Adam Hochschild: Bury the Chains - The British Struggle to Abolish Slavery

Sainpas vihdoin luettua jo parissa aiemmassa postauksessa mainitsemani Bury the Chainsin (no oikeasti sain sen vieläpä luettua jo muutama päivä sitten, en vaan ole ehtinyt kirjoitushommiin). Kuten jo ehdinkin kertoa, kirja tosiaan kertoo brittiläisen orjakaupanvastaisen liikkeen historian (kuten nyt alaotsikostakin voi ehkä päätellä henkilö). Kyseinen liike sai alkunsa 1780-luvulla ja Iso-Britannia lakkautti orjuuden kaikissa siirtomaissaan 1833: kirja keskittyy pääasiassa tämän ajanjakson tapahtumiin. Bury the Chains on myös eri mielenkiintoinen opus. Hankin sen Lontoosta ehkä jo keväällä 2008 (?), osittain siksi, että olin niin vaikuttunut Hochschildin aiemmasta teoksesta, osaksi taas erään luennoitsijan suosituksesta. Hetki nähtävästi meni, että sain luetuksi, mutta niin siinä aina joskus käy.

Bury the Chains on ennenkaikkea hieno kuvaus ehkäpä historian ensimmäisestä massamobilisaatiosta: mahdollisesti ensimmäistä kertaa koskaan ihmiset yhtäällä (eli tavan pulliaiset Britanniassa) alkoivat olla suurissa joukoin kiinnostuneita aivan toisennäköisten, yleisesti alempiarvoisina pidettyjen ihmisten elinoloista aivan toisaalla (siis afrikkaisperäisten orjien Britannian siirtomaissa, etenkin Karibianmeren plantaasisaarilla).  Ja tämä vielä maailmassa, missä orjuus oli tuikitavallista lähes kaikkialla minne "sivistys" ulottui: orjuutta harjoittivat tietenkin jo esikuvallisen demokraattisena porukkana pidetyt antiikin aikain kreikkalaiset, Raamatun populasta puhumattakaan. Suurin osa koko Venäjän väestöstä eli maaorjuudessa, ja samoin vallitsi orjuus niin arabikansojen, Afrikan heimojen kuin Amerikan siirtokuntienkin keskuudessa. Orjuus tuntui siis aikalaisista vallan luontevalta tavalta harjoittaa taloudellista toimeliaisuutta. Kirjassa Hochschild tarjoaa monia selityksiä ja osatekijöitä, jotka yhdessä loivat "momentumin", joka mahdollisti abolitionistisen liikkeen synnyn, kasvun, suosion ja lopulta koko orjuuden lakkauttamisen

Hochschild tuppaa korostamaan etenkin poliittista tahtoa ja järjestäytymistä, valistuksen aatteiden, Ison-Britannian verrattain vapaan yhteiskunnan ja tavallisten kansalaisten olojen yhteisvaikutusta. Ymmärtääkseni aiemmin kai selityksiksi on tarjottu etenkin uskonnon voimaa ja taloudellisia tekijöitä. Hochschildkaan ei sinänsä näitä kiistä, mutta hän osoittaa, että muutakin kuin vakaumuksellista kristillisyyttä tarvittiin: esimerkiksi Englannin kirkon omisti suuria orjaplantaaseja aivan hyvillä mielin. Toisaalta taas kveekarit olivat mitä vakaumuksellisimpia orjuuden vastustajia, mutta konservatiivisessa ja anglikaanista uskoa painottavassa 1700-luvun lopun Isossa-Britanniassa heidän julkinen painoarvonsa oli mitätön (muut kuin anglikaanit eivät esimerkiksi voineet päästä julkisiin virkoihin, reilu kerho). Taloudellisesti taas etenkin Karibian plantaasisaarten tuhoisat orjakapinat yhdistettynä rutiininomaiseen sotimiseen heikensivät ajoittain orjatalouden kannattavuutta, mutta Hochschild osoittaa, että ne eivät juurikaan saaneet orjuuden suosiota laskemaan hallitsevan porukan piirissä. Toisaalta taas tavallisen, äänioikeudettoman väestön paraneva koulutus ja kasvava yhteiskunnallinen painoarvo (ks. Ranskan vallankumous), kohentuva julkinen infrastruktuuri ja brittien epämieluisat kokemukset pakkosolttuina laivastossa lisäsivät orjakaupan vastustajien symppaamista.

Edellä mainiskellun lisäksi abolitionismiliike myös otti ensimmäistä kertaa käyttöön välineitä, joita nykyajan kansalaisliikkeet pitävät itsestäänselvyyksinä: esimerkiksi poliitikkojen lobbaaminen, pamflettien julkaisu, poliittisen kirjakiertueet, adressien kerääminen ja kuluttajaboikotit jos nyt eivät aivan tulleet keksityksi niin vähintäänkin pääsivät ensimmäistä kertaa tosissaan käyttöön liikkeen parissa. Vastustajien, siis lähinnö orjakaupausta ja orjuudesta hyötyvien laivojen ja plantaasien omistajien ja sijoittajien vastaus taas muistuttaa kovasti sitä, mihin huonoa mainetta osakseen saaneet ovelat kapitalistit nykyäänkin turvautuvat: poliitikkojen lobbaus ja voitelu, "ystävällismielisten" juttujen ostaminen lehdistöön ja silkka mustan selittäminen valkoiseksi (pun not intended) olivat ns. kovaa valuuttaa.

Tämän lisäksi ja ohessa Bury the Chains kertoo etenkin yksittäisten abolionistiliikkeen keulakuvien tarinat (esim. William Wilberforce, Olaudah Equiano, John Newton ja Granville Sharp), mutta antaa myös kunniaa heille, joille sitä ei aikanaan tavattu suoda, esimerkiksi naisten roolille varhaisten kuluttajaboikottien ja muiden tempausten masinoimisessa. Hochschild myös yhdistää taitavasti erilaisia suuria linjoja ja tapahtumia etsiessään selitystä sille, miten ihmeessä abolitionistit oikein onnistuivat siinä, mitä he tekivät.

Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen ajankuva, taitavasti kirjoitettu historiikki ja opettavainen kirja. Jos aihe kiinnostaa ja englanti sujuu (kirjaa ei ikävä kyllä ole tietääkseni suomennettu), suosittelen.