Rakkautta ja anarkiaa osa 1

Lipeän taas blogin nykyisestä linjasta ja kirjoitan kirjojen sijaan vaihteeksi elokuvista, viime aikoina kun olen viettänyt jokasyksyiseen tapaan muutamia iltoja Rakkauden ja anarkian parissa. Tänä vuonna näin kuusi elokuvaa, mikä vastaa varmaan aika hyvin edellisten syksyjen keskiarvoa, ja on muutenkin sopiva määrä, minusta. (En kertakaikkiaan ehtisi katsomaan kokonaista sarjakortillista, siis 11 elokuvaa, mutta sarjakortin puolittaminen toverin kanssa on hyväksi havaittu idea.)

Koska, kuten minun tuntevat ehkä tietävät, minulla on surkea juoni- ja elokuvamuisti, ajattelin kirjoittaa pari riviä kustakin näkemästäni elokuvasta, ikäänkuin itselleni muistoksi (ja muille viihdykkeeksi sikäli kun nämä sepustukset nyt sellaiseksi käyvät). Järjestyksessä näin seuraavat elokuvat:

The Illusionist, Jacques Tatin alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuva Sylvain Chometin (Bellevillen kolmoset) animaatio. Animaatio oli kaunista ja hyvin laadittua, etenkin pidin kaupunkinäkymistä. Tarina oli ihan hyvä, mutta siinä ehkä kuitenkin piili elokuvan heikkous (loppuratkaisu oli vähän tynkä ja välillä oli tylsiä kohtia ja turhaa sentimentaalisuutta). No oli se kuitenkin hyvä.

Howl. Luin Allen Ginsbergin Howlin ensimmäisen kerran varmaankin 15- tai 16-vuotiaana, enkä varmaan tajunnut siitä paljoakaan. Ginsberg on kuitenkin niitä verrattain harvoja runoilijoita, joiden runoja olen oikeasti lukenut (tai itseasiassa joskus lukiolaisena luin kyllä tarkemmin ajatellen aika paljonkin runoutta, ainakin paljon enemmän kuin nykyisin, myös Ginsbergiä). Elokuva kietoutui tämän runon ympärille ja koostui muutamista keskenään näennäisen irtonaisista osista: Huuto-runon sopimattomuus-oikeudenkäynnin seuraamisesta, Ginsbergin haastattelusta, runonluentatilaisuudesta ja itse runoa kuvittavista animaatioista. Osat näyttävät kivasti autenttisilta, mutta ovat toki näyteltyjä (ovelaa!), joskin ilmeisesti ainakin "haastattelut" perustuvat oikeisiin haastattelunauhoihin. Verrattain vähäisistä elementeistä tulee ihan hieno elokuva, mutta lienee tunnustettava, etten aluksi oikein tykännyt animaatioista (etenkään siitä, että runon "kuvitus" oli välillä vähän turhan kirjaimellista, plaah). (täältä voi kuunnella Allenin lukevan Howlin ensimmäisen osan. Ja löytyy Howl myös spotifystä.) Miten tän nyt tiivistäis, ehkä semmonen kasin tai kasipuolen elokuva kouluarvosanoilla.

Life during wartime. Tämä piti mennä katsomaan jo siksikin, että lukiolaisena fanitin Solondzin Happinessia niin kovasti, että näin sen varmaan neljä kertaa (se on paljon, sillä en, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, yleensä katso samoja elokuvia useaan kertaan). No, Life during wartime melkein jatkaa siitä mihin Happiness jäi, tosin yhdeksän (?) vuotta myöhemmin, ja kokonaan uudella miehityksellä (mikä ihme on casting suomeksi?). Taas seurataan kolmen sisaruksen, Trishin (se, jonka terapeuttiaviomies paljastui edellisessä elokuvassa pedofiiliksi), Joyn (se herkkä taiteilija, joka päätyi yhteen puhelinpervertti-Allenin kanssa) ja Helenin (joka on kuuluisa kirjailija, josta minulla ei ole mitään muistikuvia ja jonka esiintyminen jatko-osassa on tarinan etenemisen kannalta täysin tyhjä arpa) elämää. Life during wartimen hienoimman roolisuorituksen tekee Ciaran Hinds vankilasta vapautuneena pedofiili-Billinä (joskin tykkäsin jotenkin myös The Wiren Omarina paremmin tunnetun Michael K. Williamsin Allen-tulkinnasta). Elokuvassa on läjä hienoja kohtauksia, mutta myös paljon turhaa selitystä ja ihmeellistä hortoilua. Jännää oli myös se, että tällä kertaa keskeisen perheen juutalaisuus korostuu (en muista, että sisarten uskontoa olisi Happinessissa edes mainittu). Ihan hyvä, ei täydellinen.

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives. Voihan jehna, mitä tästä nyt sanoisi. Uncle Boonmee tosiaan voitti Cannesin kultaisen palmun, mutta ei tämä nyt ollut ehkä ihan samanlainen kuin aiemmat voittajat. En ole varma tajusinko tästä nyt yhtään mitään, mutta toisin kuin eräiden muiden elokuvien kohdalla joista en myöskään ole tajunnut mitään (esim. Lynchin Inland Empire), Uncle Boonmee oli jotenkin viihdyttävä ja jännä, ja tarpeeksi lyhyt. Elokuva siis keskittyy sairaan Boonmeen viimeisiin päiviin, jotka hän viettää maatilallaan lähimpiensä kanssa (mukana myös edesmenneen vaimon haamu ja kadonnut poika, joka palaa kuvioihin monkey-ghostina). Boonmeella on pääsy menneisiin ja tuleviin elämiinsä (sekä tähän elämään, joka on nyt päättymässä, ja jotenkin erilaiset jaksot liittyvät ehkä myös siihen, miksi Boonmee on saanut tappavan munuaissairauden), ja sitten nähdään kaikkea jännää ja heilutaan viidakossa. Lopusta en tajunnut sitäkään vähää mitä elokuvasta muuten. Öö.

Näiden lisäksi näin vielä Armadillon ja Blank cityn, mutta taidan nyt laittaa ne eri postaukseen, jotta tästä ei tule ihan älyttömän pituinen.

Mites, lukijat, näittekö samoja leffoja, vai eri? Kertokaa ny jotain.