Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa

Viime aikoina olen lukenut ihan puoliälyttömästi dekkareita, siis ainakin siihen nähden, että vielä pari vuotta sitten en lukenut dekkareita tai jännäreitä laisinkaan. Sittemmin tajusin, että dekkarit ovat jokseenkin yhtä hyvää tv:n korviketta ja pääntyhjennykettä kuin aiemmin suosimani rokkenroll-elämäkerrat (ei sillä, että niitäkään olisin kokonaan hylännyt), ja nyt täällä onkin arviossa harvasen päivä jotain kathyreichseja ja jenslapiduksia. Pääni taitaa olla kroonisesti tyhjennyksen tarpeessa? No, ehkä klassikkohaasteen myötä vaivaudun taas lukemaan jotain hiukan fiksumpaakin. Mutta nyt siis Vargasiin.

Tähän rouva Fred Vargasiin tulin tarttuneeksi siksi, että eräs asiakas suositteli Vargasin kirjoja. (Jos joku vielä luuli, että kirjakaupassa myyjät suosittelevat kirjoja asiakkaille, niin asia voi kuulkaa olla joskus aivan päinvastoinkin.) Unohdin tosin koko Vargas-homman, kunnes kirjastossa huomasin palautuskärryssä kirjan Painu tiehesi ja pysy poissa. Jostakin sittemmin hämärän peittoon vaipuneesta syystä kuvittelin, että kyseinen kirja olisi ensimmäinen Adamsberg-dekkari (ei ole), ja päätin lainata sen. Kirja lojui hyllyssä pitkät tovit ja laina-aikakin oli jo umpeutumassa, kun päätin sittenkin lukea kirjan. Tämmöisen:

Vargasin kirjojen kiintotähti, huoleton superkomisario Adamsberg saa ratkottavakseen tapauksen, jossa yhtäällä pariisilaisasuntojen oviin on maalailtu nurinpäin olevia nelosia, ja toisaalla sanomienlukija (tyyppi, joka lukee aukiolla isoon ääneen ilmoituksia, verrattain keskiaikainen ammatinharjoite) saa luettavakseen hämäräperäisiä ruttoepidemiaan viittaavia viestejä. Asiat tuntuvat jotenkin liittyvän toisiinsa. Nyt voisin kirjoittaa, että eipä aikaakaan kun ensimmäinen kalmo löydetään, mutta todellisuudessa kirjassa ollaan hyvinkin jo alkua pitemmällä, ennen kuin murhahommin asti edetään. Sitten ruumiita alkaakin tulla enemmänkin, eikä kuolleilla tunnu olevan kuolintavan lisäksi mitään yhteistä nimittäjää. Adamsberg käyttää harmaita aivosolujaan kuin mikäkin Poirot, ja lopulta tulostakin alkaa syntyä. Paha ei ihan saa palkkaansa kuitenkaan.

Painu tiehesi ja pysy poissa ei missään nimessä ole omassa genressään mitenkään huono kirja, ja alun hitaan käynnistymisen jälkeen minäkin tykkäsin sitä lukea. Dekkarilukemistossani ovat nimittäin olleet yliedustettuina länsinaapurien lukuisat tuotokset, ja olen kyllä huomannut, että nykyisissä ruotsalaisissa dekkareissa tuntuu päämääränä olevan ympätä mahdollisimman paljon tapahtumia, ruumiita, epäuskottavia toimintakohtauksia, sekalaista hahmogalleriaa ja menneisyyden luurankoja niille keskimääräisille n. 300 sivulle  (tjeu: Stieg tai Åsa Larsson, Lars Kepler, Jens Lapidus...). Näihin verrattuna Vargasin tyyli on suorastaan verkkainen. Mitään häikäisevää kirjallista ilotulitusta teksti ei ole, mutta ehkäpä näitä toisenkin joskus vielä lukee (itseasiassa lainasin jo kirjastosta sen ihan oikeasti ensimmäisen Adamsberg-dekkarin, mutta voi olla, että kiikutan sen takaisin, kun tässä nyt on kaikenlaista jännempääkin lukuprojektia taas).

Semmottis. Onkos arvon lukijakunnassa Vargasiin tarttuneita?