perjantai 28. tammikuuta 2011

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Olin kirjoittanut Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarinasta lähes valmiin arvion, ja tullessani hetki sitten julkaisemaan sitä, ystäväni blogger kadotti koko arvion. Thanks, mate.

Nyt hieman sisuuntuneena päätin kirjoittaa pari sanaa kirjasta ja siirtyä eteenpäin. Alkuperäinenkin arvio tosin koostui melko suurelta osin siitä, että totesin kirjan jo melko laajalti kirjablogeissa arvioidun (esim. täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä), jonka vuoksi omaperäisen sanottavan keksiminen tuntui jokseenkin hankalalta. Mainioita arvioita, ja on todettava, että näkyvyys kirjablogimaailmassa oli merkittävä syy siihen, että nappasin kirjan Kallion kirjaston bestseller-hyllystä lainaan pari viikkoa sitten (jo!). No katotaas nyt, mitä keksin.

Nainen raiskataan ja pahoinpidellään henkihieveriin itsenäisyyspäivän yönä venevajassa naisen 12-vuotiaan tyttären todistaessa tapahtumaa. Raiskaajat sattuvat olemaan "oman kylän poikia", joten juorujen ja juonikkaan asianajajan myötävaikutuksella käy vanhanaikaisesti: puoli kylää syyttää naista itseään raiskauksesta ("ei meidän pojat vaan", "se kerjäsi sitä", "se oli juoppo huora" jne.). Naisen ja tyttären elämä menee pilalle. Tätä seuraa vierestä paikallinen poliisi, jonka usko oikeudenmukaisuuteen on järkkymätön.

Kosto: Rakkaustarina on erinomaisen vaikuttava romaani, tai ehkä pikemminkin lähes pienoisromaani, onhan teokselle mittaa vain noin 150 sivua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja eläydyin tapahtumiin välillä voimakkaastikin. Tunsin suoranaista väkivaltaista iloa aina, kun kirjan pahikset saivat ansionsa mukaan. Kirjan alkuperäinen nimi on muuten Rape: A Love Story, mutta suomenkielinen nimi toimi minusta varsin hyvin, jonkinlaisesta kostofantasiastahan siinä oli kyse, ainakin minulle lukijana. Ja ehkä fantasiasta siinäkin mielessä, että tosielämässähän paha ei perinteisesti saa palkkaansa, vaan pari kuukautta ehdollista.

Mitäs muuta. Ainakin tämä kirja lisäsi kiinnostustani Oatesia kohtaan ja mielessäni lisäsin ainakin Haudankaivajan tyttären luettavien kirjojen listalleni, joka kyllä on sanalla sanoen pitkä kuin nälkävuosi, ja uusia tulee listalle enemmän kuin ehdin lukea alta pois. Tai kaipa nyt ehtisin lukea enemmänkin, mutta jotenkin liian monien kirjojen liian nopeasta lukemisesta tulee välillä jotenkin tukkoinen olo yläpäähän. Viime aikoina olen tosin lueskellut maltillisesti ja keskittynyt enemmänkin katsomaan The Vampire Diariesia (olen nolosti koukussa sarjaan). Nyt menen kuitenkin pötköttämään seuranani Wladimir Kaminerin Ryssändisko, vaikka kesken olisi myös pari klassikkoa. Hahaa.

5 kommenttia:

  1. En ole moisesta ryssändiskosta kuullutkaan, kuulostaapa hauskalle. :)

    VastaaPoista
  2. Lyhyistä tarinoista tai luvuista koostuva Ryssändisko on havaittu myös oivalliseksi metromatkalukemiseksi. Arvio tulee tänne, jahka saan sen loppuun.

    VastaaPoista
  3. Kuinka ruma kansi voi kirjassa olla!

    VastaaPoista
  4. Tarkoitatko Tuomas tätä Oatesin kirjaa? No onhan se vähän tylsä ainakin, ja naispatsas näyttää valkosipulilta (toisaalta valkosipulihan on ihan positiivinen assosiaatio).

    Olen itsestäni kyllä huomannut, etten hirveästi älyä kiinnittää huomiota kirjan kansiin (huomaa etten oo mikään graafikko-luonne), tai värimaailma jää kyllä mieleen, mutta nytkin piti mennä katsomaan, että mitä siinä kannessa oikeastaan onkaan. Tai nyt kun luen Narkissosta ja kultasuuta: tiedän että kansi on vihreä, mutta en osaa yhtään sanoa, millainen kuva siinä kannessa on, vaikka varmaan jonkun kuvan ovat laittaneet siihen.

    VastaaPoista
  5. Nyt kun Tuomas sen oivallisesti toi esiin, niin on se kyllä aika kauhee. Aiemmin en huomannu mittää.

    VastaaPoista