Suunnittelin Westön uusimman hankintaa jo viime syksyn kirjamessuilta ja uudelleen tämän kesän alesta. Kirja tuli kuitenkin vastaan kirjastossa, joten päätin unohtaa hankinta-aikeeni. Ihan hyvä, sillä tuskin kuitenkaan tulen koskaan toista kertaa palaamaan tähän. Ei sillä että kirja olisi ollut huono, mutta ei se kuitenkaan tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Kirjan alkupuolella seurataan kolmen 60-luvun helsikiläisnuoren, Jounin, Arielin ja Adrianan edesottamuksia, kun taas kirjan jälkimmäisellä puoliskolla äänessä on viimemainitun sisareen rakastunut mies, jonka elämä kietoutuu monin tavoin edellämainitun kolmikon kohtaloihin. Näin niikuin lyhyesti.
Seuraavista seikoista kirjassa pidin:
-Historiallisen Helsingin kuvaus ja kaupungin kuljettaminen läpi kirjan, nykyhetkeen (tai no, 2000-luvulle) saakka. Erityisesti minua miellytti, että ajallinen aloituspiste oli oikeastaan edellisessä Missä kuljimme kerran -romaanissa, ja uusin jatkoi, joskin eri tarinalla, sieltä minne edeltäjä loppui.
-Westö osaa kyllä kirjoittaa, joten kirjan teksti oli enimmäkseen sujuvaa ja taidokasta ja juonikin rullasi pääasiassa ihan hyvin.
-Edelliseen liittyen: juoni alkaa alun tahmeuden jälkeen vetää jonka jälkeen kirjaa lukee ihan mielellään.
Sen sijaan minua ei kauheasti miellyttänyt:
-Jonkinlainen kaikenkattava teennäisyys: henkilöhahmot, niiden väliset suhteet, tapahtumat, joku tässä nyt vaan tökki, melkein, muttei ihan koko ajan.
-Olen myös allerginen joidenkin kirjailijoiden harjoittamalle tavalle ottaa edellisten romaaniensa hahmoja "cameo-rooleihin" uusiin romaaneihinsa (tjeu: Irvine Welsh, Hanif Kureishi), johon Westökin tässä hieman syyllistyy. Olen nimittäin sitä mieltä, että joko kirjoitetaan selkeästi seuraajaromaani tai sitten ei. Toisaalta voitaneen ehkä argumentoida, että itseasiassa Älä käy yöhön yksin on Missä kuljimme kerran -kirjan kanssa samaa sarjaa. Näin ajatellen seikka ei häiritse ihan yhtä paljon.
-Kirja käynnistyy aika hitaasti, enkä oikein pitänyt sen lopusta (joka oli lisäksi tietyiltä osin ennalta-arvattava).
Kaikenkaikkiaan pidin paljon enemmän Missä kuljimme kerransta (miten ihmeessä näitä kirjojen nimiä oikein voi taivuttaa? "Aion lukea Täällä pohjantähden allan." "Mitäs pidit Saatana saapuu Moskovaansta?" "Joko ehdit lukea Traktorien lyhyt historia ukrainaksin?" Heh. Hehe.) Osittain syynä on tosin varmaan se, että tuo kirja sijoittuu sikäli kauas menneeseen, että se tuntuu oikeastaan autenttisemmalta, minulla kun ei oikeastaan ole mitään mielikuvaa 1920-luvun Helsingistä. (En tosin tiedä miten minulla on muka mielikuva 1960-luvun Helsingistä, enhän silloin ollut paikalla sen enempää Helsingissä kuin yhtään missään muuallakaan.)
Kuvituksena kirjan suomalainen, suomenruotsalainen ja ruotsalainen kansi.
Onpa muuten vähän paljon hienompi tuo keskimmäinen kansi kuin muut yhteensä!
VastaaPoistaTuomas, niin onkii. Se on se ruotsalainen versio. Tosin kirjan teemaa ajatellen toi 60-lukulainen julistetyyli on ehkä vähän ilmiselvä ratkaisu, mutta onhan toi nyt silti hienoin. Etenkin toi suomenruots. versio kun on ihan kauhee, ja suomenkielinen vaan tylsä, minusta.
VastaaPoistaKiits muuten komnmentista, hauskaa että jotkut vaan eksyy tänne lukemaan vaikka oon niin satunnaisaktiivinen.
Ja myöskin mainio postaus (kamala sana) kaikenkaikkiaan, isot peukut kuvitukselle, tätä lisää (tähän kommenttiin tulee myös nyt kaikki ikoniset kommenttifraasit)!
VastaaPoistaItseäni myös häiritsee tuo cameo-ilmiö, etenkin Hanif Kureshin kohdalla, paitsi että Bret Easton Ellisin kohdalla ei yllättäen hairinnyt. Olen saattanut myöskin menettää subjektiivisuuteni ko. kirjailijan kohdalla. Kohdalla.