaan ei auta pitämään luettuja kirjoja mielessä, jos sinne ei ehdi kirjoittaa tarpeeksi pian lukukokemuksen jälkeen. Niinpä niin.