maanantai 8. elokuuta 2011

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone (äänikirja)

Ensi alkuun heti mainostan, että tänään eräissä blogeissa on käyty mielenkiintoista keskustelua paino-, lyönti- asia- tahi muista virheistä kirjallisuudessa, kielenhuollosta, oikolukemisesta ja toimittamisesta. Ensin asiaa ehdittiin puida jo heinäkuussa  Rönsyssä, josta pallo lähti Inahdukseen. Sattumalta aiheesta kirjoitti tänään myös Hanna. Kiintoisaa! Itsekin tulen jonkun verran aihetta pohdiskelleeksi, tuleehan osa elannostanikin oikulukuhommista ja vastaavista. Aihetta on yllämainituissa paikoissa käsitelty kuitenkin sikäli kattavasti, että jätän nyt suuremmat jaaritukset sikseen ja siirryn päivän varsinaiseen teemaani, nimittäin Harry Potteriin ja äänikirjoihin.
Harry Potterista minulla tuskin on mitään uutta sanottavaa, mutta sanonpa nyt sanasen silti. Potter-buumin alettua minua ei olisi koko kirjasarja voinut vähempää kiinnostaa (yläasteaikainen itseaiheutettu fantsuyliannostus lienee suurin syypää tähän kiinnostuksen puutteeseeni). Joskus lukion jälkeen (eli tuossa 2000-luvun alkupuolella) lainasin kuitenkin ystävältäni ensimmäisen osan pokkarina englanniksi, ja ennen pitkää huomasinkin lukeneeni kaikki osat. Niin pitkälle en kuitenkaan ajautunut, että olisin mennyt jonottamaan kirjoja ilmestymisyönä: omistan itseasiassa vain yhden sarjan kirjan, viime kesänä alekorista poimitun viimeisen osan pokkarina. Olen lukenut Potterit englanniksi, ja lisäksi muistaakseni ensimmäiset kaksi osaa myös espanjaksi. Jaana Kapari-Jatan kehuttuja suomennoksia kohtaan en sen sijaan ole tuntenut kiinnostusta.
Kaikenkaikkiaan suhteeni J. K. Rowlingin rahasampoon häilyy varmaankin jossain vähän innostuneen ja hieman etäisen välillä. Lisäksi en ole malttanut olla miettimättä kirjojen tarjoilemaa hieman vinksahtanutta maailmankuvaa: kirjoissa maailmaa salaisesti enemmän tai vähemmän hallitsevat suht keskiaikaisiin tapoihin jumiutuneet kaapuveikot, jotka pitävät itseään selvästi aika tavalla normi-muggleja (suomeksi termi lienee jästi) ylempinä ja katsovat mm. aiheelliseksi sorkkia kyseisten tavan pulliaisten mieliä vähän miten lystäävät. Syntyperä on näille veikoille melkeinpä kaikki kaikessa, ja vaikka kirjoissa toki on nähtävissä hieman rasismi-kritiikkiä, itse sankarihahmomme Harry sattuu kuitenkin olemaan sankari lähinnä siksi, että on syntynyt sellaiseksi, ei esimerkiksi siksi, että hän olisi sankariksi jotenkin erityisen soveltuva. Eikä hän kyllä olekaan: tyyppi rikkoo sääntöjä, käyttää julmia taikoja ja muutenkin kieroilee minkä ehtii (tämä kaikki on toki sallittua Harryn ilmeisen erityisluonteen ansiosta...). Muun ajan kaveri surkuttelee kohtaloaan, syyllistää kavereitaan milloin mistäkin ja on ylipäänsä aika ärsyttävänoloinen heppu (jonkunlaisena puolustuksena todettakoon kuitenkin, että tyypillä on melko mielipuolisen inhottavia vihamiehiä). Samoin pahikset ovat lähinnä pahiksia, koska ovat syntyneet sellaisiksi (tai viimeistään Hogwartsiin tullessaan Slytheriniin eroteltu, sillä Slytheriniin kuuluminen on ilmeisen pahuuden, alhaisen mielen ja kunniattomuuden merkki). Muutenkin velhojen maailma on hämmästyttäjän kivikautinen: demokratiasta ei olla ilmeisesti kuultukaan, inkvisitiomainen Ministry of Magic vahtii alaisiaan herkeämättä, koulun "talot" heijastelevat hämmentävällä tavalla luokkajärjestelmää, velhojen (koti)talous perustuu sangen esi-modernilta kalskahtavalle orjajärjestelmälle, ja kaikkien henkilöiden ilmeiden perimmäinen tarkoitus on avioitua vertaistensa "velholuokan" kanssa ja tuottaa lisää jälkikasvua ylläpitämään kieroutunutta järjestelmää. Mitä ihmettä lasten oikein annetaan nykyisin lukea?
No, jos ylläesitetyn kaltaisiin pikkuseikkoihin ei takerruta, Potterit ovat erinomaisen viihdyttäviä kirjoja, sen auliisti myönnän. Niinpä kun tajusin, että itse Stephen Fry on lukenut Potterien englanninkieliset äänikirjaversiot, tunsin kutkutusta kuunnella ne. Keväällä jonain päivänä vihdoin varasin kirjastosta ensimmäisen osan cd-paketin. Tallensin sen puhelimeeni (niin ei varmaankaan saisi tehdä, mutta vetoan mm. siihen, että taloudessamme ei ole tällä hetkellä toimivaa cd-soitinta), mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi aloittaa kuuntelua ennen kuin äärimmäisessä hädässä: istuin junassa palatessani lomareissulta ja olin ehtinyt lukea kaikki matkalukemiseni ennen viimeistä etappia. Kauhea tilanne! Sitten onnekseni muistin, että olin tallettanut puhelimeeni viihdettä juuri sellaisia tilanteita varten. Kuuntelin ensimmäisen luvun ja viihdyin kohtalaisesti. Palasin teoksen pariin lopullisesti kuitenkin vasta pari viikkoa myöhemmin, ja sainkin sen sitten kuunneltua muutamassa päivässä loppuun.

Ottamatta nyt kantaan kirjan varsinaiseen sisältöön (ken ei muista tahi tiedä, mitä ensimmäisessä Potterissa tapahtuu voi lukea siitä esim. tästä), aion sen sijaan kommentoida ihka ensimmäistä äänikirjakokemustani. Olin hieman ounastellut aiemmin, että äänikirjat saattaisivat käydä liikaa kärsivällisyyteni päälle: luen aika nopeasti, joten äänikirjojen hidas ääneenluku saattaisi turhauttaa. Tältä osin tunsin itseni kyllä: mikäli yritin keskittyä pelkästään kuuntelemiseen, ajatukseni alkoivat joko harhailla tai sitten meinasin nukahtaa. Välillä kuuntelu vaatikin melkoista keskittymistä, ja olikin mukavampaa, jos samalla oli käsille jotain tekemistä (esim. ruoanlaitto ja siivoaminen toimivat ihan hyvin, luultavasti myös neulominen, mutta en neulo kesäisin joten en päässyt testaamaan asiaa). Aluksi kirjan maailmaan pääseminen vain kuunnellen tuntui vähän hankalalta, mutta kirjan edetessä se helpottui, lopulta kuuntelin kirjaa jopa syödessäni (jännä kohta! en malta lopettaa!), joka olikin aika erikoista jopa tällaiselle paatuneelle syödessälukijalle.
Lukijana Stephen Fry oli aika lailla nappivalinta: miehen hieno ääni ja rauhallinen brittienglanti sopivat tarkoitukseen mainiosti. Työkaverini kanssa tosin pohdimme, voisiko kirjoista saada toisen äänikirjaversion Alan Rickmanin lukemana (siis onhan niistä useita kansiversioitakin!). Sillä miehellä kun on nimittäin semmoinen ääni, että kuuntelisin varmaan vaikka puhelinluetteloa, jos se olisi saatavilla Rickmanin lukemana (ei taida olla).

Vaikka äänikirjat eivät tämän yhden kokemuksen perusteella missään nimessä tule kilpailemaan tavallisten kirjojen kanssa, kokemus oli ihan miellyttävä. Varasin kirjastosta lisää Potter-äänikirjoja ja aion kuunnella niitä syksymmällä, neule ja teekuppi käsien ulottuvilla.

Mitenkäs lukijakunnan edustajat, oletteko kovastikin ehtineet kuunnella äänikirjoja? (suosituksia otetaan vastaan!)

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone. Audio book. Read by Stephen Fry. Marlborough, 2004.


Jutun kuvituksena satunnaisia otoksia kesän reissulta, sillä en pystynyt kuvaamaan "kirjaa", joka oli puhelimeni, sillä samainen laite on myös kamerani.

4 kommenttia:

  1. Olin myös hyvin skeptinen äänikirjoja kohtaan, ajattelin etteivät ne varmastikaan sovi mulle ollenkaan.

    Kuljen kuitenkin vajaan puolen tunnin työmatkani omalla autolla, ja mietin että jos sekin aika olisi mahdollista käyttää "lukemiseen", niin kannattaahan asiaa edes testata. Ensimmäinen kokeilu jäi kesken mutta toisesta jäin koukkuun! :)

    Viime syksyn jälkeen olen tainnut kuunnella kymmenkunta äänikirjaa. Tällä hetkellä ovat mullakin Potterit menossa, tosin suomenkielisinä. Olen todennut että kokemukseni kuunnellusta kirjasta on lopulta yllättävän samanlainen kuin mitä uskoisin sen olevan itse luettuna.

    VastaaPoista
  2. Kun löysin aikanaan äänikirjat, elämänlaatuni parani huimasti. Kärsin unettomuudesta, ja välillä myös kivuista, jolloin on pakko makoilla, ja äänikirjojen seurassa se on huimasti miellyttävämpää! Kunpa vaan äänikirjavalikoimat monipuolistuisivat. Tulee kuunneltua sellaistakin, jota en kyllä muuten lukisi.

    Dekkareita kuten Leena Lehtolaista, Åsa Larssonia, Matti Yrjänä Joensuuta ja Jarkko Sipilää olen kuunnellut mielellään.

    Lukijan ääni vaikuttaa paljon. Vesa Mäkelä oli yksi suosikkini aikoinaan. Veikko Honkanen, Virpi Haatainen ja Erja Manto ovat myös lukijoina mieleeni.

    Orvokko Aution pohjanmaatrilogiaan tutustuin äänikirjojen kautta. Ne olivat kasetteina, harmi, ettei löydy CD:nä.

    Kyllikki Villan Lokikirjaa kuunnellessa oli rentouttavaa matkata hänen mukanaan rahtilaivoilla.

    Äänikirjat ovat kyllä ihania! Suosittelen!

    Ilona.

    VastaaPoista
  3. Kirjablogissani on sinulle tunnustus!

    Ja lisätunnustuksena kerron, että mieheni, joka ei yleensä lue kirjablogeja, luki kirjoituksesi Kuinka kuolleita käsitellään -kirjasta ja tunnisti kuulemma oman lukukokemuksensa. :)

    VastaaPoista
  4. Satu, minäkin olen nyt varovaisen innostunut äänikirjoista, joskin ehkä edelleen miellän kokemuksen lähemmäs esim. viihteen katselua kuin varsinaista lukukokemusta. Mutta pitää varmaan koettaa jotain muutakin kuin pottereita ennen lopullista tuomiota :)

    Ilona, kiitos suosituksista! On varmaan ihan totta, että etenkin kuvaamassasi tilanteessa äänikirjat ovat oikein paikallaan. Luulen, että dekkari soveltuvat hyvin kuunneltaviksi, tai ainakin itse epäilen, etten jaksaisi kuunnella mitään hirmu syvällisiä kirjoja.

    Jenni, kiitos tunnustuksesta! Taloutemme on joutunut nyt internetittömään tilaan (kauheaa!), mutta vastaan siihen viimeistään kunhan netti taas pelaa. Lisätunnustuskin oli hauska ja mieltälämmittävä, vaikken enää oikein muistakaan, mitä siitä kirjasta kirjoitinkaan :)

    VastaaPoista