Thomas Müller: Ihmispeto

Vaihteeksi tulikin luettua aikamoista roskaa Thomas Müllerinn kirjan muodossa. Olen täällä muistaakseni aiemminkin avautunut viehtymyksestäni rikospaikkatutkimukseen ja profilointiin viihteen aiheena, tai ehkä oikeastaan kehyksenä. Parhaiten ensinmainitussa mielestäni toimivat ehkä Kathy Reichsin romaanit, jälkimmäisessä taas Criminal Minds, jota en ole tosin viime aikoina juurikaan jaksanut katsella (tähän syynä taas ei varmaankaan ole hillitön yliannostus, jonka sain katseltuani sarjaa yhteen putkeen n. neljä tuotantokautta). Näin ihan toiselta kantilta olen myös kiinnostunut tieteellisestä kirjallisuudesta. Vaikka opintoni ovat olleet humanistis-yhteiskuntatieteellistä sorttia, tykkään tehdä ekskursioita myös muiden tieteenalojen pariin. Joudun toki esim. fysiikan tai kosmologian kohdalla tyytymään ns. populaaritieteeseen, kun ei kertakaikkiaan riitä yläpäässä holtti ymmärtämään aiheeseen liittyvää kansantajuistamatonta kirjallisuutta. Oli miten oli, käyn usein kirjastoreissulla tutkiskelemassa Kallion kirjaston toisen kerroksen antimia.

Näin pääsemme siis siihen, miten tulin tarttuneeksi Thomas Müllerin kirjaan Ihmispeto. Olen siis jollakin puolittain häirityneellä tavalla kiinnostunut rikoksista, sarjamurhaajista, profiloinnista ja rikospaikka-analyysistä. Ennen kävin jopa välillä lueskelemassa legendaarista murhainfoa, kunnes kyllästyin siellä, kuten niin laajalti muuallakin internetissä, vallitsevaan yleiseen typeryyteen, argumentetaatiokyvyttömyyteen ja suoranaiseen idiotismiin. Aarteenani omistin Mikkelin torilta eräänä hämäräperäisenä syysyönä löytämäni Hannes Markkulan kirjan Suomalainen murha (kirja on kyllä sittemmin kadonnut jonnekin, mutta se oli kyllä oivaa vessalukemista). Sitten tässä eräänä iltapäivänä olin ajelehtinut Kallion kirjaston jo edellämainittuun toiseen kerrokseen tutkimaan tieteellisen kirjallisuuden antimia. Olin jo lähdössä pois, kun hetken mielijohteesta kumarruin tutkimaan kriminologian hyllyä ja jostain tutkimattomasta syystä nappasin siitä Müllerin kirjan (sen takakannessa mainitaan Hannibal Lecter, ehkä siksi?). Ja sitten luin sen, tuosta noin vaan.

Itse kirjasta minulla ei sitten olekaan oikein mitään sanottavaa. Kirjan aihe, kriminaalipsykologia ja herra Thomas Müllerin ura sen parissa, on minusta ihan kiinnostava. Huonompi homma, että Mr. Müllerin lahjat ovat tosiaan ilmeisesti suuntautuneet kriminaalipsykologiaan, eivät suinkaan kirjoittamiseen, Ihmispeto on nimittäin aivan luokattoman huonosti kirjoitettu kirja. Kaveri käyttää tehokeinona typerää toistelua, pomppii aiheesta toiseen ja saa lukijansa turhautumaan kerran toisensa jälkeen. Toiveikkaana luin kirjan loppuun, mutta sekavammaksi vaan meni. Aiheesta olisi ehkä voinut saada ihan kelvollisen kirjan, mikäli joku kirjoitustaitoinen toimittaja olisi haastatellut herra Mülleria ja sitten kirjoittanut siitä kirjan. Tällaisenaan tämä oli kyllä valitettavasti aikamoista roskaa, johon tuhlaamaani aikaa en saa ikinä takaisin.