This is the Life. Believe it or not I haven't forgotten any of it.

Syksyllä harmittelin, kun jouduin Lontoossa jättämään Keith Richardsin omaelämäkerran Life kauppaan (se ei kertakaikkiaan olisi mahtunut pieneen matkalaukkuuni), se nimittäin jo ensiselailulla vaikutti sangen mielenkiintoiselta opukselta. Ainakin ihmiselle, jonka suosikkilukemistoa rokkielämäkerrat teini-iässä olivat. Minkä lisäksi toki Keke on erinomaisen mielenkiintoinen hahmo, jonka ympärillä tuntuu sattuvan ja tapahtuvan (tosin kirjassa ainakin osa Keken ympärillä velloneista villeistä huhuista todetaan vähintäänkin liioitelluiksi). Ja onhan sen bändikin kieltämättä tehnyt ihan menevää musiikkia, ainakin silloin 40 vuotta sitten. 

Kiitos Amazonin tarjouksen (ja sen, että kanssa-asuja tilasi itselleen kitarakirjoja, jolloin toimitus oli ilmainen), sain kirjan kuitenkin joulukuun alussa itselleni. Ahersin kuitenkin sen verran kiivaasti opintojen ja töiden parissa, että ehdin kunnolla tarttua kirjaan vasta uutenavuotena. Silloin istuinkin nenä kiinni kirjassa, mitä nyt blininpaistolta, pulkkamäeltä, saunomiselta ja kaljankittaukselta ehdin. Eikä kyllä harmita yhtään. Mainio kirja!

Kyseessä on elämäkerta, joten kirjan tarinasta tuskin tarvitsee sen enempää kertoa ("Keken elämä"). Pääasiallisesti tarvotaan kronologisia latuja, mitä nyt aina silloin tällöin palataan taaksepäin, tai hypätään eteenpäin. Lapsuudestaan ja taustoistaan Richards kertoo sen verran kuin on tarpeen, kuitenkaan lukijaa kyllästyttämättä. The Rolling Stones perustetaan jo kolmannessa luvussa, jonka jälkeen toiminnantäyteiset ja musiikillisesti luovimmat 60- ja 70-luku vievät ison osan kirjasta, kun taas seuraavat vuosikymmenet käydään läpi hieman vähemmän perusteellisesti. Kirjalla on mittaa yli 500 sivua, mutta se tuntuu melkein typistetyltä, niin monista jännistä tapahtumista, ajankohdista ja ihmisistä kerrotaan melko lyhyesti.

Ehdinkin jo implikoida, että kirja kyllä upposi meikään, monestakin syystä, joita kerron seuraavaksi. Ensinnä on toki todettava, että en tiedä kuinka pitkälti teksti on Keken omasta kynästä ja kuinka suuri osa toimittaja James Foxin ansiota. Kirjan tyyli tuntuu kuitenkin melko omintakeiselta, rennolta ja jutustelevalta, joka ainakin englanniksi toimii hyvin. Kirjassa Keke ruotii paitsi oman elämänsä vaiheita, myös The Rolling Stonesia ja sen muita jäseniä, toimintaa ja dynamiikkaa. Kovinta kritiikkiä saa osakseen Mick Jagger, mutta, kenties Charlie Wattsia lukuunottamatta, myös suurinta ylistystä. Onneksi Keke pystyy myös itsekritiikkiin (kirjan perusteella tyyppi vaikuttaa etenkin 70-luvun pahimpina heroiini-aikoina olleen verrattain hankala kaveri) ja -analyysiin. Kirjassa on myös runsaasti suoria lainauksia muilta aikalaistodistajilta, mukaanlukien Richardsin vanhin poika Marlon. Vaikka sitaatit ja niiden antajat on tietenkin valikoitu kirjaan, ne tuovat hyvin mukaan moniäänisyyttä ja myös jonkinlaista kredibiliteettiä. Lisäksi tykkäsin kirjasta siitä, että Richards tuntuu edelleen innostuneelta musiikista ja omasta instrumentistaan. Vaikka tipahdinkin joidenkin kitaran viritystä koskevien monologien kohdalla säännöllisesti kärryiltä, niitä oli kiva lukea. Mies on kuitenkin ensisijaisesti muusikko ja vasta toissijaisesti elävä legenda, sex drugs and rock 'n rollin ruumiillistuma. Tai ainakin tällaisen kuvan Keke onnistuu itsestään antamaan.

Jos nyt jotain negatiivista sanottavaa keksii, niin mikäli populaarimusiikin historia, päihteet, The Rolling Stones, elämäkertakirjallisuus tai itse Keke eivät erityisesti kiinnosta, kirjaan ei ehkä kannata tarttua. Muuten kannattaa! Lisäksi kirjassa oli kivoja kuvia. (En muuten onnistunut löytänmään kuvitukseksi kantta tuosta brittiversiosta, joka minulla on, joten laitoin tuon toisen, ilmeisesti jenkkiversion, joka on valittu myös suomen- ja ruotsinkielisten versioiden kanneksi.)