Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja

Kiinnostuin Esko Valtaojasta viimeistään silloin, kun eräs opiskelijatoveri jollain (sinänsä Esko Valtaojaan tai tähtitieteeseen liittymättömällä) kurssilla kehaisi Valtaojan ensimmäistä kirjaa Kotona maailmankaikkeudessa. Tämä tapahtui mahdollisesti vuonna 2007, ja koska Kotona maailmankaikkeudessa ilmestyi jo vuonna 2001, olin auttamatta jälkijunassa. No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan, tuumasin, ja varasin kirjan kirjastosta. Ja se oli kyllä mainio! Luin pian sen jälkeen myös seuraavat teokset Avoin tie ja Ihmeitä. Viime syksynä havaitsin Ursan julkaisseen kokoelman Valtaojan muissa lähteissä alun perin julkaistuja ja kolumneja nimellä Kosmoksen siruja. Koska olen ilmeisen harkitsevainen luonne, sain kirjan varatuksi, lainatuksi ja luetuksi vasta tänä kesänä.

Olen tainnut aikaisemminkin tunnustaa täällä (ja ehkä muuallakin), että tunnen ajoittaista, viiltävää kateutta matemaattis-luonnontieteellisesti lahjakkaita ihmisiä kohtaan. Kyllähän itsekin sain ajoittain ihan kohtuullisellakin menestyksellä päntättyä päähäni peruskoulu- ja lukiotasoista tietoa (tosin etenkin lukiossa keskityin johonkin ihan muuhun kuin matemaattisiin aineisiin), mutta ei kertakaikkiaan riitä yhtään holtti ymmärtämään suhteellisuusteorian hienouksia, säieteorian tai termodynamiikan toisen lain yksityiskohdista puhumattakaan. Tunnen hämmästystä ja ihmetyksensekaista kunnioitusta niitä tutkijoita kohtaan, jotka kammioissaan laskevat maailmankaikkeuden toimintaperiaatteita ja ratkaisevat pulmia, joiden kysymyksenasettelukin menee allekirjoittaneelta vakavasti yli hilseen.

Huolimatta näistä ilmeisistä älyllisistä vajavaisuuksistani, tykkään viihdyttää itseäni populääritieteellä. Valtaojan tähtitiedettä popularisoiva ote uppoaa minuun sangen hyvin, ja lisäksi miehellä on hyviä, tai ainakin kiinnostavia mielipiteitä. Minua miellyttää, että Valtaoja usein johdannoksi tahi muuten lisää kirjoituksiinsa viittauksia omaan elämäänsä, minkä lisäksi hän on humoristinenkin. Miehen ylitsevuotava optimismi ja tiedeusko vähän tuntuvat vierailta, mutta nekin hänelle mieluusti sallin. Onhan toki nimittäin sinänsä totta, että toistaiseksi ihmiskunnan elämä on ollut lähes joka elämänalueella melko nousujohteista touhua.

Kuvassa oleva luomu-inkiväärilimonadi ei ole maksettu mainos,
mutta tänne saa kyllä lähettää Whole Earthin limuja testattavaksi!

Jotain nyt tästä viimeisimmästä sanoakseni totean, että pidin useimmista kirjan yksittäisistä artikkeleista. Niiden rakenne ja sisältökin vaihtelivat; tiedelehdissä, Turun Sanomissa ja yliopiston juhlaseminaareissa ei toki aivan samanlainen sisältö sovellukaan. Kuten kaikki tekstikokoelmat, tätäkin vaivasi pieni epätasaisuus. Lisäksi vanhimmat tekstit olivat peräisin 2000-luvun alkuvuosilta ja jo ehkä hieman vanhentuneita. Lisäksi minua ärsytti, että kirjoittajan ote oli paikoin kivan provosoiva (hyvä hyvä!), mutta paikoin taas turhankin sovitteleva.  Melkeinpä hauskinta luettavaa kirjassa olivat moniin teksteihin kirjan koostamisen yhteydessä lisätyt jälkisanat, joissa Valtaoja kommentoi omaa tekstiään tahi käsittelemänsä tieteenalan viimeaikaisia kehityskulkuja.

Kaikenkaikkiaan Kosmoksen siruja oli ihan mukava välipala. Seuraavaksi voisin ehkä lukea jotain järeämpää populääritiedettä, en vain vielä tiedä mitä. Sen sijaan sain tänään viimein kirjastosta Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa. Olen jo fani! Rautaa!

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja. Ursan julkaisuja 122. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2010.