Patti Smith: Just Kids

Innostuin nuorena Patti Smithin musiikista ja yleisestä habituksesta. Viime vuosina naisen tuotannon kuuntelu on jäänyt vähemmälle (joskin edelleen ottaa päähän, ettei pari vuotta sitten ollut rahaa lippuun Smithin esiintyessä Juhlaviikoilla). Tämä, Patti Smithin ja Robert Mapplethorpen tarinan kertova kirja oli kuitenkin laitettava mieleen heti kun siitä kuulin. Minulla on nimittäin myös pitkällinen viehtymys elämäkertoihin, etenkin rokki- tai taidesellaisiin: suosikkejani ovat esim. Marianne Faithfullin Faithfull (suom. Elämäni rock'n roll). Samoin joku Doorsin jäsen on muistaakseni laatinut ihan pätevän kirjan. Sen sijaan Christopher Sandfordin teelmiin ei kyllä kannata tarttua: kaverin Kurt Cobain -kirja oli ainakin aika tuskallinen lukukokemus (joskin muistaakseni myös käännös oli melko kökkö). No oli miten oli, Patti Smithän on toki kunnostautunut myös runoilijana, joten otaksuin, että kirja olisi melko oivallista luettavaa. Ja olikin!

Alunperin ajattelin odottaa englanninkielisen pokkarin ilmestymistä, mutta koska Play kaupitteli kovakantistakin johonkin 13 euroon, päätin malttamattomana tilata sen. (Malttamattomuus saada käsiin tiettyjä kirjoja, ja samanaikainen taipumus säilöä niitä lukemattomina jopa vuosia on toki jännittävä yhdistelmä, joka on aiheuttanut talouden kirjahyllyihin merkittäviä mahtumisongelmia.)

Menenpäs minä nyt koko ajan asian viereen.

Palatakseni itse teokseen: Patti lunastaa Robertille antamansa lupauksen ja kertoo heidän tarinansa. Alussa tutustutaan molempien lapsuuteen, joskin luonnollisesti Smith kertoo enemmän omastaan. Tämän jälkeen melko kronologisesti seuraavat Pattin ja Robertin kohtaaminen New Yorkissa, alun nuori rakkaus, tyhjätaskuinen taiteilijuudesta haaveilu, kasautuvat vaikeudet, aika Chelsea-hotellissa, romanttisen rakkauden muuttuminen ystävyydeksi, menestys, lopulta Mapplethorpen sairastuminen ja kuolema.

Yksinkertaista, mutta hyvää. Kirja oli kiinnostava, yksityiskohdat 60-luvun New Yorkista, taiteilijapiireistä ja kohtaamisista olivat vallan kiehtovia. Eritoten olisin halunnut lukea tätä kirjaa itse kaupungissa, joka on lähes kirjan kolmas päähenkilö. Smith kuvaa myös tapaamiaan henkilöitä elävästi, kuitenkin kunniottaen.

Vaikka tykkäsin Just Kidsistä, löysin siitä kyllä jotain moitittavaakin. Mielestäni Smith syyllistyy etenkin kirjan loppua kohti jopa tarpeettomaan pikakelaukseen: yhtäkkiä hypätään ajassa pari vuotta eteenpäin, juuri kun lukija on tottunut melko verkkaiseen ja tarkkaan kerrontaan 60-luvun lopun tapahtumista. Ymmärrän toki, ettö jutun juoni oli kertoa Smithin ja Mapplethorpen tarina, ja teiden erotessa tarina on jo toisten. Siitäkin huolimatta olisin halunnut kuulla vähän lisää myös heidän elämästään erillään. Oli miten oli, eiköhän tämä vuoden kärkipäähän mene.