John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Alkuun heti tunnustettakoon, että olen ruotsalaisen kauhukirjailijan John Ajvide Lindqvistin fani. Fanitukseni alkoi vuonna 2008, jolloin Gummerus julkaisi suomeksi miehen esikoisteoksen Ystävät hämärän jälkeen. Kirjaa suositeltiin ystävälleni, joka puolestaan suositteli kirjaa minulle. Luin sen ja se olikin menoa. Hankin äskettäin kierrätyskeskuksesta jopa miehen suomentamattoman novellikokoelman Pappersväggar, vaikka ruotsiksi lukemiseni on edelleen hieman vaivalloista. Kultatukka, tähtönen, tuorein suomennos ja tämän syksyn uutuus, tuli puolestaan vastaan eräässä divarissa, eikä sitä voinut jättää hyllyyn!

Valitettavasti muuton ja siihen liittyvien, aikaa vievien sähläysten takia pääsin tarttumaan kirjaan vasta pari viikkoa sitten, enkä ole ehtinyt kirjoittaakaan siitä ennen kuin nyt! Ottaa päähän tämä jatkuva kiire ja päällekkäiset projektit. Ja nyt kun alkaisi helpottaa, menin lupaamaan, että palaisin taas gradun pariin. Saa nyt nähdä!

Kultatukka, tähtösen tarinan keskiössä on kaksi teini-ikäistä tyttöä, Theres ja Teresa. Ensinmainittu löytyy vauvana metsään hylättynä ja kasvaa löytäjiensä kellariin lukittuna näiden halutessa kyseenalaisella tavalla suojella tytön erästä poikkeuksellista kykyä. Teresa taas asuu perheineen pikkukaupungissa ja elää tavallista elämää, joskin tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja vieläpä joutuu teini-iässä kiusatuksi. Kun nämä kaksi kohtaavat, aukeaa polku joka johtaa kauhistuttavaan tapahtumasarjaan (josta annetaan välähdys jo heti kirjan alussa). Mitään kovin kauheaa kirjassa ei tapahdu ennen suunnilleen puolta väliä, joskin lukijalla on koko ajan takaraivossa tunne, että kohta posahtaa, vaan miten?

Kultatukka, tähtönen sivuaa myös sitä, miten musiikkiteollisuus ja osittain myös musiikin kuluttajat riistävät nuoria, oikeuksistaan tietämättömiä tähteydestä unelmoijia (tässä kohtaa musiikkiteollisuutta saa erityisen konkreettisesti edustaa irstas ja turskea äijänretale).

Kuten aikaisemminkin, myös uusimmassaan Lindqvist loistaa henkilöhahmoillaan ja kaikenpuolisella kerronnan uskottavuudellaan. Vaikka taas kirjassa mennään jossain reaalitodellisuuden tuolla puolen (kuten nyt usein kauhuromaaneissa, tietenkin), henkilöt tuntuvat siltä, että voisivat asua naapurissa (ainakin jos asuisin Ruotsissa). Niin Allsång på Skanseniin kokoontuvat medelsvenssonit, juopottelevat nuorisolaiset, syrjäytynyt ex-nuorisorikollinen ja runoja nettiin kirjoitteleva pulska teinityttö ovat hyvin realistisia tyyppejä.

Kirjailija Lindqvististä tuli vielä mieleen, että kiinnostuneiden kannattaa lukea uusimmasta Imagesta miehen haastattelu (ja toimittaja Joanna Palménin blogista haastattelun "lisäosa", sekin on kiintoisa, kuten koko blogi muutenkin). Siitä haastettelusta oikeastaan vasta hoksasin, miten musiikki on läsnä miehen teoksissa. Ei siis vain tässä kirjassa käsiteltynä musiikkiteollisuuden, musiikin tekemisen ja tähteyden kautta, vaan myös esim. siten, että Ihmissataman kummitteleva parivaljakko puhuu The Smiths-sitaatein (seikka, jota en varmaan lukiessani tajunnut, sillä en ole koskaan ollut suuri The Smiths -fani - vaikka There is a Light That Never Goes Out on kieltämättä erinomainen kappale). Ihan mieletöntä!

Tätä arviota laatiessani tuli mieleen semmoinenkin, että olen aina silloin tällöin törmännyt blogi- ja muihin arvioihin J. A. Lindqvistin kirjoista, joissa on kovasti suomittu ja ehkä kauhisteltukin miehen lähes inhorealistista ja pilkuntarkkaa kauheiden tekojen kuvailua (tätä on paljon Ystävät hämärän jälkeen -kirjassa ja tässä tuoreimmassa, Ihmissataman ja Kuinka kuolleita käsitellään -romaanin kauheudet ovat vähän toista sorttia). Olen jäänyt miettimään olenko mahdollisesti turruttanut aivoni liian nuorena harrastetulla kauhusplatterien syynäämisellä (ihan omasta kokemuksesta en suosittele kellekään yhdeksänvuotiaalle Pet Sematary -elokuvia), vai miksi kirjailijan tyyli ei minua hätkäytä (vaan pikemminkin kiehtoo). Makaaberin pintakerroksen alla muhii minusta mielenkiintoinen keitos yhteiskunnallista otetta ja taitavasti rakennettuja henkilöhahmoja yhdistettynä sujuvaan tarinankerrontaan. En kuitenkaan usko, että kirjat olisivat yhtä hyviä ilman kauhuelementtejä. Koska epäilen, että Pappersväggarin lisäksi suomentamatta jäävät myös tuore novellikokoelma Låt de gamla drömmarna dö ja pienoisromaani Tjärven, minun on tosiaankin pian siirryttävä Harry Pottereista vähän haastavampaan ruotsinkieliseen kirjallisuuteen, jotta saan nuo tahkottua läpi.

Kultatukka, tähtöstä on luettu muuallakin, esimerkiksi täällä, täällä ja täällä .

John Avjide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna). Suom. Jaana Nikula, kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti. Gummerus 2011.