torstai 30. syyskuuta 2010

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Tässäpä taas kirja, josta on nyt vähän vaikea aloittaa kirjoittaminen. Kauimpana kuolemasta kiinnosti minua melkoisesti, ja ennen kun luin kirjan, ehdin lukea siitä monia kiittäviä, jopa ylistäviä arvioita (liiallinen arvioiden lukeminen etukäteen on yleensä virhe niin kirjojen kuin elokuvienkin suhteen, minkä toki tiedän, mutten kuitenkaan elä tämän tiedon mukaan). Itse en nyt ainakaan oitis ollutn mitenkään täysin myyty kirjalle, vaikka sillä toki ansionsa olikin.

Niitä ansioita olivat:
- Kohtuullisen luonteva sijoittuminen Afrikkaan, ylipäänsä se, että suomalainen rohkenee kirjoittaa kirjan, jossa yksi minäkertoja on afrikkalaisnainen.
- Tekstin sujuvuus ja myös kauneus (ainakin paikoin), Hirvonen osaa kyllä kirjoittaa.
- Tarinakin oli ihan kelpo kyllä, tosin (surkeasta juonimuististani johtuen) en kyllä oikein ihan tarkasti muista, että mites se nyt menikään.
- Lisäksi käsittelyssä on tärkeitä ynnä humaaneja teemoja (kehitysavun hyöty/hyödyttömyys, ihmisten kyky tehdä pahaa (tai hyvää), toivo ja toivottomuus, kuolema ja muuta sellasta pientä).

Mutta, tähän tietenkin tulee sitten mutta, kun en kerta ihan ollut myyty. Minusta henkilöhahmot nimittäin eivät olleet oikein uskottovia ja/tai hyviä. Eivät päähenkilöt Paul ja Esther, eivätkä myöskään esim. Paulin ex tai sen poika. En saa oikein kiinni (enää) siitä, mikä niissä oikein mätti, mutta jotenkin lukiessa se jo vaivasi, semmoinen ihme teennäisyys tai joku, niissä. Lisäksi, ja vaikka just kiittelin teoksen sijoittumista Afrikkaan, niin tuntui se vähän just semmoiselta, mitä esim. suomalainen kirjoittaisi Afrikasta, että vähän sillälailla eksoottinen ja vieras (ja pimeä), mutta ihmiset ei kuitenkaan pohjimmiltaan ja päähenkilö on ainakin kuin kuka tahansa länkkäri (joka tietysti olikin osin sen päähenkilön tragedia myös, sen juuret ja uskottavuus ynnä muu sellainen, mutta olisiko sitä hahmoa voinut kirjoittaa toisenlaiseksi edes? En tiedä).

En nyt tästä muutakaan saa päkistettyä. Kyllähän tää nyt varmaan kannattaa lukea, ja ihmettelen jos eivät ota Finlandia-ehdokkaaksi. Vaikken minä nyt niin vaikuttunutkaan.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Sana Krasikov: Vielä vuosi


No niin, palataanpa kirjallisuuden pariin. Olen muuten huomannut lukevani nopeammin kuin kirjoittavani (tai ainakaan kuin mitä saan aikaiseksi kirjoittaa), joten olen kroonisesti noin viisi kirjaa itseäni jäljessä. Tämä tietysti aiheuttaa sen, etten oikein enää muista, mitäs näissä kirjoissa oikein olikaan, vaikka aloin kirjoittaa niistä blogiini juuri muistini tueksi. Eli sikäli pieleen menee.

Jossain välissä tuossa luin kirjastosta lainaamani Sana Krasikovin novellikokoelman Vielä vuosi (Siltala). Se oli lukukokemuksena oikeinkin kiva, ehkä ennen kaikkea siksi, että luen ihan todella vähän (tai harvoin, sama asia) novelleja, ja vaihteluhan nyt tunnetusti aina virkistää.

Ukrainalais-georgialaisen Krasikovin novellit kertovat venäläisistä(ja ukrainalaisista ja georgialaisista) ihmiskohtaloista. Enimmäkseen käsitellään Yhdysvaltoihin syystä tai toisesta päätyineitä immigrantteja, mutta välillä ollaan myös mm. Moskovassa. Kaikki kuitenkin asuvat poissa synnyinmaastaan, kaukana perheestään tai muuten jotenkin vieraassa ympäristössä, kuka mistäkin syystä (raha, rakkaus, menneisyyden pakeneminen ym.). Krasikov kirjoittaa minusta taitavasti ja onnistuu luomaan tunnelmia ja hetkiä ehkä pikemminkin kuin juoneen pohjautuvia tarinoita. Pysähtyneisyyden, epätoivon ja turhautuneisuuden kuvaajana hän on taitava. Osa novelleista toki tuntuu hieman enemmän hutaistuilta, kun taas osassa olisi aineksia kokonaiseen romaaniinkiin. Krasikov ei tunnu uskovan ihmiseen, sikäli ikäviä omaneduntavoittelijoita monet hänen hahmonsa ovat. (Luin muuten jostain, että näissä novelleissa on ilmeisesti myös Tsehov-viittauksia. No minähän en ole Tsehoveitani lukenut, joten en tietenkään älynnyt mitään.)

Jos vielä muistaisin novellien nimiä, kertoisin teille mitkä niistä olivat suosikkejani, mutta enpä muista (ai miten niin voisin tehdä muistiinpanoja?). Tykkäsin kuitenkin sen verran, että mikäli Krasikov vielä jotain julkaisee, haluan sen kyllä lukea.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Lisää rakkautta ja anarkiaa

Nyt kun kerran tämän projektin aloitin, niin kirjoitan nyt sitten niistä kahdesta viimeisestäkin elokuvasta, keskiviikon Armadillosta ja sunnuntain Blank Citystä (olin tuossa välissä illat ja iltapäivät työnorjana, joten en olisikaan ehtinyt nähdä enempää filmejä. Ja Blank Cityäkin mentiin katsomaan oikeastaan vaan kun saimme toverilta (kiitos vaan!)vapaaliput, jotka olisivat muuten saattaneet jäädä käyttämättömäksi.) No siis.

Armadillosta olikin Hesarissa ja vaikka missä jo juttua, ja tuleehan se vissiin ihan näinä hetkinä jo teatterilevitykseenkin. Kyseessä oli siis tanskalainen dokkari Afganistanin sodasta. Filmissä seurataan tietyn erän (äh ei oo meikällä sotilastermit hallussa) lähtöä Afganistaniin ja ryhmän puolivuotista kautta maassa. Nato-maa Tanska sotii eteläisessä Afganistanissa Helmandissa, missä tilanne on ilmeisesti kroonisen kuumottava. Siviiliväestöä vituttaa jäädä ulkkarisotilaiden ja talebanien väliin, ulkkarisotilaita vituttaa tylsä partiointi, tienvarsipommit ja talebanit, ja talebaneja vasta vituttaakin. Filmi ei siis ollut erityisen hupaisa, mutta se oli kyllä varsin hyvin tehty ja mielenkiintoinen katsaus. Leffan sotilaat ovat enimmäkseen parikymppisiä nulikoita, jotka yrittävät torjua pitkästymistä katselemalla pornoa ja pelaamalla räiskintäpelejä. Tilanne Armadillo-campin ulkopuolella taas osoittaa kuinka selvästi ISAF-joukot lähinnä lyövät päätään Afganistanin mäntyyn, eikä kellään oikein mene hyvin. Mutta tämänhän vissiin kaikki jo tiesivätkin?
Lisäpisteitä elokuvaelämys sai paikalla olevasta ohjaaja Janus Pedersenistä. Yleisö esitti kysymyksiä epäsuomalaisen innokkaasti ja oli eri jännää kuulla elokuvantekemisestä armeijan seassa sekä hieman myös ohjaajan näkemyksiä asiaan. Koska olen muutenkin tällainen uutisnarkkari ja kansainvälisen politiikan ja konfliktien fanittaja, on todettava, että kyllä tämä taisi olla koko R&A:n paras juttu. Yeah.

Blank City oli myös dokkari, ja sekin käsitteli kieltämättä ihan kiehtovaa aihetta, 1970-luvulla New Yorkissa virinnyttä diy-elokuvainnostusta, jonka parista ovat ponnistaneet esimerkiksi Jim Jarmusch ja (ihana) Steve Buscemi. Senpä takia olikin vähän harmittavaa, että dokkari onnistui jossain määrin hassaamaan kiintoisan aiheensa. Filmi nimittäin koostui lähinnä henkilöhaastatteluista. Tuntui suorastaan, että haastateltiin kaikkia, jotka vaan jotenkin liittyivät aiheeseen, joten puhuvia päitä oli liikaa siihen nähden ettei läheskään kaikilla ollut mitään kovin mielenkiintoista sanottavaa. Haastattalujen yhteydessä näytetttiin pätkiä tuolloisista elokuvista, ja niitäkin oli liikaa, siitäkin huolimatta, että monet elokuvakatkelmista vaikuttivat kiehtovilta. Sen sijaan elokuva tarjosi minun makuuni liian vähän analyyttistä otetta (miksi? ei vain miten ja missä) ja liian vähän muuta kuin elokuvamateriaalia tuolta ajalta (prosessi kun on usein kiinnostavampi kuin lopputulos). Harmillista, mutta ei nyt ihan ajanhukkaa kuitenkaan. Itse elokuvahommeita enemmän minua muuten kiinnostaa ilmiönä (lähinnä amerikkalainen) inner city degradation ja sen aiheuttamat ilmiöt paikallisessa kulttuurissa sekä kenties myöhemmin myös laajemmin populaarikulttuurissa.

No niin. Seuraavalla kerralla palaan kirjallisuuden pariin. Nyt luen muuten mielenkiintoista esikoisromaania, Sami Hilvon Viinakorttia. Hyvä kirja!

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Rakkautta ja anarkiaa osa 1

Lipeän taas blogin nykyisestä linjasta ja kirjoitan kirjojen sijaan vaihteeksi elokuvista, viime aikoina kun olen viettänyt jokasyksyiseen tapaan muutamia iltoja Rakkauden ja anarkian parissa. Tänä vuonna näin kuusi elokuvaa, mikä vastaa varmaan aika hyvin edellisten syksyjen keskiarvoa, ja on muutenkin sopiva määrä, minusta. (En kertakaikkiaan ehtisi katsomaan kokonaista sarjakortillista, siis 11 elokuvaa, mutta sarjakortin puolittaminen toverin kanssa on hyväksi havaittu idea.)

Koska, kuten minun tuntevat ehkä tietävät, minulla on surkea juoni- ja elokuvamuisti, ajattelin kirjoittaa pari riviä kustakin näkemästäni elokuvasta, ikäänkuin itselleni muistoksi (ja muille viihdykkeeksi sikäli kun nämä sepustukset nyt sellaiseksi käyvät). Järjestyksessä näin seuraavat elokuvat:

The Illusionist, Jacques Tatin alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuva Sylvain Chometin (Bellevillen kolmoset) animaatio. Animaatio oli kaunista ja hyvin laadittua, etenkin pidin kaupunkinäkymistä. Tarina oli ihan hyvä, mutta siinä ehkä kuitenkin piili elokuvan heikkous (loppuratkaisu oli vähän tynkä ja välillä oli tylsiä kohtia ja turhaa sentimentaalisuutta). No oli se kuitenkin hyvä.

Howl. Luin Allen Ginsbergin Howlin ensimmäisen kerran varmaankin 15- tai 16-vuotiaana, enkä varmaan tajunnut siitä paljoakaan. Ginsberg on kuitenkin niitä verrattain harvoja runoilijoita, joiden runoja olen oikeasti lukenut (tai itseasiassa joskus lukiolaisena luin kyllä tarkemmin ajatellen aika paljonkin runoutta, ainakin paljon enemmän kuin nykyisin, myös Ginsbergiä). Elokuva kietoutui tämän runon ympärille ja koostui muutamista keskenään näennäisen irtonaisista osista: Huuto-runon sopimattomuus-oikeudenkäynnin seuraamisesta, Ginsbergin haastattelusta, runonluentatilaisuudesta ja itse runoa kuvittavista animaatioista. Osat näyttävät kivasti autenttisilta, mutta ovat toki näyteltyjä (ovelaa!), joskin ilmeisesti ainakin "haastattelut" perustuvat oikeisiin haastattelunauhoihin. Verrattain vähäisistä elementeistä tulee ihan hieno elokuva, mutta lienee tunnustettava, etten aluksi oikein tykännyt animaatioista (etenkään siitä, että runon "kuvitus" oli välillä vähän turhan kirjaimellista, plaah). (täältä voi kuunnella Allenin lukevan Howlin ensimmäisen osan. Ja löytyy Howl myös spotifystä.) Miten tän nyt tiivistäis, ehkä semmonen kasin tai kasipuolen elokuva kouluarvosanoilla.

Life during wartime. Tämä piti mennä katsomaan jo siksikin, että lukiolaisena fanitin Solondzin Happinessia niin kovasti, että näin sen varmaan neljä kertaa (se on paljon, sillä en, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, yleensä katso samoja elokuvia useaan kertaan). No, Life during wartime melkein jatkaa siitä mihin Happiness jäi, tosin yhdeksän (?) vuotta myöhemmin, ja kokonaan uudella miehityksellä (mikä ihme on casting suomeksi?). Taas seurataan kolmen sisaruksen, Trishin (se, jonka terapeuttiaviomies paljastui edellisessä elokuvassa pedofiiliksi), Joyn (se herkkä taiteilija, joka päätyi yhteen puhelinpervertti-Allenin kanssa) ja Helenin (joka on kuuluisa kirjailija, josta minulla ei ole mitään muistikuvia ja jonka esiintyminen jatko-osassa on tarinan etenemisen kannalta täysin tyhjä arpa) elämää. Life during wartimen hienoimman roolisuorituksen tekee Ciaran Hinds vankilasta vapautuneena pedofiili-Billinä (joskin tykkäsin jotenkin myös The Wiren Omarina paremmin tunnetun Michael K. Williamsin Allen-tulkinnasta). Elokuvassa on läjä hienoja kohtauksia, mutta myös paljon turhaa selitystä ja ihmeellistä hortoilua. Jännää oli myös se, että tällä kertaa keskeisen perheen juutalaisuus korostuu (en muista, että sisarten uskontoa olisi Happinessissa edes mainittu). Ihan hyvä, ei täydellinen.

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives. Voihan jehna, mitä tästä nyt sanoisi. Uncle Boonmee tosiaan voitti Cannesin kultaisen palmun, mutta ei tämä nyt ollut ehkä ihan samanlainen kuin aiemmat voittajat. En ole varma tajusinko tästä nyt yhtään mitään, mutta toisin kuin eräiden muiden elokuvien kohdalla joista en myöskään ole tajunnut mitään (esim. Lynchin Inland Empire), Uncle Boonmee oli jotenkin viihdyttävä ja jännä, ja tarpeeksi lyhyt. Elokuva siis keskittyy sairaan Boonmeen viimeisiin päiviin, jotka hän viettää maatilallaan lähimpiensä kanssa (mukana myös edesmenneen vaimon haamu ja kadonnut poika, joka palaa kuvioihin monkey-ghostina). Boonmeella on pääsy menneisiin ja tuleviin elämiinsä (sekä tähän elämään, joka on nyt päättymässä, ja jotenkin erilaiset jaksot liittyvät ehkä myös siihen, miksi Boonmee on saanut tappavan munuaissairauden), ja sitten nähdään kaikkea jännää ja heilutaan viidakossa. Lopusta en tajunnut sitäkään vähää mitä elokuvasta muuten. Öö.

Näiden lisäksi näin vielä Armadillon ja Blank cityn, mutta taidan nyt laittaa ne eri postaukseen, jotta tästä ei tule ihan älyttömän pituinen.

Mites, lukijat, näittekö samoja leffoja, vai eri? Kertokaa ny jotain.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Loppukesällä tulin vihdoin lukeneeksi Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Olin toki ajatellut kirjan lukemista jo viimeistään siitä New York Times Book Reviewin kansijutusta lähtien. Loppujen lopuksi ostin pokkarin ja luinkin sen sitten hetimiten. Kirja on muuten varsinkin pokkarikoossa ihan hirmuisen pieni, joskaan ei ehkä sisällöltään. Ensimmäiset pisteet oitis siitä, että on maltettu kirjoittaa lyhyt kirja (toisinaan käyn yhdennaisensotaa liian pitkiä kirjoja ja elokuvia vastaan, harvalla kun on oikeasti sanottavaa 400 sivun tai kahden ja puolen tunnin edestä; kokemukseni mukaan pituus selittyy kovin usein huolimattomalla editoinnilla ja kyvyttömyydellä karsia tyhjänpäiväisyyksiä. Joku Dostojevski voi nyt tietty olla eri mieltä).
No, nyt on siis selvää, että kirjan lyhyys miellytti minua, mutta osaanko sanoa tästä nyt mitään muuta? Kirja on yhdenpäivänromaani, siitä myös pisteet, vaikka välillä takaumajaksot ovatkin vallan pitkiä. Kirjan päähenkilö on Anna (ehkä, en tosiaan ole hyvä muistamaan kirjallisuuden henkilöhahmojen nimiä). Anna on ahdistunut, syyllisyydentuntoinen ja maleksii Helsingissä, uppoutuu muistoihinsa eikä tunnu saavan tehdyksi mitään. Annan ajatusten kautta tutustumme Annan ja tämän poikaystävän Ianin perheeseen, muistoihin ja traumoihin. Huomaamme, miten isien traumat seuraavat aina kolmanteen polveen (tjsp). Lopussa on vähän valoa.

Erityisesti pidin seuraavista asioista:
1. Annan näkökulma ja vain Annan näkökulma kaikkeen: veljeen, perheeseen, Ianiin, maailman tapahtumiin (olen ehkä vähän kyllästynyt nykyisin niin kovin suosittuun useiden kertojien tekniikkaan (tjeu esim: Juha Itkonen, Kjell Westö, Hirvosen uusin).
2. Rauhallinen ja välillä miltei eleetön kerronta.
3. Lapsuudenkuvaukset

Helsinki tuntui taas aika elävältä, mutta on myönnettävä, että amerikkalainen kirjallisuudentutkija-poikaystävä oli jotenkin teennäinen hahmo, minusta.

Luulen, että voisin lukea kirjan uudestaan ehkä piakkoinkin. Menee varmaan aika lähelle vuoden parhaita kirjoja, ja näillä funtsimisilla myös Hirvosen seuraavan kirjan ohi, mutta siitä lisää heti Sana Krasikovin novellien jälkeen.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata


Luin viime vuonna (miten minusta tuntuu, että kaikki on tapahtunut viime vuonna? Ehkä osa näistä on oikeasti tapahtunut jo toissa vuonna, mutta en vaan tajua sitä) Marjaneh Bakhtiarin esikoisromaanin Mistään kotoisin (Kalla det vad fan du vill), enkä muista olleeni siitä erityisesti mitään mieltä.

Bakhtiari siis "edustaa" näitä Suomeenkin kaivattuja maahanmuuttajakirjailijoita. Bakhtiari on iranilaisten vanhempien lapsi, ja hänen molemmat kirjansa kertovatkin iranilaislähtöisistä perheistä jotka asuvat nyky-Ruotsissa. Ei-niin-yllättävästi Bakhtiari käsittelee esimerkiksi sukupolvien eroja, sopeutumista, ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmallista suhtautumista tulokkaisiin ym. kipupisteitä. Kumpainenkin lukemani kirja on ollut ihan hyvä, paikoin hauska, mutta ei mikään suuri lukuelämys.

Toista maata kertoo Ruotsissa asuvasta iranilaisperheestä, jonka isä on oppinut kielen ja sopeutunut joidenkin mielestä maahan liiankin hyvin tämän uskaltaessa syyttää myös maahanmuuttajia ongelmistaan. Perheen äiti taas ei oikein ole koskaan oppinut ruotsia, mutta hänellä on kuitenkin ruotsalaisia ystäviä, jotka hänen kauttaan harrastavat monikulttuurisuutta. Perheen vanhempi tytär saa päähänsä, että hän haluaa matkustaa vanhempiensa kotimaahan. Idea ei varsinaisesti ilahduta vanhempia, mutta lopulta tytär saa lähteä sukuloimaan, kunhan myös pikkusisko tulee mukaan (mikäli joku muuten ihmettelee, en mainitse henkilöiden nimiä koska en enää muista niitä ja kirja oli kirjaston joten en voi tarkastaa siitäkään).

Sitten seurataankin siskosten matkaa Iraniin, joka ei olekaan ihan sellainen, kuin tytöt ovat kuvitelleet, ja jossa muodikas paikallinen serkku haluaa näyttää ruotsalaisserkuille ostoskeskuksia ja kaikenlaista muuta modernia, eikä oikein käsitä, miksi vanhempi sisaruksista haluaa kuvata "autenttista" Irania ja nuorempi pelkää hysteerisesti uskonnollista poliisia. Välillä kuitenkin nähdään myös pilkahduksia fundamentaliseen systeemiin ja ihmisten elämää rajoittaviin sääntöihin.

Kirja kuvaa ihan kiinnostavasti erilaisia kulttuurisia törmäyksiä ja kirjan henkilöt, vaikka jäävätkin aika pintapuolisiksi, ovat ihan jänniä. Toisaalta tuntuu, että Bakhtiari haluaa ja yrittää kirjoittaa samaan kirjaan vähän liian monta havaintoa ja tarinaa, jolloin kaikki tuntuu jäävän vähän kesken ja pintaraapaisuksi.

En nyt pysty keskittymään kylliksi laatiakseni mitään synteesiä tästä mieleen nousevista teemoista (maahanmuuttajakirjallisuus, kansankoti, ennakkoluulot, monikulttuurisuus ym.), mutta todettakoon, että jotain teemoja siis nousi mieleen. Menen tiskaamaan ja kuuntelemaan Palefacen uutta levyä.

Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot

Nyt tässä on päässyt kehkeytymään sen verran pitkä tauko, etten oikein enää muista, mitä minun piti Pjongjangin akvaarioista kirjoittaa. Selailin tätä kirjaa ensimmäisen kerran sen ilmestyttyä Siltalalta viime syksynä (?). En kuitenkaan saanut aikaiseksi hankkia kirjaa käsiini ennen kuin tänä kesänä kirjastosta.

Kirjan kirjoittaja Kang Chol-hwan syntyy Pohjois-Koreassa japaninkorealaiseen perheeseen (siis perheeseen, joka on muuttanut Japaniin ja sitten paluumuuttanut "työläisten paratiisiin" Korean sodan jälkeen). Pojan ollessa lapsi hän kuuluu jonkinlaiseen hyvin toimeentulevaan ylempään keskiluokkaan ja lapsuus Pjongjangissa on onnellinen. Kaikki kuitenkin muuttuu kun pojan isoisä viedään pois, jonka jälkeen koko perhe kiikutetaan Yodokin työleirille uudelleenkoulutettavaksi. Tämän jälkeen suuri osa kirjasta on leirin olojen (ei kaksista), leirille joutuneiden ihmisten ja vankien ja vartijoiden sekä erilaisten koettelemusten (pakkotyö, nälkä, sairaudet, rangaistukset, väkivalta) kuvailua.

Kang Chol-hwanin perhe, toisin kuin isoisä, on kuitenkin joutunut sellaiselle leirille, josta heidän on vielä joskus määrä päästä pois, ja niinpä kymmenen vuoden kuluttua perhe vapautetaankin, joskin tuomittuna elämään köyhästi maaseudulla. Pari vuotta "vapaata" elämää riittää Kang Chol-hwanille, ja hän päätyy ystävänsä kanssa pakenemaan maasta Kiinaan, josta hän sittemmin siirtyy Etelä-Koreaan (joka takaa pohjoisen pakolaisille turvapaikan, mutta vaatii vastineeksi mm. lehdistötilaisuuksia).

Kirja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen maailman suljetuimpaan maahan. Meno on juurikin niin päätöntä kuin uutisista ja muista tiedonmurusista on osannut päätellä. Koska olen tullut lukeneeksi kylliksi kirjoja holokaustista, Kiinan kulttuurivallankumouksesta, Stalinin vainoista ja Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuureista, leirikuvaukset eivät pahemmin hätkähdyttäneet kuten ei myöskään ihmisten kyvykkyys silkkaan matalamieliseen ilkeyteen, omaneduntavoitteluun ja typeryyteen. Kiinnostavinta antia oli varmaankin maastapaon järjestely ja ensimmäisten hetkien kuvailu Kiinassa.

Tärkeä tämä opus on tietysti siksi, että Pohjois-Korea ei ole muuttunut pätkääkään ja mielivaltaiset työleirit ovat pullollaan vankeja, kun taas paikoilleen sidotut "vapaat" kansalaiset kärsivät nälkää samaan aikaan kun "rakas johtaja" katselee filmejä ja pelaa golfia. Eikä muuta maailmaa tunnu hirveästi kiinnostavan (tähän taitaa olla ainakin kaksi syytä: 1. Kiina ja 2. ei merkittäviä öljyvarantoja). Mielenkiintoinen juttu, mutta ei mikään erityisen erityinen lukukokemus.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Pahoittelen

Tässä välissä ajattelin pahoitella kaikille kolmelle (?) lukijalleni sitä, että päivityksiä ei ole tulossa varmaankaan ennen ensi viikon loppua, vaikka mielisinkin jo päästä puimaan Elina Hirvosta ja kaikkee. Olen nimittäin upottanut itseni suohon, joka koostuu kahdesta työstä ja yksistä opinnoista, ja minulla ei ole tarpeeksi tunteja vuorokaudessa edes niihin.

Blogin lisäksi kärsivät sosiaaliset suhteet, henkilökohtainen hygienia ja pian myös mielenterveys. Huoh.