Rakkautta ja anarkiaa osa 1

Lipeän taas blogin nykyisestä linjasta ja kirjoitan kirjojen sijaan vaihteeksi elokuvista, viime aikoina kun olen viettänyt jokasyksyiseen tapaan muutamia iltoja Rakkauden ja anarkian parissa. Tänä vuonna näin kuusi elokuvaa, mikä vastaa varmaan aika hyvin edellisten syksyjen keskiarvoa, ja on muutenkin sopiva määrä, minusta. (En kertakaikkiaan ehtisi katsomaan kokonaista sarjakortillista, siis 11 elokuvaa, mutta sarjakortin puolittaminen toverin kanssa on hyväksi havaittu idea.)

Koska, kuten minun tuntevat ehkä tietävät, minulla on surkea juoni- ja elokuvamuisti, ajattelin kirjoittaa pari riviä kustakin näkemästäni elokuvasta, ikäänkuin itselleni muistoksi (ja muille viihdykkeeksi sikäli kun nämä sepustukset nyt sellaiseksi käyvät). Järjestyksessä näin seuraavat elokuvat:

The Illusionist, Jacques Tatin alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuva Sylvain Chometin (Bellevillen kolmoset) animaatio. Animaatio oli kaunista ja hyvin laadittua, etenkin pidin kaupunkinäkymistä. Tarina oli ihan hyvä, mutta siinä ehkä kuitenkin piili elokuvan heikkous (loppuratkaisu oli vähän tynkä ja välillä oli tylsiä kohtia ja turhaa sentimentaalisuutta). No oli se kuitenkin hyvä.

Howl. Luin Allen Ginsbergin Howlin ensimmäisen kerran varmaankin 15- tai 16-vuotiaana, enkä varmaan tajunnut siitä paljoakaan. Ginsberg on kuitenkin niitä verrattain harvoja runoilijoita, joiden runoja olen oikeasti lukenut (tai itseasiassa joskus lukiolaisena luin kyllä tarkemmin ajatellen aika paljonkin runoutta, ainakin paljon enemmän kuin nykyisin, myös Ginsbergiä). Elokuva kietoutui tämän runon ympärille ja koostui muutamista keskenään näennäisen irtonaisista osista: Huuto-runon sopimattomuus-oikeudenkäynnin seuraamisesta, Ginsbergin haastattelusta, runonluentatilaisuudesta ja itse runoa kuvittavista animaatioista. Osat näyttävät kivasti autenttisilta, mutta ovat toki näyteltyjä (ovelaa!), joskin ilmeisesti ainakin "haastattelut" perustuvat oikeisiin haastattelunauhoihin. Verrattain vähäisistä elementeistä tulee ihan hieno elokuva, mutta lienee tunnustettava, etten aluksi oikein tykännyt animaatioista (etenkään siitä, että runon "kuvitus" oli välillä vähän turhan kirjaimellista, plaah). (täältä voi kuunnella Allenin lukevan Howlin ensimmäisen osan. Ja löytyy Howl myös spotifystä.) Miten tän nyt tiivistäis, ehkä semmonen kasin tai kasipuolen elokuva kouluarvosanoilla.

Life during wartime. Tämä piti mennä katsomaan jo siksikin, että lukiolaisena fanitin Solondzin Happinessia niin kovasti, että näin sen varmaan neljä kertaa (se on paljon, sillä en, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, yleensä katso samoja elokuvia useaan kertaan). No, Life during wartime melkein jatkaa siitä mihin Happiness jäi, tosin yhdeksän (?) vuotta myöhemmin, ja kokonaan uudella miehityksellä (mikä ihme on casting suomeksi?). Taas seurataan kolmen sisaruksen, Trishin (se, jonka terapeuttiaviomies paljastui edellisessä elokuvassa pedofiiliksi), Joyn (se herkkä taiteilija, joka päätyi yhteen puhelinpervertti-Allenin kanssa) ja Helenin (joka on kuuluisa kirjailija, josta minulla ei ole mitään muistikuvia ja jonka esiintyminen jatko-osassa on tarinan etenemisen kannalta täysin tyhjä arpa) elämää. Life during wartimen hienoimman roolisuorituksen tekee Ciaran Hinds vankilasta vapautuneena pedofiili-Billinä (joskin tykkäsin jotenkin myös The Wiren Omarina paremmin tunnetun Michael K. Williamsin Allen-tulkinnasta). Elokuvassa on läjä hienoja kohtauksia, mutta myös paljon turhaa selitystä ja ihmeellistä hortoilua. Jännää oli myös se, että tällä kertaa keskeisen perheen juutalaisuus korostuu (en muista, että sisarten uskontoa olisi Happinessissa edes mainittu). Ihan hyvä, ei täydellinen.

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives. Voihan jehna, mitä tästä nyt sanoisi. Uncle Boonmee tosiaan voitti Cannesin kultaisen palmun, mutta ei tämä nyt ollut ehkä ihan samanlainen kuin aiemmat voittajat. En ole varma tajusinko tästä nyt yhtään mitään, mutta toisin kuin eräiden muiden elokuvien kohdalla joista en myöskään ole tajunnut mitään (esim. Lynchin Inland Empire), Uncle Boonmee oli jotenkin viihdyttävä ja jännä, ja tarpeeksi lyhyt. Elokuva siis keskittyy sairaan Boonmeen viimeisiin päiviin, jotka hän viettää maatilallaan lähimpiensä kanssa (mukana myös edesmenneen vaimon haamu ja kadonnut poika, joka palaa kuvioihin monkey-ghostina). Boonmeella on pääsy menneisiin ja tuleviin elämiinsä (sekä tähän elämään, joka on nyt päättymässä, ja jotenkin erilaiset jaksot liittyvät ehkä myös siihen, miksi Boonmee on saanut tappavan munuaissairauden), ja sitten nähdään kaikkea jännää ja heilutaan viidakossa. Lopusta en tajunnut sitäkään vähää mitä elokuvasta muuten. Öö.

Näiden lisäksi näin vielä Armadillon ja Blank cityn, mutta taidan nyt laittaa ne eri postaukseen, jotta tästä ei tule ihan älyttömän pituinen.

Mites, lukijat, näittekö samoja leffoja, vai eri? Kertokaa ny jotain.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Loppukesällä tulin vihdoin lukeneeksi Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Olin toki ajatellut kirjan lukemista jo viimeistään siitä New York Times Book Reviewin kansijutusta lähtien. Loppujen lopuksi ostin pokkarin ja luinkin sen sitten hetimiten. Kirja on muuten varsinkin pokkarikoossa ihan hirmuisen pieni, joskaan ei ehkä sisällöltään. Ensimmäiset pisteet oitis siitä, että on maltettu kirjoittaa lyhyt kirja (toisinaan käyn yhdennaisensotaa liian pitkiä kirjoja ja elokuvia vastaan, harvalla kun on oikeasti sanottavaa 400 sivun tai kahden ja puolen tunnin edestä; kokemukseni mukaan pituus selittyy kovin usein huolimattomalla editoinnilla ja kyvyttömyydellä karsia tyhjänpäiväisyyksiä. Joku Dostojevski voi nyt tietty olla eri mieltä).
No, nyt on siis selvää, että kirjan lyhyys miellytti minua, mutta osaanko sanoa tästä nyt mitään muuta? Kirja on yhdenpäivänromaani, siitä myös pisteet, vaikka välillä takaumajaksot ovatkin vallan pitkiä. Kirjan päähenkilö on Anna (ehkä, en tosiaan ole hyvä muistamaan kirjallisuuden henkilöhahmojen nimiä). Anna on ahdistunut, syyllisyydentuntoinen ja maleksii Helsingissä, uppoutuu muistoihinsa eikä tunnu saavan tehdyksi mitään. Annan ajatusten kautta tutustumme Annan ja tämän poikaystävän Ianin perheeseen, muistoihin ja traumoihin. Huomaamme, miten isien traumat seuraavat aina kolmanteen polveen (tjsp). Lopussa on vähän valoa.

Erityisesti pidin seuraavista asioista:
1. Annan näkökulma ja vain Annan näkökulma kaikkeen: veljeen, perheeseen, Ianiin, maailman tapahtumiin (olen ehkä vähän kyllästynyt nykyisin niin kovin suosittuun useiden kertojien tekniikkaan (tjeu esim: Juha Itkonen, Kjell Westö, Hirvosen uusin).
2. Rauhallinen ja välillä miltei eleetön kerronta.
3. Lapsuudenkuvaukset

Helsinki tuntui taas aika elävältä, mutta on myönnettävä, että amerikkalainen kirjallisuudentutkija-poikaystävä oli jotenkin teennäinen hahmo, minusta.

Luulen, että voisin lukea kirjan uudestaan ehkä piakkoinkin. Menee varmaan aika lähelle vuoden parhaita kirjoja, ja näillä funtsimisilla myös Hirvosen seuraavan kirjan ohi, mutta siitä lisää heti Sana Krasikovin novellien jälkeen.

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Luin viime vuonna (miten minusta tuntuu, että kaikki on tapahtunut viime vuonna? Ehkä osa näistä on oikeasti tapahtunut jo toissa vuonna, mutta en vaan tajua sitä) Marjaneh Bakhtiarin esikoisromaanin Mistään kotoisin (Kalla det vad fan du vill), enkä muista olleeni siitä erityisesti mitään mieltä.

Bakhtiari siis "edustaa" näitä Suomeenkin kaivattuja maahanmuuttajakirjailijoita. Bakhtiari on iranilaisten vanhempien lapsi, ja hänen molemmat kirjansa kertovatkin iranilaislähtöisistä perheistä jotka asuvat nyky-Ruotsissa. Ei-niin-yllättävästi Bakhtiari käsittelee esimerkiksi sukupolvien eroja, sopeutumista, ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmallista suhtautumista tulokkaisiin ym. kipupisteitä. Kumpainenkin lukemani kirja on ollut ihan hyvä, paikoin hauska, mutta ei mikään suuri lukuelämys.

Toista maata kertoo Ruotsissa asuvasta iranilaisperheestä, jonka isä on oppinut kielen ja sopeutunut joidenkin mielestä maahan liiankin hyvin tämän uskaltaessa syyttää myös maahanmuuttajia ongelmistaan. Perheen äiti taas ei oikein ole koskaan oppinut ruotsia, mutta hänellä on kuitenkin ruotsalaisia ystäviä, jotka hänen kauttaan harrastavat monikulttuurisuutta. Perheen vanhempi tytär saa päähänsä, että hän haluaa matkustaa vanhempiensa kotimaahan. Idea ei varsinaisesti ilahduta vanhempia, mutta lopulta tytär saa lähteä sukuloimaan, kunhan myös pikkusisko tulee mukaan (mikäli joku muuten ihmettelee, en mainitse henkilöiden nimiä koska en enää muista niitä ja kirja oli kirjaston joten en voi tarkastaa siitäkään).

Sitten seurataankin siskosten matkaa Iraniin, joka ei olekaan ihan sellainen, kuin tytöt ovat kuvitelleet, ja jossa muodikas paikallinen serkku haluaa näyttää ruotsalaisserkuille ostoskeskuksia ja kaikenlaista muuta modernia, eikä oikein käsitä, miksi vanhempi sisaruksista haluaa kuvata "autenttista" Irania ja nuorempi pelkää hysteerisesti uskonnollista poliisia. Välillä kuitenkin nähdään myös pilkahduksia fundamentaliseen systeemiin ja ihmisten elämää rajoittaviin sääntöihin.

Kirja kuvaa ihan kiinnostavasti erilaisia kulttuurisia törmäyksiä ja kirjan henkilöt, vaikka jäävätkin aika pintapuolisiksi, ovat ihan jänniä. Toisaalta tuntuu, että Bakhtiari haluaa ja yrittää kirjoittaa samaan kirjaan vähän liian monta havaintoa ja tarinaa, jolloin kaikki tuntuu jäävän vähän kesken ja pintaraapaisuksi.

En nyt pysty keskittymään kylliksi laatiakseni mitään synteesiä tästä mieleen nousevista teemoista (maahanmuuttajakirjallisuus, kansankoti, ennakkoluulot, monikulttuurisuus ym.), mutta todettakoon, että jotain teemoja siis nousi mieleen. Menen tiskaamaan ja kuuntelemaan Palefacen uutta levyä.

Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot

Nyt tässä on päässyt kehkeytymään sen verran pitkä tauko, etten oikein enää muista, mitä minun piti Pjongjangin akvaarioista kirjoittaa. Selailin tätä kirjaa ensimmäisen kerran sen ilmestyttyä Siltalalta viime syksynä (?). En kuitenkaan saanut aikaiseksi hankkia kirjaa käsiini ennen kuin tänä kesänä kirjastosta.

Kirjan kirjoittaja Kang Chol-hwan syntyy Pohjois-Koreassa japaninkorealaiseen perheeseen (siis perheeseen, joka on muuttanut Japaniin ja sitten paluumuuttanut "työläisten paratiisiin" Korean sodan jälkeen). Pojan ollessa lapsi hän kuuluu jonkinlaiseen hyvin toimeentulevaan ylempään keskiluokkaan ja lapsuus Pjongjangissa on onnellinen. Kaikki kuitenkin muuttuu kun pojan isoisä viedään pois, jonka jälkeen koko perhe kiikutetaan Yodokin työleirille uudelleenkoulutettavaksi. Tämän jälkeen suuri osa kirjasta on leirin olojen (ei kaksista), leirille joutuneiden ihmisten ja vankien ja vartijoiden sekä erilaisten koettelemusten (pakkotyö, nälkä, sairaudet, rangaistukset, väkivalta) kuvailua.

Kang Chol-hwanin perhe, toisin kuin isoisä, on kuitenkin joutunut sellaiselle leirille, josta heidän on vielä joskus määrä päästä pois, ja niinpä kymmenen vuoden kuluttua perhe vapautetaankin, joskin tuomittuna elämään köyhästi maaseudulla. Pari vuotta "vapaata" elämää riittää Kang Chol-hwanille, ja hän päätyy ystävänsä kanssa pakenemaan maasta Kiinaan, josta hän sittemmin siirtyy Etelä-Koreaan (joka takaa pohjoisen pakolaisille turvapaikan, mutta vaatii vastineeksi mm. lehdistötilaisuuksia).

Kirja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen maailman suljetuimpaan maahan. Meno on juurikin niin päätöntä kuin uutisista ja muista tiedonmurusista on osannut päätellä. Koska olen tullut lukeneeksi kylliksi kirjoja holokaustista, Kiinan kulttuurivallankumouksesta, Stalinin vainoista ja Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuureista, leirikuvaukset eivät pahemmin hätkähdyttäneet kuten ei myöskään ihmisten kyvykkyys silkkaan matalamieliseen ilkeyteen, omaneduntavoitteluun ja typeryyteen. Kiinnostavinta antia oli varmaankin maastapaon järjestely ja ensimmäisten hetkien kuvailu Kiinassa.

Tärkeä tämä opus on tietysti siksi, että Pohjois-Korea ei ole muuttunut pätkääkään ja mielivaltaiset työleirit ovat pullollaan vankeja, kun taas paikoilleen sidotut "vapaat" kansalaiset kärsivät nälkää samaan aikaan kun "rakas johtaja" katselee filmejä ja pelaa golfia. Eikä muuta maailmaa tunnu hirveästi kiinnostavan (tähän taitaa olla ainakin kaksi syytä: 1. Kiina ja 2. ei merkittäviä öljyvarantoja). Mielenkiintoinen juttu, mutta ei mikään erityisen erityinen lukukokemus.

Pahoittelen

Tässä välissä ajattelin pahoitella kaikille kolmelle (?) lukijalleni sitä, että päivityksiä ei ole tulossa varmaankaan ennen ensi viikon loppua, vaikka mielisinkin jo päästä puimaan Elina Hirvosta ja kaikkee. Olen nimittäin upottanut itseni suohon, joka koostuu kahdesta työstä ja yksistä opinnoista, ja minulla ei ole tarpeeksi tunteja vuorokaudessa edes niihin.

Blogin lisäksi kärsivät sosiaaliset suhteet, henkilökohtainen hygienia ja pian myös mielenterveys. Huoh.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Alkulukujen yksinäisyys on italialaisen tohtorismiehen esikoisteos (en nyt muista minkä matemaattis-luonnontieteellisen alan tohtori toi Giordano oli, ehkä jonkun fysiikan). Olin kuullut ja lukenut kirjasta jonkin verran kehuja ja jossain määrin kiinnnostunut siitä. Niinpä kun kirja tönötti kirjaston bestseller-hyllyssä, päätin ottaa sen luettavakseni.

Kirja kertoo Alicen ja Mattian tarinan: molemmat ovat jo lapsina ulkopuolisia, traumaattisten kokemusten vaurioittamia (ja suoraan sanottuna saamattomuudessaan välillä melko raivostuttavia hahmoja). Alice ja Mattia takertuvat toisiinsa, mutta eivät saa oikein lohtua toisistaankaan. Kaikki (esim. ihmissuhteet) menee enemmän tai vähemmän pieleen. Ihmiset ovat kuin alkulukuja, tuomittuja tarpomaan yksin tässä olemisen suossa.

Kirjan tarina on painostava, lohdutonkin, mutta kieli keveää ja ilmavaa, hyvin tarkkaa. Pidin siis kirjoitustyylistä, minkä lisäksi kirja oli nopealukuinen ja sujuva. Alkulukujen yksinäisyys koostuu oikeastaan itsenäisistä luvuista siinä mielessä, että kirja ei oikeastaan tarjoa yhtenäistä juonta, vaan lukija saa itse "täyttää" välikohdat. Alicen ja Mattian elämää seurataan kuitenkin lapsesta aikuisuuteen. Lopussa ei ole tarjolla mitään "suurta ratkaisua", mikä on ihan virkistävää.

Asian vierestä

Minun piti kylläkin kirjoittaa nyt Paolo Giordanon alkulukujen yksinäisyydestä, mutta päätin sittenkin tehdä ympäriämpäri kierrelleen ruokameemin, koska olen nälkäinen ja päädyin selailemaan ruokablogeja. Miksi Kalliosta ei saa mistään sushia? Vai saako?

Miten haluat munasi?
Mieluiten munakkaassa, toisiksi mieluiten paistettuna. Keitetyistä munista en pidä, mutta saadakseni sellaisen syötyä, täytyy sen olla ainakin 10 minuutin muna. Löysäksi jääneet keltuaiset ällötttävät minua.

Kuinka nautit kahvisi/teesi?
Heh. Kahvi aamuisin runsaalla maidolla, muuten mieluiten mustana, ruuan jälkeen lyhyenä ja vahvana. Tee aina ilman maitoa (vaikka tätä eivät britit tahdo uskoa), Earl Grey ja mausteiset teet joskus hunajalla makeutettuna, muuten ilman makeutusta. Savuinen Lapsang souchong tee sitruunaviipaleen kera. Sokeria en siis käytä kummassakaan, mutta kylläkin joskus Espanjassa cafe con lechen kera.

Suosikkiaamiaisruokasi?
Maustamaton jogurtti höystettynä marjoilla tai hedelmillä, pähkinöillä, siemenillä ja ehkä myös myslillä. Usein syön kyllä myös juustolla ja tomaatilla päällystettyjä leipiä. Tai, jos oikein hurjaksi heittäydyn, sekä että!

Maapähkinävoi?
Nii, maapähkinävoi. En mitenkään erityisesti perusta.

Colaa vai Pepsiä?
Olen kola-asoiden suhteen puolueeton, enkä juuri koskaan osta kolaa. Meille ilmestyy joskus jääkaappiin Coca Cola Zeroa, ja itse nautin jallukolani ehkä mieluiten regulaariin Coca Colaan sekoitettuna. (Eli ilmeisesti siis kuitenkin Cokis eikä Pepsi, mutta ei tämä kyllä herätä mitään tunteita minussa.)

Millaisen kastikkeen haluat salaatillesi?
Kunnon tujaus hyvää oliiviöljyä ja balsamicoa yleensä riittää. Joskus saatan hurvitella lisäämällä suolaa, mustapippuria tai puristamalla sitruunamehua. Pari kertaa vuodessa jaksan suristella sekoittimella sinappikastiketta.

Laiskottaa, mitä teet?
Jaa. Joko voileipiä tai pastaa. Pastaan tulee yleensä silloin jotain pannulla käytettyjä vihanneksia, tomaattia, jotain juustoa ja oliiviöljyä.

Laiskottaa todella, minkä pizzan tilaat?
Olen elämässäni tilannut pitsan niin harvoin, että kerrat ovat laskettavissa yhden käden sormilla (itseasiassa muistan vain kaksi kertaa, mutta olen saattanut unohtaa jonkun tapauksen johon liittyy rapelissa ystävän sohvalla hihittämistä). En siis tilaa pitsaa edes ajatusleikkinä, pizzeria-kebaberioiden teelmät ovat yleensä niin masentavia. Sen sijaan ehkä raahaudun lähikauppaan ja ostan herra Oetkerin mozzarellapizzan.

Tuntuisi vähän kokkailulta, mitä teet?
Ihan mitä vaan. Minulla ei ole mitään erityisiä bravuureja, sillä osaan laittaa monia ruokia hyvin. Luultavasti ostan jotain raaka-ainetta, jota tekee mieli, ja mietin, millaista ruokaa haluaisin syödä. Saatan myös etsiä inspiraatiota internetistä (esim. BBC Good Food!) ja kokeilla jotain uutta.

Saatko jostain ruuasta huonoja muistoja?
No ei nyt ainakaan äkkiseltään tule mieleen. Peruskoulussa nyt usein oli niin huonoa ruokaa, etten sitä lämmöllä muistele, mutta ei siitäkään nyt sinänsä muuten huonoja muistoja ole. I'm such a happy camper!

Muistuttaako joku ruoka sinua jostakusta?
Jos Saarioisten edesmennyt roiskeläppäkasvispizza lasketaan ruuaksi, niin Sadusta ja lukioajan liftireissuista muistuttaisi se. Olisi näitä varmaan muitakin kyllä.

Onko olemassa ruokaa, josta kieltäytyisit?
Jos on kieltäytynyt pääsääntöisesti lihasta jotain 13 vuotta, taitaa vastaus olla ilmeinen. Muuten yritän kyllä ainakin maistaa kaikkea, vaikka jotkut jutut ällöttävätkin. Harvat, mutta kuitenkin. Pinaattikeitosta ehkä joutuisin kieltäytymään kokonaan.

Mikä oli lapsena lempiruokasi?
Öö. Ei makaronilaatikko (en ole koskaan hirveästi fanittanut makaronilaatikkoa). Varmaan atomi keittokinkulla, ketsupilla ja kurkkusalaatilla :D Ja nakkikeitto, kaikki grillattu sekä perunamuusi.

Onko sinulla jotain outoja ruokatapoja?
Ainakin tykkään syödä ruokia kylmänä. Perinteisen kylmän pizzan lisäksi minulle maistuu kylmänä lasagne, wokkiruuat, pastat. Nam. Olen lapsesta asti pitänyt hillosipuleista ja hapankaalista (näitä lähipiiri jostain syystä kummeksuu). Luen melkein aina syödessäni (tosin luen melkein aina muutenkin, jos se on vain mahdollista). Käytän myös kotona yksin syödessäni lähes aina veistä ja haarukkaa. Minusta pelkällä haarukalla syöminen on jotenkin infantiilia.

Oliko sinulla lapsena ruokaa jota vihasit, mutta nyt rakastat?
Näitä tavallisia: oliivit, kaprikset, voimakkaanmakuiset juustot (esp. sinihomejuusto). Lapsena suhtauduin myös skeptisesti pizzaan ja hampurilaisiin (mitenhän minut on oikein kasvatettu?).

Lempihedelmäsi ja -vihanneksesi?
Oijoi. Pitkä lista, en osaa päättää. Vihannespuolelta tomaatti, avokado, parsa ja munakoiso taitavat olla kärkisijoilla. Hedelmistä klementiinit ja vastaavat, limetti, mango, myös banaani. Avokadohan taitaa itseasiassa olla myös hedelmä, vaikka jotenkin itse miellän sen vihannekseksi. Hups.

Lempiroskaruokasi?
Roskaruokaan minusta kuulu määritelmällisesti surkeiden ravintoarvojen lisäksi runsaat lisäaineet, teolliset ainesosat ja paljon pakkausjätettä. Tästä genrestä suosikkini on good old Oetkerin pakastepitsa.

Lempivälipalasi?
Tässä kohtaa ks. kohta aamupalasta. Lisäksi hedelmät ihan pelkällään menevät. Töissä tulee syötyä välipalaksi kaikkea omituista.

Olet dieetillä. Milä ruualla täytät itsesi?
Nyt jos dieettaamaan päättäisin ryhtyä, valitsisin varmaan jonkun vähähiilarisen sovelluksen. Eli samaa kuin muutenkin, mutta ilman leipää ja pastaa (perunaa ja riisiä yms. syön muutenkin harvoin). En myöskään sitten ilmeisesti leipoisi ja söisi omenapiirakkaa, muffineja, cookieita, sämpylöitä. Enkä joisi kaljaa. Mikä masentava ajatus, onneksi en aio ryhtyä dieetille.

Lopetit dieettisi, mitä saisi olla?
Iso kulhollinen lempivihanneksilla ja juustolla höystettyä valkoista pastaa, muhevia cookieta, keskiolutta. (käsittääkseni dieetin idea ei kylläkään ole se, että ensin syödään monta viikkoa jotain helvetin riisikakkuja ja sitten lopetetaan dieetti tolkuttomaan mässäilyyn. En vaan taida ymmärtää.)

Kuinka tulisena tilaat intialaisen/thaikkusi?
Tulisena. Tämä tarkoittaa Suomessa tietysti yleensä keskitulista tai jopa aika mietoa, mutta joskus ravintelit tietysti yllättävät, ja sitten saakin ähistä ruuan parissa naama punaisena ja lieskat korvistakin lyöden. Elämä on seikkailu!

Saako olla jotain juotavaa?
No useimmiten nautin ruokajuomaksi vettä tai en mitään. Mutta toki myös viini ja olut menee, ruuasta riippuen. Haluaisin olla enemmän viinihifistelijä, mutta en ole jaksanut perehtyä asiaan kunnolla.

Punaista vai valkoista?
Punaista, noin yleissääntönä. Mutta pidän kyllä nykyään valkoisestakin, varsinkin kuivana ja kunnolla jäähdytettynä. Riippuu säästä, ruuasta ja fiiliksestä.

Lempijälkiruokasi?
Jälkiruokien suhteen en ole mikään hifistelijä. Jäätelö on ihan hyvää, sorbettin ehkä vielä parempaa. Kakut ja piirakat nautin mieluummin muuten kuin jälkiruokana.

Täydellinen yömyssy?
Melkein mikä vaan tilanteestä riippuen.

Mikä on ensimmäinen leipomis- tai kokkailumuistosi?
No nyt taas päästään siihen, ettei minulla ole mitenkään hirvittävän selkeitä lapsuusmuistoja. Muistan kyllä lapsena leiponeeni äidin kanssa pipareita ja joulutorttuja, pullia ja täytekakkua, mutten osaa laittaa näitä mihinkään janalle, tai edes tiedä, minkäikäinen olen mahtanut olla.

Kuka on vaikuttanut ruoanlaittoosi eniten?
Äiti, internetti ja se, mikä sai minut aikanaan ryhtymään vegeksi.

Onko sinulla valokuvaa todisteeksi varhaisista kokkailuistasi?
Ei mitään tietoa, voi niitä jossain äidin varastoissa ollakin.

Kärsitkö jonkinlaisesta ruoanlaiton pelosta, saako ajatuskin jonkin ruokalajin kokkailusta kämmenesi hikoamaan?
Ei varsinaisesti. Bechamel-kastikekin oli ihan tehtävissä. En kuitenkaan nyt välttämättä lähtisi väsäämään mitään kohokkaita tai vanukkaita (työn määrä vaikuttaa kohtuuttoman suurelta lopputuloksen oletettuun herkullisuuteen nähden).

Mikä on käytetyin tai eniten arvostamasi keittiövälineesi ja/tai suurin pettymyksesi mitä keittiövälineisiisi tulee?
Ainoa järkevä vastaus: kunnon veitset. Tylsillä veitsillä ähertämisestä ei tule kuin paha mieli, kun taas hyvillä, terävillä veitsillä silppuaminen, siivuttaminen, hienontaminen ja kuutiointi on yhtä juhlaa. Käytän veitsiä käytännössä aina kun astun keittiöön.
Suurin pettymys on ehkä blenderini. Kyllä se asiansa ajaa, mutta siinä on liikaa ääntä ja liian vähän tehoa.

Nimeä jokin hauska tai outo ruokakombinaatio josta todella pidät?
Apua, en ehkä nyt hahmota omia outouksiani, mutta tämä taitaa mennä tuonne leivänpäällysosastolle. Yleensähän syön siis lähinnä mielikuvituksettomia juusto-tomaatti-leipiä, mutta kyllä leivän päälle voi laittaa myös esimerkiksi sipsejä (kysykää vaikka briteiltä) tai hillosipuleita. Myös omena ja juusto on aika hyvä yhdistelmä leivällä. Muuten olen aika vähän erikoisuudentavoittelija yhdistelmissäni (tosin todettakoon nyt tähän, että vastoin yleistä luuloa sinappi ei tosiaankaan sovi hernekeittoon!)

Nimeä kolme syötävää tai ruokalajia, joita ilman et vain voi elää?
Tomaatti ja juusto. Sanoinko jo tomaatin ja juuston? Ja sitten, öö, maustamaton jogurtti.

Mitä ruoanlaitostasi puuttuu?
Kärsivällisyyttä ja rahaa. Jos joskus lottoan ja vielä voitankin, menen Stockan herkkuun ja ostan kaikkea mitä ikinä haluan.

Christopher Hitchens: Jumala ei ole suuri

Vaikka viime vuonna (?) tulinkin lukeneeksi Richard Dawkinsin God Delusionin, olin muuten ohittanut nämä ateistisen kirjallisuuden suurmiehet Hitchensistä Harrisiin. Tein niin oikeastaan siksi, etten kokenut kuuluvani kohderyhmään; en usko mihinkään jumalaan, enkä oikein edes käsitä koko jumaluskon konseptia siinä mielessä, etten yksinkertaisesti osaa kuvitella, millaista olisi uskoa jumalaan, millaiselta uskominen tuntuu. Toisaalta en myöskään ole erityisen kiinnostunut uskonnoista, ja koska Suomessa (ainakin omassa elinpiirissäni) on erinomaisen tavallista olla "sekulaari humanisti", en ole kovasti jaksanut innostua ateistisen ilosanoman levittämisestä. Sain kuitenkin Hitchensin kirjan entiseltä työkaveriltani, joten päätin sen aikani ratoksi lukaista.

Jo Hitchensin kirjan alaotsikko, eli Kuinka uskonto myrkyttää kaiken, kertoo oikeastaan olennaisen kirjan sisällöstä. Hitchens runsain esimerkein ja poleemisuutta kaihtamatta kertoo, mikä kaikki onkaan pielessä uskonnoissa. Eniten höykytystä saavat tietenkin osakseen "kirjan uskonnot", mutta myös itäisten uskontojen päättömyyksiä käydään säästelemättä läpi. Mitään erityisen uutta Hitchens ei esitä. Toisin kuin vaikkapa Richard Dawkins, Hitchens ei myökään ole tiedemies, vaan yhteiskunnallinen poleemikko. Jumala ei ole suuri on sujuvasti kirjoitettu kiistakirjoitus, joka ei kaunistele sanottaviaan siinä pelossa, että tulisi loukanneeksi jonkun uskonnollisia tunteita. Ihan virkistävää, muttei toki välttämättä sinänsä "edistä" sivistyneen sekularismin asiaa.

Toisaalta täytyy tässä varmaan muistaa, että Suomessa asioita katselee hiukan eri vinkkelistä kuin Yhdysvalloissa, maassa jossa on ollut presidenttinä mies, joka on ihan tosissaan tuuminut, etteivät ateistit oikeastaan sovi maan kansalaisiksi. Siihen nähdenhän tietysti Hitchensin kirja on aika kesy ja maltillinen esitys.

Jännää, edelleen minun katsantokannastani, on myös se, että Hitchens on itse joko kasvatuksen tai avioliiton kautta kuulunut useaan uskonnolliseen yhteisöön myös aikuisiällään (koska asia on ollut tärkeä esim. morsiamen vanhemmille tai muulle yhteisölle tms.). Minusta kun ajatus, että liittyisin mihinkään uskonnolliseen yhteisöön yhtään mistään syystä on todella omituinen, jopa epämoraalinen.

Tästä tuli nyt jotenkin sekava esitys. Höh.

Rauli Virtanen: Saigonista Bagdadiin

Halusin lukea Rauli Virtasen Saigonista Bagdadiin heti kirjan ilmestyttyä viime syksynä, mutta lopulta sain varattua kirjastosta vasta tänä kesänä, enkä lukematta olisi sitä raaskinut ostaakaan (maksaa muistaakseni 39,90). Kirja koostuu eri maita ja konflikteja tai tapahtumia käsittelevistä luvuista. Virtanen on toiminut paljolti sotakirjeenvaihtajana, joten kirja keskittyy pääasiassa konfliktialueisiin Vietnamista Afganistanniin ja Balkanista Nicaraguaan. Kirjan kuvituksena on pääasiassa Virtasen itseottamia kuvia ihmisistä ja paikoista.

Minusta Saigonista Bagdadiin oli oikeasti varsin hyvä kirja. Se toin useaan otteeseen mieleeni erään suosikkini, puolalaisen sotakirjeenvaihtajan Ryszard Kapuscinskin (kirjan viimeisessä kappaleessa Virtanen itseasiassa antaakin Kapuscinskille krediittiä, ja hyvä niin, siksi paljon Virtasen tyyli välillä Kapuscinskia muistuttaa). Virtanen osaa taitavasti ja lyhyesti taustoittaa konfliktien ja sotien syitä ja seurauksia, mutta ehkä vielä liikuttavampaa on Virtasen maailmanpoliittisista rajojenvetämisestä piittaamaton asettuminen kofliktista kärsivien uhrien, osattomien ja heikompien puolelle. Mitään syvällisiä valtio-opillisia tai konfliktintutkimuksellisia analyysejä tästä kirjasta ei sen sijaan löydy.

Täytynee myös mainita, että kirjan lukuisat maininnat konflikteissa ja sodissa menehtyneistä kollegoista muistuttivat siitä, ettei ulkomaankirjeenvaihtajuus ainakin sotatoimialueilla ole mitenkään vaaratonta puuhastelua tai hauskaa ulkomaanmatkailua. Tämänhän toki myös jokainen Kapuscinskinsa lukenut hyvin tietää.

Bonusmaininta kuvituksesta: Kirjan kuvat ovat tasoltaan erittäin vaihtelevia mutta sopivat teokseen ja kuvittivat kertomuksia sopivasti (tosin en ole koskaan ollut oikein hyvä keskittymään samanaikaisesti sekään kuvaan että tekstiin, joten suurimman osan kuvista taisin ohittaa vilkaisulla). Varmaan enimmäkseen runsaiden värikuvien takia tämä kirja on tosin esineenän liian suuri ja painava minulle, joka tykkään kanniskella kesken olevia kirjoja mukanani.

Niin, ja lisäksi toki vituttaa se, miten ilmeisen paljon helpommalla suuret ikäluokat vielä työllistyivät mielenkiintoisiin hommiin (siis esimerkiksi: "Päivää, voinko tulla teille ulkomaantoimitukseen töihin?" "Oletko ylioppilas?" "Olen" "Tervetuloa!") Ei siis sillä, etteikö R. Virtanen olisi ansainnut kaikkia mahdollisuuksiaan, kunhan nyt vain hieman ilmaisen sukupolvelleni tyypillistä katkeruutta. Grr.

Saigonista Bagdadiin menee silti varmaan tämän vuoden top kymppiin. (Ai mihin top kymppiin? No en tiedä, ehkä vielä vuodenvaihteessa sellaisenkin laadin.)

Kirjan kansi on muuten niin epähoukuttelevan näköinen, että lisäsin kuvat Saigonista ja Bagdadista.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky

Viimeksi käsittelemäni kirjan (Ponnista!) tulin lukeneeksi mökillä sen verran nopeasti, että tarvitsin jotain uutta luettavaa bussimatkalle. Nappasin siis makuuhuoneen kirjahyllystä lainaan Åsa Larssonin esikoisromaanin Aurinkomyrsky. Nähtävästi luen vain ruotsalaisia tai norjalaisia dekkaristeja. No, tuli siis Aurinkomyrskykin luettua, mutta tuskin tulen Åsan pariin enää palaamaan.

Kirja sijoittuu Pohjois-Ruotsiin ja vilisee maallikkosaarnaajia, ahdistuneita ihmisiä, rasittavia uskovaisia ja nuivia tyyppejä. Kirjan juoni sinänsä on aika vetävä (kuuluisa saarnaaja löydetään murhattuna, Tukholmaan muuttanut lakinainen joutuu palaamaan juurilleen Kiirunaan ja tulee sekaantuneeksi tapahtumiin jne.), mutta tuntuu siltä, kuin kirjailija ei olisi osannut päättää tulisiko hänen keskittyä tapahtumien vauhdikkaaseen kuljetukseen vai kenties sittenkin henkilöiden sisäisten motiivien kuvailuun. Lopputuloksena kumpikaan ei ihan toimi, mutta etenkin henkilöt jäävät jotenkin ontoiksi ja karikatyyrimäisiksi (miksi sen yhden blondin haurasta ulkomuotoa täytyy koko ajan kuvailla?), joten heidän kohtalonsa ei oikein liikuttanut allekirjoittanutta. Mielenkiintoista oli vapaakirkkojen toiminnan kuvailu, sillä minulla ei luonnollisestikaan ole moisista minkäänlaista kokemusta.

Ihan hyvä välipala, mutta ei siis tehnyt suurempaa vaikutusta.