Innoittunut elämäkertapostaus

P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara valitsi juhla-arvontansa aiheeksi elämäkerrat. Vastatessani arvontaan - en ehkä niinkään himoitessani palkintoa, vaan ehkä pikemmin rakkaudesta omaan ääneeni ja jaarituksiini - onnistuin kirjoittamaan melkoisen kommentinjärkäleen, josta huomasin olevani yllättävänkin innokas elämäkertojen tankkaaja. Etenkin teini-iässä kahlasin läpi elämäkertoja. Erityisen innostunut olin toinen toistaan huumehuuruisemmista rokki-elämäkerroista, mutta muutakin kyllä luin. Nyt aikuisempana olen töiden puitteissa saanut (oiko-)lukea kasapäin melko tylsiäkin elämäkertoja, minkä lisäksi myös oma elämäni on ollut ehkä hiukan mielenkiintoisempaa kuin alle 16-vuotiaana (jolloin elämäkerta-ahnehdintani lieni suurimmillaan), joten elämäkerrat eivät ole enää yhtä vakituista lukemistoa. Aloin kuitenkin parin päivää sitten lukea ihanan Stephen Fryn erinomaisen oloista omaelämäkertaa Moab Is My Washpot, ja sen(kin) tuoman innoituksen puitteissa ajattelin nyt hieman muistella menneitä ja ei-ihan-niin-menneitä ja esitellä muutamia mainioita tai muuten huomionarvoisia elämäkertoja.

Elämäkerta, jonka olen luultavasti useimpia kertoja lukenut on Marianne Faithfullin Faithfull (suom. Elämäni rock'n'roll). Lainasin sen kirjastosta yläasteikäisenä varmaan kahdesti vuodessa ja parikymppisenä muistan lukeneeni sen siihen päälle englanniksikin. 60-luvulla Mick Jaggerin tyttöystävänä tunnetun ja sittemmin huumehisesta elämästään selvemmille vesille päästyään myös musiikillisesti ansioituneen Faithfullin elämä oli minusta kertakaikkiaan kiehtovaa luettavaa. Itävaltalaisen paronittaren ja englantilaisen sotilaan tyttären lapsuus oli sangen erikoinen, eikä myöhempää elämääkään voi ihan tavanomaiseksi sanoa. Suorapuheisessa elämäkerrassaan Faithfull pui 60-luvun misogynististä ilmapiiriä, "svengaavaa Lontoota", kuuluisia tuttaviaan ja huumeisia vuosiaan. Minulla on edelleen erittäin positiivinen kuva tästä elämäkerrasta, mutta syystä tai toisesta en ole uskaltanut hankkia tätä hyllyyni (suomeksi tätä tuskin enää saatavilla onkaan, englanniksi se löytyy kyllä ainakin bookdepositorysta). Hieman ristivalotusta aihepiiriin ovat tarjonneet lukemani The Rolling Stones ja Beatles-kirjat, viimeisimpänä Keith Richardsin Life, josta kirjoitin alkuvuodesta.

Oi Kekeä

Kiinnostukseni 60-luvun musiikillisiin ja ulkomusiikillisiin edesottamuksiin ei toki rajoittunut Isoon-Britanniaan. Noin 14-vuotiaana innostuin mm. The Doorsista. Tuolloin kirjaston hyllystä löytyivät ainakin Ray Manzarekin Light My Fire - Matkani Doorsin kanssa (josta on muuten otettu tänä vuonna uusi pokkaripainos suomeksi) ja John Densmoren Riders on the Storm. Elämäni Jim Morrisonin ja The Doorsin kanssa. Ensinmainitusta en muista juuri muuta kuin sen, että Manzarek kirjoitti ihan liikaa vaimostaan ja antoi aika katkeran vaikutelman itsestään. Jälkimmäisen puolestaan muistelin olevan ehkäpä ensimmäinen kokonainen englanniksi lukemani kirja. Äsken googletellessani huomasin kuitenkin Riders on the Stormin ilmestyneen suomeksi jo 1992, kun taas Light My Firen käännös olisi tullut vasta vuonna 2000. Koska olen varmasti lukenut molemmat kirjat jo ennen vuotta 2000, muistini taisi tehdä tepposet ja ensimmäinen englanniksi lukemani kirja on sittenkin Light My Fire!

Yllämainittujen lisäksi tiedän lukeneeni kirjoja myös esimerkiksi Jimi Hendrixistä, Janis Joplinista, David Bowiesta, Nicosta, Keith Moonista tai John Lennonista. Näistä mikään ei kuitenkaan ole jättänyt mitään pysyvää muistijälkeä mieleeni (no, Janis Joplin - Paratiisin arvet oli muistaakseni ihan mukiinmenevä). Innostuin nuoruusvuosina myös punkista ja pakollisen Nancyn (jossa muistaakseni kiinnosti enemmän ajankuva kuin itse päähahmon puuhat) lisäksi luin varmaan muutakin aiheeseen sopivaa, mutta nekin ovat painuneet unholaan.

Hieman lähempänä nykyhetkeä (toisinsanoen teini-iän jälkeen) olen edelleen satunnaisesti jatkanut tämän rokkielämäkertaharrastukseni parissa. Vähintäänkin maininnan arvoisia ovat olleet ainakin seuraavat opukset: Muistaakseni kesällä 2006 luin Bob Dylanin omaelämäkerran ensimmäisen osan Chronicles I, jossa cooliuden huipentuma vihdoin avaa sanaisen arkkunsa ja kertoo itse oman tarinansa. Luotettavuus voi olla vähän niin ja näin, mutta tarina on mielenkiintoinen ja kieli nautittavaa. Jatko-osaa siis odotellessa (tai johan sitä on jokunen vuosi odoteltu!).

Pamela Des Barresin kirja I'm With The Band tarjoaa hyvinkirjoitetun ja mielenkiintoisen silmäyksen 60-70-luvun musiikkielämään bändärin näkökulmasta. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut groupie-kulttuurista, mutta tämän luettuani kiinnostuin kieltämättä myös Des Barresin toimittamasta groupie-aiheisesta kokoelmasta Let's Spend The Night Together.

Viimeksi kuluneen vuoden aikana olen lukenut myös vaikuttavat omaelämäkerrat Patti Smithin Just Kids ja juuri hetki sitten mainitsemani Keith Richardsin Life. Näistä olenkin jo kirjoittanut tänne, joten ei niistä sen enempää kuin että kumpainenkin on genressään vallan erinomainen kirja. Rokettirollin ja päihteiden kanssa pusaamisesta hupaisalla tavalla kertoo myös Mötley Crüe -opus The Dirt. Viihdyin kirjan parissa ihan mainiosti muistaakseni toissa kesänä, vaikka en oikeastaan lainkaan perusta kyseisen yhtyeen sen enempää musiikillisesta kuin ulkomusiikillisestakaan ulosannista.

Vaikka olenkin keskittynyt lähes yksinomaisesti lukemaan rokkenrollin parissa hölmöilyyn liittyviä elämäkertoja, haluan mainita myös muutamia muita vaikutuksen tehneitä kirjoja elämäkertojen saralta.

Olen tainnut ennenkin mainita täällä Pentti Saarikoski -diggariuteni. Niinpä Pekka Tarkan perinpohjainen, kaksiosainen Saarikoski-elämäkerta (vuodet 1937-1963 ja 1964-1983) oli pakollista luettavaa sen ilmestyessä 2000-luvun vaihteen tienoilla (tarkemmin ottaen nähtävästi 1996 ja 2004, joten vain jälkimmäisen osan olen lukenut pian sen ilmestyttyä, ensimmäisen kai muutamaa vuotta aiemmin). Saarikosken päiväkirjoja ja päiväkirjanomaisia proosateoksia lukeneellekin Tarkan kirjoissa oli tarjolla mielenkiintoista tietoa, ja olenkin harkinnut yrittäväni saalistaa nämä kirjat vielä joskus omaan hyllyyni.

Varsinaisen rokkimusiikin ulkopuolelta allekirjoittaneeseen melko lailla  kolahti myös Simone Berteautin ystävästään Edith Piafista kirjoittama Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt. Hieno ja koskettava kirja, jonka jälkimainingeissa kuuntelin aika paljon Piafia. Yleensähän taas en kirjoita täällä kirjoista, joita olen lukenut ihan varsinaiseksi työkseni (mutta tokikin kirjoista, joita olen työn kautta saanut ihan huvikseni luettavaksi). Poikkeuksellisesti voisin tässä kuitenkin mainita vielä Ian Kershawin melko kuulun Hitler-elämäkerran, joka on kyllä paitsi älyttömän paksu, myös kerrassaan mielenkiintoinen.

Tällaisia ovat siis olleet suosikkini elämäkertakirjallisuuden saralla. Hyllystä (konkreettisesti tahi mentaalisesti, siis TBR-luettelosta) löytyy muutamia mielenkiintoiselta vaikuttavia biografioita, esimerkiksi Panu Rajalan Mika Waltari ja Aila Meriluoto -teokset Unio Mystica ja Lasinkirkas, hullunrohkea, jo mainitsemani Fryn kirjan "jatko-osa" The Fry Chronicles sekä historioitsija Eric Hobsbawmin omaelämäkerta Interesting Times. Musiikillisella puolella kiinnostaa ainakin Tom Waits -kirja Lowside of the Road.

Koska luettavaa ei kuitenkaan koskaan ole liikaa (?!), pyydän vielä tähän päätteeksi suosituksia ihanalta lukijakunnaltani. Siispä suosittele minulle elämäkertaa, josta luulisit minun ehkä yllämainittujen perusteella pitävän tai josta itse olet pitänyt niin, että toivoisit muidenkin lukevan kyseisen teoksen! Tai tietysti passaa kommentoida muutakin mitä mieleen juolahtaa. Minulle esimerkiksi juolahti mieleen tänään lähteä yhdistetylle pyörä- ja mustikkaretkelle, saaliina puolitoista ämpärillistä mustikkaa. Ohessa kuva. Nam.

Saalista