Nyt kun kerran tämän projektin aloitin, niin kirjoitan nyt sitten niistä kahdesta viimeisestäkin elokuvasta, keskiviikon Armadillosta ja sunnuntain Blank Citystä (olin tuossa välissä illat ja iltapäivät työnorjana, joten en olisikaan ehtinyt nähdä enempää filmejä. Ja Blank Cityäkin mentiin katsomaan oikeastaan vaan kun saimme toverilta (kiitos vaan!)vapaaliput, jotka olisivat muuten saattaneet jäädä käyttämättömäksi.) No siis.
Armadillosta olikin Hesarissa ja vaikka missä jo juttua, ja tuleehan se vissiin ihan näinä hetkinä jo teatterilevitykseenkin. Kyseessä oli siis tanskalainen dokkari Afganistanin sodasta. Filmissä seurataan tietyn erän (äh ei oo meikällä sotilastermit hallussa) lähtöä Afganistaniin ja ryhmän puolivuotista kautta maassa. Nato-maa Tanska sotii eteläisessä Afganistanissa Helmandissa, missä tilanne on ilmeisesti kroonisen kuumottava. Siviiliväestöä vituttaa jäädä ulkkarisotilaiden ja talebanien väliin, ulkkarisotilaita vituttaa tylsä partiointi, tienvarsipommit ja talebanit, ja talebaneja vasta vituttaakin. Filmi ei siis ollut erityisen hupaisa, mutta se oli kyllä varsin hyvin tehty ja mielenkiintoinen katsaus. Leffan sotilaat ovat enimmäkseen parikymppisiä nulikoita, jotka yrittävät torjua pitkästymistä katselemalla pornoa ja pelaamalla räiskintäpelejä. Tilanne Armadillo-campin ulkopuolella taas osoittaa kuinka selvästi ISAF-joukot lähinnä lyövät päätään Afganistanin mäntyyn, eikä kellään oikein mene hyvin. Mutta tämänhän vissiin kaikki jo tiesivätkin?
Lisäpisteitä elokuvaelämys sai paikalla olevasta ohjaaja Janus Pedersenistä. Yleisö esitti kysymyksiä epäsuomalaisen innokkaasti ja oli eri jännää kuulla elokuvantekemisestä armeijan seassa sekä hieman myös ohjaajan näkemyksiä asiaan. Koska olen muutenkin tällainen uutisnarkkari ja kansainvälisen politiikan ja konfliktien fanittaja, on todettava, että kyllä tämä taisi olla koko R&A:n paras juttu. Yeah.
Blank City oli myös dokkari, ja sekin käsitteli kieltämättä ihan kiehtovaa aihetta, 1970-luvulla New Yorkissa virinnyttä diy-elokuvainnostusta, jonka parista ovat ponnistaneet esimerkiksi Jim Jarmusch ja (ihana) Steve Buscemi. Senpä takia olikin vähän harmittavaa, että dokkari onnistui jossain määrin hassaamaan kiintoisan aiheensa. Filmi nimittäin koostui lähinnä henkilöhaastatteluista. Tuntui suorastaan, että haastateltiin kaikkia, jotka vaan jotenkin liittyivät aiheeseen, joten puhuvia päitä oli liikaa siihen nähden ettei läheskään kaikilla ollut mitään kovin mielenkiintoista sanottavaa. Haastattalujen yhteydessä näytetttiin pätkiä tuolloisista elokuvista, ja niitäkin oli liikaa, siitäkin huolimatta, että monet elokuvakatkelmista vaikuttivat kiehtovilta. Sen sijaan elokuva tarjosi minun makuuni liian vähän analyyttistä otetta (miksi? ei vain miten ja missä) ja liian vähän muuta kuin elokuvamateriaalia tuolta ajalta (prosessi kun on usein kiinnostavampi kuin lopputulos). Harmillista, mutta ei nyt ihan ajanhukkaa kuitenkaan. Itse elokuvahommeita enemmän minua muuten kiinnostaa ilmiönä (lähinnä amerikkalainen) inner city degradation ja sen aiheuttamat ilmiöt paikallisessa kulttuurissa sekä kenties myöhemmin myös laajemmin populaarikulttuurissa.
No niin. Seuraavalla kerralla palaan kirjallisuuden pariin. Nyt luen muuten mielenkiintoista esikoisromaania, Sami Hilvon Viinakorttia. Hyvä kirja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti