perjantai 25. helmikuuta 2011

Haastehommia

Satun luetuissa on siirrytty vuoden toiseen minihaasteeseen, jonka aiheena onkin Latinalainen Amerikka. Tätähän ei melko paatunut latinamericanist voi jättää väliin, vaan osallistua täytyy. Viis siitä, että luettavien pino kasvaa kasvamistaan, tai siitä, että melkein kaikki gradukirjallisuutenikin käsittelee (luonnollisesti) Latinalaista Amerikkaa. Olen kuitenkin alueesta innoissani haalinut itselleni aikamoiset kasat lattari-kirjallisuutta, joten valinnanvaraa riittää myös tieteellisten opusten ulkopuolelta. Ajankohtaista olisi ainakin nobelistimme Vargas Llosa ja itseäni kutkuttaisi ottaa ja lukea Cortázarin Ruutuhyppelyä. Luulen kuitenkin, että valintani on klassikkolistallanikin hengaileva Sadan vuoden yksinäisyys (jos vihdoin!) tai sitten Laura Esquivelin Como agua para chocolate, joka jäi kesällä kesken. Vamos a ver, sano.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies

Lukaisin Fred Vargasin Sinisten ympyröiden miehen, kun huomasin sen laina-ajan olevan päättymässä. Kirjanhan lainasin jo tovi sitten, kun minulle kävi ilmi että tämä, ei suinkaan aiemmin lukemani Vargas, oli Adamsberg-sarjan aloittava romaani. Tuon Painu tiehesi ja pysy poissa -dekkarin kohdalla taisin kiitellä erikoista tunnelmaa ja melko verkkaista kerrontaa. Samat sanat voisi oikeastaan sanoa tästäkin. Kumpaisessakin lukemassani Adamsbergissa on ollut myös hitaasti käynnistyvä, vähän erikoinenkin alku; taitaa olla jonkinlainen tavaramerkki rouva (neiti?) Vargasille, se.

Ihka ensimmäisessä Adamsbergin seikkailussa joku on ottanut asiakseen piirrellä öisin Pariisin kaduille sinisiä ympyröitä. Ympyröiden sisällä on milloin mitäkin mitätöntä roinaa, ja pariilaiset lähinnä naureskelevat omituiselle tapaukselle. Jean-Baptiste Adamsbergin mielestä tyypissä on kuitenkin alun alkaenkin jotain pahasti vialla, ja kappas vaan, eräänä aamuna ympyrän sisältä löytyykin naisen ruumis. Kirjassa seikkailevat myös Adamsbergin valkoviiniin menevä työtoveri Danglard, syvänmerentutkija Mathilde, sokea Charles Rayes ja henkilökohtaista-palstaa intohimoisesti lukeva seitsemänkymppinen Clémence, siis toinen toistaan erikoislaatuisempia tyyppejä. Ruumiitkaan eivät lopu yhteen, ja alkaa jo pahasti näyttää siltä, että tappaja onnistuu juksauttamaan poliiseja ja pötkimään pakoon, vaan kylläpä Adamsberg lopulta salamyhkäisesti sittenkin keksaisee asioiden oikean laidan.

Eipä minulla tästä nyt sen enempää tarinoitavaa olekaan. Kiitän tunnelmasta ja hahmoista, moitin ajoittaisesta tylsyydestä ja juonen heppoisuudesta. Ehkä luen lisää Adamsbergia, mutta en kyllä hetkeen, sillä luettavien pino on aikamoinen, ja melkein yhtä korkea on pino gradukirjallisuutta. Tällä hetkellä metodini on lukea vuorotellen kummastakin.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Adichie: The Thing Around Your Neck

Nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie (jonka nimen olen jo oppinut kirjoittamaan oikein ilman että tarkastan ensin googlesta) taitaa olla tämän hetken suosituin ja kenties tunnetuinkin afrikkalaiskirjailija täällä arktisilla perukoilla. Orange Prizellä palkittu toinen romaani Half of a Yellow Sun eli Puolikas keltaista aurinkoa myy edelleen hyvin pokkarina, ja olivatpa monet kirjabloggaajatkin siitä viime ja edellisvuonna innostuneet. Itse puolestani tuon kirjan suhteen voin kerrankin (!) ylpeillä verrattain aikaisesta heräämisestäni: luin kirjan muistaakseni alkuvuodesta 2008. Tuolloin en vielä aktiivisesti kirjablogannut, mutta olen kuitenkin tuon vuoden huhtikuussa maininnut lukeneeni Richard Dawkinsin God Delusionin, ja sivupalkin kirjalistalta salapoliiseilin, että hieman ennen tätä kirjaa olin lukenut Half of a Yellow Sunin. Tykkäsin kirjasta kovasti, ja pian sen jälkeen luinkin myös esikoisromaanin Purple Hibiscus.

Ehkäpä vuotta myöhemmin huomasin, että kirjailijalta ilmestyi novellikokoelma The Thing Around Your Neck, ja siitä asti se onkin ollut luettavien listallani. En kuitenkaan ole noin yleensä mitenkään järin innostunut novelleista, ja kokoelman olemassaolo unohtuikin pitkäksi aikaa, kunnes pari viikkoa sitten huomasin sen killottavan Kallion kirjaston englanninkielisten romaanien hyllyssä ja otin se luettavaksi. Ja luin. Ja tykkäsin. Jee.

The Thing Around Your Neckistä jäi kuitenkin mieleen hieman epätasainen lukukokemus, osa novelleista loistavia, ihon alle meneviä ja osa sitten näihin verrattuna ehkä pikemminkin keskinkertaisia. Yhtenä syynä tosin saattaa olla se, että osa kirjan novelleista on julkaistu aiemmin, jotkut jo ennen kumpaakaan romaania, jolloin Adichie oli varmaan aika nuorikin.

The Thing Around Your Neck pyörittelee jonkin verran Adichien kirjoista tuttuja teemoja: henkilökohtainen kokemus sekoittuu ja heijastaa sekavaa poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta. Myös perhesuhteet, siirtolaisuus ja vieraudentuntu saavat runsaasti huomiota. Myös novellien hahmot tuntuvat tutuilta Adichien aiemmista tuotannosta ja kenties myös omasta elämästä: he kuuluvat igbo-heimoon, ovat usein naisia, monet kuuluvat keskiluokkaan tai ovat siirtolaisina Yhdysvalloissa, opiskelijoita, kirjailijoitakin. Kaikeinkaikkiaan novellien päähenkilöt kuitenkin ilahduttavan monipuolisia, samoin novellien aikajänteet. Joku tarina kertoo vain yhdestä päivästä, toinen kokonaisen suvun tarinan.

Minua novelleista miellyttivät esimerkiksi kirjan avaava Cell One, jossa rauhallisen Nsukkan college-kaupungin rauha rikkoutuu nuorten miesten takia ja tapahtumien käänteet saavat erään nuoren miehen ymmärtämään jotain yhteiskunnasta. Samoin pidin afrikkalaisen kirjallisuuden workshopin tapahtumia kuvaavasta Jumping Monkey Hill -novellista. Yhdysvaltoja, siirtolaisten sopeutumista ja vierautumisen tunteita käsitellään mm. niminovellissa The Thing Around Your Neck, ystävystymistä käsittelevässä novellissa The Shivering ja taiteellis-liberaalin itärannikkoilaisperheen lastenhoitajan tarinassa On Monday of Last Week. Yhdysvaltoihin vaimoiksi naitujen nigerialaisnaisten tunteita ja pettymyksiä taas käsitellään novelleissa Imitation ja Arrangers of Marriage. Kirjan viimeinen novelli The Headstrong Historian puolestaan alkaa ajasta, jolloin etäläinen Nigeria vasta on tullut kolonialisoimis- ja "sivistämis"pyrkimysten kohteeksi.

Kokonaisarvioni kirjasta on vahvasti positiivinen. Mutta kuten sanoin, en lue novelleja kovinkaan usein, ja tämänkin kirjan parissa muistin taas miksi. Tykkään uppoutua kirjoihin, ja monissa novelleissa häiritsi eniten se, että ne loppuivat juuri kun olisin halunnut tietää enemmän. Osa hahmoista ja miljöistä oli niin vahvoja, että ainainen uudelleenorientoituminen joka novellin alussa tuntui työläältä. Ja koska novellikokoelmissa aina jotkut tarinat miellyttävät lukijaa enemmän kuin toiset, oli ehkä virhekin lukea edes kahta novellia putkeen: jos ensinluettu tuntuu loisteliaalta, jälkimmäinen lienee väistämättä pettymys. Seuraavan novelliyritykseni aluksi pitänee päättää, että luen esimerkiksi vain yhden novellin päivässä. Yritän pitää tämän mielessä, kun käyn esimerkiksi Alice Munron pariin, hyllyssä nimittäin odottaa Too Much Happiness. Ja niin odottaa myös Jhumpa Lahirin hurjan kehuttu Unaccostumed Earth, kumpainenkin ilmeisesti vallankin hyviä novellitaiteen edustajia.

Mites siellä, onko lukijoissa novelli-entuasiasteja? Tai onko joku muu lukenut tämän nimenomaisen novellikokoelman?

perjantai 18. helmikuuta 2011

Elina Vuola: Jumalainen nainen

Tämän kirjan kohdalla piti ihan miettiä, näinkö kirjoitan tästä ollenkaan. Lähinnä siksi, että kirjoittaja on proffa laitoksellamme ja tuntuu hassulta arvioida kirjaa joltain sellaiselta henkilöltä, jonka kanssa on verrattain usein tekemisissä. No, ehken arvioi, kirjoittelen vain mitä mieleen pälkähtää tästä sinänsä mielenkiintoisesta kirjasta.

Vuolan, joka on siis koulutukseltaan teologian tohtori, kirja käsittelee Neitsyt Mariaa ja tämän roolia ja vaikutusta eri kirkoissa sekä ihmisten, etenkin naissellaisten, arkipäivässä. Pienenä pohjustuksena aiheeseen todettakoon, että luin kirjan jossain määrin "ulkopuolisesta" perspektiivistä, sillä en kuulu mihinkään kirkkoon ja ylipäänsä uskonnon ymmärtäminen rajoittuu kohdallani sosiaalisten käytäntöjen, rituaalien, diskurssien ja muun näkyvän ja havaittavan tutkailuun. Se on myös se, joka minua uskonnoissa kiehtoo. "Henkimaailman asiat" eivät niinkään, olen semmoisiin vähän liian sekulaari humanisti ja skeptinen luonne. Jumalaisen naisen minun mielestäni suurin ansio onkin juuri Neitsyt Marian käsitteleminen ihmisten arkipäiväisen, ns. eletyn uskonnollisuuden kautta, toisinaan sitä kirkkokuntien viralliseen opetukseen kontrastoiden.

Kirja on jaettu kolmeen erilaiseen osioon: ensimmäisessä osiossa käsitellään Mariaa kirkkojen opetuksissa (kirkkojen tässä yhteydessä tarkoittaa luterilaista, ortodoksista ja katolista kirkkoa, joiden häröilyihin eniten kiinnitetään huomiota). Tällaiselle teologiasta juuri mitään ymmärtämättömälle kirkkoummikolle tämä osuus oli kirjan tylsin, mutta kuitenkin varsin tarpeellinen loppukirjan ymmärtämisen kannalta. Lisäksi käsitykseni kirkkojen opetuksen pohjimmaisesta järjenvastaisuudesta sai hieman lisää pontta.

Keskimmäisessä osassa Mariaa puidaan enemmänkin siltä kannalta, mitä Maria merkitsee, millaisin tavoin häneen suhtaudutaan esim. feminismien piirissä, millainen esikuva hän on ja miten hän esiintyy naispuolisten jumalhahmojen jatkumossa: jo paljon mielenkiintoisempaa! Kolmannessa ison osan otsikkona taas on  Maria Latinalaisessa Amerikassa, ja tämä osio kiinnosti minua eniten, ja tästä minulla oli myös eniten pohjatietoa, sen verran olen tullut lueskelleeksi Latinalaisen Amerikan uskonnoista (katolisuus, synkretismi, Marian hahmon merkittävyys niin mannerta valloitettaessa ja kolonioitaessa kuin myös myöhemmin jne.). Paljon käsitellään myös Mariaa latinonaisten oman uskollisen kokemuspiirin kautta ja naisten omia tulkintoja Mariasta. Ihan lopussa on myös mielenkiintoinen pätkä kansanhurskauden Maria-käsityksistä erityisesti Suomen lähialueilla, etenkin Karjalan perinteessä.
Kirjassa Vuola myös kysyy, puuttuuko luterilaisuudesta Marian häviävän pienen roolin myötä jotain, millä ortodoksisessa ja (etenkin) katolisessa kirkossa on suuri merkitys ihmisten uskonnollisiin kokemuksiin: pitäisikö Maria ottaa takaisin luterilaisuuteen? Kysymys on mielenkiintoinen, mutta todettakoon taas, että minä nyt en varsinaisesti ole vaivannut päätäni luterilaisen kirkon edesottamuksilla. Lisäksi asenteeni uskontoja kohtaan ylipäänsä on jokseenkin negatiivinen, mutta mietin kyllä hetken, olisinko pitänyt kirkkoa hieman vähemmän vieraannuttavana instituutiona, jos uskonto Suomessa olisi samaan tapaan pyhää ja arkista sekoittava, kuin vaikka kirjan naisten kertomuksissa Latinalaisessa Amerikassa? Niin, ja toisaalta toki välillä samaistuin niihin kirjassa moitiskeltuihin feministeihin, jotka pitävät uhrautuvaista ja puhtoista iki-neitsyttä vähintäänkin kehnona esikuvana naissukupuolelle ottamatta huomioon naisten omia kokemuksia aiheesta. Ei kai kirkkoja ja niiden järjettömiä dogmeja nyt kuitenkaan voi täysin kadoksiinkaan tulkita ja "kokea"? Tai ainakin luulen, että uskonnonharjoittajan olisi tarkoitus ottaa koko helahoito kaikkine hullutuksineen eikä vaan ns. rusinoita pullasta? Vaikka varmaan rusinat pullasta -uskonnollisuus onkin se suosituin muoto (tjeu: kirkkohäät).

Ainiin, loppuun piti vielä mainita, että kirjassa on myös mielenkiintoisia kuvia.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Emma Donoghue: Room

Viime aikoina minulla ja Bloggerilla ei ole oikein tämä yhteiselo ottanut sujuakseen: onnistuin jo toisen kerran kadottamaan lähes valmiin arvion yrittäessäni saada sitä julkaistuksi, kiitos ennenkaikkea Bloggerin automaattitallennustoiminnon, jota luonnollisestikaan ei voi kytkeä pois päältä. Olenko jo sanonut, kuinka inhoan sitä, että koneet yrittävät ajatella puolestani? Grr!

Niin, kirjoitin siis Emma Donoghuen Roomista arvion melko oitis kirjan luettuani (perjantaina), mutta yritän nyt sitten uudestaan. Room on dublinilaissyntyisen Donoghuen seitsemäs kirja (kuudesta aikaisemmasta en ollut koskaan kuullutkaan), ja se pääsi Man Booker 2010 -ehdokkaaksi (tarkemmin sanoen Man Bookerin shortlistille, siis ikäänkuin finaaliin). Kirja on kohtuullisen - äh, olen yrittänyt keksiä luontevaa suomennosta sanalle mesmerizing, pääsemättä taaskaan muuhun kuin siihen lumoavaan, koska kirja ei minusta ole lumoava, tai edes hurmaava, vaan sellainen, että sen tulee puutteista huolimatta lukeneeksi yhdellä istumalla, koska kirjan maailmaan jää jotenkin vangiksi. Sana jota haen, on tietenkin vangitseva. Tarinan juoni on saanut ilmeisiä vaikutteita sellaisista tosielämän tapauksista kuin Natascha Kampusch ja Josef Fritzl perheineen.

Kirjan kertoja on viisivuotias Jack. Jack on elänyt koko elämänsä äitinsä kanssa huoneessa, johon on syntynyt. Huone on Jackille koko maailma ja todellisuus, huoneen ulkopuolella taas on Outside, joka ei Jackin mielestä ole samalla tavalla todellinen kuin hän tai hänen äitinsä. Jackin äiti taas on kaapattu seitsemän vuotta aiemmin, 19-vuotiaana ja kaappaaja on siitä asti pitänyt häntä vangittuna pienessä huoneessa. Eristyksissä muusta maailmasta Jackin äiti tekee parhaansa kasvattaakseen lapsensa ja pysyäkseen itse järjissään. Elämä koostuu rutiineista: ruoka-ajoista, laulusta, lukemisesta ja fyysisistä harjoitteista, eikä tv:täkään katsota paria tuntia enempää. Kun Old Nick, vangitsija, vierailee, äiti piilottaa Jackin vaatekaappiin.

Kirjan ensimmäinen puolikas tapahtuu yksinomaan pienen huoneen seinien sisällä. Jack on kuitenkin täyttänyt viisi vuotta, eikä hänen äitinsä enää pysty vakuuttamaan sen enempää pojalle kuin itselleenkään kaiken olevan kunnossa. Erinäisten tapahtumien seurauksena kaksikko vapautuu pitkästä vankeudestaan, joutuu sysätyksi ulkomaailman armoille. Kirja muuttuu, vaikka tapahtumia seurataan yhä Jackin silmin. Jackille kaikki on outoa ja tuntematonta, ihmisiä on kahden sijasta miljoonia, kaduilla on autoja, rakennuksia, eläimiä, toisia lapsia. Sopeutuminen vapauteen ei ole ihan helppoa, varsinkaan Jackille, mutta ei hänen äidilleenkään.

Minulle kirjailijan ehkä kenties häkellyttävin saavutus oli koko tarinan kertominen Jackin  näkökulmasta. Vaikka Jackin infantiili ajatuksenjuoksu onnistui silloin tällöin ärsyttämään minua, kaikenkaikkiaan sen tuntui uskottavalta ja mielenkiintoiselta läpi koko kirjan. Aikuislukija pystyy lukemaan Jackin ajatusten rivien välistä tapahtumia, joita Jack ei itse vielä tiedosta. Myös Jackin paniikki ulkomaailmassa ja kaipuu takaisin turvalliseen huoneeseen tuntuvat riipaisevilta. Toisinaan Jack tuntui kuitenkin ehkä vähän liiankin nokkelalta ja päättelykykyiseltä (ainakin siihen nähden, että kaverihan on kasvanut lukittuna pieneen huoneeseen).

Äidinkieleltään englanninkieliselle lukijalle kirjailijan kehittelemä Jackin kielen kehitys on myös varmasti mielenkiintoista. Itse en varmasti huomannut puoliakaan kielellisistä kikoista, joskin kuitenkin esim. sen, että 1) Jack taivuttaa verbejä väärin (varmaan tavalla, jolla lapset analogisesti opettelevat verbintaivutusta esim. bring > *brung, think > *thinked) ja 2) Jackin ei tarvitse käyttää artikkeleja. Koska hänelle on olemassa vain yksi huone, pöytä, vaatekaappi jne. kirjan alkuosassa ko. asiat ilmaistaan ilman artikkeleita ja isolla alkukirjaimella ("I was four last night going to sleep in Wardrobe, but when I woke up in Bed in the dark I'm changed to five, abracadabra"). Melko jännää.

Vaikka kirjan aihe on kieltämättä melko hiuksianostattava, Donoghue onnistuu kirjoittamaan siitä niin, ettei se tunnu suoranaiselta eksploitaatiolta vaan pikemminkin tarinalta periksiantamattomuudesta ja selviytymisestä. Osa kirjan tapahtumista ei kuitenkaan saa kovin korkeita uskottavuuspisteitä ja kuten sanoin, Jackin kertojuus onnistui välillä ärsyttämään minua.

Ilmeisesti Tammi on julkaisemassa kirjan suomeksi joskus tulevaisuudessa (vielä sitä ei kyllä löydy niiden listoilta). Minusta kirja oli kyllä englanniksikin aika helppolukuista, joten jos kiinnostaa, suosittelen tarttumaan siihen ihan alkukielellä.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Nicole Krauss: Rakkauden historia

Jossain aivojeni perukoilla olen aiemminkin tiedostanut Nicole Kraussin olemassaolon, luultavasti lähinnä siksi, että Krauss on Jonathan Safran Foerin puoliso, ja pariskunta luonnollisesti kuuluu jonkinlaiseen nuoreen, usein juutalaiseen, varmasti liberaaliin brooklyniläiskirjailijoiden eliittiin, jossa kirjoitetaan mainioita, palkintoja kahmivia kirjoja mitä luomupiireilyltä ehditään. Minulla tosin on toivoton taipumus jättää kesken Jonathan Safran Foerin kirjoja: Kaikki valaistuu:n lainasin kerran kirjastosta, mutta vein sen takaisin, kun en ehtinyt koskaan toista sivua pidemmälle. Extremely Loud and Incredibly Closen lainasin ystävältäni, innostuin aluksi kirjasta todella ja pääsinkin varmaan puoleen väliin. Nyt kirja on edelleen hyllyssäni (L, en ole unohtanut palauttaa sitä! En vaan ole vielä päässyt loppuun!) ja aion edelleen sen lukea loppuun, jonain päivänä. Sitten viime vuonna ostin miehen kirjan Eating Animals, ja se ei nyt varsinaisesti ole jäänyt kesken, sillä lueskelen sitä kyllä edelleen, joskin aika verkkaisesti. En oikein osaa selittää, miksi minulle ja Foerille on käynyt näin, sillä olen tosiaan pitänyt hänen kirjoistaan silloin kun olen niitä alkanut lukea (no Kaikki valaistuu:sta en osaa sanoa, mutta noin muuten).

No se Foerista, sillä eihän ole Kraussin vika, etten ole saanut luetuksi sen miehen kirjoja (onpa muutenkin kerrassaan  ärsyttävää lähestyä naista sen miehen tekemisten kautta. Siri Hustvedilla olisi varmaan myös aiheesta sanottavaa...). Olin siis kuitenkin unohtanut Kraussin olemassaolon, kunnes Kaikki mitä rakastin -blogin Eeva hehkutti Rakkauden historiaa blogissaan pari viikkoa sitten. Unohdin taas asian, kunnes eilen menin kirjastoon ja huomasin kirjan nököttävän hyllyssä. Ja onneksi huomasin, kirja nimittäin tosiaan on kerrassaan erinomainen!

Kirjan New Yorkissa seikkailevat kuolemaa odottava juutalaisvainoista selvinnyt puolanjuutalainen Leo Gursky ja erään kirjan päähenkilön mukaan nimensä saanut ja isänsä menettänyt Alma Singer. Mukana ovat myös miehensä kuoleman musertama Alman äiti ja omituisesti käyttäytyvä pikkuveli Lintu (alkup. ilm. Bird), Leon ainoa ystävä Bruno, kuuluisa kirjailija ja eräitä edesmenneitä henkilöitä. Lissäksi kirjan sisällä on toinen kirja. Alman ja Leon kohtalot kietouvat tuon kirjan ja siihen tavalla tai toisella liittyvien ihmisten ympärille. Sen enempää kirjasta ei oikeastaan voi sanoa, spoilaamatta, mutta kertomus on mukaansatempaava ja kerrassaan lumoava (enkä edes koskaan käytä sanaa lumoava) hauska ja sitä paitsi hiton hyvä. Jos olisin englanninkielinen sanoisin, että significant, ehkä jopa genius. Nyt mielin saada käsiini kirjailijan esikoisen Man Walks Into a Room (itseasiassa latasin siitä jo sneak peekin puhelimeni kindle-sovelluksella).

No oli minulla kyllä jotain kritiikkiäkin: kirjan Suomen-version kansi (vieressä) on kerrassaan hirvittävä, enkä olisi ikinä tarttunut kirjaan, jos en olisi tiennyt tarinan olevan jotain ihan muuta kuin siirappista rakkaustahmaa (siis mitä helvettiä siellä Gummeruksella on oikein ajateltu?). Livenä kirjan kansi on vielä hivenen ällöttävä pinkki ja fontistakin tulevat mieleen lähinnä sellaiset "laatukertojat" kuin Catherine Cookson tai Nora Roberts. En nyt väitä, että englanninkielistenkään (ks. yllä) versioiden kannet ovat mitään mestariteoksia, mutta ainakaan ne eivät ole harhaanjohtavia.

Kannesta viis, mutta lukekaa tämä kirja, jos ette ole vielä lukeneet.Vaikka. Tai voitte te lukea jotain muutakin, kunhan luette.

Lukupiirissä Narkissos ja Kultasuu

Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu oli siis Lukupiiri-blogin kuukauden kirja, ja se olikin ensimmäinen kirja, jonka ehdin ajoissa lukea lukupiiriin (myös Christmas Carolin sain luetuksi, mutta hiukan myöhässä). Tykkään kyllä sinänsä blogimuotoisesta lukupiiristä, kun osallistumis- ja lukemisvelvoite tuntuu vähän pienemmältä kuin "live-lukupiirissä". Tai niin ainakin luulen, sillä en ole koskaan kuulunut oikeaan lukupiiriin. Haluaisin kyllä kokeilla, mutta toisaalta minusta on kuitenkin kiva lukea juuri sitä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Tämä blogi taas kivasti täyttää tarpeeni vatvoa ja avautua lukemistani kirjoista, varsinkin kun parhaassa tapauksessa saan vatvomisiini kommenttejakin.

Narkissos ja Kultasuu sijoittuu keskiajan Saksaan. Mariabronnin luostarissa vaikuttaa oppinut mies, Narkissos. Luostarikoulun oppilaaksi saapuu puolestaan ylhäisen miehen yksinään kasvattama Kultasuu, joka kirjan alussa on vakuuttunut haluavansa omistautua munkin elämälle. Ajan kuluessa ja Narkissoksen myötävaikutuksella Kultasuun mieli kuitenkin muuttuu ja hän jättää luostarin ryhtyäkseen maankiertäjäksi. Hän kiertelee ympäri maata, viettelee naisia missä ikinä kulkeekin, kärsii nälkää, tappaa, tappelee ja varastaa, todistaa ruton riehumista ja ihmisten matalamielisyyttä, päätyy ryhtymään kuvanveistäjäksi ja jälleen palaamaan maantielle. Kultasuu on kärsii jos jonkinlaisesta kompleksista, mutta erityisen ongelmallisesti kaveri suhtautuu äitiinsä (joka on jättänyt perheensä Kultasuun ollessa lapsi), ja sitä myöten muihinkin naisiin. Kirjassa pohditaan paljon (=lähes jatkuvasti) maailman ja ihmisen kaksijakoista olemusta; henkeä ja ruumista, tiedettä ja taidetta, hengen kilvoittelua ja lihan himoja. Päähenkilömme saavat tahoillaan edustaa näitä ääripäitä, Kultasuu rietastelevana taiteilijana ja ruumiillisiin kokemuksiin keskittyvänä tyyppinä, Narkissos vakaana hengenmiehenä, oppineena ja lihallisuudesta kieltäytyvänä munkkina. Kautta rantain opimme, että miehen täytyy noudattaa kutsumustaan (joka on joko/tai, ruumis tai henki) voidakseen elää täyttä elämää, kun taas naisilla ei ilmeisesti tällaista vaihtoehtoa ole, sillä nämä kun ovat olemuksellisesti ruumiillisia, lihallisia ja ilmeisen himokkaita, mutta toisaalta nainen ultimaattisena äitinä ja kaiken lähtökohtana pitää käsissään maailman ja ihmisten kohtaloita, ainakin Kultasuun kompleksisessa mielessä. Niinpä niin.

No, en nyt tähän aio tämän enempää kirjoitella Hessestä ja mielipiteistäni hänen teelmästään, sillä voitte mennä Lukupiiriin katsomaan, mitä siellä aiheesta keskustellaan. Sitä paitsi siellä on monilla paljon jäsennellympiä ja oivallisempia mielipiteitä kuin allekirjoittaneella!

torstai 10. helmikuuta 2011

Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus

Lentokone laskeutuu aivan normaalisti JFK:n lentokentälle. Hetkeä myöhemmin kaikki matkustajat ja miehistön jäsenet neljää yksilöä lukuunottamatta makaavat koneessa kuolleena. Paikalle kutsutaan liittovaltion tartuntatauti- ja kuolinsyyspesialistit etunenässä huoltajuuskiistaa käyvä Ephraim Goodweather, mutta mikään ei tunnu selittävän kuolemia. Koneen ympärillä tapahtuu muutakin hämäräperäistä, ja seuraava päivänä koneen matkustajat, niin elävät kuin kuolleetkin, katoavat. Vitsaus on saapunut Yhdysvaltoihin.

Kirjassa selviää aika pian, että vitsauksessa onkin kyse vampyyreistä. Ja siksihän minä tämän kirjan lainasinkin. Siksi, ja lisäksi sen takia, että Guillermo del Toron Faunin labyrintti oli minusta aika hyvä elokuva. No, hyvä elokuvantekijä ei välttämättä ole hyvä kirjailija (tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä).

Vitsaus ei ole varsinaisesti huono kirja. Lajityypinomaisesti kirja keskittyy lähinnä tapahtumiin, ja henkilöt jäävät aika köykäisiksi, vaille ominaisuuksia, jos nyt ominaisuuksiksi ei lasketa sitä, että tykkää juoda maitoa (Goodweather) tai  päteä friikkihistorialla (Goodweatherin avukseen saama juutalaisvanhus, panttilainaaja ja professori Abraham Setrakian, jolle koko helahoidossa onkin kyse henkilökohtaisesta kostosta). Kirjassa on kohtuullisesti vauhtia ja jänniä tilanteita. Vampyrismille on vaivauduttu keksimään jonkinlainen biologinen selitys (jonka uskottavuuteen en humanistina ota kantaa). Vähän minua vaivasi, että "tuoreet" vampyyrit kirjassa muistuttavat vähän turhan paljon zombeja (sameasilmäisiä, typeriä ja nälkäisiä must eat brain -tyyppejä), jonka johdosta monet kirjan kohtaukset ovat oikeastaan tutumpia zombie-leffoista, jotka toki sinänsä ovat ihan kelpo viihdettä. Välillä tuli mieleen myös Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään. Jonkun verran minua miellytti se, miten kirjassa ihmisten heikkoudet, omaneduntavoittelu, politikointi, ahneus ja typeryys kostautuu kivasti (ihan kuin itse muka uskoisin, jos joku kajo tohtori tulisi avautumaan, että nyt on kuulkaa vampyyrirutto valloillaan).

Kirjan loppu jää ärsyttävällä tavalla auki, joka toki selittyy sillä, että kirjan varsinainen nimi onkin Vitsaus - ensimmäinen kirja. Kyseessä on siis sarjan ensimmäinen osa. Paha vaan, etten jaksanut tämän ensimmäisen osan perusteella innostua ihan niin paljon, että tulen välttämättä koskaan tarttuneeksi toiseen osaan (nimeltään ilmeisesti Lankeemus, joka muuten kuulostaa aika paljon joltain teinivampyyrisarjan nimeltä, heh). Vamppuurikirjoista tuli mieleen, että voisin ehkä joskus laatia ihan niille omistetun postauksen, vaikkapa kun klassikkohaasteeseen aion nyt vihdoin lukea Draculan (jonka olen kyllä joskus aloitttanut, mutten syystä tahi toisesta ikinä päässyt sitä loppuun). Mutta tämä oli nyt tässä.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Wladimir Kaminer: Ryssändisko

Spontaanisti alejämistä ostettu Ryssändisko osoittautui mainioksi kirjaksi (erityisen mainiota ei sen sijaan ole se, että kirjakaupantätinä allekirjoittanut on alati altis spontaaneille kirjaostoksille, kirjahylly uhkaa nimittäin taas täyttyä ääriään myöten, josta puolestaan seuraa - taas kerran - kirjapinojen holtiton levittäytyminen ympäri asuntoa). Kirjailija Wladimir Kaminer muutta lukuisten maanmiestensä tavoin Neuvostoliitosta Itä-Saksaan 1980-luvun lopussa, kumpaisenkin maan tässä vaiheessa jo vedellessä viimeisiään. Juutalaiseen perheeseen syntynyt Kaminer kuulee huhun, että Itä-Saksa alkaa ottaa vastaan juutalaisia Neuvostoliitosta hyvityksenä holokaustista. Gorbatšovin Neuvostoliitto avasi perestroikan ja glasnostin myötä myös tiukkoja matkustusrajoituksiaan ja Kaminerin tavoin monet muutkin aavistivat tilaisuutensa tulleen. Saksassa Kaminer päätyy kirjailijaksi ja käsikirjoittajaksi, mielestäni siis oikeinkin hyvin perustein.

Ryssändisko koostuu lyhyistä, parisivuisista kertomuksista, joissa Kaminer pui Berliinissä asumisen, saksalaisuuden, saksanvenäläisyyden ja maahanmuuttajuuden eri puolia. Toisinaan, tai oikeastaan aika useinkin, kertomukset lipsahtavat absurdin puolelle, ja tuolloin hyvin usein muistuttavat suurta suosikkiani, absurdin mestaria, Daniil Harmsia, sikäli samalla tyylillä aivan tavallisina alkavat tarinat vinksahtavat sijoiltaan. Tässäpä katkelma tarinasta Radiotohtori:

"Myös työtoverit radiossa pitävät radiotohtorista kovasti ja kunnioittavat häntä suuresti. Monet uskovat hänelle tarkemmin vartioidut salaisuutensa ja pyytävät häneltä neuvoa. He tietävät, että radiotohtori auttaa silloinkin, kun kaikki muut jättävät pulaan. Toimitukseen soitti äskettäin mies, joka ei suostunut puhumaan kenenkään muun kuin radiotohtorin kanssa, ja tohtorin oli puhelimessa todistettava tosiaankin olevansa hän itse. 'Minulla on luusyöpä, saksalaiset lääkärit tahtovat katkaista minulta jalan. Onko se Teistäkin välttämätöntä, vai  onko ehkä olemassa jokin vaihtoehto?' 'Aina on olemassa vaihtoehto', radiotohtori vastasi. 'Syökää lyijyä.' 'Mitä minun pitää syödä?' 'Teidän on syötävä lyijyä, paljon lyijyä', tohtori vastasi ja sulki uupuneena puhelimen. Taas yksi pelastettu ihmishenki."

Ryssändiskon lisäksi Kaminerilta on ilmestynyt Ryssändiskon "jatko-osa" Schönhauser allee, kirjoituskokoelma Kolmas krokotiili, Berliinin matkaoppas uteliaalle matkailijalle sekä veijariromaani Marssimusiikkia. Ja seuraavaksi huvittaisi hankkia käpäliin tuo Berliinin matkaopas, ihan jo senkin puolesta, että keväämmällä on suunnitelmissa matka Berliiniin.

torstai 3. helmikuuta 2011

Kathy Reichs: Kohtalokas lento

Lyhyt Kathy Reichs -arvio tähän väliin. Kävin taas vähän kirjastossa ja puolivahingossa nappasin taas Reichsiä mukaan, jotenkin leppoisaa lueskella näitä nyt kun hahmot ovat käyneet tutuksi ja tietää, että luvassa on ihmisjäänteiden kaivelua ja vatvontaa, hieman rasittavaa opettavaisuutta (tässä kirjassa mm. esitelmöitiin lukijalle, mitä lentokoneen mustat laatikot ovat, huoh), sekä sankarittaremme pälkähässä.

Siispä. Tällä kertaa arvon oikeusantropologimme Brennan sattuu paikalle tuhoisan lento-onnettomuuden tapahtuessa ja päätyy paikalle auttamaan ruumiiden kasaamisessa ja tunnistamisessa. Samalla hän kuitenkin onnistuu työntämään nenänsä hämäräperäisiin paikallisiin asioihin, onnistuu suututtamaan isoja kihoja, saamaan tämän seurauksena potkut työstään ja liki pääsemään hengestään. Periksi ei kuitenkaan (ylläri) anneta ja paikallisten kadonneiden vanhusten, omituisten tonttikauppojen ja kummallisten veljeskuntien arvoitus saadaan kuin saadaankin ratkaistuksi.

Kirja oli ihan hyvä välipala. Ei minulla nyt tästä sen ihmeellisempää sanottavaa ole. Kansikuvaa ei muuten löytynyt googlen kuvahaulla, ja ehdin jo palauttaa kirjan kirjastoon, joten en nyt voi sitä itsekään kuvata. Kirjastosta tuli mieleen, että kävin hakemassa tänään varauksen ja löysin taas mielenkiintoista luettavaa muutenkin (esim. Zadie Smithin esseitä ja Chimamanda Ngozi Adichien novellikokoelman, jonka olemassaolon olin ehtinyt unohtaa, vaikka minun piti lukea se jo ajat sitten). Luulen, että minun pitäisi mennä kirjastolakkoon, että ehtisin lukea joskus kirjoja omastakin hyllystä, niitä kun taas alen loppurysäyksestä kertyi muutama lisää. No, nytkin minulla on sinnikkäästi neljä kirjaa kesken, vaikka ihan oikeasti pitäisi kirjoittaa gradua. Pah, gradu.