tiistai 4. joulukuuta 2012

TTT: terveisiä ala-asteelta

Tässä hiljan blogistaniassa on äänestetty lastenkirjallisuuden suosikkeja, siis blogistanian kuopusta. Itse tunnen nykyistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta erittäin vähän, kun välittömässä lähipiirissäkään ei juuri ole lapsia. Tämän viikon Top Ten Tuesdayhin ajattelin kuitenkin listata muutamia lapsuuden suosikkejani. Olin lapsena verrattain kova lukutoukka ja kolusin ahkerasti läpi lähikirjaston hyllyjä. Hyvien kirjojen lisäksi luin myös kasapäin kaikenlaista roskaa, ja ajattelinkin tähän listaukseen sisällyttää erityisesti noita jälkikäteen ajatellen hiukan heikompia "suosikkejani". Yhteistä näille kirjoille/sarjoille on se, että olen lukenut näitä nimenomaan ala-asteikäisenä. Ja se, etteivät nämä ole välttämättä mitään laatukirjallisuutta, edes omalla sarallaan (oikeasti hyvistä lastenkirjoista tulee sitten listausta ehkä myöhemmin). Lapsena lukemani huonot, ensisijaisesti aikuisille suunnatut kirjat olen jättänyt myös pois listasta.

1. Tuija Lehtinen: R. I. P.
Tuija Lehtinen epäilemättä kirjoittaa vetävää ja nuoriin uppoavaa kirjallisuutta. Minä ahmin suunnilleen 13-vuotiaaksi asti jokseenkin kaikki Lehtisen siihenastiset kirjat (muistaakseni niin, että viimeistä Mirkka-sarjan kirjaa en ole lukenut). Tämä R.I.P taisi olla jopa omana hyllyssä, kertoi muistaakseni jostain bändistä ja sen roudarista ja bändin laulajan päihdeongelmasta. Tai jotain. Diippii.

2. Ann M. Martin: The Baby-sitters Club -kirjasarja
En "valitettavasti" muista enää yhdenkään sarjan kirjan nimeä, mutta näitä oli silloin muinoin ilmestynyt n. viisi (itse sarjahan on kai jatko-osineen ja spinoffeineen ihan järkyttävän pitkä ja suomennoksiakin on jo kasoittain), ja luin ne kaikki useampaan kertaan. Jälkikäteen en ole ihan varma, miksi.

3. Teija Niemi: Steissi
Nuortenkirja, jossa hengaillaan steissillä, juopotellaan ja käyttäydytään huonosti. Aika esikuvallista meininkiä. Samalta tekijältä luin myös samankaltaisen teoksen Bileet. Myös muita humoristisia ja semirankkoja kirjoja luin, mutta tekijät ja nimet ovat haihtuneet mielestäni. Tuula Kallioniemellä taisi ainakin olla jotain sentyyppistä?

4. Enid Blyton: SOS-sarja
En koskaan hiffannut Viisikko-kirjojen suosiota, mutta siitä huolimatta luin kokonaan sekä Salaisuus- että SOS-sarjat. Käsittääkseni konsepti on kaikissa sama: lauma lapsia ratkaisee jotain kämäisiä arvoituksia ja ennen kaikkea syö ihan helvetisti eväitä. Koko ajan.

5. Marvi Jalo: Salaratsastajat
Tässäpä osoitus siitä, kun mikään ei riitä. En ole koskaan ollut mikään heppatyttö. Suoraan sanottuna hevoset ja niihin liittyvät aktiviteetit eivät ole ikinä kiinnostaneet tippaakaan. Ja silti luin myös ns. heppakirjoja. Lukuisia. Onneksi suurimman osan olen jo unohtanut.

6. Carolyn Keene: Neiti Etsivä kadonnut testamentti (ym.)
Neiti Etsiviä lukivat meidän koulussa kaikki tytöt (niin varmaan kaikissa kouluissa ainakin tuolloin). Minäkin olen lukenut Paula Drewin seikkailuja varmaan kymmeniä osia. Jeez.

7. David Eddings: Belgarionin taru
Ala-asteen lopulla tuli sitten se (lyhyehköksi jäänyt) fantsuinnostus, joka koostui enimmäkseen David Eddingsin teelmistä. Belgarionin ja Mallorean tarut kahlasin läpi varmaan pariinkin otteeseen, ja muistaakseni vielä jotain muitakin miehen kirjoja. Innostus lopahti suunnilleen 1997.

8. Anders Jacobsson ja Sören Olsson: Bertin päiväkirjat
Bertin päiväkirjathan ovat kai oikeastikin ihan hauskaa ja kelvollista lukemista, ja kyllä minäkin näistä tykkäsin. En ehkä enää kuitenkaan tarttuisi.

9. Anni Polva: Tiina-kirjat
En oikeastaan käsitä, miten 80-luvulla syntynyt lapsi on jaksanut lukea vieläpä moneen otteeseen kirjasarjan, joka suorastaan henkii 50-lukua. Sarja on ihan järkyttävän moniosainen, ja olen varma, että olen lukenut ne kaikki ainakin kolmesti. Apua. Luin lapsena kesämökillä myös Anni Polvan 40–50-luvuilla ilmestyneitä aikuisten romaaneja, jotka olivat muistaakseni sekoitus siveellisiä harlekiiniromansseja ja puskafarssia.

10. Jorma Kurvinen: Susikoira Roi -kirjat
Jorma Kurvinen tunnetaan kai toisissa piireissä sotaromaaneistaan. No, minä tunnen hänet Susikoira Roi -kirjoista. Toisin kuin hevosista, olin lapsena erittäin kiinnostunut koirista, joten kaikki kirjat, joissa seikkaili koiria, olivat varmoja suosikkeja. Tästä sarjasta tosin olen lukenut vain alkupään (wikipediasta selvisi, että sarjan viimeinen osa on ilmestynyt niinkin myöhään kuin 2002), siis suunnilleen ennen vuotta 1994 ilmestyneet osat.

Tällainen on tulos, kun intoa on enemmän kuin arvostelukykyä.

Oli muuten aikamoinen homma muistella näitä, mutta sitten kun mieleen alkoi palailla kirjoja, olisin keksinyt listaan enemmänkin jatkoa. Lisäksi muistan enemmän tai vähemmän hämärästi läjäpäin kirjoja, joiden nimiä tai tekijöitä en saa palautettua mieleeni. Saati sitä, olivatko ne oikeastaan hyviä vai huonoja. Täytyy varmaan joskus käydä äidin varastossa kaivelemassa laatikoita, joihin on varastoitu omistamiani aarteita (toki merkittävin osa lukemistani kirjoista oli peräisin kirjastosta).

maanantai 3. joulukuuta 2012

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Tyylilleni uskollisena en tänäkään vuonna ehtinyt juurikaan lukea Finlandia-ehdokkaita (olen muutenkin edelleen lukenut hävettävän vähän kotimaista kaunokirjallisuutta). Dora, Doran tulin kuitenkin varanneeni kirjastosta jo aikapäivää sitten, ja niinpä ehdin sen saada käsiini ja lukea tässä iltana muutamana. Myös Ollikaisen Nälkävuoden älysin varata ajoissa ennen voittojen ja ehdokkuuksien sumaa, joten sekin varaus on jo matkalla ja ehkä ehdin siis senkin saada lainaan ennen voittajan julistamista (lukemisesta en sitten olekaan niin varma). Muihin ehdokkaisiin en tainnut tänä vuonna ehtiä tutustua.


Mutta nyt siis Köngäkseen. Dora, Dora on kirja matkasta. Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer haluaa matkustaa jouluksi pohjoisimpaan pohjoiseen, Jäämerelle, katsastamaan Petsamon nikkelintuotantoa. Speer on kadottanut yhteyden rakkaaseen führeriin, ja siinä samalla itseensä, eikä huikaiseva etäisyyskään tunnun tuovan helpotusta tilanteeseen. Matkaseurueeseen kuuluvilla henkilöillä, sihteeri Annemariella ja taikuri Himmelblaulla, merkillinen matka pohjoiseen aiheuttaa omanlaisiaan seuraamuksia, ja erityisen kohtalokkaaksi matka osoittautuu suomalaiselle yhteysupseerille ja tulkille, Eerolle. Dora, Dora sijoittuu vuodenvaihteeseen 1943–44, aikaan, jolloin Saksan kahden rintaman sota alkaa käydä toivottomaksi ja aiemmin niin selvältä näyttänyt voitto livetä näpeistä. Varustelu on kiivasta ja Saksa tarvitsee niin kaiken liikenevän vankityövoiman kuin mineraalivarannotkin pystyäkseen toteuttamaan aseen, joka voisi kääntää sodan kulun (no, kaikkihan toki tiedämme, miten siinä lopulta kävi). Speer haluaa kiihdyttää nikkelimalmin tuontia Saksaan, mutta lopulta hänen mielensä arkartelee enemmän itse führerissä kuin varusteluministerin pestin yksityiskohdissa, aivan kuin kaikki mitä hän on tehnyt, hän on tehnyt vain Hitleriä varten. Speerin henkilökohtainen sihteeri Annemarie, berliiniläiskaunotar on aloittanut työnsä puolueen eteen vapaaehtoisena ja palkattomana. Sodan pitkittyessä hänenkin uskonsa aatteeseen ja valtakuntaan alkaa olla koetuksella, kun taas taikuri Himmelblau yrittää vain ylipäänsä jotenkin selvitä hengissä; esiintymisistä, pommituksista, tästä matkasta.


Kirjan tapahtumat ovat eräänlaista sodan, tappamisen, murentuneiden aatteiden, paljaan inhimillisyyden ja pohjoisen kiiman sekoitusta, jossa ihmiset törmäävät toisiinsa, ovat samaan aikaan lähellä ja etäällä, haparoivat tunteissaan mutta yrittävät säilyttää etiketinmukaisen ulkokuoren. Saksalainen jäykkyys, pohjoisen luonnon sokaisevuus, rehellinen kuolemanpelko ja vuosien jalostama pahuus sekoittuvat jännitteiseksi keitokseksi, jossa vain muutaman päivän ajalle sijoittuvat tapahtumat ravistelevat osallisiaan perusteellisesti.

Dora, Dora oli minusta enimmäkseen hieno kirja ja tarina, loppu suorastaan todella vetävä. Luin kirjaa perjantai-iltana iltalukemisena. Olen ollut hiukan nuhassa, joten nukuin huonosti ja kirjan tapahtumat tulivat uniinkin. Niinpä päädyin lukemaan kirjan loppuun keskellä yötä.


Työn puolesta olen tullut lukeneeksi toisen maailmansodan henkilö- ja muuta historiaa yli oman tarpeen (mm. sekä Hitlerin että Eva Braunin elämäkerrat), mutta tätä lukiessa olin iloinenkin taustatiedoistani: matkaseurueen kuviteltu, pieni tarina solahti jotenkin kauhean luontevasti suuriin kehyksiinsä (toinen maailmansota, natsi-Saksa, jatkosota, vankileirit jne.) ja kirjailijan tekemä pohjatyö on varmasti ollut melkoinen, niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti "oikean" historian tapahtumat sekoittuvat fiktioon (tosin eivät aina aivan saumattomasti, kuten seuraavassa kappaleessa totean).

Kirjan kerronta nojaa moneen minäkertojaan (Speer, Annemarie Kempf, taikuri Himmelblau ja tulkki Eero). Olen joskus tullut moitiskelleeksi tällaisen kertojaratkaisun yleisyyttä kotimaisissa romaaneissa, ja kyllä se tässäkin vähän ärsytti, erityisesti alussa. Enimmäkseen ratkaisu oli kuitenkin toimiva, sillä eri kertojilla oli selkeästi toisistaan erottuva ääni (erityisesti pidin taikurista). Tarinaa paikoin kuormittava perinpohjainen historiallinen luennointi kuitenkin sopi kerrontatyyliin varsin huonosti, sillä miksi ihmeessä minäkertoja kertailisi mielessään historian käänteitä ja sodan tapahtumia? Erityisesti Speerin näkökulmissa historian kertaaminen käy väliin melko raskaaksi. Samoin paikoin tekstissä oli vähän toistoa ja huolimattomuutta, mutta näiden huomioiminen saattaa kyllä johtua taas siitäkin, että olen viime aikoina oikolukenut aika paljon.


Kaikenkaikkiaan Dora, Dora oli varsin hieno, mutta ei suinkaan täydellinen kirja. Sitä oli mukava lukea, mutta se ei missään määrin räjäyttänyt tajuntaa tai hämmästyttänyt hienoudellaan. En usko, että tällä korjataan Finlandiaa, mutta mistä sitä tietysti ikinä tietää. Kohtahan se selviää. En muistaakseni ollut muuten aiemmin lukenut mitään Heidi Köngäkseltä.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava 2012. 333 s.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

TTT: 10 klassikkoa, jotka jäivät kesken

Top ten tuesday on osoittautumassa erinomaiseksi tavaksi pakottaa itsensä edes silloin tällöin blogin ääreen. Blogimaailman ulkopuolisen elämän kiireet tuntuvat vain vuoden loppua kohden lisääntyvän, ja jo nyt tuskailen, että ehdinkö lukea edes niitä uutuuskirjoja, jotka olen suurella vaivalla kirjastosta haalinut. Bestseller-hyllystä herätelainattu Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu palautui vain vähän aloitettuna, mutta Dora Doran kanssa olen jo toiveikkaampi. Puolivälin tienoilla mennään.

Noin muuten työt, ainejärjestön Tiedekulma-projektiviikko, kovaa vauhtia lähestyvä 17. eurooppalainen Maya-konferenssi, keskeneräinen gradu sekä tammikuussa häämöttävä muutto Madridiin (!) pitävät huolen siitä, että tekemisenpuute ei varsinaisesti uhkaa. Ja kuulemma joku joulukin on tulossa, mutta siihen en ajatellut tänä vuonna erityisesti uhrata aikaa tai energiaa.

Mutta, tällä viikolla keksin topkymppini aiheeksi keskenjääneet klassikot. Tai ehkä pikemminkin, edelleen kesken olevat klassikot. Ja klassikoiksi kelpuuttamistani voitte toki olla eri mieltä (vaikka kommenttilaatikossa).

1. Victor Hugo: Kurjat
Tämä kuuluu tähän lähinnä muodollisesti: lukematta ovat n. viimeiset 30 sivua, ja nekin olisin lukenut, jos minun ei olisi ollut pakko juuri sillä hetkellä palauttaa kirjaa kirjastoon kaupungissa, josta olin tuolloin muuttamassa pois. En ole viimeisten sivujen takia viitsinyt hankkia kirjaa käsiini. Olkoon.

2. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Nolottaa ihan tajuttomasti, että tämä on jäänyt kesken. Kesällä 2008 muistaakseni luin ensimmäisen kirjan suunnilleen puoliväliin saakka, mutta siihen sitten syystä tai toisesta tyssäsi. Aion kyllä lukea loppuun.

3. Kalevala
Yritin, mutta en kertakaikkiaan jaksanut tankata nelipolvista trokeeta. Olen kyllä lukenut katkelmia sieltä täältä. Sallalta keksin, että tämä teos jos joku kannattaisi varmaan kuunnella äänikirjana. Ehkä minulla on vielä toivoa.

4. D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja
En päässyt paljon alkua pitemmälle, vaikutti erittäin tylsältä. Näin vanhemmiten ehkä saattaisin löytää kirjasta jotain. Tai sitten en, ei houkuttele erityisesti palaamaan.

5. Dante: Jumalainen näytelmä
Myönnettäköön, helvetti-osio vielä menetteli, mutta siitä eteenpäin en sitten jaksanut lukea sanaakaan.

6. Mika Waltari: Suuri illusioni
En tiedä, onko Waltarin läpimurtoteos klassikko samalla tavalla kuin Sinuhe, mutta pääsi nyt listalle. Olen lukenut Sinuhen kahdesti ja tykännyt kovasti, mutta näiden muiden Waltarin romaanien kanssa en sitten yleensä etene. Etenkään muihin historiallisiin sepitelmiin en kertakaikkiaan tunnu pääsevän kiinni, mutta myöskään Suuri illusioni ei napannut. Luin yli puolen välin, ja jouduin toteamaan sentimentaaliseksi tuubaksi.

7. Bram Stoker: Dracula
Tässäkin olen jo päässyt hyvänmatkaa yli puolenvälin, mutta sitten tahti hidastui ja lopulta tyssäsi kokonaan. Tarina on ehkä himpun verran liian tuttu ja Stokerin setä vähän liian kova jaarittelemaan. Joskus nuorempana olen tainnut yrittää suomeksikin, yhtä heikoin lopputuloksin. Vaikka siis nuoresta pitäen ja kauan ennen yleisnuorisollisia vampyyribuumeja olen fanittanut vampyyrejä. Joskus voi käydä näinkin.

8. James Joyce: Ulysses
Tai ehkä tähän pitäisi laittaa ensimmäisen suomennoksen mukaan Odysseus. Se jäi ensimmäisen kerran komeasti kesken jo vuonna 2001. Muistaakseni silloin sivulle 82. Nyt olen uuden suomennoksen kanssa jo pidemmällä, mutta keskenjäämisen riski on edelleen aika korkea. En usko, että pakkaan Joycea mukaan Espanjaan, ja jotenkin tuntuu, etten saa sitä kahlattua läpi ennen tammikuun puoltaväliä. Mutta yritys on kyllä kova!

9. Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Tämä on vähän nolo, mutta kesken on jäänyt jo joskus vuosikausia sitten. Sittemmin aikeissa on ollut lukea kirja espanjaksi, mutta en ole yllättäen saanut aikaiseksi.

10. Shakespeare: Romeo & Julia
Tästä en ole ihan varma, mutta luulisin, että joskus yläasteiässä aloitin tätä, enkä koskaan lukenut loppuun. Voi kyllä olla, että kyseessä on joku toinen Shakespearen näytelmä, mutta en minä varmaan sitäkään lukenut loppuun. En ole muutenkaan järin monta näytelmää lukenut.

Ajattelin ensin, että tällainen lista olisi helppo laatia, mutta eipäs ollutkaan kovin helppo! Esimerkiksi ns. venäläisistä klassikoista olen lukenut loppuun asti kaikki ne, jotka olen ylipäänsä aloittanut (en ole kyllä koskaan aloittanut Tolstoita). Sama juttu myös esimerkiksi Charles Dickensin kanssa. Jane Austenia olen kyllä muistaakseni joskus huonolla menestyksellä yrittänyt, mutta en osaa yhtään enää sanoa, mikä kirja mahtoi olla kyseessä. Jos nyt Jumalaista näytelmää ja Kalevalaa ei lasketa, en taas kelpuuttanut tähän runoutta, koska kuka nyt ylipäänsä lukee runoja kannesta kanteen?

Tässä listaa laadiskellessa ja kaikkea muuta samanaikaisesti touhutessa päiväkin lipsahti tiistaista jo keskiviikon puolelle, mutta julkaisen tämän nyt silti, hähää.

tiistai 13. marraskuuta 2012

TTT: Kymmenen kirjaa yöpöydältä

Minulla on kauhea tapa kasata yöpöydälle kirjapinoja. Itseasiassa kasaan kirjapinoja ihan minne tahansa, mutta yöpöydälle päätyvät ne kirjat, jotka ainakin kuvittelen lukevani jossain lähitulevaisuudessa. Ennen ikkunaremonttia laskin, että yöpöydälläni oli 19 kirjaa (hups). Remontin ajaksi jouduin tyhjentämään pöydän, mutta on sinne nyt taas pienimuotoinen kasa kertynyt. Tästäpä siis idea tämän viikon top ten tuesdayhin. Ihan kymmentä kirjaa ei nyt pöydällä yllätyksekseni ollut, mutta lisään luetteloon yhden, joka syystä tai toisesta on tällä hetkellä poissa yöpöydältä, mutta kuitenkin henkisesti pinossa.


1. James Joyce: Ulysses
Ulysses teki paluun yöpöydälle oltuaan hetken paitsiossa. Olin lukemisessa jo hyvässä vauhdissa, kunnes ohjelmaan tuli kaikenlaisia reissuja. Ulysses voi olla monta, mutta missään nimessä se ei ole näppärä matkalukeminen. Seuraavaksi aloitan yhdeksännen luvun.

2. A. J. Jacobs: Kunnon mies
Amerikkalainen Esquiren toimittaja on ottanut elämäntehtäväkseen tehdä itsellään ihmiskokeita ja raportoida tulokset kirjoihin. Joskus luin miehen A Year of Living Biblically, ja nyt aloitin Kunnon miehen, jossa Jacobs tavoittelee täydellistä kuntoa. Leppoista, ihan kiinnostavaa.

3. George R. R. Martin: A Feast for Crows
Martinin fantsusarjassa olen salavihkaa päässyt jo neljänteen osaan. Kuten aiempien osien kohdalla, myös nelonen pääsee vauhtiin todella hitaasti, joten viime aikoina en ole jaksanut tankata sitä.

4. Guyla Krúdy: Punaisen härän majatalo
Tämä ja listan seuraava kirja odottelevat allekirjoittaneen Unkari-innostusta. Krudyn novellikokoelma päätyi minulle kirja-alesta, ja odottaa yöpöydällä sitä, että suunnitelmieni mukaan alan lukea novellin päivässä. Jonain päivänä.

5. Antal Szerb: The Pendragon Legend
Tämän ostin melkein vuosi sitten Budapestista, mutta niin vaan edelleen odottaa vuoroaan. Kiinnostaa kyllä, ja varmaan sopisi pimeisiin iltoihin.


6. Jacques Soustelle: Sellaista oli atsteekkien elämä espanjalaisvalloituksen aattona
Tässäpä taas kirjahyllyni obskuurimpaa sisältöä. Minulla on joku ihmeellinen mieltymys vanhentuneeseen historiaan ja antropologiaan. Soustellen vuonna 1955 ilmestynyt kirja tuskin sisältää aivan viimeisintä tutkimustietoa, mutta sen sijaan välittää kyllä mielenkiintoisesti tutkimusparadigmojen ja ajattelun muutosta.

7. Laura Gustafsson: Huorasatu
Innolta saatu viime vuoden Finlandia-ehdokas pääsi heti yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Nyt aloin kyllä ihmetellä, että minnehän Hytti nro 6 on yöpöydältäni joutunut? Luin sen alkukesästä melkein kokonaan, mutta sitten alkoi ärsyttää, että kirja on niin talvinen, ja laitoin sen odottamaan otollisempaa hetkeä (joka voisi olla vaikka nyt).

8. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä "Combray"
Proust oli matkustanut yöpöydältä keittiön ikkunalaudalle, mutta kuuluu kyllä henkisesti tähän pinoon. Joyce jotenkin ärsyttävästi täyttää nyt klassikkoraon, vaikka pääsin Proustissa jo varsin hyvään vaiheeseen. Pitäisi lukea loppuun, ennen kuin se on pakko palauttaa kirjastoon, kyllä.

9. nimettömäksi jäävä työkirja
Todellisuudessa olen iltaisin lukenut viime päivinä tätä nyt nimettömäksi jäävää A4-kasaa. Lupasin antaa yhdelle kustantamolle lausunnon eräästä portugalinkielisestä kaunokirjallisesta teoksesta, joten olenkin nyt iltaisin lukenut lähinnä sitä.

10. Portugalin sanakirja
Liittyy yllämainittuun teokseen. Kirja kun on kirjoitettu Brasilian portugaliksi, ja törmään melkein joka sivulla tuntemattomaan sanaan tai ilmaisuun. Onneksi sanakirja auttaa, ainakin useimmiten.

Tällaista siis yöpöydällä tällä hetkellä. Miltäs teidän yöpöytänne näyttävät? Onko olemassa joku, jolla on kesken vain yksi kirja kerrallaan vai onko teilläkin huojuvia keskeneräisiä kirjakasoja ympäri asuntoa?

J. & J. Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi?

Luinpa tuossa kirjan, jonka nimen perusteella olisin sivuuttanut pelkällä olankohautuksella, sillä en ole oikein koskaan halunnut kirjailijaksi, ja päättelin, että en taida olla kohderyhmää. How stupid of me, totesin kun luin Kirjavan kammarin ja Taas yhden kirjablogin arviot kirjasta. Kirjailijan urasta haaveilevien lisäksi teos olikin – alaotsikkonsa Matkaopas kirjamaailmaan mukaisesti – täsmälukemista myös muille kustannusalan nykymenosta kiinnostuneille, alan liepeillä norkoileville ja peräti alalla töitä tekeville (alan freelancerina lasken itseni johonkin kohtien kaksi ja kolme välimaille, eritoten siksi, että kaunokirjallisuuden maailma, joka kuitenkin on monille sitä aidointa kustannustointa, on itselleni jäänyt hiukan vieraaksi). Siispä kiinnostuin ja pistin oitis varauksen sisään kirjastoon, ja sainkin lopulta kirjan luettavakseni parahultaisesti juuri kirjamessujen alla.


Messuilin kirja laukussani, ja osittain sen innoittamana kävinkin kuuntelemassa esimerkiksi "Kuinka kirjailijaksi tullaan" -paneelia. Sen sijaan itse kirjaa käsittelevän keskustelun onnistuin missaamaan. Sattuuhan noita.

Rakenteeltaan Haluatko todella kirjailijaksi? on varsin näppärä. Alkusanoja seuraa muutaman sivun mittainen kertaus kirja-alan yleisestä tilasta ja kirjailijan elämän todellisuudesta sekä kuvitteellisen runoilija Uunikosken tarinan. Havainnollistavaa, ehkä. Kirjan varsinainen asiasisältö on laadittu sanakirjan muotoon, Aamun kirjasta Öykkäriin. Oman hakusanansa ovat saaneet niin käytännön kirjantekemiseen liittyvät sanat (kustannussopimus, oikovedos, markkinointi), lähes kaikki suomalaiset kustantamot ja useat kirja-alan silmäätekevät sekä koko joukko kirja-alan juoruja ja legendoja. Kirjan lopussa on vielä Sofi Oksasen Huoneentaulu aloitteleville kirjailijoille, joka tosin käsittelee kirjallisuusagentuureja ja niiden kanssa menettelyä, ja jolle en oikein keksinyt muuta oikeutusta kuin  halun saada kanteen Oksasen nimen (eittämättä myyvä, se nimi).

Käytännön kirjanjulkistustoimesta ja kirjailijuuden taloudellisesta kannattamattomuudesta yms. kirja ei allekirjoittaneelle tarjonnut mitään erityistä uutta. Työskentely sekä kirjojen tekemisen että niiden vähittäismyynnin parissa on tehokkaasti karistanut loputkin mahdolliset illuusiot mielestä ja suomut silmiltä. Suomi on pieni markkina-alue, jossa julkaistaan todella paljon kirjoja. Väistämättä keskimääräinen teos ei myy juuri mitään, menestys tuo lisää menestystä ja iso osa kirjoista menee ohi niin medialta kuin potentiaalisilta lukijoiltakin. Jopa kirjablogeissa, niin ansiokkaita kirjallisuuskeskustelun laajentajia ja kirjojen esiinnostajia kuin olemmekin, kokemukseni mukaan käsitellään kuitenkin pääasiassa aika kapeaa otantaa suomalaisesta kirjallisuudesta. Ja keski-ikäiset naiset pitävät pystyssä (muun muassa) kotimaista kustannusmaailmaa (oppikirjakustantamisen rahantekokoneen lisäksi). Lisäksi käy ilmi, että koko kirja-ala, kuten tietysti mikä tahansa melko tarkoin rajattu ala tämänkokoisessa maassa, on sangen sisäänpäinlämpiävä viritys. Hänniset pitävät huolen, että nämä tosiasiat eivät lukijalta unohdu.


Suhtauduin ennen kirjan lukemista himppusen nihkeästi yllämainitsemissani arvioissa(kin) esiin nousseeseen juoruiluaspektiin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että etenkin kustannusalalle sopii tietty nurkkien tuuletus ja itsekritiikki, voi tietysti kysyä, mitä tarkoitusta osa juoruista palvelee. No, toisin kuin ennakkoon pelkäsin, varsinaisten juorujen määrä oli kirjassa melko vähäinen (ja niiden suurehkosta levinneisyydestä kertonee, että olin joka tapauksessa kuullut niistä jo suurimman osan). Sen sijaan teos on avoimesti kriittinen erityisesti monia kustannusalan johtoportaan pamppuja kohtaan. Käy ilmi, että varsinkin isoissa taloissa ei ole pulaa excel-taulukoita heiluttelevista talousniiloista, jotka innoissaan ulkoistavat tekijöiden lisäksi kaiken mahdollisesti kannattamattoman sisällönkin talosta pihalle. Muutamat erityisen hyvin ryssityt yt-neuvottelut puidaan tarkastikin ja johtoporras nimeltä mainiten. Ansionsa mukaan, varmasti, mutta ehkä isot talot saavat osakseen suhteellisestikin turhan paljon ryöpytystä (lukijalle saattaa jopa tulla mieleen, että taustalla voi olla tekijöiden taholta enemmän tai vähemmän henkilökohtaisia kaunoja)?

Juoruiluun suhtaudun siis hiukan nihkeästi. Varsinainen mutta tulee kuitenkin nyt, ja se liittyy kirjan paikoin suorastaan luokattoman heikkoon viimeistelyn tasoon. Voi olla, että kirja on pitänyt saada kauppaan nopeasti, voi olla että kustannusalan realiteetit ovat iskeneet silmille Helsinki-kirjoissakin, eikä firmassa ole ollut tarpeeksi tekijöitä, jotta joku olisi ehtinyt oikolukea teoksen huolella. Syitä voi olla monia, ja tiedän että tekevälle sattuu, mutta lukiessa kirjan huolimaton viimeistely häiritsi aika tavalla. Tavanomaisten, usein väistämättömien lyöntivirheiden ja rumien tavutusten lisäksi kirjassa vilisi taittoon liittyviä erheitä, väärinkirjoitettuja nimiä ja suoranaisia asiavirheitäkin. Apua.



Nopealukuinen Haluatko todella kirjailijaksi? oli ylläesitetyistä lievistä moitteista huolimatta mielenkiintoinen, teräväkielinen ja hauskakin katsaus kirjallisuuteen ja kustantamiseen. Opus kiinnostaa varmasti ihmisiä, joilla on jo jotain kokemusta alasta, ja kokonaan ulkopuolisillekin se varmasti valottaa pätevällä tavalla alan kommervenkkejä. Nimensä mukaisesti sopii se varmaan luettavaksi myös kirjailijan urasta haaveileville, jos nyt vielä jostain löytyy joku, joka ei tiedä, miten kiven takana ylipäänsä julkaisuohjelmaan pääseminen on, saati sitten kirjallisen ja myynnillisen menestyksen saavuttaminen (vilpittömästi kunnioitan kaikkia yrittäjiä).


Jyri Hänninen & Jera Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan. Kannen suunnittelu Laura Noponen. Helsinki-kirjat, 2012.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Ulkoasu-uudistusta pukkaa, nyt saa olla mieltä!

Johtuneeko sitten tästä marraskuisesta harmaudesta vai mistä, mutta tuli tässä kotona lorvehtiessa mieleen vihdoin pistää hiukan blogin ulkoasupuolta uusiksi. Samasta syystä taisi lopputuloksestakin tulla aika harmaa. Hupsan.

Minulla on ollut jo pienen iäisyyden ajan aikomuksena hyödyntää Kolmannen linjan katukyltin kuvaa blogin headerissa, mutta nyt sain sen vihdoin askarreltua. Helsingin katukylttien fontti on mielestäni aika hieno, vaikka ei minulla mitään typografista koulutusta tai kauheasti kyllä typografista silmääkään ole. Oli miten oli, omalta näytöltä näkee lopputuloksen vain oman näytön puitteissa, joten nyt olisinkin kysynyt mielipiteitänne tästä uudistuksesta ja blogin ulkoasusta yleisesti (sisällöstäkin saa tietty antaa palautetta, mutta siihen en kyllä lupaa välttämättä reagoida).

Onko värimaailma liian synkkä? Näyttääkö ankealta? Mites toi palstajako? Itse tykkään yhden sivupalkin ratkaisusta, joten siihen tuskin on tulossa muutosta, mutta entä palstojen leveys? Tykkäisin ehkä itse, että varsinainen tekstipalsta saisi olla hiukan leveämpikin, mutta kapeahkoa palstaa lienee helpompi lukea? Myös kuvien sijoittuminen hiukan arveluttaa, mutta ehkäpä tästä palstanleveysasiasta voisi tehdä jonkunlaisia kokeiluja.

Entäs fontti? Kokeilin jo hetken Arialia, mutta kaipa tämä Georgia kuitenkin miellyttää omaa silmää hiukan enemmän, vaikka nyt web-sivustoille yleensä kai helpomman luettavuuden nimissä suositellaan päätteettömiä fontteja. Gadgettien ulkoasu myös vielä vähän arveluttaa, mutta en millään jaksaisi hienosäätää niitä, mutta ehkä kuitenkin pitäisi hiukan.

Sana on vapaa ja arvostan kaikkia mielipiteitä kovasti!

P.S. palaan myös pian varsinaiseen asiaan ja laadiskelen jonkinlaista juttua myös jostain oikeasti lukemastani kirjasta!

tiistai 6. marraskuuta 2012

Hyppään bandwagoniin, tai TTT: kirjat, joita en aio lukea

Kirjablogeissa on näkynyt viime aikoina siellä täällä kirjablogeissa Top Ten Tuesday -postauksia, ja ajattelin nyt itsekin hypätä trendin kyytiin ja laatia listauksen kirjoista, joita en aio lukea, Morren ja Kirsin tapaan. Seuraavalla kerralla saatan sitten luetteloida kirjoja, joita aion lukea tai haluan lukea tai jotka minun on suorastaan pakottava tarve lukea tai mitä nyt ikinä. Mutta tänään siis negistellään.

1. E. L. James: Fifty Shades of Grey (koko trilogia)
Olin vielä kesällä varovaisen, joskin etäisen utelias tämän suhteen, mutta nykyään lähinnä ärsyttää ja/tai kuvottaa jo ajatuskin. Ei ei ei. Mieluummin luen vaikkapa Phil Androsin eli Samuel Stewardin homopornografiaa, jota Innolta tänä syksynä ilmestyy. Tai oikeastaan ajattelinkin lukea. Mutta Jamesiin en koske. Ei huvita eikä kiinnosta.

2. Paulo Coelho: koko tuotanto
Coelhon dissaaminen on tietysti kirjablogosfäärissä kauhean suosittua, mutta ei voi mitään: yhden tyypin kirjan kerran epätoivoissani (=ei muuta luettevaa käsillä) luin, ja se oli puistattava kokemus. Ei tarvetta enempään.

3. J. R. R. Tolkien: Silmarillion
Tolkieniin minulla on vähän kaksijakoine suhtautuminen. TSH-trilogian olen lukenut kyllä varmaan kahdestikin ja jossain määrin tykännyt tai ainakin viihtynyt sen parissa, vaikka se mielestäni onkin paikoin aika pahasti tyhjäkäynnillä ja tarpeettomasti venytetty lopusta. Hobittia yritin sitten viime talvena lukea, enkä vaan kerta kaikkiaan päässyt edes puoleen väliin, niin tylsä se oli. Mielikuvissani Silmarillion on vieläkin tylsempi, joten se ei kyllä kiinnosta tippaakaan.

4. C. S. Lewis: The Chronicles of Narnia (tai Narnia-sarja)
Vapaalla assosiaatiolla Tolkienista. Tämä löytyy hyllystäkin, mutta minulla on sellainen tunne, että tämä olisi kannattanut joko lukea silloin ala-asteiässä, tai sitten ei ollenkaan (muistaakseni olenkin ehkä ensimmäisen osan lukenut). Vaikka kyseessä toki onkin lastenkirjallisuuden klassikko. Siitä huolimatta ei. Nääh.

5. Kalle Päätalo: Iijoki-sarja
Tämä nyt ei herätä sen suurempia vastenmielisyyden tunteita, mutta veikkaisin, että sarja ei tule koskaan kiinnostamaan niin paljon, että oikeasti lukisin sen. Maailmassa on kun erilaisia massiivisia kirjoja tai sarjoja, jotka ihan oikeasti kiinnostavat, joten ne taitavat ajaa Päätalon ohi.


6. Sven Hassel: tuotanto
Tähän voisi laittaa myös vaikkapa sotakamreeri Lehväslaihon tuotannon tai minkä tahansa bulkkimeiningillä laaditun sotakirjallisuuden. En jotenkin näe lukevani. Paitsi jos kaikki muut kirjat jotenkin mystisesti tuhoutuisivat maan päältä niin sitten. Ehkä.

7. Robert Ludlum: Medusan isku
Tai mikä tahansa vastaava teos tältä tai muulta periamerikkalaiselta jännityskirjalta (esim. Tom Clancy, Clive Cussler, Jack Higgins) ei kiinnosta niin, että aikoisin lukea. Dekkarit ehkä, niistäkin lähinnä pohjoismaiset.

8. Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirjat (yms.)
Arvostan Juha Vuorista jonkunlaisena kirjallisuuden self-made-manina ja itsepäisenä tyyppinä, mutta miehen kirjat eivät kyllä kiinnosta yhtään. Ja kai siinä vähän ärsyttää sellainen alleviivattu epä-älyllisyys ja rehvakkuus. Plaah.

9. Dave Pelzer: Pimeän poika (The Child Called "It")
Pelzer saa nyt edustaa tässä jossain määrin ylenkatsomaani misery lit -genreä. Toinen vaihtoehto tähän olisi ollut omaelämäkerta siitä tyypistä, joka oli jonkunsortin jenginuori ja huumekauppias, kunnes pääsi Jessen porukoihin ja teki parannuksen, mutta en nyt saa mieleeni sen enempää kirjan kuin kirjoittajansakaan nimeä.

10. Raamattu
Minua oikeasti kyllä jonkun verran kiinnostaisi lukea tämä, öö, teos, ja olen sitä paikka paikoin lukenutkin (siis muutenkin kuin pakon edessä tai etsiäkseni Hesekielin kirjat härskeimmät kohdat), mutta jos nyt ihan rehellisesti ajattelen kahlaavani läpi kaikki ne sukuluettelot ja sekavat selostuksen kahden vuosituhannen takaisten aavikkoheimojen edesottamuksista, niin eipä kyllä tunnu järin todennäköiseltä, että tulisin tähän oikeasti joskus tarttumaan. Olisikohan tästä olemassa joku kustannustoimitettu versio?

Ensin ajattelin, että tämän listan laatiminen olisi ollut vaikeampaakin, mutta nytpä huomaan, että sieltähän jäi puuttumaankin kaikenlaista. Mietin myös muutaman arvostetun klassikon kohdalla niiden lisäämistä mukaan, mutta olen kuitenkin niin optimisti, että aion lukea ties mitä Tolstoita, vielä joskus. Ja se Ulysseshan on työn alla parhaillaankin.

Kuvat eivät liity asiaan.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan

Minulla on taipumusta – kuten täälläkin on tainnut joskus tulla ilmi – tieteiden rajat ylittävään rakkauteen luonnontieteitä, ja erityisesti niiden popularisointia kohtaan (vaikka olenkin itse pesunkestävä humanisti pienellä valtiotieteellisellä höysteellä; olisin jossain tähtitieteen luennolla aivan totaalisen kuistilla). Kotimaisista tekijöistä olen erityisesti tykännyt Esko Valtaojasta ja Kari Enqvististä. Maailmojasyleilevä tähtitieteilijä ja semisti kärttyinen kosmologi ovat paitsi eittämättä hienoja tiedemiehiä, myös vallan eteviä kynäilijöitä. Molemmat ovat myös jo aiemmissa kirjoissaan sivunneet luonnontieteen ja uskonasioiden suhdetta, Valtaoja vieläpä kahdella kirjeenvaihtokirjalla yhdessä Juha Pihkalan kanssa (Tiedän uskovani, uskon tietäväni ja Nurkkaan ajettu Jumala, näistä kumpaakaan en ole  lukenut).
Kun luin kirjan, ulkona oli vielä vihreää.

Tällä kertaa uskontoihin ja uskonnon ja tieteen suhteeseen tarrautuu Kari Enqvist syksyn uutuuskirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan. Vaikka itselleni uskonto on kieltämättä aika yhdentekevä viritys, olen kuitenkin jossain määrin kiinnostunut uskontoa ja uskon ja uskonnottomuuden suhdetta käsittelevistä teoksista (olen aiemmin lukenutkin mm. Dawkinsia ja Hitchensiä), joten päätin pikapikaa laittaa kirjan varaukseen kirjastosta, ja sainkin sen aika nopeasti.

Nopeasti sen myös luin, vaikka jokseenkin koko ajan mietin, mitä järkeä tällaisessa käännytetyille saarnaamisessa (uskonnollinen kielikuva tahallinen, huom.) oikein on. Huomasin olevani Enqvistin kanssa enemmän tai vähemmän samaa mieltä, mutta en vieläkään oikein tiedä, mitä tarkoitusta kirja palveli. Uskonnottomia uskontojen omituiset edesottamukset tuskin jaksavat satunnaista kauhistelunsekaista ihmetystä enempää kiinnostaa, ja epäilen, että kukaan ääripään uskovainen tulee tähän kirjaan edes tarttuneeksi, saati sen lukemisen seurauksena mielipidettään muuttaneeksi. Maltillisellekin uskovaiselle kirja lienee jossain määrin yhdentekevää luettavaa: kuten Enqvist taitaa itsekin jossain kohtaa tuumata, uskonnollisen ja uskonnottoman ihmisen välinen keskustelu uskonnoista ei voi johtaa mihinkään, koska katsantokannoissa on niin fundamentaalinen ero. Uskonnoton ei kertakaikkiaan käsitä uskomista, uskonnollisia tunteita ja niihin liittyviä positiivisia kokemuksia (vaikka siis voikin sinänsä arvostaa esim. perinteisiä rituaaleja, musiikkia tms.), eikä uskonnollinen ihminen varmaankaan hahmota tätä uskonnottoman ihmisen "kokemuksen puutetta" saati tämän puutteen ongelmattomuutta (tästä kielinee uskonnollisten piirien pakonomainen tarve jollain ihmeellisellä ajatuskuperkeikalla vääntää ateismikin itseasiassa eräänlaiseksi uskonnoksi).


Rakenteeltaan Uskomaton matka uskovien maailmaan on ihan näppärä paketti. Aluksi Enqvist positioi itsensä huolella (viitekehyksinä tiedeyhteisö ja uskonnottomuuden "kokemus"), jonka jälkeen hän mm. vertailee tieteellistä ja uskonnollista maailmankuvaa (arvaatte varmaan kumman kannalla Enqvist on). Hän myös erittelee erilaisiä "tapauksia" ja myös esittelee tiukkaa lukufaktaa mm. eri uskonnollisuuden "tyypeistä", tieteen ja uskonnon rajanvedoista historiassa ja nykyään, evidentialismista, ID:n kannattajista, natsien uskonnollisuudesta, lapsikasteesta, ja islaminuskoisten maiden tieteen jälkeenjääneisyydestä. (Etenkin viimeksi mainittuun liittyi aika kylmääviä lukuja.) Enimmäkseen asioita, jotka saavat allekirjoittaneen pyörittelemään päätään.

Enqvist on myös kirjaansa varten käynyt joidenkin kotimaisten lahkojen ja myös "tavan luterilaisten" kirkonmenoissa ihmettelemässä, mistä toki sinänsä pisteet, vaikka ei hän nyt niistä mitään kovin ihmeellistä tunnukaan irti saavan (sen enempää kokemusmielessä kuin polemiikinkaan kannalta). Vähän kyllä myös ihmettelen, mitä Enqvist oikein kuvitteli sieltä löytävänsä. Voisi minustakin olla ihan human interest -tyyppisen kiintoisaa seurata erinäisiä uskonnollisia menoja, mutta minun on vaikea kuvitella kyseisten menojen jäävän itselleni muuta kuin ulkokohtaisiksi, tyhjiksi rituaaleiksi (koska tässä taas uupuu se kuuluisa uskonnollinen kokemus, tai sellaisen tarve).


Kirja on tavallaan hieno tieteellisen maailmankuvan ja tieteen puolustuspuhe uskontojen värittämässä maailmassa ja tekijä kyllä nostaa esiin monia uskonnon ja tieteen rajanvetoon liittyviä kysymyksiä (esim. voiko uskon asioista ylipäänsä puhua tieteen kielellä, onko mielekästä esimerkiksi "todistaa" jumalan olemassaoloa tieteellisenkuuloisilla argumenteilla jne.) monin tavoin, ja esitystapakin on ihan raikas. Minä siis tykkäsin, mutta jäin silti edelleen miettimään kirjan tarkoitusta ja kohderyhmää. Ehkä me nasevasta kirjoitustyylistä pitävät uskonnottomat ja luonnontieteellisestä koulutuksesta salaa haaveilevat kirjanörtit olemme kohderyhmää? Niin sen täytyy olla.

Kirja on luettu ja tykätty mm. täällä, ja täältä taas voi lukea, miten toisin ajatteleva kirjan näkee. Ja jos kirjan nimellä vähän googlailee, niin löytää varmasti kasapäin muitakin kommentteja ja röykkiöittäin nenään vedettyjä herneitä (mutta omalla vastuulla sitten luette niitä!).

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kirjamessuonnistuminen, tai raporttia lauantaista

Päädyin lopulta suunnittelemalleni toiselle kirjamessuvisiitille jo eilen, jotta pääsen käyttämään sunnuntain lorvimiseen, treenaamiseen, lukemiseen ja tietysti äänestämiseen. Toinen isku messuille osoittautuikin ensimmäistä hedelmällisemmäksi, ja koska olin jo aika pitkälti skouttaillut messukojujen tarjonnan (ja sen verrattain epäkiinnostavaksi todennut; minusta on viimein tullu nirso myös kirjaostoksilla!), päätin eilen keskittyä erilaisiin haastatteluihin ja keskusteluihin.

Pääsin paikalle itsenikin suureksi hämmästykseksi jo kymmenen jälkeen ja ensimmäiseksi halusin mennä kuuntelemaan Esko Valtaojaa Aino-lavalle, mutta perinteiseen tapaan Esko oli niin suosittu, etten mahtunut sisään! Pöh! No, en lannistunut, vaan painelin hakemaan kahvia ja muki kuorassa hortoilin readberry.fi:n kojulla suoritetun välipysähdyksen kautta Takauma-lavalle kuulostelemaan Kirjailijaliiton järjestämää Kuinka kirjailijaksi tullaan -keskustelua, jossa Silja Hiidenheimo ja tutkija Pirjo Rautiainen keskustelivat aiheesta Tuula-Liina Variksen johdolla. Keskustelu oli ihan mielenkiintoinen, mutta ei kyllä allekirjoittaneelle tarjonnut mitään mullistavaa uutta ajateltavaa. Keskustelu pysyi vähän tylsästi käytännönläheisissä seikoissa (kannattaa käydä kursseja tai kirjoituskouluja ja hankkia tekstille esilukijoita, kannattaa pitää puolensa, ei kannata rakennella pilvilinnoja yms.), minä olisin paljon mieluummin kuullut, onko kirjailijaksi tullakseen elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Tai jotain. (Ei sillä, että olisin aikomassa kirjailijaksi. Tähän aiheeseen palaan tarkemmin, kun saan luettua juuri lainaamani Haluatko todella kirjailijaksi? -teoksen.)

Seuraavaksi siirryin naapurilavalle kuuntelemaan, kun Olga K. haastatteli Arno Kotroa ja Christer Lybäckiä jälkimmäisen elämäkerrasta Veitsen terällä. Normaalisti kirjan aihepiiri ei ehkä minua olisi niin kiinnostanut, mutta kirjan tekoprosessiin osallistunut tuttavani kehui sekä kirjan aiheen että teoksen päähenkilön niin mielenkiintoisiksi, että menin kuuntelemaan haastattelua ja ehkä luen vielä kirjankin! Karismaattinen esiintyjä Lybäck ainakin on.

Kotro, Lybäck ja Olga K.

Seuraavaksi olin jo matkalla jonnekin muualle, kun päädyinkin Aleksis Kivi -lavalle seuraamaan ruotsalaisen Micael Dahlénin haastista. Kyseinen heppu on paitsi Tukholman kauppiksen professori, myös kirjoittanut kirjan sarjamurhaajista (Ihmispedot). Aika jännää. Melkein häiritsevässä määrin Dave Grohlilta näyttävä Dahlén vaikutti muutenkin siltä, että olisi juonut litran espressoa ennen haastattelua. Ehdottoman kiinnostava tyyppi. Johtuiko sitten Dahlénia haastatelleen tyypin (kuka lie?) esiintymisjännityksestä vai mistä, mutta haastateltavaansa verrattuna haastattelija oli paitsi melko jäässä, myös puhui häiritsevän virheellistä englantia. Apua.

Dahlén ja haastettelija.

Vastoin alkuperäisiä suunnitelmia jäin samalle lavalle kuuntelemaan vielä Paul "Robocop" Verhoevenin haastattelua. Tyypin Jeesuksesta kirjoittama kirja ei alun perin kiinnostanut juuri lainkaan, ja haastattelun jälkeenkin vain hiukkasen, mutta itse haastattelu oli kyllä varsin mielenkiintoista kuunneltavaa. Verhoevenin jälkeen pakenin paikalle säntääviä tätilaumoja, jotka tulivat kuuntelemaan presidentti Halosta (Hannu Lehtilän hänestä kirjoittaman kirjan tiimoilta). Tosin haettuani lisää kahvia (eri kätevää, että voi käydä tuttavien messuosastolla lokittamassa kofeiinia) ja kuunneltuani hetken dekkaristeja Mika Waltari -lavalla päädyin itsekin Halosta ja Lehtilää kuuntelemaan. Ottamatta nyt sen enempää kantaa Haloseen presidenttinä tai poliitikkona, on kyllä todettava että presidentti oli erittäin hyvä ja karismaattinen esiintyjä. Yllätyskiinnostavaa!

Väkeä oli kuin pipoa.

Siellä täällä hortoiltuani päädyin lopulta vielä palaamaan Aleksis Kivelle kuuntelemaan HS:n järjestämää Vallan kabinetit ja ihmisenkokoinen porstua -keskustelua, jossa Jukka Petäjä jututti Halosta, Pekka Haavistoa ja Mikael Pentikäistä. Keskustelu keräsi massiivisehkon yleisön, mutta itse keskustelun tarkoitus jäi allekirjoittaneelle vähän hämäränpuoleiseksi. Teemoiksi luvattiin valtaa, mediasoitumista, julkisuutta ym, mutta minusta siellä puitiin lähinnä YK:n turvaneuvosto -epäonnistumista ja Nato-kantoja. Puolivälissä lähdinkin teeostoksille ruokapuolelle.

Ostin teetä. Ja ehkä pari kirjaakin.

Teet ostettuani hipsin Aino-lavalle (tai lähinnähän se oli seminaarihuone tms.) kuuntelemaan Aatteita ennen ja nyt -haastatteluja, jossa Markus Leikola haastatteli Heideggeristä, Žižekistä ja vallankumouksesta kirjoittanutta Tere Vadénia sekä Äärioikeisto Suomessa -kirjan tekijöitä Mikael Brunilaa ja Dan Koivulaaksoa (Li Andersson ei ollut päässyt paikalle). Teemana oli siis äärioikeistolaisuus ja sen erilaiset ilmenemismuodot nyky-yhteiskunnassa (Suomen ja Euroopan tasolla) ja menneisyydessä. Keskustelu rönsyilin Heideggerin natsisympatioista perussuomalaisiin ja Kreikan kultaisesta sarastuksesta Suomen sisuun. Lisäksi sivuttiin niin talouskriisiä ja sen ratkaisuja (ja näiden yhteyttä äärioikeiston nousuun) kuin suomalaisen viihteen mieskuvaakin. Keskustelu oli ihan kiinnostavaa, vaikka tälläkään kertaa tarjolla ei ollut mitään erityisen mullistavaa. Minua olisi ehkä hiukan enemmänkin kiinnostanut Vadénin teos, kun nyt keskiöön nousi lähinnä suomalaisen äärioikeiston edesottamukset. Toisaalta en kyllä muistaakseni ennen ole koskaan ollut kirjatilausuudessa, jossa on paikalla kaksi poliisia tilaisuutta valvomassa. Syynä mitä ilmeisimmin se, että etenkin Dan Koivulaakso on äärioikeiston vastaisella toiminnallaan saanut itselleen vihamiehiä laitaoikeiston hörhöistä (lähinnä kai Suomen vastarintaliikkeestä, joka vetääkin puoleensa äärioikean foliohattuisimpia nasuja).
Kuvassa kirjaostokset.

Aatepaneelin jälkeen kuuntelin vielä hetken polkupyörällä seikkailevaa Matti Rämöä Ylen lavalla, mutta sitten iski messuväsymys ja päätin lähteä kotiin syömään ja saunomaan.

Kaikenkaikkiaan toinen messupäivä oli oikein onnistunut, ja edellä mainittujen haastattelujen ja spektaakkelien lisäksi näin lavalla muutamia dekkaristeja, Venäjästä kirjan Mafiavaltio kirjoittaneen Luke Hardingin, sekä hetken aikaa Sirpa Kähköstä ja sitten Juha Vakkuria. Romaanikirjailijat ja kaunokirjallisuus jäivät vähän sivuosaan (osittain siksi, että lauantain painotus tuntui olevan dekkareissa, ja vaikka luenkin niitä silloin tällöin, ei genre minua suuresti kiinnosta). Toisaalta työnkin puolesta olen lähinnä tekemisissä tietokirjallisuuden parissa, ja vaikka olinkin messuilla ihan vapaa-ajallani, ehkäpä valinnoissa hieman tämänkin tosiasia velvoitti.

Messujen kirjaostoksetkin jäivät kokonaisuudessaan melko vähäisiksi. Perjantaina kotiutin vitosella Yksinkertaisesti neuloen -kirjan (koska se oli minulla ikuisuuslainassa kirjastosta siitä löytyvän villapaitaohjeen vuoksi) ja eilen mukaan tarttuivat Sammakolta Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät, Siltalalta Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet ja Savukeitaalta Leevi Lehdon esseekokoelma Alussa oli kääntäminen. Jäin vielä vähän miettimään Sammakon Bukowski-pokkareita Kaupungin kaunein nainen ja Tarinoita tavallisesta hulluudesta, mutta en sitten ottanut niitä.

Semmoiset messut tällä kertaa. Vuoden päästä uudestaan.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Kirjamessut yllättivät kirjabloggaajan, osa 1

Kävin tänään kirjamessuilla. Kuten ehkä edellisestä, eittämättä sekavahkosta merkinnästä saattoi päätellä, minulla on taas jokunen rauta tulessa yhtä aikaa, talvikin tulee ja muutenkin suuria vaikeuksia orientoitua mihinkään järjelliseen toimeen. Niinpä kirjamessutkin pääsivät taas yllättämään. En ehtinyt/jaksanut/viitsinyt perehtyä messuohjelmaan etukäteen, ja kun tänään sain vihdoin aikaiseksi mennä messuilemaan, sain huomata missanneeni jokseenkin kaikki minua potentiaalisesti kiinnostaneet keskustelut tai haastattelut. Jälkiviisaana totean, että mm. Leevi Lehdon, Heikki Salojärven ja Ville-Juhani Sutisen keskustelu Joycen kääntämisestä, Mitä kuuluu kirja-alalle -paneeli sekä Hännisen veljesten ja Sofi Oksasen Haluatko todella kirjailijaksi -kirjaesittely olisi ollut kiva nähdä. Enpä nähnyt, koska mm. kuhnailin punttisalilla ja söin muffineja ja tein kaikkea muutakin äärimmäisen rakentavaa.
Oli siellä myyrä. Tai siis kontiainenhan se nykyään on!
Ehdin joka tapauksessa pyöriä messuilla muutaman tunnin, ja näin ainakin puolet Takauma-lavan esikoiskirjapaneelista (mukana Kirjavan kammarin Karoliina, jonka kiinnostavanoloinen  esikoiskirja on – nolottaa myöntää – edelleen trb-pinossani), osan Yle-lavan suorana radioidusta keskustelusta, jossa Heidi Köngäs, Sofi Oksanen ja Jari Järvelä puivat sotaa, sekä pari minuuttia Riikka Pulkkista Otavan omalla lavalla (tosin siitäkin ajasta suurin osa meni suustani kiinni tuttavan kanssa). Messuostokseni käsittivät yhden viiden euron neulekirjan ja paketin luomuteetä,

Kaukaisuudessa häämöttävät panelistit.
Huoh. Onneksi taskussa on vielä toinenkin messukutsu, joten peliä ei ole lopullisesti menetetty. Loppuillan aionkin perehtyä messukataloogiin ja yritän päättää, iskenkö mestoille uudestaan jo huomenna, vai menenkö koettamaan onneani uudestaan sunnuntaina.

Sammakon osasto on perinteisesti yksi
kauneimmista. 

Millaisia messuelämyksiä muilla on plakkarissa? Vai oletteko ylipäänsä messuilleet?

lauantai 20. lokakuuta 2012

Varovainen paluu blogosfääriin

Huh, tulipas taas vaihteeksi pitkä bloggaustauko. Kävin tässä mm. Kemissä ja Espanjassa ihmettelemässä, ja olen muutenkin onnistunut täyttämään päiväni siinä määrin erilaisilla aktiviteeteilla, ettei bloggaaminen ole oikein maistunut. Työn alla on nytkin pari kirjahommaa ja – krhm – yksi gradu, minkä lisäksi puuhaa aiheuttaa mm. joulukuussa koittava, Helsingissä järjestettävä European Maya Conference, jonka järjestelytoimikuntaan olen onnistunut jotenkin tuuppaamaan itseni mukaan.

Vapaa-ajalla lukeminen on puolestaan jäänyt vähemmälle (varmaan siksi, että itse vapaa-aikakin on ollut vähissä, paitsi milloin olen huidellut Espanjassa, jolloin taas käytin aikaani enemmänkin ystävien kanssa hengailuun, ilmaisiin tapaksiin ja edulliseen olueeseen). Selityksiä ja selityksiä.


Blogattavaa toki olisi, ja julkaisua odottaakin melkein valmis juttu Kari Enqvistin viimeisimmästä kirjasta. Samoin tekeillä on seuraava katsaus Joycen Ulysseukseen (sekin etenee, hitaasti mutta varmasti!) ja Pentti Saarikoski -postaus. Ja viikon päästä koittavat kirjamessut! Kävin jo ennakoimassa messutunnelmaa piipahtamalla ystäväni kutsusta eilen jollain ihme terveys ja kauneus -messuilla, lähinnä todetakseni, etten tainnut olla ihan kohderyhmää. Nyt pitäisi sitten perehtyä hiukan kirjamessuohjelmaan ja päättää, minä päivänä (tai jopa päivinä?) paikalle haahuilisi. Suosituksia otetaan vastaan! Nyt suunnitelmissa on perjantai tai lauantai.


Kuvituksena satunnaisia otoksia reissulta. Madridin yössä kännykkäni kähvellettiin, joten merkittävä osa reissukuvista katosi sen siliän tien, mutta onneksi olin nyt pari kuvaa ottanut ihan oikealla kamerallakin (tosin leikin kyllä hiukan picasalla näidenkin otosten kanssa).


Palaan asiaan! Lupaan!


keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Alice Walkerin moderni amerikkalainen klassikko Häivähdys purppuraa valikoitui luettavakseni satunnaisotannalla omasta hyllystä. Eräänä päivänä venyttelin juoksulenkin jälkeen kirjahyllyn vieressä, ja koska luonteeni on kärsimätön ja ilmeisen helposti pitkästyvä, ojensin käteni hyllyyn ja tartuin ensimmäiseen käteeni osuneeseen kirjaan, jotta minulla olisi jotain tekemistä venyttelyn ajaksi. Itse kirjan ostin muistaakseni eurolla jostain kirpparilta viime talvena, joten ehkä sen oli korkea aikakin tulla luetuksi (ei sillä, etteikö hyllystä löytyisi kirjoja, jotka ovat odottaneet luetuksi tuloaan huomattavasti kauemminkin).

Yllätyin hiukan itsekin, miten nopeasti kirja vetäisi minut mukaansa, ja niinpä luinkin sen en nyt ihan siltä istumalta, mutta saman ja seuraavan päivän aikana kuitenkin.

Häivähdys purppuraa on kirjemuotoon laadittu romaani, joka kertoo Celien tarinan – tai jossa ehkä pikemminkin Celie kertoo tarinansa kirjeiden muodossa osoittaen kirjeensä ensin Jumalalle, ja sitten kuolleeksi luulemalleen sisarelleen Nettielle. Celie, köyhä musta nainen Yhdysvaltain etelässä maailmansotien välissä, ei ole varsinaisesti saanut käteensä elämän valttikortteja. Isänsä hyväksikäyttämä ja tälle kaksi lasta synnyttänyt, sitten puolipakolla väkivaltaiselle "Isännälle" naitettu, vähän koulutettu nainen rasistisessa Georgiassa ei oikein muuta osaa kuin alistua kohtaloonsa. Vuosien vieriessä Celiestä kuitenkin tulee vahva yksilö, vuorovaikutuksessa eräiden muiden vahvojen naishahmojen kanssa: kaunis sisar Nettie, ihailtu blues-laulajatar Shug Avery, Isännän pojan Harpon voimakastahtoinen vaimo Sofia ja myöhemmin tyttöystävä Squeak muodostavat Celien ympärille verkoston, jonka turvin Celie pystyy jättämään kurjuuden taakseen. Kirjan loppu on teoksen alkupuoleen nähden yllättävänkin sokerinen, ja luulinkin loppuun saakka, että lukijalta vedetään vielä matto jalkojen alta.

Kirja käsittelee monia vielä tänäänkin ajankohtaisia teemoja, vaikka se sijoittuukin vuosikymmenten taa. Esiin nousevat ainakin rasismi, köyhyys, mustan naisen asema (ja näiden kokema double oppression – seksismi ja rasismi), sukupuoliroolien murtuminen ja niiden keinotekoisesti ylläpidetty luonne, homoseksuaalisuus (Celien ja Shugin suhde), kolonialismi (/post-kolonialismi, erityisesti Afrikka ja siellä tehtävä lähetystyö sekä Yhdysvaltain mustan väestön suhde "alkukotiin").

Kirjan ansioiksi laskisin erityisesti sen tarinan, ja miten nuo yllämainitut teemat nousevat siitä melko luontevasti esiin, eivätkä tunnu rautalangasta väännetyiltä (kuten joskus "kantaaottavan kirjallisuuden" kanssa kokemukseni mukaan käy). Kirjan suomennos on hyvä, vaikka Celien etenkin alussa lähes lukutaidotonta kieltä on varmasti hankala versioida suomeksi. Asialla on Kersti Juva, ja hän onkin merkittävämpiä (elossa olevia) suomentajia, eikä tuota siis pettymystä nytkään.

Vaikka kokonaisuutena pidin kirjasta yllättävänkin paljon, oli lopussa hiukan liikaa sokerikuorrutusta minun makuuni. Samoin kirja tuntuu paikoin aika epärealistiselta, mutta minulla ei kyllä toisaalta ole minkäänlaista realistista käsitystä siitä, millaista kirjan kuvaama elo on mahdollisesti ollut, joten ehkä vain luotan tässä asiassa kirjailijaan. Lisäksi minulle tuli kirjan tarinasta ja toteutustavasta lukiessani toistuvasti mieleen myöhemmin ilmestynyt Sapphiren Push (josta elokuva Precious, ja suomennos nimillä Precious sekä Ponnista!), jossa tosin Walkerin kirja taidetaan mainitakin, joten yhtenäväisyys ei ole mitään sattumaa. Luin Pushin muutamia vuosia sitten, joten muistikuvani ovat haalistuneet, mutta sanoisin, että vaikka Walkerin teos on ehkä romaanina parempi, Push oli – karusta aihepiiristä huolimatta – hauskempi ja jotenkin virkeämpi toteutus.

Häivähdys purppuraa on viime aikoina luettu ainakin täällä ja täällä sekä täällä.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa (Color Purple, 1982). Suom. Kersti Juva. Kansi Liisa Holm. WSOY 1986. 

torstai 20. syyskuuta 2012

Joycen Ulysses, osa I, ensimmäiset kolme lukua

Kuten tuossa jo tulinkin maininneeksi, Ulysseksen selättäminen on nyt aloitettu. Ajattelin näin ikäänkuin prosessinomaisesti raapustella tänne aina välillä projektin etenemisestä, kun nyt kerran tulin uuden käännöksen ostaneeksi. En tosin ole vielä juuri pitkälläkään, mutta avaan nyt sanaisen arkkuni kuitenkin. Olen lukenut ensimmäiset kuusi lukua ja seitsemännenkin melkein kokonaan, jännää on! Ajattelin nyt kirjoittaa ensimmäisestä kolmesta luvusta, niistä kun koostuu kirjan erillinen avaava ykkösosa, Telemakhos. Näissä katsauksissa ainakaan nyt hetioitis pyri mihinkään huikeisiin analyyttisiin syvyyksiin, vaan ehkäpä pikemminkin haluan vain hiukan fiilistellä tätä möhkälettä.

Henkisenä tukena projektissa on samoin jo aiemmin mainittu suomentaja Leevi Lehdon luotsaama Ulysses-lukupiiri, joka kokoontuu torstaisin Gaudeamuksen kirja&kahvilassa. Viime viikolla oli ensimmäinen tapaaminen, ja tänään olin toisen kerran paikalla. Ensimmäisellä kerrallakin kiintoisaa olla läsnä, vaikka olinkin lähinnä kuunteluoppilaana (en ollut vielä ehtinyt lukemaan kuin pari sivua). Tällä kertaa olin jo ehtinyt tosiaan vähän lukeakin, mutta keskustelu rönsyili eri lukuihin siihen malliin, että tyydyin lähinnä nyökyttelemään ja rustaamaan keltaisia post-it-lappuja kirjan väliin. En varmaankaan ehdi ihan lukupiirin tahdissa kirjaa tahkota (kun on noita muitakin velvoitteita, kuten työt ja, noh, gradu), mutta yritän nyt ainakin!

Kirjan ensimmäisissä kolmessa luvussa fokuksessa on nuori Stephen Dedalus, näsäviisaan oloinen heppu. Hahmo on ilmeisesti Joycen alter ego. S. D. on päähenkilö Taiteilijan omakuvassa, ja merkittävässä roolissa myös Ulysseksessa, jonkinlainen Leopold Bloomin vastinkappale/antisankari, mutta myös isä–poika-suhteen osapuoli (osviittaa asiasta antaa esim. se, että kirjan alku, jossa Dedalus on keskiössä, on nimeltään Telemakhos, joka taas siinä alkuperäisessä Odysseiassa on Odysseuksen poika. Unohtamatta Hamlet-viittauksia. jne.) Joo, pää menee pyörälle jo heti alussa.

Kirjan ensimmäinen luku sijoittuu kuuluun Sandycoven Martello Toweriin (nyk. James Joyce Tower, luonnollisesti), jossa Dedalus asuu Buck Mulliganin (Stately, plump---) kanssa. Tässä lukija pääsee hiukan jyvälle näiden henkilöhahmojen luonteista ja keskinäisistä suhteista (torailevat, toverillisesti vittuilevat ehkä myös), kun Stephen ja Buck sanailevat mm. uskonnosta. Toisessa luvussa seuraamme Stepheniä kouluun, jossa hän ilmeisesti käy opettamassa tunnin verran poikia, jonka jälkeen tapaamme myös rehtori Deasyn. Kolmas luku sijoittuu rannalle, ja tästä luvusta löytyvätkin ensimmäiset pitemmät tajunnanvirtapätkät. Dedalus palaa muistoissaan Pariisiin (on jo käynyt ilmi, että hän on vastikään palannut sieltä Dubliniin), hortoilee rantahietikossa ja seurailee tapahtumia.

Ensimmäiset kolme lukua menivät aika rivakasti, eikä kirja ainakaan vielä tässä vaiheessa tuntunut erityisen raskaalta. Lukemisessa alkuun pääseminen ja myös ensimmäinen lukupiiritapaaminen kuitenkin saivat pähkäilemään kaikenlaista. Kuten voiko Ulysseksesta puhua puhumatta sen kirjoittajasta? Voiko/kannattaako kirjaa lukea tuntematta 1) kirjailijaa 2) länsimaisen kirjallisuuden kaanonia 3) Euroopan historiaa 4) ym.? Onko tässä mitään järkeä?

Lukemisen ja tulkinnan tueksi kirjan liitteinä löytyvät Joycen itsensä laatimat tulkintakaaviot (ns. Gilbert-kaavio ja Linati-kaavio), joita kieltämättä tulee aina silloin tällöin vilkuiltua ja ovathan ne aika kiintoisia, vaikka totta puhuakseni onkin sanottava, etten minä nyt niistäkään ihan kauheasti älyä. Minkälainen tyyppi ylipäänsä rustaa tulkintakaavioita omasta kirjastaan?
Onhan tuossa vielä jokunen sivu tahkottavaa.

Käännöksestä: Kirjan käännöksestä ja käännöksistä ylipäänsä on tullut puhetta myös tuolla lukupiirissä. Itse voin jo tässä vaiheessa todeta, että lukukokemuksena tämän kirjan ja erityisesti vieläpä tämän uuden käännöksen lukeminen on kyllä aika omalaatuinen. Jo kirjan kerronta vuorottelee mukaansatempaavan, pikkutarkan kuvauksen ja lukijaa vieraannuttavien viritelmien välillä. Käännösratkaisut lisäävät (ainakin minun kohdallani) ehkä vielä yhden kerroksen tähän vieraannuttamiseen, erityisesti alaviitteiden muodossa. Toisaalta osaltaan myös tuo paljon puitu hen-pronomini on aiheuttanut minussa tiettyä tekstin maailmasta etääntymistä: joka kerran toistuessaan se on onnistunut palauttamaan minut paperille, vetämään pois 1900-luvun alun Dublinista. Sinänsä pronominiratkaisu on tällaisessa kirjassa varmasti perusteltu (tai siis Lehdon perusteluihin perehtyneenä en voi sanoa vastustavanikaan), mutta saa nähdä, totunko siihen kirjan edetessä vai en. Ainakin se tekee käännöksen erittäin näkyväksi muistuttamalla kieli- ja kulttuurieroista. Tähän asiaan palaan varmaan vielä myöhemminkin.

Viiteapparaatin mukana puolestaan tulee omituinen halu tehdä syrjähyppyjä erinäisiin muihin kirjassa tavalla tai toisella esiin tuleviin teoksiin. Olenkin Ulysseksen sivussa lueskellut aiempaa Saarikosken käännöstä, jonkun verran hyllystämme löytyvää Joycen Dublinersia, ja kaivoinpa Hamletinkin esiin. Vähän on alkanut houkutella myös Saarikosken Odysseia-käännös, paitsi tämän Ulysses-yhteyden takia, niin myös tämänpäiväisen Saarikoski-iltapäivän innoittamana. Saarikoskesta lisää myöhemmin, Ulysseksesta seuraavaksi puinen luvut 4–8, joissa pääsemme itse Leopold Bloomin matkaan. Huh. Tulipahan hommaan ryhdyttyä.

Kuinka vältellä gradua eli kirjallinen iltapäivä keskustakampuksella

Tulin vaihteeksi yo:n hienoon Kaisa-taloon gradunteon varjolla. Unohdin tietysti kotiin ne materiaalit, joita ajattelin lukevani, mutta onneksi laukku pullistelee muuta luettavaa. Saska Saarikosken isästään Pentistä kirjoittama Sanojen alamainen liittyy tietysti kiinteästi pian päärakennuksella alkavaan Saarikoski-iltapäivään, jonne ajattelin hipsiä kuuntelemaan.

Kanniskelen tänään mukanani myös järkälemäistä Ulyssesta, kokoontuuhan iltapäivällä Ulysses-lukupiiri Gaudeamuksen kirja&kahvilassa. Suomentaja Leevi Lehdon luotsaama piiri kokoontuu nyt toisen kerran, ja tällä kertaa olenkin jo vähän varautunut ennakolta, siis jopa lukenut käsiteltävät luvut (toisin kuin viimeksi). Lähipäivinä luvassa onkin postaus Joycen möhkäleen ensimmäisistä luvuista!

Kiinnostavat tapahtumat tekevät ison g: n välttelyn liiankin helpoksi. Aikaa saa kivasti kulumaan myös postauksen laatimiseen kännykällä. Hoo!

EDIT: Illalla kotona. Käytin myös hämmästyttävän pitkän ajan ratkaistakseni, kuinka saisin ladattua puhelimesta kuvan blogiin sillä samaisella puhelimella. Flickrit, picasawebalbumit yms. olivat ihan yhtä tyhjän kanssa, enkä vieläkään tiedä, miten operaatio parhaiten onnistuisi. Nokialainen meinasi lentää seinään ja käpyi paloi moderniin teknologiaan.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Chris Cleave: Incendiary

Viime kesänä luin kirjablogistaniassa kovasti luetun ja tykätynkin Chris Cleaven Little Been tarinan, joka on siis Incendiaryn jälkeen ilmestynyt romaani (Incendiaryä ei tietääkseni ole suomennettu). En kauheasti lämmennyt Little Beelle, mutta siitä huolimatta tänä kesänä levottomat käteni kirjastossa kuitenkin  poimivat palautuskärrystä tämän esikoisromaanin vuodelta 2005.

Tarinasta lyhyesti (lievä spoiler alert): kirjan minäkertoja on nuori itälontoolaisnainen, joka mies ja nelivuotias poika menehtyvät Lontoossa suuressa itsemurhaiskussa. Samanaikaisesti nainen itse harrastaa seksiä naapurinsa kanssa sohvalla. Nainen itsekin loukkaantuu terrori-iskun jälkimainingeissa, mutta selviää hengissä. Naisen elämä on kuitenkin palasina, ja niitä palasia sitten keräillään, enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. Kuvioissa on menestynyt naapuri Jasper Black tyttöystävänsä Petran kanssa, poliisipomo Terrence Butcher ja menehtynyt poika. Kaikenlaista tapahtuu, eikä kellään mene kovin hyvin. Päinvastoin, useimmat henkilöt tuntuvat iskun jälkimainingeissa syöksyvän yhä syvemmälle pimeyteen, ei vähiten Jasper, jonka menestynyt julkisivu rapistuu ärhäkämmin kuin kertojamme huojuva mielenterveys. Toiset taas nousevat tuhkasta voittajina ja karistavat menneisyyden rikokset harteiltaan. Lukija pääsee myös miettimään, kuka sitten lopulta onkaan suurin vihollinen.

Kirjan kerrontaratkaisu on mielenkiintoinen, joskaan ei täysin omaperäinen: kirja on nimittäin kirjoitettu kirjeen muotoon, päähenkilömme kun kirjoittaa kirjettä Osama bin Ladenille (koko teos alkaakin sanoilla Dear Osama). (Hippasen paremmin toteutettu kirjemuotoinen romaani on muuten Aravind Adigan The White Tiger, jossa päähenkilö kirjoittaa Kiinan pääministerille).


Incendiary oli minusta jotenkin läpikotaisin ihan hyvä kirja. Koska kirjan minäkertoja on kouluttamaton, kirjailija on päättänyt heijastella tätä siten, että hän käyttää kirjoittaessaan välimerkkejä melko luovalla tavalla, ja englannin kielioppi on muutenkin vähän epätotunnaisempaa. Aluksi ratkaisu häiritsi (luultavasti minua enemmän kuin mitä äidinkielistä puhujaa häiritsisi) ja lukeminen meinasikin pariin otteeseen tyssätä siihen, mutta sitten tyyliin tottui. Karmivasta aiheestaan huolimatta Incendiary oli minusta myös varsin humoristinen teos (huumori toki on vähän sieltä mustemmasta päästä, mutta huumoria yhtä kaikki). Alussa kirjan juoni kestää varsin hyvin hanskassa, mutta loppua kohti se kieltämättä lähtee vähän ns. lapasesta ja uskottavuus karisee.

Mielenkiintoinen ja hyytävä yksityiskohta on se, että kirjassa viittaillaan säännöllisesti Lontoon suureen paloon ja sen muistoksi pystytettyyn monumenttiin. Sen sijaan Lontoossa oikeasti tapahtuneeseen islamistien pommi-iskuun kirjassa ei viitata, ihan siitä syystä että kirjan alkuperäinen julkaisupäivä sattui olemaan 7. heinäkuuta 2005, siis sama päivä, minä al Qaida iski Lontoossa. Hämmästyttävä yhteensattuma, joka ymmärrettävästi pisti esimerkiksi kirjan mainoskampanjoinnin matalaksi.

Kirjasta on muuten tehty myös elokuva vuonna 2008. En ole nähnyt, mutta ajattelin, että voisin sen ehkä jonain päivänä katsoa.

LISÄYS: Kirja ilmestyykin juuri sopivasti suomeksi tänä syksynä Gummeruksen kustantamana, nimellä Poikani ääni.

Chris Cleave: Incendiary. Vintage, 2005.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Elämäkertoja satunnaisotannalla: Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla

Somaliassyntyisen Ayaan Hirsi Alin omaelämäkerta Pakomatkalla ajautui luettavakseni ihan sattumalla. Etsin Kallion kirjaston toisesta kerroksesta valokuvauskirjoja, ja jotenkin käteeni sattui myös tämä kirja. Selailin hetken, kiinnostuin, lainasin ja luin. Henkilönä Ayaan Hirsi Ali toki oli tuttu jo ennestään: Kenian kautta Somaliasta sotaa ja pakkoavioliittoa Hollantiin paennut sittemmin Hollannin entinen liberaalipuolueen kansanedustaja ja kiihkoilijan surmaaman elokuvantekijä Theo van Goghin yhteistyökumppani. Mielenkiintoinen henkilö monellakin tapaa.

Ayaan Hirsi Ali aloittaa elämäkertansa raflaavahkosti kertomalla päivästä, jona Theo van Gogh julmasti surmattiin Amsterdamissa. Tästä palaamme kuitenkin pian tarinan eräänlaiseen lähtöpisteeseen, Ayaanin lapsuuden Mogadishuun. Kirja on rakenteeltaan erittäin kronologinen ja elämäkertamainen, mutta myös sujuvasti kirjoitettu ja kieltämättä mielenkiintoinen teos. Kirjan ensimmäinen puolikas kertoo Ayaanin lapsuudesta ja nuoruudesta. Ayaanin diktaattori Siad Barren hallitusta vastustanut isä Hirsi Magan Isse joutuu lähtemään vankilasta paon myötä maanpakoon tyttärensä ollessa vasta lapsi, ja pian perhe seuraa mukana ulkomaille, ensin Saudi-Arabiaan ja sitten Keniaan. Perheen lapset, kaksi tytärtä ja poika, joutuvat ensin sopeutumaan äärimmäistä islamintulkintaa harjoittavaan maahan, ja sitten pääasiassa kristittyyn Keniaan. Perheen mukana kulkee myös Ayaanin äidinäiti, ja isän ollessa poissa kuviosta (kapinallisuuden lisäksi mm. uuden vaimon kanssa perhettä perustamassa), perheen muodostavatkin kaksi voimakastahtoista, perinteitä kunnioittavaa naista. Taloudellisen pärjäämisen edellytyksenä taas on omalta klaanilta saatu apu. Ayaan vanhimpana tyttärenä kärsii äitinsä mielivallasta, eikä ole luonteeltaan yhtä omapäinen ja fiksu kuin nuorempi sisarensa, joka Nairobissa ja vielä Mogadishussakin pitää pintansa tiukkoja rooliodotuksia vastaan. Ennen pitkää Ayaan hakeekin tukea Saudi-Arabiasta leviävästä islamismista, salafilaisuudesta tiukkoine sääntöineen ja "alkuperäisen islamin" noudattamisineen. Teini-iän lopulla perhe palaa joksikin aikaa Somaliaan, kunnes kiihtyvä sisällissodan pakottamina he palaavat Keniaan, jonne paluuta helpottaa lasten sujuva swahilin taito ja oleskelulupa maahan. 1990-luvun alussa Ayaanin isä on tässä vaiheessa jo vuosikausia asunut erossa aiemmasta perheestään. Kanadasta saapuu kuitenkin nuori somalimies Keniaan, ja Ayaanin isä onnistuu järjestämään omasta mielestään oivallisen naimakaupan tämän miehen ja Ayaanin välille (jälkimmäisen mielipiteellä asiaan ei luonnollisestikaan ole suurta väliä). Liitto solmitaan, ja Ayaan jää hetkeksi maahan odottamaan, että voi matkustaa miehen perään Kanadaan.

Tästä sitten alkaa kirjan toinen osa. Ayaan ei luonnollisestikaan koskaan päädy Kanadaan kuuliaiseksi somalivaimoksi, vaan jää ensin Saksaan ja matkustaa sieltä omin nokkineen Hollantiin (koska somalien oli helpompi saada sieltä turvapaikka, ja siellä olikin jo eräs hänen tuntemansa somalinainen). Hänelle myönnetään pakolaisstatus (joskin kirjassaan hän myöntää sepittäneensä tarinaansa runsaasti täytettä turvapaikan saadakseen), ja Ayaan jää Hollantiin, haluaa päästä opiskelemaan ja ottaa selvää siitä, miten "vääräuskoisten" yhteiskunta tuntuu menestyvän niin paljon paremmin ja olevan niin paljon sopuisampi kuin hartaasti uskovaisten somalien kotikonnot (tai monet muutkaan Afrikan tai Lähi-idän maat). Hän oppiikin kielen, saa ennenpitkää valtiotieteen opiskelupaikan Leidenin yliopistosta ja toimii tulkkina maahanmuuttajien parissa. Vuosien ajan hän on etääntynyt yhä kauemmas islamista ja alkanut kyseenalaistaa monia siihen kuuluvia periaatteita. 2000-luvun alussa hän ymmärtää olevansa ateisti, ja sanoutuu irti aiemmasta uskonnostaan. Pian tämän jälkeen Ayaan päätyy politiikkaan, ja koska hän ei arastele kertoa mielipiteitään islaminuskosta, maahanmuuttajien sopeutumisesta ja maahanmuuttopolitiikasta, hän saa kosolti kiihkeitä vihamiehiä, enimmäkseen islamistista ajattelua tunnustavista maahanmuuttajista. Sittemmin hän päätyy asumaan Yhdysvaltoihin, jossa hän käsittääkseni edelleen asuu.

Pakomatkalla on monellakin tapaa mielenkiintoinen kirja, sillä se tarjoaa tällaiselle lukijalle kurkistuksen paikkoihin ja ajattelutapoihin, joihin ei muuten ehkä pääse kurkistamaan. Kirjan alussa lukija pääsee tutustumaan Somalian alueen perinnäisiin tapoihin, kun Ayaanin isoäiti opettaa lapsenlapsilleen selviytymiskonsteja. Koko kirjan mitalla lukija tutustuu myös somalien klaanijärjestelmään, joka on edelleen (tai uudestaan, sillä Siad Barre epäonnistuneesti yritti kitkeä klaanien merkitystä) maassa yhteiskunnan perusta, samoin kuin naisen ja yksilön asemaan niin perinteisessä somalikulttuurissa kuin jyrkän islamintulkinnan piirissäkin (kuten siellä Saudi-Arabiassa). Pieniä valonpilkahduksia lukuunottamatta Ayaan Hirsi Alilla ei ole näistä kovin positiivista sanottavaa.

Koska kirja on omalla tavallaan hyvin tyypillinen elämäkerta, sitä luki aika nopeasti ja eläytyenkin, vaikka paikka paikoin kirjoittaja syyllistyykin aikamoiseen paasamiseen ja toistoon. Toisaalta kuitenkin aina toisinaan minut valtasi omituinen vierauden tunne, niin kertakaikkisen käsittämättömiltä ja kivikautisilta monet Ayaanin elämän henkilöiden ratkaisut ja mielipiteet tuntuivat. Näiden valossa Ayaanin omat ratkaisut taas tuntuvat järkeviltä ja kannatettavilta (kuten nyt varmasti voi odottaakin itsenikaltaiselta uskonnottomalta liberaalilta feministiltä), tosin hänen kiihkonsa islamia ja sen ongelmia kohtaan tuntui välillä hiukan ylitsevuotavalta. Osittain syynä on varmastikin hänen omat kokemuksensa (ja eihän päätön tappouhkailu ja muu yletön kouhotus kyllä oikein minullekaan myy islamia minään rauhan uskontona, myönnettäköön), mutta mieleen tulee, että kenties kyseessä on myös jonkunlainen vastareaktio tai puhdistautuminen, jollainen ehkä tulee tarpeeseen, kun irrottautuu jostain  elämää voimakkaasti määrittäneestä tekijästä kuin uskonnosta.Vaikea sanoa, kun ei ole kokemusta. Joka tapauksessa mielenkiintoinen ja sitkeä tyyppi, kiinnostava kirja ja paljon pohdittavaa.

Lainaisin eilen kirjastosta Kari Enqvistin tuoreimman kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan, ja nyt kun olen vähän palautellut mieleeni tätä Ayaan Hirsi Alin kirjaa, tuo Enqvistin lukeminen on ehkä vielä hippasen kiinnostavampaa (vaikka hän kai käsittääkseni enimmäkseen seikkaileekin kristityn uskon parissa).

Myös ainakin Katri on lukenut Pakomatkalla.

Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla (Infidel, 2007). Suom. Pia Monte. Tammi, 2008.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Leppoisa harrastus vai vakavaa aivosärkyä, sekä tunnustushommia

Päivän aihe selviää otsikosta. Mietin tässä nimittäin, onko kirjallisuuden paikka maailmassani olla leppoisa nojatuoliharrastus, vai saako se aiheuttaa aivosärkyä? Tekstin inspiraationa toimi eräs puolittain harkitsematon kirjaostos, josta lisää tuonnempana. Jonkinlaiseksi innoittajaksi aiheeseen osoittautui myös maanantaina oluttuopin ääressä käymäni keskustelu kirjoista ja lukemisesta, lukemisen tavoista ja siihen liittyvistä valinnoista. Tuolloin ystäväni totesi nykyään lukevansa lähinnä kirjallisuutta, joka herättää hänessä jollakin tavalla äärimmäisiä tunteita: turhautumista, innostusta tai ehkä jopa raivoa. Sen enempää nyt tähän tuota keskustelua referoimatta (saatan nimittäin siteerata väärinkin), tämä oli mielestäni kiinnostava juttu! Itselleni kun lukeminen on enemmänkin jokapäiväistä puuhaa, jotenkin melkeinpä syömiseen ja nukkumiseen vertautuva välttämättömyys. Osittain kyse on varmasti siitäkin, että joka tapauksessa luen paljon työnkin puolesta, mutta olen kyllä aina lukenut vähän samaan tapaan. Siis melko lailla mitä sattuu, epäjärjestelmällisesti, ilman tavoitteita, hetken mielitekoja noudattaen ja määrällisesti aika paljon (ainakin paljon paljon enemmän kuin tuo em. ystäväni).
Kuvassa myös viihteellistä kirjallisuutta.

Olihan minulla etenkin nuorempana oli klassikkokausi, jolloin kannoin kirjastosta luettavakseni yhtä sun toista Bulgakovista Kamusiin ja Gogolista Brontëihin, mutta on kyllä myönnettävä, ettei tuo viime vuosien luettujen luetteloni ainakaan minuun itseeni tee kummoistakaan vaikutusta. Aika paljon lukukappaledekkareita ja lukuromaaneja, populaaritiedettä, hömppää ja elämäkertoja. Ihan kivoja lukukokemuksia ehkä, mutta kuinka moni noista kirjoista tarjosi minulle muuta kuin hetken viihdykettä? Ja tarvitseeko kirjallisuuden ylipäänsä tarjota muuta (no kai ny)? Haastaa lukijansa ajattelemaan, ehkä välillä turhauttaakin? Kommentoida todellisuutta, luoda uusia mahdollisia maailmoja tai käydä vuoropuhelua edeltäjiensä kanssa? Mikäli nyt kirjallisuus yhtään mitään taiteenlajina merkkaa, niin tietysti tarvitsee (ei tietenkään kaikkien kirjojen, eiväthän hollywoodleffatkaan pääsääntöisesti ole mitään Tarkovskia, mutta kyllä niiden arvostuksessakin sitten syystäkin on eroja).
Aloitin kyllä Proustiakin.

Miksen siis haasta itseäni enemmän kirjoilla? Lue hankalia, melkein mahdottomia kirjoja, ikivanhaa tai jälkipostmodernia kirjallisuutta, tiiliskiviklassikoita, filosofista hourailua tai korkealentoista spekulaatiota? Laiskuuttani varmaan. Ehkä, jos tekisin jotain ns. fyysisesti suorittavaa työtä, kokisin suorastaan tarvetta haastaa aivojani vapaa-ajalla, ja nyt kun pääasiassa teen aivotyötä, haastan vapaa-ajalla mieluummin kehoa. Ehkä kyseessä on haparoiva pyrkimys tasapainoon. Ehkä ei. Ehkä minä oikeasti vain kärsin älyllisestä laiskamatoudesta (kamala, mutta jotenkin totuudenmukaiselta kalskahtava ajatus). Ja sitten kuitenkin muodollisesti piiloudun sen tosiseikan alle, että luen kirjallisuutta, ihan kuin nyt mikä tahansa kansiin pantu keskinkertaisuus olisi automaattisesti hyvä ja yleväksitekevä teos. Tai ainakin parempaa kuin tv. Vaikka tiedän, että ei ole. Itseasiassa voisin jopa väittää, että eräät tv-sarjat ovat yhteiskunnallisesti merkittävämpiä, mielenkiintoisempia ja syvällisempiä kuin suurin osa niin kutsutuista dekkareista tai lukuromaaneista. Vaikka kirjallisuuden lukemisella on jotenkin hienompi kaiku, nyt menen ja väitän, että The Wire on merkityksellisempää taidetta kuin Paulo Coelhon mikä tahansa teos (tai kaikki niistä). Mielipiteeni on tietenkin subjektiivinen (mutta hyvä mielipide, huom.).

Tämän sekavan purkauksen primus motorina oli tietenkin se tosiseikka, että satuin tänään hortoilemaan uudessa Kaisa-talossa, ja jotenkin puolivahingossa tulin siinä sitten ostaneeksi tarjouksesta Ulysseuksen uuden suomennoksen. Hyllystä löytyy kyllä Saarikoskenkin käännös, mutta tämä Lehdon versio houkutteli kattavalla viiteapparaatillaan; en nimittäin hetkeäkään usko, että ainakaan mitenkään kokonaisvaltaisesti pystyisin nauttimaan teoksesta kirjallisuutena. Ei, kyllä minä lähestyn sitä pikemminkin jonkinlaisena länsimaisen kirjallisuuden labyrinttimaisena monumenttina, jossa tarvitsee hyvän kartan, ettei eksy. Haastava se siis ainakin on, mutta toivon, että saan siitä jotain irtikin, jotain, mitä ei ehkä ihan joka dekkarista löydy.

Siinä se nyt on. Älytön möhkäle.

Onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti! Lopuksi vielä iloinen tunnustusasia, Oona Lopunajan lauseista (siellä luetaan dystopioita, mahtava konsepti ja hieno nimi blogilla) muisti tunnustuksella (kiitos!). Tällaisella:


Tunnustuksen säännöt menivät näin
  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
Kävin äsken plaraamassa tuota sivupalkin blogilistaa ja totesin, että tämä on kyllä melkein kaikilla lempiblogeillani jo, mutta pistetään nyt vaikka menemään Aamuvirkkuun yksisarviseen, Kirjanurkkaukseen, Pumpuihin ja Taas yhteen kirjablogiin (jossa on muuten luettu tänä kesänä Ulyssesta, fanitan!). Erääseen männäviikonloppuiseen keskusteluun viitaten viidennen laittaisin Tommi Melenderille jos uskaltaisin! Hoo.

Nyt kyllä lopetan tämän jaarittelun ja lähden lenkille. Katsotaan sitä Ulyssesta sitten myöhemmin!