Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen toinen romaani valittiin esikoisen lailla Finlandia-ehdokkaaksi. Allekirjoittanut ei ole koskaan tuntenut erityistä kiinnostusta Pulkkisen kirjoihin, vaikka varmaan olenkin niiden kohderyhmää, tai ehkä juuri siksi. Esikoisteos, Raja, ei kiinnosta vieläkään, mutta Tottan nappasin mukaan kirjaston bestseller-hyllystä pari päivää ennen Finlandiavoittajan julistamista (jolloin toivoin Nummen voittoa ja pelkäsin Pulkkisen voittoa. Lopulta ilahduin Rimmisen voitosta), noin niinkuin yleissivistyksen nimissä.

Totta on porvarillinen sukutarina, tragedia ja kertomus kuolemasta ja muistojen voimasta. Tai jotain. Kuolemaisillaan oleva töölöläisperheen isoäiti ja tunnustettu psykologi Elsa ei haluaisi vielä kuolla, miehensä, taidemaalari, ei osaa suhtautua vaimonsa lähenevään veivinheittoon. Perheen tytär, Eleonoora, vielä vähemmän. Tarinan keskiöön nousee edellisen tytär, Anna, jolla on vaikeaa sillä tavalla kuin parikymppisillä opiskelijatytöillä on vaikeaa. Anna saa tietää perheen menneisyydestä asioita, joista ei ole ollut tapana puhua, eräästä Eevasta, jonka näkökulmasta katsellaan 60-lukua.

Mitä tästä nyt sitten sanoisi. Pulkkinen kirjoittaa kyllä hyvin ja kivaa kieltä. Henkilöt ovat toimivia, ja niin  on tarinakin. Kerrontatekniikka on kunnossa, näkökulmavaihtelut pelaavat paremmin kuin kirjoissa keskimäärin (mutteivat ehkä niin hyvin kuin Nummella).

Tarina on porvarillinen hieman samaan tapaan kuin Juha Itkosen kirjat tapaavat olla (tämänkö takia oli se juoru, että Itkosella ja Pulkkisella olisi suhde? Vai oliko ne edes Itkonen ja Pulkkinen? Saman talon kirjailijoita ovat kuitenkin). Ihmisillä ei ole ns. oikeita ongelmia, joten sinänsä täysin tyhjänpäiväiset itsenetsinnät, rakkausseikkailut ja mennet sanomiset ja tekemiset saavat suhteettoman suuren roolin henkilöiden elämässä, ja sitten vatvotaan (tosin kirjallisteknisesti hyvin, mikä on toki oivallinen suoritus). Pulkkisella, ainakin tässä lukemassani teoksessa, himpun verran häiritsi se, että dialogi oli välillä kuin taidelukiolaisen runovihkosta. Tosin pahimmat dialoginpätkät olivat lähinnä kirjan 60-luvulle sijoittuneissa ajanjaksoissa, ja olen taipuvainen tulkitsemaan, että nuo katkelmat olivat enemmänkin Annan kuvittelua kuin "totta", jolloin niiden höperö tekotaiteellisuus saa selityksen.

Lopputoteama: ei mitään ajantuhlausta vaan ihan kelpo kirja. Tällaisia ei kuitenkaan jaksa määräänsä enempää lukea, ja tuskin toista kertaa.