John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Tukholman yllä riippuu pitkä ja painostava hellejakso. Ilmassa on sähköistä jännitystä, kuin rajuilman edellä, jännitystä joka voimistuu voimistumistaan. Ihmiset ympäri kaupunkia kärsivät vihlovasta päänsärystä, sähkölaitteet eivät enää mene pois päältä. Kunnes naps, jännitys laukeaa ja kaikki tuntuu palaavan normaaliksi. Hyvin pian tosin tullaan huomaamaan, että normaali on verrattain kaukana siitä asiantilasta, johon kaupunkin seuraavana aamuna herää. Kuolleet ovat nimittäin heränneet henkiin.

Tällaisesta alkuasetelmasta lähtee liikkeelle John Ajvide Lindqvistin kolmas suomennos, Kuinka kuolleita käsitellään. Kirjassa seurataan kuinka eräät hahmot handlaavat, tai oikeastaan eivät handlaa, kun kuolleet läheiset palaavat henkiin, mutta eivät kuitenkaan henkiin, vaan tyhjäsilmäisinä ja pahanhajuisina, no, elävinä kuolleina. Davidin vaimo menehtyy vain hetkeä ennen kuin heräämiset tapahtuvat, ja luonnollisesti pompsahtaa henkiin, joskaan ei aivan samoissa ruumiin ja sielun voimissa. Eläköitynyt toimittaja Gustav Mahler lähtee eräiden sattumusten jälkeen palloilemaan pari kuukautta aiemmin onnettomuudessa menehtyneen tyttärenpoikansa haudalle ylösnousemuksen toivossa. Toisaalla taas jonkinsortin supernaturaaleilla kyvyillä varustetut isoäiti Elvy ja lapsenlapsi Flora todistavat kuin aiemmin menehtynyt isoisä hiippailee takaisin kotiinsa. Sitten alkaakin tapahtua kaikenlaista ja muutamat tulevat huomaamaan, että jokin universumin järjestyksessä on nyt vaan mennyt vikaan.


Kuten mainitsin, tämä on kolmas Lindqvistiltä ilmestynyt suomennos (alkukielellä kirjat ovat muistaakseni ilmestyneet eri järjestyksessä). Olen kyllä pitänyt miehen teelmistä, joista tämä saattoi kuitenkin olla toistaiseksi huonoin. Setä Lindqvistin tarinankuljetus on sangen näppärää ja juonet tempaavat mukaansa aika tehokkaasti. Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä kirjan alkupuoli on selkeästi kovinta kamaa, kun taas loppua kohden homma alkoi käydä hiukan sekavaksi ja loppuratkaisukin jätti vähän toivomisen varaa.

Verratakseni Lindqvistiltä aiemmin lukemiini kirjoihin, Kuinka kuolleita käsitellään ei ollut niin pelottava kuin Ihmissatama (jossa on muutama niin pelottava kohta, että niiden ajatteleminen saa vieläkin niskakarvat pystyyn, hyy), eikä sen asetelma ollut niin kiehtova kuin Ystävät hämärän jälkeen -romaanissa. Sen sijaan Kuinka kuolleita käsitellään oli kuolleiden fyysisessä kuvauksessa paikoin niin onnistuneen ällöttävä, että jouduin ryhtyä lukemaan Metro-lehteä, että sain evääni syödyksi (ja minua ei sentään haittaa yhtään syödä iltapalaa ja samalla katsella ties mitä rikospaikkatutkimusohjelmia, joissa kaivellaan jotain raatoja ojista. On se jännä se oma mielikuvitus.) (Niin ja minä tosiaan luen syödessäni. Lähes aina, ja jo siitä saakka kun olen oppinut lukemaan. Enkä ole koskaan oikein käsittänyt, miksi lukeminen syömisen yhteydessä olisi jotenkin huonotapaista, ellei sitä nyt tee isotädin 80-vuotispäivien kahvipöydässä tai Michelin-ravintolassa.)

Jotenkin loppuun summatakseni kirja on kyllä lievä pettymys, mutta odotan silti innolla, että Lindqvistin tuorein, Lilla stjärna, ilmestyy suomeksi (tottapuhuakseni olisi kyllä mukava pystyä lukemaan se ruotsiksi, mutta takakannenkin tavaamisessa meni siksi pitkään, etten taida puuhaan ryhtyä).