Doris Lessing: The Fifth Child

Doris Lessingin The Fifth Childin lainasin kirjastosta ihan sattumalta hiukan ennen lomaa. Ulkomaanreissulle en viitsinyt sitä ottaa, kun kirjaston kirjojen kanssa matkustaminen tuntuu aina jotenkin väärältä. Lyhyemmälle kotimaanmatkalle sen sentään otin ja luin sen äitini kesäpaikan patiolla helteisenä iltana (kirja on aika lyhyt, joten sen tosiaan luki siinä yhdessä illassa, mitä nyt välissä söin muikkuja ja grillattuja paprikoita), tai no, olin ennalta lukenut parikymmentä sivua alusta.

Kirjan päähenkilöt, Harriet ja David, tietävät jo kohdatessaan, että heidän juttunsa on elää idyllistä perhe-elämää ja saada paljon lapsia. He avioituvat, hankkivat suuren talon ja pian ensimmäinen lapsikin on jo tulossa, ja sen perään liuta lisää. Suuri talo pullistelee elämää ja kaikki näyttää olevan täydellisesti, rahaongelmissakin kun apua tulee Davidin varakkaalta isukilta. Sitten Harriet alkaa odottaa parin viidettä lasta. Jo raskaus on tuskientäyteinen, ja synnyttyään viides lapsi, Ben, eroaa muista parin suloisista herrantertuista kuin yö päivästä. Tanakka, ruma Ben ei tunnu sopeutuvan mihinkään, oppivan juuri mitään, tuntevan kiinnostusta mitään kohtaan tai ylipäänsä olevan oikein mistään kotoisin. Kaiken lisäksi Benin läsnäolo onnistuu karkoittamaan sukulaisetkin nurkista, erottamaan Davidin ja Harrietin toisistaan ja vieläpä vieraannuttamaan vanhemmat lapsetkin äidistään. Suku tarjoutuu hoitamaan asian, mutta lopulta Harriet tekee oman päätöksensä suvun ja perheen mielipiteistä välittämättä.

The Fifth Child oli sujuvasti kirjoitettu, lyhyytensä ja lukujen puuttumisen takia melkein kuin ylipitkä novelli. Takakannessa sitä luonnehdittiin jopa kauhuromaaniksi, minusta se oli ehkä lähinnä lievästi hyytävä. Itse Benin syntymää edeltävä jotenkin ylitäyteläisen perheonnen kuvailu oli ehkä melkein yhtä karmivaa kuin seuraavat tapahtumat. Itseasiassa melkeinpä sanoisin, että Benin syntymä saa painostavan ydinperheonnen jotenkin laukeamaan ja Beniin liittyvät valinnat vapauttavat Harrietin jatkuvasta vauvojen, sukulaisten ja perhejuhlien kierteestä. Kirja loppuu tyylikkäästi kesken (olen viime aikoina lukenut ärsyttävän paljon huonoja loppuja, valitsen siis koska tahansa äkillisen, selittelemättömän lopun mieluummin kuin väkisin kehitetyn kyhäelmän joka pakonomaisesti solmii kaikki juonenpätkät), emmekä koskaan saa tietää, toteutuvatko Harrietin pelot. Paitsi ehkä kirjan jatko-osassa Ben in the World, joka minua hieman kiinnostaakin.

Olin useammaltakin taholta kuullut The Fifth Childiä verrattavan Lionel Shriverin kirjaan We Need to Talk about Kevin (Poikani Kevin, itse taisin lukea sen suomeksi). Tai ehkä päinvastoin pitäisi sanoa Poikaani Keviniä verratun The Fifth Childiin, kun Lessingin kirja kuitenkin ilmestyi jo 1988. Oli miten oli, en itsekään voinut välttää mielleyhtymiä tuohon kirjaan. Toisaalta välillä mieleen tuli myös teinien suosikki, Deborah Spungenin Nancy (Nancyn syntymää ja lapsuutta käsittelevät osat). Vaikean, sopeutumattoman, mahdollisesti sosiopaattisen lapsen yhdistäminen pakonomaiseen perheidyllin tavoitteluun (ja myös sen lapsen syyttäminen siitä, kun idylli ei toteudukaan) on nyt ainakin näille yhteistä. Tosin ainakin Poikani Kevinin ja The Fifth Childin perheissä isän rooli on varsin erilainen, silti yhtä kaikki äidin näkökulmasta ulkopuolinen tai tietämätön.

The Fifth Child oli ensimmäinen kirja Lessingiltä, jonka sain luetuksi (Martha Quest eli Väkivallan lapset -sarja, jonka ostin joskus tarjouksesta, on jäänyt nolosti vaiheeseen). Luulen kuitenkin nyt vähän ymmärtäväni, miksi Lessing sen Nobelinkin sai: The Fifth Child on lyhyydestään ja kauhuromaanimaisuudestaan huolimatta taidokas romaani, joka samanaikaisesti tarjoaa useita tulkintavaihtoehtoja ja toisaalta pakenee tulkintoja. Itse luin kirjan jonkinlaisena patriarkaalisen ydinperheideologian kritiikkinä. Samoin luulisin Benin heijastavan jokaisen ihmisen sisäistä väkivaltaisuutta ja alkukantaisuutta, josta ei pääse eroon teeskentelemällä, että sitä ei koskaan ollutkaan. Doris, vanha kyynikko. Ihanaa.

Viidennen lapsen on tänä kesänä lukenut myös Katri.