Pekka Hiltunen on ymmärtääkseni Image-lehden toimituspäällikkö. Sapattivuotensa aikana hän laati ihan pätevänoloisen esikoistrillerin, jonka Gummerus otti ja kustansi (ja myöhemmin lähetti minullekin lukukappaleen, kiitos vaan!). Ja minä luin, kun kaipasin jotain keveähköä lukemista (olen viime aikoina kaivannut aika paljon kevyttä lukemista).
Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen ja sen päähenkilöinä on kaksi kaupungissa asuvaa suomalaisnaista: menneisyyttään pakeneva graafikko-Lia ja omituinen, ihmisten sisimpään näkevä Mari, joka pyörittää hämäräperäistä maailmanparannuspuljua, joka rahaa ja vaivaa säästelemättä antaa pahiksille opetuksia. Naiset joutuvat, osin uteliaisuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan, erilaisiiin pälkähiin ja sekaantuvat järjestäytyneen rikollisuuden kuviohin. Sivussa matalaksi yritetään panna myös inhottava rasistipoliitikko.
Vilpittömästi sinun oli ihan viihdyttävä teos ja pätevä trilleri, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, en kyllä täysin vakuuttunut. Paikoin mieleen tuli turhankin paljon Larssonin Millennium-hökötys (jota en kyllä myöskään rakastanut), siis lähinnä kuviossa, jossa nuoret päähenkilöt yrittävät antaa päihin pahiksille: naisten hyväksikäyttäjille ja ilkeille rasisteille. Hiltusen teos tosin on sisäisesti uskottovampi ja henkilöhahmotkin ovat minusta paremmat. Uskottavuusseikoista minua muuten häiritsi kirjassa eniten se pikkuseikka, että päähenkilöt soittavat kännykällä Lontoon metrossa. Jokainen joka on yhtään Lontoossa oleskellut, tietää, että tubessa ei kertakaikkiaan ole kenttää, siellä ei paljon matkapuhelimessa juoruilla.
Viihdyttävyydestä huolimatta Vilpittömästi sinun jäi minusta vähän vajaaksi suunnasta tai toisesta: trilleriksi siinä ei ollut makuuni tarpeeksi kierroksia, vääntöä ja vauhtia, vaan tarpeettoman paljon tylsähköjä suvantokohtia. Yhteiskunnallinen ja kirjallinen ote taas puolestaan kärsi trillerimäisistä "mutkat suoriksi" -ratkaisuista. Lisäksi päähenkilöttäret olivat minusta lapsellisia ja/tai ärsyttäviä tyyppejä ja hyvikset ja pahikset jakaantuvat pitkästyttävän mustavalkoiseen tyyliin (joka tosin taitaa olla lajityypin, ei vain tämän romaanin piirre).
No, kaiken tämän moitiskelun päätteeksi todettakoon kuitenkin, että kirja oli luultavasti paras suomalainen trilleri, jonka olen koskaan lukenut (tai no, Sarasvatin hiekkaa ehkä on parempi, paitsi sen teennäisen rakkausjuonen osalta), ja kirjallisilla ansioillaan ja romaanin maailman uskottavuudella päihittää esimerkiksi Remeksen ihan kuus-nolla. Lisäksi kirjan pahikset ja heidän rikoksensa ovat paitsi todellisempia ja, myös mielenkiintoisempia ja oikeasti hyytävämpiä kuin useimmat "kansainvälinen terroristi saa käsiinsä venäläisen ydinpommin" -viritelmät. Vilpittömästi sinun on käsittääkseni suunniteltu jonkinlaisen sarjan avausosaksi, ja voisin kyllä kuvitella lukevani jotain jatko-osiakin.
Vähän jäi semmoinen olo, että lyttäsin nyt liiaksikin tätä. Sori Pekka.
Kirjan ovat lukeneet lisäksi ainakin Jenni, Salamatkustaja ja Booksy.
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus 2011. 424 s.
Itse olin kirjasta positiivisesti yllättynyt, jos kontekstina pidetään suomalaista jännityskirjallisuutta. Sitä on niin vähän, että pitäisi puolustaa uusia yrittäjiä. Kansainvälisestä tasosta Hiltunen jää vielä niin pahasti jälkeen, ettei vertailua kannata edes yrittää.
VastaaPoistaRemeksen henkilöhahmoihin verrattuna Hiltunen tekee kieltämättä jungilaista syvyysluotausta.
Mutta kun sain tietää teoksen kilpailevan HS:n esikoisteos-kilpailussa, uskalsin ajatella myös kriittisemmin.
Viihdettä tai ei, niin henkilöhahmot ovat stereotypiaa pahimmillaan.
Suomalaisten naisten kuvailu menee sieltä, mistä aita on matalin. Juuri tuollaisina ulkomaalaiset näkevät suomalaisnaiset ja sitä käsitystä Hiltunen vahvistaa varmaankin toiveessaan viedä jännäri kansainvälisille markkinoille a lá Larsson.
Muut henkilöhahmot jäivätkin sitten niin ohuiksi, ettei niillä voi täyttää edes stereotypian minimivaatimuksia.
Ensimmäiset 100 sivua eivät olleet jännäriä oikeastaan lainkaan, ja liian hidastempoiset omaan makuuni. Tässä Remes on selkeästi parempi: henkilöhahmojen syvyys saattaa olla paperinukkien luokkaa, mutta juonenkäänteet Remes sentään osaa.
Hiltusen juonenkäänteet taas olivat kaikki odotettavissa, mitään yllättävää ei tapahtunut. Kaikki "kamalat" kokemukset jäivät laimeiksi, tai ehkä niiden kuvailu oli laimeaa.
Oikeassa elmässä tuollaiset kokemukset varmaan saisivatkin ihmisen sekaisin, mutta jännitystä ja hetken kauhua Hiltunen ei onnistu tavoittamaan, ei kosketa edes ohuella tikulla sellaista kuvailua, joka saisi lukijan samastuman päähenkilön kokemuksiin.
Selvää on, että sarjaa tässä pohjustetaan. Luen kyllä seuraavankin osan, mutta jos se on samaa tasoa kuin tämä ensimmäinen, niin jää lukeminen siihen.
Itse muuten ihmettelin sitä, että ammattitoimittajalla oli tekstissä muutamia käsittämättömiä pätkiä, kuten: "Heidän juomatahtinsa kertoi suomalaisten naisten hyvästä viinapäästä ja tajusta hetken hauraudesta".
Mitä tuo lause edes tarkoittaa? :O
No joo, olisin varmaan ollut armeliaampi tätä kirjaa kohtaan, jos olisin voinut suhtautua siihen puhtaana kioskikirjallisuutena, mutta HS:n esikoisteoskilpailun finaalissa luulisi kirjojen, olivat sitten viihdettä tai eivät, täyttävän edes jonkinlaisia kirjallisia kriteereitä...
Nimi. Ei niin vakuuttunut
Mulla on tämä vielä kesken, mutta tykkään kyllä, vaikka oon yleensä huono lukemaan dekkareita. Yhteys Larssoniin tulee mieleen, mutta musta tämä on parempi: Larssonin päähenkilö oli musta ärsyttävä Mikki Hiiri, mutta näistä naisista jotenkin tykkään. Tai ehkä tykkään siitä, että päähenkilöt ovat naisia, vaikea sanoa...
VastaaPoistaOn muuten totta, että esikoisehdokkuus voi nostaa lukijoiden odotuksia, mikä on sinänsä hassua - luen itse aina Finlandia-voittajan ihan liian kriittisesti ja usein petyn siitä syystä.
Anonyymi, puhut asiaa. En ehkä kaikkia mainitsemiasi seikkoja kokenut noin voimakkaasti, mutta aika samoilla linjoilla kuitenkin. Etenkin hidastempoisuudesta ja siitä, ettei tästä oikein irronnut mitään "thrilliä" vaikka trilleriä luuli lukevansa. Ja totta sekin, että noinkin kunnianarvoisan kilpailun kärkipaikoille pääseminen kyllä edellyttäisi minustakin aika kovaa näyttöä. Itseasiassa ajattelin jo, etten vaan ollut tajunnut jotain oleellista tästä kirjasta, kun kuulin ehdokkuudesta (luin siis kirjan ennen sitä, vaikka nyt vasta bloggasin).
VastaaPoistaIna, Larssonin päähenkilöstä samaa mieltä, mutta en kyllä tykännyt juurikaan siitä Larssonin superhuman-naispäähenkilöstäkään. Mutta pisteet siitä, että trillerissä nyt ylipäänsä on naisia päähenkilöinä (vaikken heille lämmennytkään :) Ja minusta on tavallaan aika luontevaa, että palkituilta (tai ehdokkaaksi päässeiltä) kirjoilta odottaa enemmän; onhan ne ikäänkuin esiluettu ja "virallisesti" hyviksi todettu. Seurauksena on usein pettymys, minullakin :)