Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Olen taas viime aikoina ollut ylityöllistetty, kiireinen ja harvoina vapaahetkinä laiska ja aikaansaamaton. Muistin kuitenkin äsken, että minullahan oli tosiaan tämä blogi! Juupeli! Onneksi luin joulukuussa kirjoja suorastaan varastoon, sillä en myöskään ole ehtinyt/jaksanut viime aikoina juurikaan lukea. Olisi siis mistä kirjoittaa, kunhan vaan saisi kirjoitettua. Huoh.

Tuossa jossain vaiheessa ennen joulua luin vähän niinkuin välipalakirjana Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (muistaakseni oli jopa niin, että minulla oli samaan aikaan kesken Näkymätön silta). Olen ehkä joskus aiemminkin maininnut täällä, että minulla on jonkinlainen heikkous kosmologeihin, fyysikoihin, tähtitieteilijöihin sun muihin "kovien tieteiden" edustajiin ja heidän kirjoihinsa (lähinnä nyt tiedettä popularisoiviin sellaisiin, sillä minulla ei valitettavasti riitä yläpäässä holtti ymmärtämään kvanttifysiikka noin niinkuin an sich). Enqvistiinkin olen saattanut aiemmin tutustua (muistaakseni olen lukenut ainakin osan Monimutkaisuudesta). Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoissa Enqvist ei kuitenkaan kirjoita varsinaisesti tieteestä (sitä toki sivutaan useinkin), vaan olemisesta, kuolemasta, ihmisyydestä.

Enqvist on läpeensä tiedemies, siinäkin mielessä, että hän ei näe aiheelliseksi kuvitella asioita, joita ei tieteellisesti ole voitu todentaa. Enqvistin maailmassa ihminen on lähinnä vain aivojensa sähkökemiaa, ja "sielun", "kohtalon" ja "jumalan" tapaisten entiteettien olemassaolon lisäksi hän tulee kyseenalaistaneeksi myös ihmisen vapaan tahdon. Uskontoja hän (varsin hyvin perustein) pitää meeminä, aivoista toiseen leviävänä tartuntana.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat jakaantuu kolmeen osioon. Kirjan alussa ote on paikoin hyvin henkilökohtainen Enqvistin kirjoittaessa vanhempiensa kuolemasta ja äitinsä muistisairaudesta, sekä omasta paikastaan suvun jatkumossa. Kirjan seuraavissa osissa lähestymistapa on etäisempi, ja loppupuolen uskontoon kohdistuva kritiikki tuo jo mieleen monet (Enqvistinkin mainitsemat)  kuulut ns. uusateistit, vaikka Enqvist itse pitääkin tiukan rodin siitä, että hän on uskonnoton, ei mikään ateisti. Tämän määritelmäeron ymmärrän: ateistit ikään kuin (määritelmällisesti) leikkivät uskonnon leikkikentällä, kun taas uskonnottomalle uskonto on yhdentekevä asia ja väitelause "jumala on olemassa" on paitsin käsittämätön, myös epärelevantti. Toisaalta mielestäni ero Enqvistin ja monien itsensä ateistiksi määrittelevien välillä ei minusta (kirjan sisällön perusteella) ole kuitenkaan järin suuri.

Jonkun lukijan mielestä Enqvistin maailmankuva lienee kylmänkalsea, minusta se on ehkä lähinnä rauhallinen, looginen, ja lohdullinenkin: turha vatvoa asioita, joita ei ole, kun voi keskittyä iloitsemaan asioista, joita meillä varmasti on. Kuten nyt vaikka tämä ainutkertainen elämä.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Kannen suunnittelu Sari Marttiini. WSOY 2009. 205 s.