Nyt se on tehty. Mahdottomasta tuli totta. Sain luetuksi kirjan Jonathan Safran Foerilta. Ei sillä, ettäkö minulla olisi jotain Foeria vastaan, pidin kovasti tyypin toisesta kirjasta Extremely Loud & Incredibly Close aina siihen asti, kun se vaan jäi kesken. Ja, kuten aiemmin taisinkin jo myöntää, kesken jäi aluksi myös Eating Animals, tietenkin tyystin toisenlainen teos. Aloitin kirjan jo viime syksyllä, jossain vaiheessa työnsin sen jo takaisin hyllyyn, kunnes huhtikuussa otin sen taas esiin ja lueskelin loppuun mm. työpaikan kahvitaukolukemisena.
Katkonaisesta lukukokemuksestani johtuen voi olla, etten saa laadituksi kirjasta kovin koherenttia arviota (ihan kuin arvioni olisivat muutenkaan mitään koherenttiuden huipentumia). Mutta ei se mitään, sillä ainakin Jori, Mari A. ja Karoliina ovat kirjoittaneet tästä kirjasta (tai pikemminkin sen suomennoksesta) erinomaiset jutut, käykää lukemassa ne!
Jonathan Safran Foer, nuori ja fiksu brooklyniläiskirjailija, päätyy kirjoittamaan kirjan eläinten syömisestä vaiheiltuaan vuosia seka- ja eriasteisen kasvissyönnin välillä. Isäksi tuleminen saa Foerin pohtimaan todenteolla syömisvalintojaan, ja perinpohjainen perehtyminen lihantuotantoon saakin Foerin luopumaan kokonaan lihansyönnistä (ja kirjoittamaan aiheesta mainion kirjan, hyvä hyvä!). Foer käsittelee kirjassaan paitsi itse tuotantoprosessia, myös ruoan ja syömisen valtavaa sosiaalista ja kulttuurista latausta, joka tekee syömisvalinnoista ja niiden arvostelusta hyvin perustavanlaatuisia, hankalia asioita.
Eating Animalsin lähestymistapa on samanaikaisesti filosofinen, antropologinen ja hyvin konkreettinen. Foer tarjoilee lukijalle vatsavääntäviä faktoja lihateollisuudesta, pohtii ruokaan liittyviä valintojamme (miksi voimme perustella kärsimyksen aiheuttamista elollisille olennoille ainoastaan sen makuaistillemme tuomalla tyydytyksellä? Onko ruokaa liittyviä kulttuurisia odotuksia ja käytäntöjä mahdollista ja kenties jopa suotavaa muuttaa?). Kirjassa ääneen pääsevät niin farmarit, teurastamotyöntekijät kuin kasvissyönnin edistäjätkin.
Näkökulma on alkuteoksessa yksinomaisen yhdysvaltalainen (suomennos sen sijaan sisältää lopussa katsauksen myös Suomen tilanteeseen, lukisin mielelläni senkin vielä jonain päivänä). Toisaalta Yhdysvallat on monilta osin nykyisenlaisen tehotuotannon, kulutuskulttuurin ja "luonnosta vieraantumisen" jonkinlainen edelläkävijä, jonka malli levinnyt ja edelleen leviää muihin maihin huolestuttavalla tavalla, joten näkökulma on kiinnostava myös suomalaiselle (lisäksi näkökulman sisäistämistä varmasti auttaa se, miten populaarikulttuuri ja kirjallisuus on minullekin tehnyt amerikkalaiset tavat kiitospäivineen tutuksi).
Vaikka itse nuoruudessani kyllästin itseni kauhukertomuksilla lihan tehotuotannosta (tilailin mm. Animalian ja OE:n materiaaleja ja luin Peter Singeriä) ja sen seurauksena ryhdyin 13-vuotiaana jonkinlaiseksi kasvissyöjäksi, teki Foerin kirja minuunkin kieltämättä vaikutuksen. Vaikka olin jo etukäteen sangen vakuuttunut lihan tehotuotannon kertakaikkisesta vääryydestä, Eating Animals tekee selväksi, miten perinpohjin päin helvettiä asiat Yhdysvaltain (ja epäilemättä suurelta osin myös Euroopan, vaikka lainsäädäntö täällä onkin joissain asioissa, esim. antibioottien suhteen, tiukempaa) ruoantuotannossa ovat ja miten tästä vinksahtaneisuudesta kärsivät tavalla tai toisella paitsi tuotantoeläimet, myös teollisuuden työntekijät, pienet itsenäiset farmarit ja kuluttajatkin, puhumattakaan ympäristöstä. Kalatalouskaan ei saa Foerilta synninpäästöä (hyvästä syystä).
En mielelläni puhu juurikaan omasta kasvissyönnistäni (olen edelleen, 14 vuotta myöhemmin, jonkinlainen semivege - syön maitotuotteita, (luomu)munia ja toisinaan kalaa - joskin minulla on ollut myös lyhyitä vegaanisia kausia), sillä olen huomannut usein pelkän kasvissyöjyyden mainitsemisen aiheuttavan kanssaihmisissä ihmeellisiä puoliaggressiivisia primitiivireaktioita. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja. Ja sisäistää se. En usko olevan mahdollista (tai välttämättä edes absoluuttisen toivottavaa), että kaikki ihmiset kaikkialla ryhtyisivät kokopäiväisiksi kasvissyöjiksi. Toivoisin kuitenkin, että kaikki miettisivät sitä, mistä ja millä ehdoilla ruoka kauppoihin, marketteihin ja lautasille oikein tulee, ja millaisia moraalisia valintoja teemme kun syömme, tai emme syö.
Selveentäkseni omaa asemointia aiheessa totean vielä, että kyllä, pidän itseäni moraalisesti vähän parempana yksilönä kieltäytyessäni (eläinkunnan)tuotteista, joita en pidä hyväksyttävinä. Tiedostan, että voisin tehdä paljon moraalisempiakin valintoja ja syyllistän itseäni esimerkiksi siitä, että popsin maitotuotteita, joita en tarvitse (miksi ihmeessä aikuinen nisäkäs edes syö toisen nisäkäslajin jälkikasvulle tarkoitettua ravintoa?). Myös kasvisten, eritoten soijan ja viljan tuotannossa on paljon epäkohtia, jotka ansaitsevat huomiomme.
En myöskään ole sitä mieltä, että eläinten syöminen olisi sinänsä väärin: lajityypillisen käytöksen salliva suhteellisen pienimuotoinen ja monipuolinen eläinmaatalous (ja ruoantuotannollisis-ekologisista syitä eritoten laiduntaviin eläimiin perustuva sellainen) on aivan hyväksyttävää (tällaisia "vaihtoehtoisia" tuotantotapoja muuten esitellään myös Eating Animalsissa, kirja ei siis ole yksinomaan kasvissyönnin promotointia). Ikävä kyllä sellainen eläinmaatalous on myös erinomaisen vähissä. Koska en jaksa nähdä kohtuutonta vaivaa moraalisesti tyydyttävän lihapalan eteen, olen mieluummin järjestelmällisesti ilman.
Oho, loppuosasta tulikin omia valintojani ja mielipiteitäni puiva vuodatus. Niin vähän pelkäsinkin. No mutta: suosittelen Eating Animalsia jokaiselle. Se on järkyttävä, perinpohjainen ja silmiäavaava raportti ja tutkielma erittäin arkisesta ja perustavanlaatuisesta asiasta. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu, koskettava ja toivoaherättävä. Myös lähdeluettelo on sangen vaikuttava. Imponeeraavaa.
maanantai 30. toukokuuta 2011
tiistai 24. toukokuuta 2011
Gonzo. Hunter S. Thompsonin elämä
Paluu sorvin ääreen! Blogger on tänään temppuillut firefoxissa (ainakin minulla, en päässyt kirjautumaan), mutta älysin kirjoittaa vaihteeksi Chromella, ja taas toimii.
Reissulta palattuani olen iltalukemisina lueskellut pikkuhiljaa läpi Jann S. Wennerin ja Corey Seymourin laatiman Hunter S. Thompsonin elämäkerran. Tai tulihan se jo jokunen tovi sitten luetuksi, en vaan ole ehtinyt kirjoittaa aiheesta. Pidin kyllä kirjasta.
Hunter S. Thompson (1937–2005), gonzojournalismin isä ja ylipappi, Nixonin perivihollinen, sinnikäs päihteiden käyttäjä ja perinjuurin amerikkalainen mies, oli mielenkiintoinen tyyppi, joka eli mielenkiintoisen elämän. Onni on, että Wenner (Thompsonin ystävä ja entinen pomo, Rolling Stone -lehden perustaja) ja Seymour (työtoveri ja Thompsonin tekstien ediittori Rolling Stonessa) ovat suoriutuneet kirjan vaatimasta ilmeisen jättimäisestä urakasta kunnialla. Gonzon rakenne ei ole tyypillisen elämäkertamainen, vaan kirjan perustana olleet haastattelut pääsevät ääneen melko lailla omana itsenään, tosin tapahtumien mukaisessa kronologiassa. Kirjassa ääneen pääsevät Thompsonin ystävät, entiset vaimot ja tyttöystävät, työtoverit ja pomot, naapurit ja tuttavat, sekä poika Juan. Kiintoisia tyyppejä Johnny Deppistä Pat Buchananiin ja Don Johnsonista Jack Nicholsoniin on kertonut kokemuksensa Thompsonista. Suurimmalla osalla on jotain mielenkiintoista kerrottavaa, ja hauskaa on, miten monista tapahtumista ja sattumuksista saa lukea aika erilaisia näkökulmia. Silti kirja tuntuu ihan koherentilta kokonaisuudelta.
Kirjoittajat selvästi symppaavat päähenkilöään, mutta eivät varsinaisesti peittele Thompsonin huonoja puolia. Karismaattinen mies järjesti sekopäisiä tempauksia, petti lupauksia, laittoi paikkoja säpäleiksi ja joi itseltään tärkeimmän lahjansa, maagisen kirjoitustaidon (etenkin viime mainittu seikka käy riipaisevasti ilmi Jann S. Wennerin omista lausunnoista). Eksessiivinen alkoholin ja huumeiden käyttö ei kuitenkaan saanut miestä päiviltä, vaan, kuten tiedämme, jalka-, selkä- ja lantiovaivojen osittain rampauttama Thompson otti hengen itseltään 67-vuotiaana.
Loppuun on vielä myönnettävä, etten itseasiassa ole tainnut itse lukea Hunter S. Thompsonilta muuta kuin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Hyllystä kuitenkin löytyvät myös juttukokoelma The Great Shark Hunt ja jonkinlainen läpimurtoteos Helvetin enkelit. Nyt elämäkerran luettuani haluan lukea ne entistäkin enemmän.
Kesälomasuunnitelmat alkavat myös selkiytyä, varattuna on jo lennot (kunhan se penteleen tulivuori ei vaan laittaisi suunnitelmia uusiksi), pari majapaikkaa ja vuokrapolkupyörät. Ainakin yhdet festariliput pitäisi vielä hankkia, samoin vähän majoitusta ja bussilippuja. En millään malttaisi odottaa!
Ainiin, Gonzosta on kirjoitettu ainakin myös täällä.
Reissulta palattuani olen iltalukemisina lueskellut pikkuhiljaa läpi Jann S. Wennerin ja Corey Seymourin laatiman Hunter S. Thompsonin elämäkerran. Tai tulihan se jo jokunen tovi sitten luetuksi, en vaan ole ehtinyt kirjoittaa aiheesta. Pidin kyllä kirjasta.
Hunter S. Thompson (1937–2005), gonzojournalismin isä ja ylipappi, Nixonin perivihollinen, sinnikäs päihteiden käyttäjä ja perinjuurin amerikkalainen mies, oli mielenkiintoinen tyyppi, joka eli mielenkiintoisen elämän. Onni on, että Wenner (Thompsonin ystävä ja entinen pomo, Rolling Stone -lehden perustaja) ja Seymour (työtoveri ja Thompsonin tekstien ediittori Rolling Stonessa) ovat suoriutuneet kirjan vaatimasta ilmeisen jättimäisestä urakasta kunnialla. Gonzon rakenne ei ole tyypillisen elämäkertamainen, vaan kirjan perustana olleet haastattelut pääsevät ääneen melko lailla omana itsenään, tosin tapahtumien mukaisessa kronologiassa. Kirjassa ääneen pääsevät Thompsonin ystävät, entiset vaimot ja tyttöystävät, työtoverit ja pomot, naapurit ja tuttavat, sekä poika Juan. Kiintoisia tyyppejä Johnny Deppistä Pat Buchananiin ja Don Johnsonista Jack Nicholsoniin on kertonut kokemuksensa Thompsonista. Suurimmalla osalla on jotain mielenkiintoista kerrottavaa, ja hauskaa on, miten monista tapahtumista ja sattumuksista saa lukea aika erilaisia näkökulmia. Silti kirja tuntuu ihan koherentilta kokonaisuudelta.
Kirjoittajat selvästi symppaavat päähenkilöään, mutta eivät varsinaisesti peittele Thompsonin huonoja puolia. Karismaattinen mies järjesti sekopäisiä tempauksia, petti lupauksia, laittoi paikkoja säpäleiksi ja joi itseltään tärkeimmän lahjansa, maagisen kirjoitustaidon (etenkin viime mainittu seikka käy riipaisevasti ilmi Jann S. Wennerin omista lausunnoista). Eksessiivinen alkoholin ja huumeiden käyttö ei kuitenkaan saanut miestä päiviltä, vaan, kuten tiedämme, jalka-, selkä- ja lantiovaivojen osittain rampauttama Thompson otti hengen itseltään 67-vuotiaana.
Loppuun on vielä myönnettävä, etten itseasiassa ole tainnut itse lukea Hunter S. Thompsonilta muuta kuin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Hyllystä kuitenkin löytyvät myös juttukokoelma The Great Shark Hunt ja jonkinlainen läpimurtoteos Helvetin enkelit. Nyt elämäkerran luettuani haluan lukea ne entistäkin enemmän.
Kesälomasuunnitelmat alkavat myös selkiytyä, varattuna on jo lennot (kunhan se penteleen tulivuori ei vaan laittaisi suunnitelmia uusiksi), pari majapaikkaa ja vuokrapolkupyörät. Ainakin yhdet festariliput pitäisi vielä hankkia, samoin vähän majoitusta ja bussilippuja. En millään malttaisi odottaa!
Ainiin, Gonzosta on kirjoitettu ainakin myös täällä.
tiistai 10. toukokuuta 2011
Välihuuto koulukirjan ja työpaikan välistä
Elämäni on taas vaihteeksi muuttunut hieman hektiseksi, työntuntimäärät kasvavat jostain syystä samaa vauhtia kaiken muun kiireen kanssa ja vuorokausissa on valitettavan vähän tunteja. Luen kyllä edelleen melkein koko ajan, ikävä kyllä en vaan juurikaan mitään, mistä aikoisin kirjoittaa blogiin. Täten siis varoitan, että päivitystahtini tulee seuraavat pari viikkoa olemaan vähintäänkin hiljaisenpuoleinen. Tai on minulla nyt iltalukemisena Eating Animals (se on vihdoin kohta luettu!) ja Hunter S. Thompsonin elämäkerta Gonzo (mielenkiintoinen!), joten ne nyt varmaan jossain vaiheessa antavat aihetta aktivoitumiselle tällä saralla.
Niin, ja kesäkuun puolivälissä alkaa kesäloma (!!!), elämäni ensimmäinen palkallinen sellainen. Olen jo mielessäni listaillut kirjoja, joita haluaisin lomalla lukea. Lista on tietenkinihan älytön aika pitkä, koska osa viime syksynkin kirjoista on vielä ihan avaamatta (kaikenlaista Nenäpäivästä ja Harjukaupungin salakäytävistä Shantaramiin ja Piikoihin). Klassikohaasteesta on lukematta melkein kaikki, ja vasta suomeksi ilmestynyt Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi houkuttelee minua kovasti myös.
Ajattelin myös tyhjentää ylikuormittuneita aivoparkojani lukemalla jotain pöhköä hömppää, ja koska en erityisemmin välitä ns. chick litistä tai romantiikasta, taidan turvautua dekkareihin tai vampyyriseikkailuihin. Muutama lukematon jännäri on kerääntynyt hyllyyn, mutta eniten houkuttaa kuitenkin nyt vampyyrifiktio. Nyt siis pitäisi vain päättää, palaisinko Sookie Stackhousen pariin (luin joskus iät ajat sitten kaksi ensimmäistä, sitten kiinnostus lopahti) vai ehkä sitten teinimäisempiä Vampire diarieseja?
Lukemisen lisäksi lomalla piti tosin ehtiä vähän reissatakin, joten voi olla, etten ihan kaikkea haluamaani ehdi lukea. Mutta jos nyt edes jotain.
Niin, ja kesäkuun puolivälissä alkaa kesäloma (!!!), elämäni ensimmäinen palkallinen sellainen. Olen jo mielessäni listaillut kirjoja, joita haluaisin lomalla lukea. Lista on tietenkin
Ajattelin myös tyhjentää ylikuormittuneita aivoparkojani lukemalla jotain pöhköä hömppää, ja koska en erityisemmin välitä ns. chick litistä tai romantiikasta, taidan turvautua dekkareihin tai vampyyriseikkailuihin. Muutama lukematon jännäri on kerääntynyt hyllyyn, mutta eniten houkuttaa kuitenkin nyt vampyyrifiktio. Nyt siis pitäisi vain päättää, palaisinko Sookie Stackhousen pariin (luin joskus iät ajat sitten kaksi ensimmäistä, sitten kiinnostus lopahti) vai ehkä sitten teinimäisempiä Vampire diarieseja?
Lukemisen lisäksi lomalla piti tosin ehtiä vähän reissatakin, joten voi olla, etten ihan kaikkea haluamaani ehdi lukea. Mutta jos nyt edes jotain.
perjantai 6. toukokuuta 2011
Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä
Saksalaisen Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä tarttui herätelainana mukaan kirjastosta. Kirja on erittäin lyhyt, ja luinkin sen jo yhtenä iltana tuossa pääsiäisenä. Reissukiireiden seurauksena en kuitenkaan ole aiemmin ehtinyt kirjoittaa kirjasta, enkä sitä taida nytkään kauhean perusteellisesti puida. Mutta jotain nyt kuitenkin.
Lainasin kirjan ennenkaikkea siksi, että se perustuu mielestäni ehkäpä karmaisevimpaan tosielämän murhajuttuun, saksalaisen Hinterkaifeckin tapahtumiin vuodelta 1922. Luin aiemmin jostain, että Schenkel käyttää tapausta kirjansa pohjana, mutta suorastaan yllätyin, kuinka identtinen Hinterkaifeckin kanssa kirjan murhajuttu onkaan, juoruineen tekotapoineen kaikkineen. Vain tapahtuma-ajankohta ja paikkojen ja ihmisten nimet Schenkel oli muuttanut, samoin kuin tietysti sen, että kirjassa tekijä ja tämän motiivi selviävät, toisin kuin "alkuperäisessä" tapauksessa. Lyhyesti kerrottuna siis eristäytynyt maanviljelijä (kirjassa Danner, oikeasti Gruber) perheineen (vaimo, tytär, tyttären lapset sekä palvelustyttö) löydetään raa'asti murhattuina syrjäiseltä maatilaltaan. Murhaa edeltäneinä päivinä Danner/Gruber on maininnut talon avainten kadonneen sekä tämän havainneen lumessa tuntemattomat talolle johtavat jäljet, mutta ei jälkiä talolta pois. Murhan motiiviksi epäillään (sekä oikeasti että kirjassa) Dannerin/Gruberin huhuttua insestististä suhdetta tyttäreensä.
Schenkel käyttää kirjassaan ihan mielenkiintoista kerrontatekniikka, jossa vuorottelevat kyläläisten "todistajanlausunnot" ja eräänlainen kaikkitietävä kertoja. Koska tarina oli minulle tosiaan ennestään tuttu niiltä osin kuin se tositapahtumiin perustui, olivat kyläläisten "lausunnot" juoruineen ja spekulaatioineen kirjan mielenkiintoisinta antia, samoin se, että lukijan annetaan melko varhaisessa vaiheessa ymmärtää, että joku kuvatuista tai kertojista tosiaan on murhaaja. Kerronnasta käy hyvin ilmi myös kylän ja ehkä koko sodanjälkeisen Saksan pikkukylien ahdistava ja salaileva ilmapiiri. Kirja on kuitenkin aika lyhyt, ja ehkä tarinan ainesten rajallisuudesta johtuen silti hädin tuskin mittansa täyttävä (siis ilman, että välillä luisutaan tylsyyden puolelle).
Noin lopulta olisin toivonut kirjoittajalta ehkä vähän suurempaa omaperäisyyttä, mutta luulen, että ehkä jossain vaiheessa luen vielä saman kirjailijan Tapaus Kalteisin ja Bunkkerin. Ehkä.
Lainasin kirjan ennenkaikkea siksi, että se perustuu mielestäni ehkäpä karmaisevimpaan tosielämän murhajuttuun, saksalaisen Hinterkaifeckin tapahtumiin vuodelta 1922. Luin aiemmin jostain, että Schenkel käyttää tapausta kirjansa pohjana, mutta suorastaan yllätyin, kuinka identtinen Hinterkaifeckin kanssa kirjan murhajuttu onkaan, juoruineen tekotapoineen kaikkineen. Vain tapahtuma-ajankohta ja paikkojen ja ihmisten nimet Schenkel oli muuttanut, samoin kuin tietysti sen, että kirjassa tekijä ja tämän motiivi selviävät, toisin kuin "alkuperäisessä" tapauksessa. Lyhyesti kerrottuna siis eristäytynyt maanviljelijä (kirjassa Danner, oikeasti Gruber) perheineen (vaimo, tytär, tyttären lapset sekä palvelustyttö) löydetään raa'asti murhattuina syrjäiseltä maatilaltaan. Murhaa edeltäneinä päivinä Danner/Gruber on maininnut talon avainten kadonneen sekä tämän havainneen lumessa tuntemattomat talolle johtavat jäljet, mutta ei jälkiä talolta pois. Murhan motiiviksi epäillään (sekä oikeasti että kirjassa) Dannerin/Gruberin huhuttua insestististä suhdetta tyttäreensä.
Schenkel käyttää kirjassaan ihan mielenkiintoista kerrontatekniikka, jossa vuorottelevat kyläläisten "todistajanlausunnot" ja eräänlainen kaikkitietävä kertoja. Koska tarina oli minulle tosiaan ennestään tuttu niiltä osin kuin se tositapahtumiin perustui, olivat kyläläisten "lausunnot" juoruineen ja spekulaatioineen kirjan mielenkiintoisinta antia, samoin se, että lukijan annetaan melko varhaisessa vaiheessa ymmärtää, että joku kuvatuista tai kertojista tosiaan on murhaaja. Kerronnasta käy hyvin ilmi myös kylän ja ehkä koko sodanjälkeisen Saksan pikkukylien ahdistava ja salaileva ilmapiiri. Kirja on kuitenkin aika lyhyt, ja ehkä tarinan ainesten rajallisuudesta johtuen silti hädin tuskin mittansa täyttävä (siis ilman, että välillä luisutaan tylsyyden puolelle).
Noin lopulta olisin toivonut kirjoittajalta ehkä vähän suurempaa omaperäisyyttä, mutta luulen, että ehkä jossain vaiheessa luen vielä saman kirjailijan Tapaus Kalteisin ja Bunkkerin. Ehkä.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Joko sinne voi mennä takaisin?
Berliini jäi sinne, minä tulin tänne. Kotiinpalaamisessa masentavinta oli käydä ruokakaupassa matkalla lentokenttäbussilta kotiin (missä ovat makoisat ja edulliset vihannekset ja runsaat luomutuotteet? Miksi täällä on näin paljon eineksiä ja miksi nämä salaatit on ihan nahistuneita?). Muutenkin eilinen meni aika pitkälti lentojen rasituksista toipumiseen ja ihmettelyyn, tänään olen taas haahuillut internetissä (aika paljon uutta sisältöä vajaassa viikossa). Illaksi tosin menen töihin, joten loppuu tämä velttoilu.
Berliini oli puolestaan justiinsa niin metka kaupunki kuin muistelinkin. Pysyttelimme aika pitkälti akselilla Kreutzberg-Neukölln-Friedrichshain-Prenzlauer Berg, aurinko paistoi (paitsi maanantaina, mutta ei sekään haitannut) ja ruoka oli parasta (hyvää, halpaa, tuoretta ja sitä oli runsaasti!). Perinteisiä nähtävyyksiä emme juuri nähneet, mutta näimme sen sijaan kivoja puistoja, Mauerparkin kirppiksen ja Kreutzbergin vappujuhlat. Saksan kielen taitoni olivat päässeet pahasti ruostumaan, mutta sitkeästi silti sönkötin germaanein kieltä ja yleensä sainkin, mitä halusin. Nyt haluaisin takaisin.
Kielitaitojeni rajoittuneisuuden tunnustaen koetin pidättäytyä kirjaostoksista, mutta kävimme kuitenkin muutamissa kirjakaupoissa. Reissun ainoat kirjaostokset minun osaltani tarttuivat mukaan sympaattisesta ja myös sympaattisesti nimetystä Lesen und lesen lassen -kaupasta.
Matkalukemistona minulla oli mukana Wladimir Kamineria (kirjoittanen siitä sanasen myöhemmin), ja hauska venäläisemigrantti ilostutti minua niin, että päätin hankkia omakseni jonkun miehen toistaiseksi suomentamattomista kirjoista. Kirjojen selailu vakuutti minut siitä, että Kaminerin kieli on verrattain helppolukuista ja kirjojen lyhyistä luvuista tai tarinoista koostuva rakenne on omiaan kieltä vähän huonommin osaavalle. Lopulta päädyin Neuvostoliittoa ja sosialismia humoristisella otteella käsittelevään Es gab keinen sex im sozialismus -kirjaan.
Toinen ostos oli silkka herätesellainen. Lastenkirjahyllystä löytyi ihana Janoschin Ach, so schön ist Panama eli Oi ihana Panama, kokoelma tarinoita pikku Karhun ja pikku Tiikerin seikkailuista. Päättelin, että minun kyllä pitäisi osata lukea 4-5-vuotiaille suositeltua kirjallisuutta (lastenkirjat oli kaupassa järjestetty "suositusiän" mukaan), ja koska kokoelma oli alkukielellä huikeasti edullisempi kuin suomennoksena, pääsi se mukaan. Myöhemmin luomukaupasta mukaan tarttui vielä yksi kirjallisuusaiheinen tuominen, hedelmillä ja yrteillä maustettua Tiger teetä.
Berliini oli puolestaan justiinsa niin metka kaupunki kuin muistelinkin. Pysyttelimme aika pitkälti akselilla Kreutzberg-Neukölln-Friedrichshain-Prenzlauer Berg, aurinko paistoi (paitsi maanantaina, mutta ei sekään haitannut) ja ruoka oli parasta (hyvää, halpaa, tuoretta ja sitä oli runsaasti!). Perinteisiä nähtävyyksiä emme juuri nähneet, mutta näimme sen sijaan kivoja puistoja, Mauerparkin kirppiksen ja Kreutzbergin vappujuhlat. Saksan kielen taitoni olivat päässeet pahasti ruostumaan, mutta sitkeästi silti sönkötin germaanein kieltä ja yleensä sainkin, mitä halusin. Nyt haluaisin takaisin.
Kielitaitojeni rajoittuneisuuden tunnustaen koetin pidättäytyä kirjaostoksista, mutta kävimme kuitenkin muutamissa kirjakaupoissa. Reissun ainoat kirjaostokset minun osaltani tarttuivat mukaan sympaattisesta ja myös sympaattisesti nimetystä Lesen und lesen lassen -kaupasta.
Matkalukemistona minulla oli mukana Wladimir Kamineria (kirjoittanen siitä sanasen myöhemmin), ja hauska venäläisemigrantti ilostutti minua niin, että päätin hankkia omakseni jonkun miehen toistaiseksi suomentamattomista kirjoista. Kirjojen selailu vakuutti minut siitä, että Kaminerin kieli on verrattain helppolukuista ja kirjojen lyhyistä luvuista tai tarinoista koostuva rakenne on omiaan kieltä vähän huonommin osaavalle. Lopulta päädyin Neuvostoliittoa ja sosialismia humoristisella otteella käsittelevään Es gab keinen sex im sozialismus -kirjaan.
Toinen ostos oli silkka herätesellainen. Lastenkirjahyllystä löytyi ihana Janoschin Ach, so schön ist Panama eli Oi ihana Panama, kokoelma tarinoita pikku Karhun ja pikku Tiikerin seikkailuista. Päättelin, että minun kyllä pitäisi osata lukea 4-5-vuotiaille suositeltua kirjallisuutta (lastenkirjat oli kaupassa järjestetty "suositusiän" mukaan), ja koska kokoelma oli alkukielellä huikeasti edullisempi kuin suomennoksena, pääsi se mukaan. Myöhemmin luomukaupasta mukaan tarttui vielä yksi kirjallisuusaiheinen tuominen, hedelmillä ja yrteillä maustettua Tiger teetä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)