lauantai 30. huhtikuuta 2011

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Cecilia Samartinin Nora & Alicia ehti viettää kiitettävän pituisen tovin tbr-pinossani ennenkuin tulin siihen tarttuneeksi. Sain kirjasta lukukappaleen töistä jo viime vuoden puolella, ja itseasiassa ennakkoasenteeni sitä kohtaan oli vähintäänkin epäluuloinen. En ole lukenut Samartinin aiempaa suomennosta Señor Peregrinoa, eikä Nora & Alician esittelyteksti oikein vakuuttanut. Olinkin jo lykkäämässä koko kirjan eteenpäin, kunnes Hanna kirjoitti innostuneen arvion kirjasta ja sai minut muuttamaan aikeeni. Luetuksi kirja tuli viimein ennen pääsiäistä.

Kirja kertoo, nimensä mukaisesti, kuubalaisten serkusten Noran ja Alician tarinan (alkukielellä kirja on muuten ilmestynyt nimillä Ghost Heart ja Broken Paradise). Alussa kuubalaiseen yläluokkaan kuuluvat tytöt ovat nuoria ja huolettomia. Päivät täyttyvät luostarikoulun oppitunneista, kävelyistä Havannassa, leikeistä, sukulaisista, uimaretkistä ja hassuista päähänpistoista. Taustalla, aikuisten puheissa häilyy Batistan diktatuuri ja yhteiskunnallinen levottomuus, joka lopulta kärjistyykin Castroon ja vallankumoukseen. Vallankumous erottaa serkukset ja parhaat ystävät toisistaan, sillä Noran perhe hakee ja saa viisumit Yhdysvaltoihin. Tästä eteenpäin tarinaa seurataan Noran näkökulmasta, vain Alician kirjeiden välityksellä saamme kuulla tapahtumista Kuubassa.

Samartin onnistuu kirjassa varsin hyvin käsittelemään laajoja ja hankalia teemoja: Kuuban vallankumousta seurauksineen, kotimaan jättämistä ja siirtolaisen sopeutumista uuteen maahaan, rakkaiden menettämistä, menetyksen pelkoa ja siihen tottumista, lopulta myös paluuta taaksejääneeseen kotimaahan. Romaanissa myös vallankumouksen puolustajille ja heidän motiiveilleen annetaan hieman tilaa, mistä olinkin positiivisesti yllättynyt (minulla saattaa olla hieman kärjistynyt mielikuva amerikankuubalaisista ja heidän asenteistaan). Latinalaisen Amerikan historiaa melko lailla opiskelleena ja muutaman kuubalaisenkin kanssa aiheesta keskustelleena minulla on jonkinlainen aavistus siitä, miten hankalia ja kiistanalaisia aiheita Kuuban vallankumous, Castro, kuubalainen sosialismi ja Yhdysvaltain sekaantuminen asioihin ylipäänsä ovat. Siihen nähden Samartin onnistuu kirjoittamaan aiheesta varsin maltillisesti.

Kirjan henkilöhahmot ovat ihan uskottavia ja ylipäänsä Samartin kirjoittaa taitavasti. En tosin jostain syystä erityisesti kiintynyt kumpaakaan päähenkilöön (eritoten kertoja-Nora ärsytti minua). Lisäksi loppuratkaisu oli minusta vähän turhan pitkitetty ja omituinen, joskin ymmärrän kyllä, että tämän tyyppisessä kirjassa "pitää" olla jollain tavalla onnellinen loppu. Outoa kyllä, kirjan luettuani haluan entistä enemmän matkustaa Kuubaan.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

29. päivä: A book everyone hated but you liked

Kun on tämmöinen perusnegatiivinen luonne, tähän kysymykseen olisi tietenkin helpompi vastata päinvastoin kirjalla, josta kaikki paitsi minä pitivät. Ja sitä paitsi ketkä ihmeen everyone? En sitten tiedä, onko minulla jotenkin erityisen norminmukainen maku, mutta minun on tosiaan vaikea keksiä kirjaa, josta olisin pitänyt, mutta jota kaikki, tai edes useimmat muut olisivat inhonneet. Lisäksi, jos luotettavalta taholta kuulen jonkun kirjan olevan aivan kelvoton, en kovin helposti tällaiseen kirjaan tartu.

Olen tosin törmännyt melko usein siihen, että ihmiset eivät ole pitäneet Rimmisen Pussikaljaromaanista tai vaihtoehtoisesti eivät ole saaneet sitä luettua. Tämä hämmentää minua, sillä minusta Pussikaljaromaani on mainio, hauska, sujuva ja nopealukuinen kirja. Mutta tunnen kyllä aika monta, jotka ovat siitä pitäneetkin, joten ei se ehkä ihan täytä tehtävänantoa. En vaan tähän hätään mitään muutakaan keksi.

torstai 28. huhtikuuta 2011

28. päivä: Favourite title

Jee, kysymys, joka ei varsinaisesti liity kirjan sisältöön. Ja samalla kysymys, johon minun on täysin mahdotonta vastata yhdellä ainoalla kirjan nimellä.

Mietin kirjannimi-suosikkejani, ja ainakin pidän semmoisista nimistä, jotka koostuvat useammasta sanasta (en nyt äkkiseltään keksinyt yhtään hyvää yksisanaista), jollain tavalla kutkuttavat mielikuvitusta (mistä ihmeestä tämä kirja kertoo?!) tai sitten vaihtoehtoisesti ovat jollain tavalla metkoja tai ytimekkäitä. Käännöskirjojen kohdalla joistain minua miellyttävät enemmän alkukieliset nimet, toisista taas käännökset. Näitä nyt nopeasti keksin:

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä (en ole lukenut kirjaa vielä, mutta nimi on erinomainen)
Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (kaksoismerkitys, kertoo kuitenkin kirjan sisällöstäkin)
Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep? (kysymysmuoto miellyttää)
Mark Haddon: The Curious Incident of the Dog in the Night-time (kutkuttaa mielikuvitusta, sopii kirjan sisältöön)
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (nimenomaan tämä käännös, alkuteoksen nimi Beloved on tylsä)
Junot Diaz: The Brief Wondrous Life of Oscar Wao
John Steinbeck: Grapes of Wrath (erityisesti siksi, miltä alkukielinen nimi tuntuu ja maistuu suussa)

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

First we take Manhattan, then we take Berlin

Paitsi etten ole valloittamassa Manhattania (joskin näin toissa yönä unta, että olin New Yorkissa, ehkä se lasketaan). Sen sijaan lennämme kyllä huomenaamulla viideksi yöksi Berliiniin. Olen innoissani (jee!). Suunnitelmissa on irrottaa ajatukset hetkeksi kotoisista kuvioista, kierrellä kaupunkia ystävien kanssa, syödä hyvin (mmm, olen kuullut huumaavia tarinoita berliiniläisistä brunsseista) hengailla ja juoda ehkä vähän kaljaa. Mahdollisesti katsomme myös eräät kuninkaalliset häät.

Palaan maisemiin ensi viikon tiistaina. Blogi ei kuitenkaan täysin hiljene, olen nimittäin nokkelana tyttönä ajastanut muutamia postauksia, esimerkiksi huhtikuun haasteet viimeistä lukuunottamatta (tässä välissä voinen paljastaa, että minusta kaikkien aikojen lempikirjan valitseminen on täysin mahdoton tehtävä ja ajatuksenakin aiheuttaa semmoisen ressin, että pidätän itselläni oikeuden jättää vastaamatta moiseen mahdottomaan kysymykseen!).

Myös matkalukeminen on hyvissä ajoin hankittu ja huolella valittu:

Sen sijaan en ole tavalliseen tapaani uhrannut vielä ajatustakaan pakkaamiselle, ja tänään illalla on vielä luvassa jännittävä jalkapallo-ottelu. Edessä lienee vähäuninen yö.

27. päivä: The most surprising plot twist or ending

Ihmiselle, joka saattaa unohtaa lukemansa kirjan juonen parissa päivässä (tai tunnissa), kysymys joka koskee kirjan yllättäviä juonikiemuroita tai lopetuksia on tietysti ihan helppo vastattava. Vielä kirjojakin huonommin mieleeni jäävät muuten elokuvien käänteet: minulle tapahtuu aina toisinaan niin, että katselen aivan tyytyväisenä elokuvaa, ja tajuan vasta reilusti puolenvälin jälkeen, että olen nähnyt elokuvan aiemminkin. Pääni on juonien suhteen musta aukko (mielenkiintoista, sillä muistan kyllä oikein hyvin kaikkea muuta turhaa ja vähemmän turhaa nippelitietoa).

Jouduin siis tälläkin kertaa turvautumaan googlen apuun, yritin löytää listauksia tällaisista juonenkäänteistä ja lopetuksista. Ikävä kyllä suurin osa löytämistäni listoista käsitteli, ehkei kovin yllättäen, jännäreitä ja dekkareita. Ja vaikka nyt juuri eilen totesin alkaneeni muutama vuosi sitten lukea kyseisen lajityypin edustajia, en ollut lukenut (tai ainakaan muista lukeneeni!) juuri mitään kyseisiltä listoilta, paitsi Agatha Christien kirjoja, joita en enää kunnolla muista, kun luin niitä 90-luvun puolivälissä lähinnä. Usein mainituiksi tulivat Fight Club ja Shutter Island, jotka molemmat ovat toki alunperin kirjoja, mutta jotka olen nähnyt vain elokuvina. Sitä paitsi "yllättävä juonenkäänne" (oho, hovimestari ei ollutkaan murhaaja!) on niin peruselementti dekkareissa, että ketä semmoinen sitten lopulta oikeastaan yllättää?

Tämä taitaa olla tähän asti hankalin päivä. Dekkarigenren ulkopuolelta tulee mieleen kirja Piin elämä, joka on hyvä, ja jossa voi ehkä ajatella olevan yllättävä käänne lopussa (paitsi ettei se nyt niin kauhean yllättävä ole). Niin, ja Nicole Kraussin Rakkauden historiassahan on kanssa vähän samantapainen. Ja Paul Austerilla on ehkä myös yllättäviä käänteitä (ainakin Book of Illusionsin lopussa, ehkä?), minä en vaan muista sen kirjojen juonia kun ilmeisesti keskityn lukiessani johonkin muuhun. Vastaan siis nyt vaikka nuo kolme. 

tiistai 26. huhtikuuta 2011

26. päivä: A book that changed your opinion about something

Pysyttelen tukevasti kirjallisuuden maailmasta ja vastaan tähän tällä kirjalla, joka muutti käsitykseni kirjallisuuden lajista:

Raymond Chandlerin Syvä uni nimittäin muutti mielipiteeni dekkareista. Luin lapsena ja nuorena jonkun verran Agatha Christien kirjoja, mutta en muuten ollut koskaan varsinaisesti kiinnostunut dekkareista (tuomitsin ne lukematta tylsiksi tai typeriksi), enkä vuosiin lukenutkaan ollenkaan dekkareita tai jännäreitä.

En ole ihan sataprosenttisen varma, että juuri Syvä uni oli ensimmäinen pitkän tauon jälkeen lukemani dekkari, mutta ainakin se oli ensimmäinen, josta muistan oikein pitäneeni. Luin kirjan ehkä vuonna 2007 tai  2008. Nyttemmin melko runsaasti dekkareita luettuani voin toki todeta, että Syvä uni on erinomainen lajityyppinsä edustaja, eivätkä kaikki dekkarit tosiaan ole kaksisia. Mutta, mikä tärkeintä, kirja avasi silmät huomaamaan, että myös rikoskirjallisuuden parista voi löytyä hyvää tai mielenkiintoista luettavaa, eikä minun täten ole aihetta väheksyä tätäkään lajityyppiä. (Tyydyn siis vastaisuudessa ilmeisesti enää väheksymään romanttista soopaa ja suurinta osaa historiallisista romaaneista. Edistystä.)

Augusten Burroughs: Kuivilla

Jaarittelen uusimmasta suosikistani Augusten Burroughsista huhtihaasteen parissa niin paljon, että nyt kun pitäisi itseasiassa kirjoittaa miehen kirjasta, takki on melko tyhjä. Tyypillistä!
Ilmeisesti toisessa suomennetussa (?) omaelämäkerrallisessa kirjassaan ystävämme Augusten on töissä mainostoimistossa, menestynyt, hyvin tienaava, ja, noh, pahasti alkoholisoitunut. Kurjaa lapsuuttaan ja muita ongelmiaan martineihin ja viskiin pakeneva Augusten joutuu kohtaamaan tosiasiat kun pomo kyllästyy viinanhajuiseen alaiseensa ja Augustenille tarjotaan valintaa: potkut tai vieroitukseen. Augusten päättää valita vieroituksen ja matkustaa Minnesotan umpikorpeen homoseksuaaleille suunnattuun laitokseen kuukaudeksi. Jos kohta miehen mielessä siintelevätkin Bettyfordmaiset mielikuvat ylellisistä tiloista kylpyosastoineen, Pride Institute ei täysin täytä miehen odotuksia.

Kuivilla kertoo Augustenin ponnisteluista raittiiksi ja ennenkaikkia ihmisistä, joita hän siinä sivussa tapaa (ja vähän myös vanhoista tutuista). Kirja on välillä älyttömän hauska, välillä itkettävän surullinen. Augusten Burroughs -faniuteni sai vahvistusta. Suosittelen.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

25. päivä: A character who you can relate to the most

Nythän tämä meni taas ihan mahdottomaksi. Minä kun pystyn lukiessani samastumaan melkein minkälaiseen henkilöhahmoon vain. Esimerkiksi Augusten Burroughsiin, vaikka itse en melko varmasti ole sen enempää mies, homoseksuaali, new yorkilainen, kirjailija, entinen mainosmies kuin alkoholistikaan. Minulle ei edes ollut yhtään traumaattinen lapsuus, ja silti miehen kirjoja lukiessa tekee mieli hihkua, että täsmälleen! I know! My thoughts exactly! Samastuin kovasti myös Kyllikki Villaan lukiessani hänen matkapäiväkirjojaan, vaikka en tosiaan olekaan seitsemänkymppinen kääntäjä matkalla rahtilaivalla Chileen. Myös Pirkko Saision puolittain omaelämäkerralliseen Pirkkoon olen samastunut, ja siihen jo aiemminkin mainittuun Mark Rentoniin. Ronja Ryövärintyttäreen samastumisesta ehdinkin jo mainita aiemmin (en tosin varmaan enää samastu häneen, mutta lapsena kyllä rymysin pusikoissa kuvitellen olevani Ronja).

Toisinaan taas ilmeisemmät, ehkä suunnilleen minun ikääni, sukupuoltani ja kenties vielä koulutustaustaani vastaavat hahmot eivät herätä mitään samastumisen tunteita (esim. Pulkkisen Tottan Anna oli tällainen hahmo). En kuitenkaan ole sitä mieltä, että hyvän kirjan hahmojen pitäisi edes olla erityisen samastettavia. Pidän esimerkiksi aika paljon Paul Austerin kirjoista, enkä ole varmaan samastunut yhteenkään hänen hahmoonsa ikinä.

Tulipa tästä nyt kerrassaan puolittainen vastaus. En nyt kyllä jaksa yrittää parempaakaan.

24. päivä: A book that you wish more people would’ve read

Palasin pääsiäisreissulla Jonathan Safran Foerin pariin (no oikeastaan vasta paluumatkalla bussissa palasin, sillä pääsiäisreissu mökille oli lyhyt ja intensiivinen n. 22 tuntia, joina tehtiin keväthommia, syötiin, saunottiin ja nukuttiin). Joka tapauksessa: maailmassa on kyllä kosolti kaunokirjallisia opuksia, jotka ovat minusta kerrassaan suositeltavaa luettavaa. Kaunokirjallisuus ja sen hyvyys ja merkittävyys on kuitenkin aina jossain määrin makuasia, joten olenkin nyt niuho tosikko, ja vastaan tähän kirjan, joka on aika kauhea, ikävä ja vastenmielinen, mutta ennenkaikkea totta: Jonathan Safran Foerin Eating Animals (suom. Eläinten syömisestä).
Itsehän jämähdin kirjan parissa ensimmäisellä yrityksellä johonkin puoleen väliin, mutta olen yhtä kaikki vakuuttunut tämän kirjan tarpeellisuudesta. Kovin paljon uutta tietoa kirja ei ehkä tarjoa semmoisille, jotka teini-iässä ovat jo kahlanneet läpi eläinoikeusmateriaalia, kirjoja ja dokumentteja (esim. allekirjoittanut), mutta muistutus ruoantuotannon tosiseikoista lienee aina paikallaan. Kirja ei ehkä kovin hyvin sovellu erityisen herkille, mutta toisin kuin huonot kauhuleffat, se on totisinta totta, ja jos vatsa kestää syödä hunajamarinoituja broilerisuikaleita, olisi sen ehkä syytä kestää myös totuus siitä, mistä ne suikaleet sinne kaupan altaaseen tulevatkaan. Safran Foer on yhdysvaltalainen ja kirjan fokus on rapakontakaisissa käytännöissä. Suomennoksen loppuun on ymmärtääkseni lisätty katsaus Suomen olosuhteisiin. Minun versiossani sitä ei siis ole, mutta ei minulla kyllä ole syytä uskoa, että eläinteollisuus olisi täällä pohjan perukoilla millään merkittävällä tavalla parempaa tai eettisempää kuin vaikka siellä Yhdysvalloissa.
Loppuun iloisempi narsissiaiheinen kuva pääsiäisen ratoksi.

Toisena vaihtoehtona minulla muuten oli toinen ikävistä tosiasioista muistuttava kirja, Half the Sky (suom. Puolikas taivasta). Tällä kertaa Foer vei voiton, mutta suosittelen tarttumaan myös tähän jälkimmäiseen.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

23 päivä: A book you wanted to read for a long time but still haven’t

Tänäänkin keksisin vaikka sata kirjaa, jotka olen jo pitkään halunnut lukea, mutten vieläkään ole. Minulla on hieman paha tapa haalia mielenkiintoisia kirjoja sieltä ja täältä, ilmaiseksi ja rahalla, näytekappaleita, divari- ja alelöytöjä, varastoida ne hyllyyn ja ajatella, että ihan kohta luen kyllä. Joo ei.

Tällaisia jo vähintään tovin hyllyä kansoittaneita "kohta luen" -teoksia ovat mm. Jonathan Franzenin Corrections, Paul Austerin Invisible, Gregory David Robertsin Shantaram, Jonathan Gloverin Ihmisyys, Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, Stockettiin Piiat, Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, Nam Len Merimatka, Vikas Swarupin Slumdog Millionaire, Pelevinin Viides maailmanvalta, koko joukko venäläisiä ja muita klassikoita (tjeu: klassikkohaaste, joista olen nolosti ehtinyt lukea vasta yhden), ja, no, asia kävi ilmeisen selväksi. Hyllymme pullistelevat kirjoista, jotka ihan oikeasti haluan lukea, parhaimmissa pahimmissa tapauksissa kirja olen omistanut kirjan yli kymmenen vuotta, vähän lievemmissä vain joitain viikkoja tai kuukausia.

Nostan nyt kuitenkin esiin erityisesti erään kirjan, jonka lukemattomuus minua harmittaa, joka on ikuisuuslainassa toisen puoliskon vanhemmilta, ja jonka kaiken kukkuraksi olen olen jo aloittanut vuonna 2008, pitänyt ja silti jättänyt kesken. Kyseessä on siis Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogia. En ole koskaan kuullut kenestäkään, joka ei olisi pitänyt kirjoista ne luettuaan. Minä luin kyseisenä kesänä ensimmäisen kirjan puoleenväliin, mutta epäsuotuisien olosuhteiden takia en ehtinyt lukea sitä loppuun. Ja sitten tulikin jo muuta lukemista. Pohjantähden lukemattomuus harmittaa siitäkin syystä, etten tunne kotimaista kirjallisuutta mitenkään valtavan hyvin (ainakaan tätä klassikko-osastoa), ja teos ihan oikeasti kiinnostaakin. En tajua miksen saa sitä luetuksi.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

22. päivä: Favourite book you own

Tämä on nyt vähän älytön kysymys tässä yhteydessä, lähinnä siksi, että olen muutenkin aika pitkälti vastaillut näihin kirjoilla joita omistan (tämä pitkälti muistiteknisistä syistä: on helpompi keksiä vastauksia kun tuijottelee hetken kirjahyllyjä).

Lähestyn nyt tätäkin sitten kahtaalta: ensinnä mietin, minkä kirjan ottaisin mukaan palavasta talosta. Mahdoton ajatusleikki, mutta tässä nyt lemppareistakin rajautuvat pois helposti uudelleen hankittavissa olevat kirjat (ainakin nykyhetken näkökulmasta). (Sen sijaan jos minulla olisin onni omistaa Peter Bichselin Lastentarinoita tai se legendaarinen Noidan käsikirja, olisivat ne aika korkealla pelastettavien listalla jo ihan senkin takia, etten ole onnistunut toistaiseksi saamaan niitä omistukseeni).
Tästä näkökulmasta lempiomistukseni ovat varmaankin Pentti Saarikoski -kokoelmani (erityisesti proosatuotanto), jotka olen vuosien saatossa divareista haalinut ja lahjaksi saanut. Yläasteikäisenä ihastuin kovin Saarikosken tapaan kirjoittaa ja sitä seuraavina vuosina luin päiväkirjat, proosan ja liki kaikki runokokoelmatkin. Päälle luin vielä Tarkan kaksiosaisen Saarikoski-elämäkerran (joka on muuten loistava lajinsa edustaja), kuten myös Tuulaliina Variksen kirjan Kilpikonna ja olkimarsalkka (ei aivan yhtä hyvä, mutta mielenkiintoinen kuitenkin).
Toisaalta omistamieni kirjojen joukosta voisin poimia ykkösen myös sieltä, mistä olen eniten saanut iloa (Fedja-setä?), minkä uskon tuottavan minulle sitä tulevaisuudessa (harva kirja on niin hyvä kuin lukematon kirja) tai mikä sisältönsä laajuuden tai muiden ominaisuuksien takia on minulle ollut merkittävä. Viimemainittujen joukosta haluaisin nostaa esiin yhden, nimittäin Hugh Honourin ja John Flemingin järkälemäisen Maailman taiteen historian. Kirja oli meillä lukiossa taidehistorian oppikirjana, ja minä tosiaankin olen lukenut sen läpi aika perusteellisestikin. Tästä kirjasta (ja niistä oppitunneista) on kiittäminen taidehistorian tuntemustani. Lisäksi ilahdun joka ikinen kerta, kun maailmalla museossa näen jonkun kirjasta tutun teoksen.

torstai 21. huhtikuuta 2011

21. päivä: Favourite book from your childhood

Tämän haasteen parissa pusatessani olen jo aiemminkin viittaillut lapsuuden (tai ainakin lastenkirjallisuuden) suosikkeihin, joten siinä mielessä tässä tulee nyt kyllä toistoa. Lisäksi lapsuus on vähintäänkin venyvä käsite, ja jos on ollut kovin lukevainen lapsi (kuten esim. allekirjoittanut), eri ikäkausien suosikit ulottuvat Puppe-kirjoista fantasiaromaaneihin. En (tietenkään) osaa valita ihan ehdotonta lapsuuden suosikkikirjaa, joten luettelen muutamia melko korkealle kipuavia vaihtoehtoja.

Suuri tonttukirja. Tädilläni oli tämä hyllyssä ja tätä oli lapsena ihana lukea: kuvat olivat mahtavia, etenkin pelottavista peikoista! Selailin tätä kerran töissä ja mietin, että pitäisi ehkä ostaa omaankin hyllyyn, vaikka nostalgian vuoksi jos ei muuten. Hinta on uusimmalla painoksella tietenkin kauhea, joten voi olla, että tämä jää puodin hyllyyn.


Ronja Ryövärintyttärestä kirjoitinkin jo aiemmin. Liittyy samaan tätiin kuin Tonttukirjakin (tämä ei ole itsestäänselvää, minulla on nimittäin kahdeksan tätiä ja muutamia tätipuolia siihen päälle) ja, kuten sanottua, luin jossain vaiheessa kirjaa uudestaan ja uudestaan. Jossain määrin sama koskee myös muita Lindgrenin kirjoja (etenkin Veljeni Leijonamieltä ja Melukylä-sarjaa), mutten ikinä ihan niin paljon pitänyt niistä kuin Ronjasta.


Minuun vetosivat lapsena myös Mauri Kunnaksen kirjat. Suurin suosikkini oli ehkä Kaikkien aikojen avaruuskirja, joka ilmestyi jokseenkin niihin aikoihin kun opin lukemaan. Lainasin sen epäkäytännöllisestä koostaan huolimatta monta kertaa kirjastosta, ja luultavasti sen ansiosta opin ulkoa aurinkokuntamme planeetat (enkä ikinä oppinut käsittämään, miten joku ei voi muistaa niitä).

Näiden lisäksi minulla, kuten käsittääkseni kovin monilla muillakin lapsilla, oli eri aikoina erilaisia kiinnostuksen kohteita (joksi noita omituisia monomanian jaksoja ehkä voi kutsua), joten suosikkikirjojani olivat, vähän ajankohdasta riippuen, myös dinosauruksia, arkeologiaa, antiikin Kreikkaa tai valtameriä käsittelevät kirjat. Muistan pitäneeni ihan kamalasti myös sellaisesta kirjasta, jossa kerrottiin erilaisia kesään liittyviä seikkoja ja annettiin erilaisia vinkkejä ja ohjeita (esim. kuinka tehdä limonadia itse, mistä salamat tulevat, kuka oli Carl von Linné), sen pääosassa oli tyttö, enkä muista kirjasta juuri muuta, en edes nimeä. Mutta se oli minusta n. 10-vuotiaana (?) tosi hyvä kirja.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

20. päivä: Favourite romance book

Tässä meinasi tulla ns. tenkkapoo (kylläpä muuten pidän em. kaltaisista hassuista äännelainoista kielissä). Romanttinen kirjallisuus ei taida kuulua lempilukemistooni, sillä en aluksi keksinyt yhtään romanttista kirjaa, jonka olisin lukenut, saati josta olisin pitänyt. Turvauduin goodreadsin listaukseen popular romance books. Lista on massiivinen, joten sain sieltä vähän apuja. Melko heikolta kuitenkin edelleen näyttää, lukematta ovat niin Jane Austenit, Nicholas Sparksit kuin Nora Robertsitkin. Vampyyriaiheisia romanssikirjoja olen kyllä vähän lukenut (Twilight-sarjan ja pari ensimmäistä Southern Vampire Mysteries eli Sookie Stackhouse -kirjaa, mutta niistäkään en perin juurin hirveästi pitänyt).

Selattuani listan viisi ensimmäistä sivua ja ihmeteltyäni Nora Robertsin ja Lisa Kleypasin valtavaa tuotteliaisuutta, päädyin valitsemaan sen ainoan, jonka tuolta viideltä ensimmäiseltä sivulta olen edellämainittujen vampyyrikirjojen lisäksi lukenut. Kolmas linja proudly presents: Emily Brontë: Humiseva harju.


Luin Humisevan harjun verrattain nuorena, eli monta vuotta sitten, joten en kovin hyvin muista, mitä kirjassa tapahtuu. Muistan kyllä silloin ihan pitäneeni siitä, joten ei kai se kovin huono voi olla? Ainakaan kirjan romantiikka ei ollut siirappista laatua (vaan pikemminkin epätoivoista), välillä pyörittiin synkillä nummilla ja menetettiin järkeä. Komeaa. Lisäpisteitä siitä, että sinänsä kehnonlaisessa filmatisoinnissa Heathcliffia esittää ihana Ralph Fiennes.

Löysin tuolta listauksesta myös toisen kirjan, jonka olen melkein lukenut (eli joka on kesken, mutta jonka kyllä aion vielä lukea) eli Laura Esquivelin Como agua para chocolate (suomennettu kai nimellä Pöytään ja vuoteeseen?). Siinä lattarikirjallisuuden tavaramerkki numero uno, tuo ns. maaginen realismi, yhdistyy romantiikkaan. Välillä tarjoillaan reseptejä.

Huolestuin kuitenkin vähän tästä yhden kirjallisuuden lajin syrjehtimisestäni: luen kuitenkin muuta viihdekirjallisuutta esim. dekkareita ja elämäkertoja (jotka eivät varmaan sisältönsä puolesta ole sen kaksisempia tai "fiksumpia" kuin romanssitkaan), joten miksi en koskaan tartu romanttiseen kirjallisuuteen? Pääsyynä on varmaan se, etten ole järin romantillinen luonne, mutta periaatteessa miksen silloin tällöin lukisi jotain tämänkin genren edustajaa aivoja lepuuttaakseni? Toisaalta pelkään ennakkoluulojeni olevan totta ja minun pitkästyvän kuoliaaksi jonkun Nora Robertsin parissa (muistaakseni kerran teininä luin yhden Catherine Cooksonin kirjan, se ainakin oli melko sietämätöntä). Ovatkohan jotkut goottiromanssit mistään kotoisin? Pitää käydä katsomassa, mitä muut ovat tähän vastanneet, ehkä löydän jotain genren helmiä joihin voin tutustua.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Maanantain murheet & Pyhät luut

Luin tässä taas ohimennen hiukan rikoskirjallisuutta Kathy Reichsilta, ja Pyhien luiden jälkeen päätinkin pitää taukoa moisista, tai ainakin Kathy Reichsista, sikäli läpeensä tuttu on nyt kirjoittajan juonenkehittelykaavio.

Juonista lyhyesti (mitä nyt enää muistan). Maanantain murheet (Monday Mourning) sijoittuu vaihteeksi Montrealiin, jossa pizzerian kellarista löytyneet ihmisen luut johdattavat oikeusantropologimme Brennanin erikoisen vyyhden jäljille. Luut tuntuvat kuuluvan kolmelle nuorelle naiselle, joita ei tunnu kaipaavan kukaan. Sitten Brennan saa puhelinsoiton, jossa vanha nainen vihjaa tietävänsä jotain tapauksesta, jonka jälkeen tohtorimme ei maltakaan laskea tapausta käsistään. Varsinkaan sen jälkeen, kun soittaja löytyy kotoaan kuolleena. Myös Tempen asuntoon taas vaihteeksi murtaudutaan, ja viime hetkillä sankarittaremme saattaa itsensä perinteiseen hengenvaaraankin. Suhde komeaa rikostutkija Andrew Ryaniin tökkii, mutta lopussa kaikki on toki hyvin. Juoni on tässä kirjassa varsin näppärä, mutta ei valitettavasti erityisen kiinnostava. Teknistieteellinen pohjatyö vakuuttaa jälleen.

Maanantain murheita kirjastoon palauttaessani hyllyssä nökötti tyrkyllä sarjan seuraava otos, Pyhät luut (Cross Bones). Tässä kirjassa ortodoksijuutalaisen liikemiehen mystinen kuolema johdattaa sankarittaremme ikivanhojen luulöydosten jäljelle ja Israeliin asti. Teorioissa pyöritellään kristinuskon perusteita kuin ties missä da Vinci -koodissa (jota en ole lukenut, joten en oikeasti tiedä, onko näillä kirjoilla muuta yhteistä kuin se, että Pyhissä luissa Brownin bestselleriin viitataan kerran tai kaksi), ja henkikultakin on taas välillä vaarassa. Lopulta maailman uskontojen tasapaino ei vaarannukaan ja kaiken takana onkin jälleen kerran vain viheliäinen opportunismi.

En jaksanut juuri ollenkaan innostua tästä kirjasta, enkä kyllä nyt jälkikäteen tiedä miksi, sillä periaatteessa olen kyllä kiinnostunut arkeologiasta. Ehkä ainakin osittain siksi, että kirjassa spekuloidaan sillä, että josko Jeesus Nasaretilainen sittenkin olisi jäänyt käärinliinoissaan hautaan eikä noussutkaan taivaaseen: minusta tämä luonnollisesti on se todennäköisin tapahtuma, ja vaikka toki tiedän, että maailmassa on kosolti ihmisiä, jotka eivät näin ajattele, en jaksa vaivata päätäni Raamatun ja todellisuuden välisillä ristiriidoilla. Joka tapauksessa kiinnostukseni hieman nousi, kun kirjan lopun krediiteistä ilmeni, että kirjan kaivaukset ja muut spekulaatiot perustuvat vankasti todellisuuteen. Opettavaista!

19. päivä: Favourite book turned into a movie

Alkaa tuntua, ettei tämä ikinä lopu, iskee haasteväsymys ja ärsyttää, ettei tähän päälle meinaa löytyä aikaa kirjoittaa ihan niistä kirjoista, joita olen lukenut (joita ei tosin onneksi ole monta, sillä haastekiireen lisäksi tässä on ollut ihan koulu- ja työkiirettäkin).

Tätä päivän kysymystä lähdin pohtimaan kahtaalta: valitsenko mielestäni parhaan kirjan, josta on tehty elokuva, vaikka sitten kehnokin elokuva. Vai sittenkin parhaan filmatisoinnin ei ehkä aivan parhaasta, mutta kuitenkin hyvästä kirjasta? Tehtävänanto vastaa ehkä enemmän ensimmäistä, jälkimmäinen olisi hiukan mielekkäämpi.

Vaikka elokuvasivistykseni ei ole mitenkään verrattoman laaja, löytyy nopealla vilkaisulla hyllystämme useita kirjoja, joista on a) tehty elokuva, jonka b) minäkin olen nähnyt. Lisäksi toki on olemassa
kirjoja, joista tehdyn elokuvan olen nähnyt, mutta kirjaa en ole lukenut (esim. Kummisetä-trilogia, Uhrilampaat), kirjoja, jotka olen lukenut, mutta elokuvaa en ole nähnyt (esim. Larssonin Millennium-trilogia) tai kirjoja, joista tiedän tehdyn elokuvan, mutten ole tutustunut kumpaankaan (esim. lukemista odottava Slumdog Millionaire). Mutta pysytelläänpä nyt tuossa ihka ensimmäisessä kategoriassa.

Vastaan, taas, Trainspotting. Ihan vaan siksi, että olen sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan useamman kerran ja pitänyt niistä. Koska kirjasta kirjoitin jo vähän aiemmin, pulisen nyt vähän tuosta elokuvasta. Luin siis tosiaan tässäkin tapauksessa kirjan ensin, ja ensimmäisellä katsomiskerralla en ihan hirveästi pitänyt elokuvasta (siinä yhdistellään muutamia kirjan henkilöitä ja tapahtumia, kuten nyt filmatisoinneissa yleensäkin). Myöhemmin kyllä innostuin elokuvastakin: sen alkukohtaus on mieleenpainuva, suorastaan nerokas, elokuvassa soi hyvä musiikki, roolitus on toimiva (rakastan etenkin Ewan McGregoria ja Robert Carlylea) ja kokonaisuus muutenkin pelaa. Lisäpisteitä skottiaksentista.

Bubbling under: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (Johnny Depp! Benicio Del Toro!), Ilmestyskirja. Nyt (perustuu tähän vastikään lukemaani klassikkoon). Jos olisin saanut luetuksi Draculan, voisin vastata myös Coppolan filmillä Bram Stokerin Dracula.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

18. päivä: A book that disappointed you

Vihdoinkin helppo kysymys! Keksin tietenkin tähän useammankin, mutta nyt kerrankin en jaarittele vaan valitsen yhden, viime vuoden selkeimmän pettymyksen.

Kirja, joka aiheutti pettymyksen, on Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot (kirjoitinkin siitä lyhyesti täällä). Lainasin sen viime kesänä kirjastosta, koska aihe (historiallinen Barcelona, vampyyri, jännäri) vaikutti oikein sopivalta leppoisaksi kesämökkilukemiseksi. Barcelona on lempikaupunkini (asuinkin siellä kerran vuoden päivät), perinteisesti olen tykännyt vampyyrijutuista ja jännärit nyt ovat usein kelvollista aivot narikkaan -lukemista. Ikävä kyllä tämä kyseinen teelmä ei vaan täyttänyt edes vaatimattomimpia toiveitani viihdyttävyydestä. Koko kirja on suoraansanoen uskomattoman surkea esitys: juoni on sekava ja kömpelö, henkilöhahmoilla ei ole ominaisuuksia (paitsi naisella ulkonäkö ja pääpahiksella pahuus) ja heidän tekemisensä huonosti motivoituja, loppu ei ole tippaakaan yllättävä ja muutenkin tunne kirjan loputtua kertakaikkisen plaah. Ainoa siedettävä puoli on kirjan verrattain sujuva historiallisen Barcelonan kuvailu, joten ehkä herra Morielin pitäisi kirjoittaa matkaoppaita eikä romaaneja.

Kuriositeettina mainittakoon, että myös seuraavat potentiaaliset pettymykset sijoittuvat Barcelonaan. Carlos Ruiz Zafonin kirjoja on paljon kehuttu ja koska nekin sijoittuvat lempparikaupunkiini, kahlasin sisukkaasti läpi sekä La sombra del vienton (Tuulen varjo) että Angel's Gamen (Enkelipeli), enkä vaan oikein saanut niistä mitään irti. Pitänee yrittää muistaa, että vaikka tyyppi saisikin aikaan jotain uutta, en ota sitä luettavakseni.

17. päivä: Favourite quote from your favourite book

Eduskuntavaalit ja niihin liittyneet toimet, kuten vaalipullan syöminen ja vaalivalvojaisten seuraaminen sekoittivat pakan tämän viikonlopun osalta totaalisesti, enkä ehtinytkään saattaa itseäni ajan tasalle tässä haasteessa. Tässä yhteydessä sen enempää vaalitulosta puimatta siirryn täten 17. päivän haasteeseen.

Ketään ei varmaan ihmetytä, etten tosiaan osaa valikoida lempisitaattia lempikirjastani. Minulla ei ole hajuakaan, mikä lempikirjani mahtaa edes olla, joten valitsin muutamia hyviä sitaatteja eräiltä suosikkikirjailijoiltani. Noin yleensä en mitenkään kerää sitaatteja esim. mihinkään vihkoon, ja seuraavistakin sitaateista useimmista jouduin tietenkin oikean asun tarkistamaan googlailemalla tai goodreadsista. Suosikkisitaattini ovat yleisesti ottaen peräisin muutamilta kirjailijoilta (on monia hyviä kirjailijoita, jotka kirjoittavat hyviä kirjoja, mutta eivät osaa erityisen hyvin kiteyttää, joten he eivät ole edustettuina), tässä esimerkkejä:

Kurt Vonnegut:
"I tell you, we are here on Earth to fart around, and don't let anybody tell you different." (A Man Without a Country).

"If you can do no good, at least do no harm." (Slapstick)

Tove Jansson:
"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." (Muumilaakson marraskuu)

"För en filosof är det alldeles detsamma om han lever eller dör, men efter denhär förkylningen är det mycket osäkert hur set ska gå med mig" (Komenten kommer, mahdollisesti ainoa sitaatti, joka on jäänyt mieleeni ruotsiksi, siksi se on tässäkin mukana)

Charles Bukowski:
"That's the problem with drinking, I thought, as I poured myself a drink. If something bad happens you drink in an attempt to forget; if something good happens you drink in order to celebrate; and if nothing happens you drink to make something happen." (Women)

Augusten Burroughs:
"I myself am made entirely of flaws, stitched together with good intentions." (Magical Thinking)

"I am prone to envy. It is one of my three default emotions, the others being greed and rage. I have also experienced compassion and generosity, but only fleetingly and usually while drunk, so I have little memory." (samasta)

Laitetaanpa vielä bonukseksi pari suosikkilainaustani Lewis Carrollilta:
"'Begin at the Beginning', the King said gravely, 'and go on till you come to the end: then stop'" (Alice in Wonderland)

"If you don't know where you are going, any road will get you there."

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

16. päivä: Favourite female character

Nythän on jo oikeasti 17. päivä, mutta mennäänpä kuitenkin järjestyksessä. Eilen en nimittäin ehtinyt ollenkaan kirjoittamaan, punttisalilla rehkintä, inventaario töissä ja lopulta El Clásicon katsastaminen Hakis pubissa veivät koko lauantain (työajoista ja muusta johtuen tuntuu, että minulla viikonloput ovat aina kaikkein työllistetyintä ja kiireisintä aikaa, kun taas alkuviikosta on yleensä mukavan leppoisaa).

Osasyy tietysti tähän välttelyyn oli se, etten oikein keksinyt mieluisia naiskaraktäärejä. Kirjallisuuden kaanoniin päässeissä klassikoissa naiset tuntuvat olevan parhaimmillaankin vain somia statisteja, tai sitten ihan käsittämättömiä hahmoja ilman mitään varsinaisia ominaisuuksia (esim. Mika Waltarilla usein). Sitten taas itsetarkoituksellisen "vahvat" ja "rohkeat" naishahmot ovat usein ärsyttäviä tai epäuskottavia: en erityisesti pidä Lisbeth Salanderista sen enempää kuin Lucie Lilliehjelmistäkään (nämä siis Millennium-trilogiassa ja Westön Missä kuljimme kerran sekä hiukan myös Älä käy yöhön yksin -romaaneissa). Ronja Ryövärintyttärestä kyllä pidän. Sitten taas L. M. Montgomeryn ja Alcottin tapaisten kirjailijoiden tyttökirjoista sankarittarineen en myöskään ole oikein koskaan innostunut.

Jotain mainitakseni kuitenkin keksin seuraavia: Hermione Granger Harry Pottereista (koska kirjasivistys on pop), puolikuvitteellinen Pirkko Saisio trilogiasta Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja, samoin omaelämäkerrallinen Marjane Satrapi Persepolis-sarjakuva-albumeista.

Keksin varmaan koko joukon muita heti kun painan julkaisu-nappia, mutta nyt mennään näillä. Seuraavaan postaukseen toivottavasti tulee taas kuvitustakin, mutta sitä ennen käyn mm. äänestämässä.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

15. päivä: Favourite male character

Voinko taas vastata Augusten Burroughs? Augustenhan on toki oikea ihminen ja hänen kirjansa ensimmäistä lukuunottamatta omaelämäkerrallisia, joten hän ei ehkä varsinaisesti ole kirjallisuuden hahmo. Karaktääriä Augustenilla on kyllä senkin edestä, minusta.

Yritän nyt hetken ottaa tämän homman tosissani (jopas jotakin). Minulla on, kuten olen aiemminkin todennut, kerrassaan kehno juonimuisti, eivätkä kirjojen ehkä keskeisetkään hahmot välttämättä jää pyörimään mielessäni sen jälkeen kun olen kirjan kannet sulkenut. Monissa suosikkikirjoissani on toinen toistaan inohottavampia hahmoja, jotka, vaikka ehkä taitavasti kirjoitettuja, eivät kuitenkaan ole mitenkään määriteltävissä sanalla "favourite". Lisäksi joidenkin suosikkihahmojeni mieheys tai naiseus on vähintäänkin hankalasti määriteltävissä. Kumpaahan sukupuolta edustavat esimerkiksi mainiot Kissa Matroskin ja Musti? Näin ollen en nyt Augustenin lisäksi osaa nimetä ketään itsestäänselvää voittajaa, mutta joitakin minua miellyttäviä mieshahmoja voisin nyt kanssanne jakaa.

Ensimmäisten joukosta tulee mieleeni Kurt Vonnegutin teoksissa taajaan seikkaileva, epäonnistunut tieteiskirjailija Kilgore Trout, kirjailijan jonkinlainen alter ego, joka on varmaan erityisesti jäänyt mieleeni siksi, että hän esiintyy Vonnegutin kirjoissa niin taajaan. Ja toki etenkin siksi, että Vonnegutin kirjat ovat mainioita (tai olivat ainakin silloin  vuosina 1998-2002 jolloin luin ehkä kaikki ne).

Seuraavaksi sain päähäni seuraavat: Mark Renton Trainspottingista, Heathcliff Humisevasta harjusta ja Severus Snape Pottereista. Sitten äkkiä tajusin, että näitä kolmea yhdistää se, että kaikki A) esiintyvät kirjoissa joista on tehty elokuva, joissa B) heitä esittävät eräät lempinäyttelijäni. Joten en tiedä, pidänkö näistä hahmoista vain noiden roolisuoritusten takia. No, en ehkä pelkästään, mutta minulla on sellainen tunne, että jotain tekoa näillä asioilla on keskenään. Onpa noloa.

torstai 14. huhtikuuta 2011

14. päivä: Favourite book of your favourite writer

Eilinen kikkailuni uhkaa kostautua nyt, kun pitäisi valita suosikkikirjailijani suosikkiteos: enhän minä ole edes ehtinyt vielä lukea niitä kaikkia! Mutta lyhyestä virsi kaunis ja sillai: suosikkini Augusten Burroughsin teoksista on ainakin toistaiseksi Maagista ajattelua.
Ettei tämä nyt ihan tyssäisi tähän, kerron vielä muutamia muita eilen listaamieni suokkarikirjailijoiden suokkarikirjojani, tähän tapaan näin: Saarikoskelta ehkä Aika Prahassa (tai sitten ehkä Kirje vaimolleni, tai Asiaa tai ei). Tove Janssonilta jo aiemmin mainittujen suosikkimuumien lisäksi ehkä Kunniallinen petkuttaja (tai ehkä sittenkin Kesäkirja). Kurt Vonnegutilta, apua, no vaikka Teurastamo 5 (ja Man Without a Country! Ja Breakfast of Champions!), Irvine Welshiltä Trainspotting, Anni Sumarilta varmaan Junanäytelmä. Eilen unohtui mainita Pirkko Saisio, jolta etenkin Pienin yhteinen jaettava ja Punainen erokirja on ihan mahtavia (Saisio-innostukseni vähän lopahti näihin viimeisiin, Tunnottomuus Voimattomuus tjsp romaaneihin, en saanut niistä oikein otetta). Paul Austerilta tykkään ehkä eniten The Brooklyn Folliesista ja Kapuscinskilta lempparini on varmaan Eebenpuu. Mukasta, Nummesta ja Bukowskista en millään osaa päättää. Semmottis. Kohta iskee kyllä jonkinlainen haasteväsymys, puuh.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

13. päivä: Your favourite writer

Jahas, sitten kysytäänkin lempikirjailijaa, ei se helppo ole tämäkään. Alkajaisiksi palaan taas menneisyyteen ja kerron, että silloin nuorempana varsinkin minulla oli hieman taipumusta järjestelmälliseen fanitukseen: jos luin joltain kirjailijalta jonkun kirjan, josta oikein pidin, luin yleensä likipitäin oitis kaiken muunkin, mitä sain samalta kirjailijalta käsiini. Tai no, tottapuhuen hieman samaa taipumusta minussa on kyllä vieläkin (palataan siihen ihan kohta).

Kirjailijoita, joita olen (yli 13-vuotiaana) fanittanut ja joilta olen järjestelmällisesti lähes kaiken lukenut ovat esimerkiksi seuraavat: Pentti Saarikoski (etenkin kaiken proosan, mutta runoudestakin merkittäviä osia), Tove Jansson, Kurt Vonnegut, Irvine Welsh (viimeisimpiin teoksiin asti), Anni Sumari, Timo K. Mukka ja Charles Bukowski. Hiukan tuoreempia fanitettavia on esim. Markus Nummi. Samoin Paul Austerin tuotantoa olen lukenut aika laajalti ja tietokirjapuolelta taas esim. Ryszard Kapuscinski on aika ylittämätön.

Yllämainitusta joukosta (tai muutenkaan) on minun tietenkin ihan kertakaikkiaan mahdotonta valita yhtä kaikkien aikojen suosikkia, joten kerronkin teille tämän hetken lempikirjailijani. Niille, jotka jaarituksiani yhtään seuraavat, ei varmaankaan tule yllätyksenä, että valinta osuus Augusten Burroughsiin. Ihanaan, neuroottiseen Augusteniin! Running with Scissors ei vielä kolahtanut ihan täysillä, mutta Maagisen ajattelun lukeminen jo vain saikin minut etsimään käsiini Augustenin kirjoja oikein isommalla kauhalla.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

12. päivä: A book you used to love but don’t anymore

Koska tässä ei nyt vielä ihan hirmuisen monta vuotta ole plakkarissa, en ole ehtinyt vielä useita kertoja muuttaa mieltäni kirjoista (aion kyllä, älkää siis huoliko). Joudun siis vastaamaan taas varmaan jollain lapsuus- tai nuoruusaikain suosikilla. Muistaakseni toisaalla tämän saman haasteen piirissä ovat jo aiemmin esille nousseet David Eddingsin fantsukirjat, joten suuntaanpa sinne siis minäkin.

Osapuilleen 11-vuotiaana minä suorastaan rakastin Belgarionin ja Mallorean taruja ja luin ne varmaan useampaan kertaan vuoden tai parin sisään (aikajana on minulle vähän epäselvä, mutta Wikipedian mukaan Mallorean tarun viimeiset suomennokset tulivat 1995, jolloin olin 12, ja muistan lukeneeni ne aikalailla tuoreeltaan). Yrittelin muistaakseni näiden jälkeen vielä lukea jotain Eddingsin muita virityksiä, mutta kiinnostus fantasiaan taisi lopahtaa viimeistään samoihin aikoihin kun löysin punk-musiikin ja keskikaljan, ja vaikka sittemmin olenkin lukenut esimerkiksi Potterit, en usko, että jaksaisin enää Eddingsin teelmistä kiinnostua. (Kaljasta ja punk-musiikista olen sen sijaan hieman kiinnostunut edelleen.)

Kuvituksena täältä lainaamani kartta Belgarionin tarusta. Yritin tuota syynäillä ja huomasin, etten kyllä muista noista tarinoista enää juuri yhtikäs mitään. Onkohan fantsukarttojen piirtely enää nykyään yhtään suosittua? Ei kai, kaikki varhaisnuorislaiset vaan piirtää jotain mangaa.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

11. päivä: A book you hated

Yhdennenkintoista päivän haasteeseen keksisin varmaan useammankin vastauksen (vaikka tuo hate onkin taas niin kovin jyrkkä ilmaus), sillä olen kyllä lukenut aimo kasan kirjoja, joista en lainkaan pitänyt. Tänään kuitenkin vastaan kirjalla, joka on jäänyt mieleeni ainoastaan siitä syystä, että inhosin sitä niin kovin.
Vihaamani kirja on Salman Rushdien Maa hänen jalkojensa alla (The Ground Beneath Her Feet). Eräs ystäväni piti kirjasta kovasti ja suositteli sitä minulle, joten tartuin teokseen. Tämä kaikki tapahtui ehkä vuonna 2001 tai 2002, joten muistikuvani kyseisestä teelmästä ovat nyttemmin jo erittäin hämärät. En itseasiassa muista yhtään, mitä siinä tapahtuu. Sen sijaan muistan kyllä, että inhosin kirjaa alusta alkaen, siinä oli ärsyttäviä hahmoja ja typeriä juonenkäänteitä, mutta jostain syystä luin sen kuitenkin loppuun.

Sen jälkeen vannoin, etten koske yhteenkään Rushdien kirjaan enää koskaan. Enkä koskenutkaan, kunnes viime vuonna luin Rushdien kirjoittaman Nicaraguan matkakirjan Jaguaarin hymy. Siitä jossain määrin pidin, joten hankin käsiini miehen ylistetyimmän kirjan Midnight's Children (Keskiyön lapset), joka on tavan Booker-palkinnon lisäksi voittanut "kaikkien aikojen Bookerin" (Best of the Bookers). Ajattelin yrittää lukea sen 10 klassikon haasteeseen, mutta pidätän itselläni oikeuden jättää kesken, jos kirja on läheskään yhtä kauhea kuin Maa hänen jalkojensa alla.

Kuva Wikipedian artikkelista, en voinut ottaa kuvaa itse, koska minulla ei todellakaan ole tätä kirjaa hyllyssä.

Augusten Burroughs: Possible Side Effects

Helmi-maaliskuun vaihteessa lainasin ja luin Augusten Burroughsin Maagista ajattelua. Innostuin kirjasta välittömästi ja vielä enemmän kuin aiemmin lukemastani Running with Scissorsista (joka sekin kyllä on hyvä). Ryhdyin suorastaan Augustenin faniksi ja parin viikon kuluttua tilasinkin bookdepositorysta Possible Side Effectsin. (Muutama päivä sitten lainasin muuten kirjastosta myös Burroughsin kirjan Kuivilla, mutta yritän nyt lukea tässä välissä jotain muuta, ennen kuin taas päästän itseni palaamaan Augustenin pariin. Tunne siitä, että minulla on hallussa ja lukematta potentiaalisesti mahtava kirja on kyllä aina kutkuttava. Katsotaan nyt kauan maltan vastustaa kirjan seireeninkutsua. No, mutta asiaan nyt.)
Maagisen ajattelun tavoin Possible Side Effects koostuu verrattain lyhyistä, omaelämäkerrallisista tarinoista. Tarinoissa eri-ikäinen Augusten (tarinoiden aikahaarukka ulottuu Augustenin pimeästä lapsuudesta aivan lähelle nykyhetkeä) joutuu omituisiin pälkähiin, viettää aikaa kummallisten sukulaistensa kanssa, juo itseään tärviölle, käy epäonnistuneilla deiteillä ja pohtii omia omalaatuisuuksiaan ja neuroosejaan. Edeltäjänsä tavoin Possible Side Effects on hupaisa, mutta välillä hyvin synkällä, joskin virkistävällä tavalla. Kirjassa esiin pääsevät aiheet (esim. alkoholismi, mielisairaudet, epäonnnistuneet sukulaissuhteet) ja niiden melko ronski käsittely voivat ehkä olla herkimmille liikaa. Onneksi minä en niihin herkimpiin kuulu, joten voin nautiskella Burroughsin kirjoista täysin palkein.

Maagiseen ajatteluun verrattuna Possible Side Effectsin kertomuksista suurempi osa käsitteli Augustenin lapsuutta, nuoruutta ja raitistumista edeltävää aikaa, kun taas vähemmän saimme nauttia nykyhetkeen liittyvistä terävistä huomioista. Possible Side Effects ei myöskään ollut ihan yhtä hauska. Näin ollen minusta Maagista ajattelua oli hitusen parempi, mutta olen varma, että tulen palaamaan myös Possible Side Effectsin pariin tulevaisuudessakin. Sitä ennen kuitenkin luen tuon Kuivilla, ja varmaan tilaan kolmannenkin tarinakokoelman You Better Not Cry: Stories for Christmas (mutta voiko tuonnimistä kirjaa lukea keskellä kevättä?).

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

10. päivä: Favourite classic book

Valinnanvaikeudet jatkuvat lemppariklassikon parissa. Koska en ole kovin hyvä tekemään päätöksiä (no tämä nyt ei varmasti tule yllätyksenä kellekään, joka on lukenut näitä minun juttujani yli kaksi kertaa), helpotin hommaa valitsemalla kaksi klassikkoa, yhden kotimaisen ja yhden ulkomaisen. Ainakin minusta seuravat kirjat ovat eittämättä klassikkoja, ja pidän kummastakin.
Kansainvälisestä osastosta valitsin Harper Leen ainoaksi teokseksi jääneen Kuin surmaisi satakielen. Jonain toisena päivänä valinta olisi voinut kohdistua toisaalle, tänään mennään tällä. Luin kirjan muistaakseni vasta vuosi tai pari sitten (ostettuani kirjan pokkariversion jo pari vuotta aiemmin), ja se teki minuun kyllä vaikutuksen: kirjan aihe on koskettava ja ehkä iäti ajankohtainen, minkä lisäksi tarina on kerrassaan loisteliaasti kerrottu. Jonkinlaisena projektina ajatuksen tasolla on ollut lukea tämä jossain vaiheessa myös englanniksi.
Kotimaisista päädyin Sinuheen, siitä kun satun pitämään. On oikeastaan aika mielenkiintoista, että pidän Sinuhesta niinkin paljon kuin pidän, sillä monien muiden Waltarin kirjojen parissa en ole päässyt puusta pitkään. Itseasiassa Sinuhen lisäksi kokonaan olen saanut luetuksi vain jotain pienoisromaaneja, Appelsiininsiemenen ja Komisario Palmuja, kesken olen jättänyt muita historiallisia romaaneja Johannes Angeloksesta Mikael Karvajalkaan, enkä koskaan saanut loppuun Suurta Illusioniakaan. Mutta Sinuhen olen lukenut kahdesti, ja varmaan tulen lukemaan joskus kolmannenkin kerran. Tarina sai mukaansa ensikokeilulla, ja vietinkin yhden syksyisen viikonlopun vuonna 2002 juoden teetä, neuloen villasukkaa ja lukien Sinuhea (minä tosiaan välillä luen ja neulon samaan aikaan), uppoutuen Sinuhen ja Kaptahin seikkailuihin niin, etten paljon muuta tainnut silloin tehdäkään.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Yhdeksäs päivä: A book you thought you wouldn’t like but ended up loving

Ja taas jatketaan. Tässä yhdeksännessä päivässä on semmoinen hyvä puoli, että kerrankin tehtävänanto on melko yksinkertainen, ei siis tarvitse ehkä niin paljon vatvoa. Vatvon silti vähän: siis kirja, jota lopulta rakastaa? Pidän kirjoista, mutta harvaa kirjaa kyllä varsinaisesti rakastan. Kyseisenlaiset ylisanat kun eivät tämän suomalaisen suuhun istu, taidan siis tänään kirjoittaa kirjasta, josta luulin, etten pitäisi, mutta joka ei sitten ollutkaan ihan paska. Semmoisikaan kirjoja ei ole kauhean paljoa, nimittäin jos luulen, etten pitäisi jostain kirjasta, en yksinkertaisesti lue sitä kirjaa. Ja tietenkin jotkut aika huonotkin kirjat ovat minulle jonkinlainen guilty pleasure, mutta niistä sitten yleensä tietääkin, mitä on odotettavissa. Vastaan siis tähän ensimmäisellä, joka tulee mieleen.

Oikeasti kuvassa pitäisi olla ensimmäinen Harry Potter (olisikohan se sitten Philosopher's Stone?), mutta siihen pääsi nyt ainoa omistamani, viime kesänä alekorista poimittu Potter. Olin Potter-villityksen alkaessa täysin mielenkiinnoton koko sarjaa kohtaan. Ikävuosina 10-15 luin nimittäin kasapäin fantasiaa, kunnes totaalisesti kyllästyin ja menetin muutamaksi vuodeksi kiinnostukseni mihinkään, joka liippasi läheltäkään kyseistä lajityyppiä. Kaverini kuitenkin ehkäpä tuossa vuonna 2002 lainasi minulle ensimmäisen Potterin englanniksi, ja tuumin, että kaipa sen voi lukea, että ainakin tietää sitten, mitä halveksuu. No, pienistä puutteistaan huolimatta kirja tempaisi mukaansa, ja ennen pitkää tulin lukeneeksi kaikki Potterit, elokuvistakin olen tainnut nähdä ainakin melkein jokaisen. Ihan intomieliseksi faniksi en kuitenkaan pamahtanut, osaa kirjoista en ole lukenut edes kahta kertaa.

Anekdoottina vielä kerrottakoon, että ensimmäisen ja toisen osan olen lukenut englanniksi ja espanjaksi, loput vain englanniksi. Jaana Kapari-Jatan kehuttuihin suomennoksiin en ole tullut tarttuneeksi.

Kahdeksas päivä: Most overrated book

Voi ei, näin se pelätty päivä koitti (no oikeasti koitti jo seuraava päivä kun niin myöhään tätä julkaisen, mutta kuitenkin). Jonkin asian (kirjan/bändin/poliitikon/jne.) pitämistä yliarvostettuna ei nimittäin kokemukseni mukaan kannata liikaa mainostaa, jollei halua suututtaa koko joukkoa ihmisiä, jotka tätä kyseistä asiaa arvostavat (ja heitä tietenkin on paljon: yliarvostaminen ikäänkuin vaatii myös arvostuksen olemassaoloa). Tämä suuttuminen on tietenkin sikäli tyhmää, että eihän sen toteaminen, että jotakin arvostetaan sen asian kokoon/ansioihin/saavutuksiin/omaperäisyyteen (tms.) nähden minun mielestäni liikaa/perusteettoman paljon, tarkoita, että se asia olisi huono tai kelvoton. Se on vain yliarvostettu. Esimerkki musiikin puolelta: The Beatles on mielestäni erinomaisen yliarvostettu yhtye: nelikko kieltämättä teki kivoja kipaleita ja ennenkaikkea urauurtavia saavutuksia teinityttöhysterian mobilisoinnissa, mutta ei niillä nyt niin paljon erityisen ennennäkemättömiä kappaleita ole, enkä kyllä kutsuisi heitä miksikään musiikillisen kehityksen etujoukoksi omana aikanaankaan. Ja minä en siis inhoa Beatlesia. Päinvastoin, pidän yhtyeestä kovastikin (niinkin paljon, että olen esimerkiksi katsonut järjettömän häröilyleffan Magical Mystery Tour useaan kertaan. En tosin enää täysi-ikäisenä, mutta kuitenkin).

Noniin, tämän pohjustuksen jälkeen todettakoon, että minua ei ehkä niinkään häiritse minkään asian perusteeton (yli)arvostaminen, kuin se, että jollekin keskinkertaiselle, tai jopa hyvällekin asialle annetaan semmoinen asema, että se on kaiken arvostelun yläpuolella, sillä on suorastaan jumalaisia ominaisuuksia ja kaikki, jotka rohkenevat olla toista mieltä, ovat ymmärtämättömyyden alhossa vaeltavia surkimuksia tai sitten ilkeässä salaliitossa. Pöh.

Palatakseni kirjoihin: oli melko vaikea keksiä kirjaa, joka minusta olisi todella yliarvostettu. Heti ensimmäisenä mieleeni tuli Raamattu (tai no oikeastaan minkä tahansa uskonnon ns. pyhä kirja, mutta Raamattu taitaa olla niistä ainoa, josta olen lukenut edes osia). Ja ei, ei minulla ole mitään erityisesti Raamattua vastaan (siellä on ihan mielenkiintoistakin sisältöä. Mutta niin on kyllä tylsääkin, ja kuvottavaa), se ei vaan oikein minusta vaikuta kovinkaan kaksiselta teelmältä ollakseen ihan jumalallista alkuperää. Jotensakin ylimainostettu opus, vaikka kaipa sen voisin sisuunnuksissani joskus koittaa ihan oikeasti lukea.

Toisena mieleen tuli tietenkin muutamia länsimaisen kirjallisuuden kaanonin vaikeaselkoisimpia teoksia, etunenässään James Joycen Odysseus. Olen lukenut kyseistä kirjaa jonkin matkaa, enkä kyllä tajunnut siitä mitenkään kauheasti. Toisaalta en tajua mitenkään kauheasti myöskään esimerkiksi suhteellisuusteoriaa, mutta enpä olisi ihan äkkiä mainostamassa, että kyseinen teoria on minusta ihan yliarvostettu.


Kolmantena mainitsen sitten jotain, mitä jopa olen lukenut (vaikka "lukematta paskaa" onkin hieno arviontitapa), nimittäin Stieg Larssonin päättömiä määriä myyneen dekkaritrilogian. Kyseisissä kirjoissa on kieltämättä ihan koukuttava juoni ja nokkelia käänteitä, mutta minusta ne nyt vaan eivät olleet kovin kaksista kirjallisuutta (supersankarisarjakuvamaisuuksiin paisuva epäuskottavuus toisesta osasta lähtien ei varsinaisesti auttanut asiaa), enkä ihan käsitä, miten niistä tuli niin valtava hitti. Toisaalta lisäpisteitä kirjojen ympärille kehkeytyneestä perintö-draamasta. Ei siis kuitenkaan ihan turhaa!

Lisäksi olisin vielä voinut tuomita Jane Austenin minkä tahansa kirjan yliarvostetuimpana, jos olisin saanut luettua yhtäkään niistä pitkästyttävistä jaarituksista. En tiedä mikä kytkentä minussa on vinossa, mutta viktoriaaninen pukudraama missään muodossa ei vaan oikein herätä kiinnostusta (vaikka Austen taitaa tarkalleen ottaen olla aika esiviktoriaaniselta kaudelta). Paitsi vähän Humiseva harju, jotenkin.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Seitsemäs päivä: Most underrated book

Minulla näyttää olevan pahanlainen taipumus ryhtyä mielessäni vatvomaan näitä tehtävänantoja. Mikä siis mahtaisi olla aliarvostetuin kirja? Aliarvostettu kai olisi kirja, joka on kyllä tunnettu, mutta jota ei mielestäni arvosteta niin paljon kuin kuuluisi. No, en nyt tietenkään keksi tällaista kirjaa (minulla on ilmeisesti jotenkin snobistinen maku). Sen sijaan keksin tähän kirjan, joka ei ole niin tunnettu kuin sen kuuluisi olla, ja täten ei myöskään niin arvostettu.
Tämän päivän valintani kohdistuu siis yhteen lempikirjoistani, Daniil Harmsin Sattumiin. Venäläisen absurdin mestarin lyhyet kertomukset kestävät useita lukukertoja, naurattavat, hämmentävät ja välillä ällöttävätkin. Hämmennyksekseni olen kuitenkin huomannut, että tämä kirja, tai kirjailija, ei ole ollenkaan niin tunnettu kuin olisi syytä olla, omassa mielessäni kun Harms eittämättä kuuluu venäläisen kirjallisuuden suurmiesten joukkoon, Puškinin, Gogolin, Dostojevskin ja Tolstoin viereen.

Loppuun mainos: Sattumien pokkaripainosta näytti parhaillaan olevan kaupan Hulluilla päivillä hintaan 3,90. Menkää ostamaan ennen kuin minä ostan ne kaikki!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Kuudes päivä: A book that makes you sad

Toisin kuin eilisen kohdalla, ainakin jollain tavalla surulliseksi tekeviä kirjoja tuli mieleen useampia. Viimeisten muumikirjojen melankolista tunnelmaa mietinkin jo aiempana, mutta ne nyt eivät varsinaisesti saa minua surulliseksi. Lastenkirjoista surullisia kohtia on myös esimerkiksi Veljeni leijonamielessä. Noin muuten taas minulla on ollut tapana liikuttua kirjoista, joissa eläimille, etenkin koirille, tapahtuu jotain kamalaa (tällaisia kirjoja en kuitenkaan saa juuri nyt mieleeni yhtäkään: ehkäpä ne eivät ole noin muuten olleet kovin kaksisia?).

Yleisesti ottaen on kuitenkin todettava, etten ole luonteeltani vetisteleväinen: harva elokuva saa minut kyyneliin, enkä kovin monta kertaa muista itkeneeni kirjaa lukiessanikaan. Taitavat kirjailijat toki osaavat keksiä toinen toistaan surullisempia ja sydämeenkäyvempiä tarinoita. Yleensä ne ovat kuitenkin fiktiota yhtä kaikki, eikä keksitty jotenkin vaan ole yhtä surullista kuin todellinen (vaikka en tietoisesti lukiessani pidä kirjojen fiktiivisyyttä mielessäni, ei seikka siitä muuksi muutu). Tästä syystä päätin valita kaksi enemmän tai vähemmän todellista kirjaa, jotka ovat hyvin keskenään hyvin erilaisia, ja joiden aiheuttama surullisuuskin oli luonteeltaan aika eri tyyppistä.

Ensimmäiseksi mainitsen noin kuukausi sitten lukemani Half the Skyn. Se, että ihmiset niin monin paikoin kokevat järkyttävää syrjintää, väkivaltaa, kuolevat helposti parannettaviin sairauksiin tai eivät edes selviä syntymään asri ainoastaan sukupuolensa takia, on mielettömän surullista (ei sillä, etteikö ihmisten, etenkin lasten, kokema kärsimys ja syrjintä olisi ylipäänsä surullista, se vaan ei ole tämän kirjan aihe). Tulin eittämättä kirjasta surulliseksi, joskin suru oli enemmänkin raivonsekaista laatua.

Toinen kirja taas on ehkä itkettävin kirja, mitä olen lukenut: Tiina ja Reko Lundanin Viikkoja, kuukausia. Vaikka kirja on "fiktiivistetty", ymmärtääkseni se perustuu hyvinkin pitkälti oikeaan elämään. Kirjaa ei ole minulla omana ja luin sen jo aika kauan sitten, enkä oikeastaan enää muista siitä paljoakaan muuta kuin että se kyllä kosketti. Kuolemasta kirjoittaminen ei varmasti ole kovin helppoa, mutta Lundanit onnistuvat muistaakseni todella hyvin kuvaamaan tilannetta, jonka kuvaamiseksi on vaikea löytää sanoja. Olen lukenut muutkin Lundanin kirjat (Ilman suuria suruja ja Rinnakkain) ja nähnyt hänen näytelmiään, kaikista olen pitänyt. Vaikka se nyt ei tietenkään oikeasti tee Lundanin kuolemasta yhtään sen traagisempaa, tuntui jotenkin perusteellisen epäreilulle, että niin taitava kirjailija ja dramaturgi joutuu kuolemaan niin nuorena, ja vielä sellaisella tavalla.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Viides päivä: A book that makes you happy

Huhtikuun haasteen viidentenä päivänä mennäänkin jo sitten melko abstrakteihin sfääreihin. Kirja joka tekee onnelliseksi? Vai ehkä sittenkin iloiseksi? Sanan happyhan voi kääntää kummin vain. Onnellisuus on kuitenkin mielestäni jotenkin enemmän kokonaisvaltaista tyytyväisyyttä, tunne, jonka saavuttamiseen ei taida hyväkään kirja ihan riittää. Tulkitsen siis, että iloinen riittää.

Valinta on kuitenkin, taas kerran, vaikea, sillä keksin monta erilaista tapaa, jolla kirja voi tehdä iloiseksi. Ensinnäkin voisin olla iloinen kirjan omistamisesta, siitä että olen vaikka löytänyt hyllyyni jonkinlaisen harvinaisuuden. Tällöin olisin iloinen kirjasta palasena materiaa, joka juuri minulla on. Toisaalta kirja voi tehdä iloiseksi sisällöllään: kirja voi olla todellinen hyvänmielen romaani, tai sitten kirjan tapahtumat ovat sellaisia, että tulee iloiseksi siitä, että itsellä on asiat hyvin. Lisäksi kirja voi tehdä iloiseksi saavutuksena: en tiedä tekisikö Joycen Odysseuksen läpikahlaaminen minusta välttämättä erityisen hymyileväisen iloista, mutta varmasti jonkinlaista tyydytystä senkin selättämisestä saisi. Niin, ja voihan kirja tehdä iloiseksi vaikka siksikin, että se muistuttaa jostakusta rakkaasta ihmisestä, onnellisesta ajasta tai hauskasta tapahtumasta. Ja tietenkin lukematon kirja voi helpostikin tehdä iloiseksi: edessä on mahdollisesti uusi, huikea lukukokemus!

Nyt kun olen taas problematisoinut yksinkertaista asiaa kylliksi, onkin sopiva aika alkaa valita oikeaa ehdokasta (ja ei, en tosiaan ole vielä päättänyt mihin valintani kohdistuu, vaikka kirjoitan  jo tätä merkintää).

Kävin tuijottamassa kirjahyllyä.

Lopputulos on, että haluan taas vastata Fedja-setä, kissa ja koira, joten vastaan taas: Fedja-setä, kissa ja koira tosiaan on kirja, joka saa minut iloiseksi. Se on sympaattinen ja hauska, sitä voi lukea koska tahansa ja siitä voi omaksua itselleen koko joukon hupaisia, tai kryptisiä, lainauksia. Se muistuttaa minua hauskasta päivästä, sitä voi lukea ääneen toisille ja olen aika iloinen siitäkin, että omistan sitä ihan kaksin  kappalein (vaikka se alkuperäinen kappale on edelleen kadoksissa).

Muita vaihtoehtoisia ilostuttajia ovat ainakin Markus Kajon Kettusen kootut (olen aina tykännyt lakonisesta verbaalikikkailusta tyylilajina), Rimmisen Pussikaljaromaani (se on hauska, lisäksi pidän Rimmisen kirjoitustyylistä, romaanin ideasta ja toteutuksesta), Julio Cortazarin Tarinoita kronoopeista ja faameista (etenkin kokoelman loppuosan tarinat, no, juuri kronoopeista ja faameista), Erlend Loen kirjat (erityisesti Supernaiivi ja ensimmäinen Kurt-kirja) ja Kurt Vonnegutin tuotanto.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Rebecca Stott: Korallivaras

Korallivarkaasta kirjoittaminen meinasi haastetouhujen tuoksinassa unohtua kokonaan. Kuten mainitsinkin, luin kirjan heti Kutistuvan turskan jälkeen, osittain sen kanssa päällekkäinkin. Tämä ei ollut mitenkään tietoinen valinta, mutta oikein sopiva päällekkäisyys se kyllä oli! Korallivaras siis sijoittuu aikaan ja tapahtumiin, jolloin Darwin ei ollut vielä julkaissut käänteentekevää kirjaansa, mutta monet tiedemiehet olivat jo kehitelleet samansuuntaisia, traditionalistien piirissä kovaa vastustusta aiheuttaneita teorioita maailman iästä ja eliöiden muuttumisesta (esim. herra Lamarck, joka on tietenkin nykyään kuuluisa lähinnä väärässäolemisestaan).

Korallivarkaan päähenkilö on edinburghilaispoika Daniel Connor, joka matkustaa vuonna 1815 Pariisiin työskennelläkseen kuulun professori Cuvierin apuna Jardin des Plantesissa, luokitellen maailman eläimiä Cuvierin suurta tieteellistä projektia varten. Napoleonin sotien jälkeinen Pariisi on tuon ajan tieteellinen keskus, täynnä innokkaita opiskelijoita, toistaiseksi vielä vaientamattomia toisinajattelijoita ja sotien yhteydessä ryövättyjä luonnonhistoriallisia aarteita. Päähenkilömme onkin suorastaan innosta pinkeänä päästessään moiseen tieteen mekkaan  omaa uraansa edistämään. Postivaunussa matkalla Pariisiin Daniel tapaa kiehtovan naisen, Luciennen, ja tämä tapaaminen, luonnollisesti, muuttaa Danielin elämän suunnan. Kaunotar kähveltää Danielin mukanaan kantamat arvokkaat fossiilit, ja näin alkunsa saa seikkailullinen romanttinen jännäri.

Kirjan mielenkiintoisin ja hienoin puoli on sen tunnelma ja pohjatyön huolellisuus: Stott onnistuu luomaan aidontuntuisen 1800-luvun alun Pariisin, jossa Napoleonin monumentaalirakennusten varjossa kapeilla kujilla hämärätyypit vielä hallitsevat, vallankumouksen, verenvuodatuksen ja valloitussotien aikakausi on saanut asukkaat pökerryksiin ja taitavimmat ja rikkaimmat yrittävät hyötyä mullistuksista. Sivuosissa olevat henkilöt, professorit ja poliisipäälliköt perustuvat ymmärtääkseni aivan oikeisiin henkilöihin (myös Lamarck on mainittu) ja ajan tieteellisiä väitteilyitä kuvataan kiintoisasti. Sivujuonteena tarinassa kulkee vielä Waterloon jälkeen englantilaisten vangitseman Napoleonin matka vankeuteen Saint Helenen saarelle.

Kirjan ongelma onkin sitten se kaikki muu: päähenkilömme Daniel on uuvuttavan tylsä, heikkoluonteinen tyyppi, eivätkä hänen toverinsakaan juuri vakuuta. Naispäähenkikö Lucienne on aikaansa ja ikäänsä (?) nähden kertakaikkiaan melko epäuskottava. Juoni on vähän heppoinen eikä rakkaustarina onnistu herättämään lukijassa (no, ainakaan minussa) minkäänlaista mielenkiintoa. Jännäriksi kirjassa on vielä semmoinen vika, ettei se oikein ole jännittävä. Lukiessa minua kiinnostivat tieteellisen maailman kuvaukset huomattavasti enemmän kuin varsinaiset juonta kuljettavat tapahtuvat.

Viihdyin kyllä kirjan parissa, mutta en ehkä niistä syistä kuin kirjan "romanttiseksi thrilleriksi" luokitellut kuvittelisi. Lisäksi kirjan poliisipäälikkö Jagot muistuttaa juonineen ja apureineen hämmentävän paljon Hugon Kurjien poliisipäällikkö Javertia, Valjeanin arkkivihollista (ilmeisesti kuitenkin Jagotinkin hahmo perustuu todelliseen henkilöön, ei Javertiin).

Neljäs päivä: Favourite book of your favourite series

Tajusin jo edellisen päivän merkintää kirjoittaessani, että tämä valinta tuleekin olemaan hiukan hankala, kaikissa Muumi-kirjoissa on nimittäin jotain, josta pidän kovastikin. Lapsena tykkäsin eniten seikkailullisemmista kirjoista, Pyrstötähdestä (Kometen kommer on muuten ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kokonaan ruotsiksi, tosin vasta lukiossa), Vaarallisesta juhannuksesta ja Taikurin hatusta, nuorena taas kolahtivat Näkymättömän lapsen lyhyemmät kertomukset ja Muumilaakson marraskuu.

Taikatalvi taas on jonkinlainen ikisuosikki: seikka, joka jossain määrin hämmentää minua, sillä en yhtään pidä talvesta vuodenaikana (miksei se taaskaan koskaan lopu?!?). Pidän kuitenkin kirjan tunnelmasta ja myös siitä, että kirjojen tavalliset hahmot loistavat poissaolollaan (Muumipeikkoa ja Pikku Myytä lukuunottamatta): ihanuudestaan huolimatta muumiperhe on vähän ärsyttävää sakkia, enkä oikein välitä Nipsusta ja Niiskuneidistäkään. Taikatalvessa esiin pääsevät esi-isä, Tuu-tikki, orava, ötökkä Salome ja muu hämärä porukka, sekä tietenkin hyytävä jäärouva. Kuten jo mainitsinkin, jostain syystä taas en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Muumipapasta: Muumipapan urotyöt olen tosiaan lukenut vain kerran, joten se saa osan olla "least favourite" tässä suosikkisarjassani.
Suosikeikseni Taikatalvihehkutuksesta huolimatta haluan sen sijaan nostaa sarjan kaksi viimeistä kirjaa: Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu. Ajallisestihan tämä ovat samanaikaisia: Muumilaakson marraskuussa muumitalo on tyhjentynyt juuri siksi, että muumiperhe on häippäissyt saarelle. Molemmissa kirjoissa on jännittävä tunnelma, vähän melankolinen ja odottava. Muumipapassa ja meressä aiemmin minua ärsyttänyt muumiperhe kokee kummallisia muutoksia, he aiheuttavat toisilleen pettymyksiä, eikä edes mamma enää pidä pakkaa kasassa, vaan katoaa omaan maailmaansa. Perhe on erityksissä majakkasaarella,  kummallisen, uhkaavan maailman, holtittomaksi muuttuvan meren armoilla.

Muumilaakso ja marraskuu taas kokoaa yhteen joukon kadonnutta muumiperhettä kaipaavia, yksinäisyyttään pakenevia muumilaakson misfittejä: touhukas Hemuli, neuroottinen Vilijonkka, pieni Homssu, omituinen Ruttuvaari ja kaunis Mymmeli päätyvät asuttamaan muumitaloa. Poissaoleva muumiperhe on koko ajan läsnä ja talon uusien asukkaiden elämä kiertyy kaukana olevan perheen ympärille. Tunnelma on oudon melankolinen, mutta kuitenkin toiveikas.

Valitsemani kirjat lienevät muumikirjoista kaikkein vähiten lastenkirjamaisia, sellaisia, ettei lukiessa oikein edes muista olevansa ns. satumaailmassa.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Kolmas päivä: Your favourite series

Ei meinaa yhtään helpottua tämä homma tässä edetessään. Olipa homma edes keksiä, mitä kirjallisia sarjoja edes on, ainakaan (taas!) lastenkirjallisuuden ulkopuolelta. Keksin Täällä pohjantähden alla, mutta se on minulla kesken (jo kesästä 2008). Sitten on tietty Kadonnutta aikaa etsimässä (olisikin komeaa jos tämän tähän valitsisi). Niin ja Iijoki-sarja, Kähkösen Kuopio-kirjat, ja niin, alkaahan niitä tulla mieleen kun hetken tuumii. Paha vaan, etten minä ole niitä lukenut. Paitsi niitä lapsille ja nuorille suunnattuja, Potterit, Hitchhiker's Guidet, Twilightit, Sormusten herrat ja ties mitkä Mallorean tarut. Tähänkin päädyn siis vastaamaan melko lastenkirjahenkisesti (tässä muuten on myös usea kirja, jotka olen lukenut yli kolme kertaa).


Vastaukseni on siis Muumit, niistä minä kyllä pidän. Siis noista alkuperäisistä romaaneista (myös Kuinkas sitten kävikään ja Kuka lohduttaisi Nyytiä miellyttävät eritoten visuaalisesti). En erityisesti perusta muumiaiheisesta tavarasta (paitsi Mörkö-muki minulla kyllä on, symppaan Mörköä) enkä ole lukenut yhtään "muumien filosofia" -tyyppistä opusta. Mutta itse kirjat ovat nerokkaita. Rakastan hahmoja, tunnelmaa ja hivenen anarkistista otetta. En ole erityisen taipuvainen pitämään ruotsia mitenkään kauniina kielenä, mutta Muumeja jaksan minäkin tavailla alkukielellä (ainakin aina välillä). Pidän jokseenkin kaikista jollain tavalla, tosin jostain syystä Muumipapan urotyöt olen tainnut lukea vain kerran. Huomiseksi pitää ilmeisesti kuitenkin valita se lemppari (vaikeaa!). Hahmoista tykkäsin lapsena puolianarkistisista Nuuskamuikkusesta ja Pikku Myystä. Nykyään diggaan kyllä enemmän kaikkia neuroottisia tyyppejä (Vilijonkkaa ja Hemulia), omituisia eksentrikkoja (esim. Piisamirotta), pelokkaita pikkuotuksia, reipasta Tuutikkia sekä hattivatteja.

Kuinkahan moni valitsee samoin?

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Toinen päivä: A book that you’ve read more than 3 times

Jo toisen päivän kohdalla tämä haaste uhkaa käydä hankalaksi! En nimittäin ole kovin useaa kirjaa lukenut yli kolmea kertaa. Itseasiassa harvan kirjan olen lukenut edes tasan kolmesti. (Sen sijaan on kyllä olemassa aimo kasa kirjoja, jotka olen lukenut kahdesti.) Poikkeuksena on tietenkin lapsuus, silloinhan ihminen osoittaa merkkejä jonkinlaisesta kroonisesta monomaanisuuden tilasta, ja tuolloin toki luin kaikki omistamani (ja varmaan Voisalmen sivukirjastonkin omistamat) kirjat vähintään kolme kertaa. Mukaanlukien huonot kirjat (tai ehkä: etenkin huonot kirjat), sillä lapsena en vielä oikein ymmärtänyt, että ihan kaikkia kirjoja ei tarvitse lukea,etenkään jos niistä ei juuri pidä. Tästä johtuen useimpia kertoja lukemani kirjat ovat varmaankin ala-asteen suosikkeja: Tiina-kirjoja, Hiekkalan lapsia, Babysitters clubeja, Tuija Lehtisen massatuotantoa, Neiti Etsiviä, Pieni talo preerilla -sarjaa, David Eddingsin fantasiateelmiä. Ahmin myös vähän Astrid Lindgrenin kirjoja, Jukka Parkkisen Korppi-kirjoja, Pikku vampyyrejä, nämä jälkimmäiset herättävät arvostusta vielä näin aikuisenakin.

Lapsuusmuistelut toimivat nyt johdatuksena toiseen päivään. Olen nimittäin valinnut hyllystämme kolme kirjaa, jotka tosiaan olen lukenut vähintään kolmesti ja joilla on minulle edelleen jonkinlaista merkitystä (samaa ei voi sanoa Babysitters clubeista ja Neiti Etsivistä). Kaksi näistä kuuluu, arvatenkin, lastenkirjallisuuden kategoriaan.
Valitsemani kirjat ovat siis Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira, Lindgrenin Ronja Ryövärintytär ja Welshin Trainspotting. Miksi olen lukenut juuri nämä kirjat yli kolmesti? Katsotaanpa.

Ensimmäistä kertaa törmäsin Fedja-setään (kuvassa on muuten kokoelmapainos, koska en löytänyt mistään omistamaani pelkkää ensimmäistä osaa, joka on kirjoista yksiselitteisesti paras) ensimmäisellä tai toisella luokalla, jolloin opettajamme luki kirjan meille ääneen. Unohdin sittemmin kirjan (ehkä sitä ei ollut lähikirjastossamme?), kunnes sitten parikymppisenä löysin kirjan Lappeenrannan maakuntakirjaston poistopäiviltä. Luin kirjaa kyseisenä kevätpäivänä puistonpenkillä ja nauroin niin, että ohikulkijat pysähtyivät tuijottamaan. Tämän jälkeen olen lukenut Fedja-sedän varmaan kerran vuodessa. Haaveilen, että jossain vaiheessa osaan venäjää sen verran, että pystyn lukemaan kirjan alkukielellä.

Ronja Ryövärintytär taas liityy olennaisesti Raija-tätiini. Olin lapsena hänen luonaan aina silloin tällöin hoidossa, ja aluksi hän luki minulle kirjaa ääneen (ja se oli jännä!). Myöhemmin luin kirjaa itsekseni, ja sainpa sen yhtenä kesänä itselleni lainaankin. Jo pelkästään sen kesän aikana luin Ronjan varmaan kolmesti (mitä juuri sanoinkaan monomaanisuudesta) ja heiluin pusikossa ja kiipeilin puissa kuvitellen olevani rosvopäällikön rohkea tytär.

Trainspotting kuuluukin sitten vähän erilaiseen osastoon. Jossain vaiheessa yläasteella minulla oli ihmeellinen vaihe, jossa luin kaikkia huumeisiin liittyviä kirjoja (en muista enää useimpien nimiä, mutta Trainspottingin lisäksi ainakin Huumeasema Zoo ja Nancy tuli luettua, ja tietty isot kasat rokkielämäkertoja. Alastomasta lounaasta en ymmärtänyt mitään.). Tämä seurauksena tiesin tietenkin huumeista enemmän kuin koululla pyörineet valistajat videofilmeineen. Trainspottingiin tykästyin kuitenkin ihan kirjanakin, se on tragikoominen ja ihana, luin sen viimeksi pari vuotta sitten. Yritin muuten lukea sitä englanniksikin, mutta siitä ei tullut mitään.

Se siitä. Korallivarkaasta tulossa juttua myöhemmin, jos ehdin laatia. Nyt lähden killumaan kiipeilyseinälle.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Huhtikuu-haaste ja sen ensimmäinen päivä

Saran blogissa esitelty 30 days of books -haaste sai salamannopeasti ison kasan osallistujia. Minä emmin tovin, mutta ehkäpä kokeilen kuitenkin osallistua hommaan (ei sitten hermostuta siellä, kun en kuitenkaan muista/jaksa/ehdi/viitsi vastata joka päivä). Sikäli tämä on tietysti hyvä, että koska huhtikuusta uhkaa tulla aika kiireinen kuukausi, voi olla, etten kauheasti ehdi lukea mitään mistä tänne kirjoittaisin (ette varmaan halua lukea arvioita gradukirjallisuudesta). Joten kokeillaan nyt sit, sano nuorisolainen huumausaineesta.

Niin, ja ne 30 kysymystä olivat siis nämä (osa on kamalan vaikeita!):
Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time

Niin, ja länttään nyt tuon ekan päivän tähän samaan syssyyn, eli Day 01 – Best book you read last year. Onneksi listaan noita luettuja tuohon sivuun, enhän muuten olisi edes muistanut, mitä sitä on tullut luettua. Enkä nytkään oikein osaa päättää, mutta sanotaan nyt vaikka tuo, öö, no vaikka Markus Nummen Karkkipäivä. Perusteluja voitte lukea vaikka tuolta linkin takaa. Tai en kyllä muista, perustelenko siellä tykkäämistäni jotenkin, mutta olihan se kyllä hyvä.

No niin, siinä se. Nyt menen etsimään kaapista punaviiniä.

Kirjahyllyni on taas saanut täytettä

Vaikka olen visusti päättänyt pidättäytyä ylettömistä kirjahankinnoista (krhm), eksyin puolivahingossa viime viikolla Kallion kirjaston poistopäivään: kirjoja eurolla! No, onnistuin hillitsemään itseäni ja ostin vain neljä kirjaa, ja niistäkin kaksi oli jo aiemmin luettu ja hyväksi, omistamiskelpoiseksi havaittu. Samaisella viikolla laitoin epähuomiossa myös tilauksen bookdepository.co.uk:hon (kirotut nettikaupat ja kirottu tilaamisen helppous!). Kirjat tupsahtivat postiluukusta eilen, ja koska olen muutenkin prokrastinoinut antaumuksella esseenkirjoittamisen sijaan, päätin esitellä uusimmat kirjahyllyntäytteeni myös täällä.


Kuvassa alhaalta ylös.
Kirjaston poistoista:
Arto Luukkanen: Muutosten Venäjä (kielen opiskelu sai minut tajuamaan, että tiedän huomattavan vähän itänaapuristamme, ja se puutehan on korjattava!).
Adam Hochschild: Kuningas Leopoldin haamu (tätä vasta kehuskelinkin, enkä voinut jättää ostamatta, vaikka kansi repsottaakin).
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (hyvä kirja, minusta parempi kuin tämä tuoreempi, Älä käy yöhön yksin. Aion varmaan jossain välissä lukea uudelleen).
Arne Nevanlinna: Marie (kiinnostanut pitempään, ajattelin kokeilla).

Bookdepositorysta:
Augusten Burroughs: Possible Side Effects (viimeistään Maagisen ajattelun myötä olen ryhtynyt Augusten Burroughsin fanitytöksi ja aion lukea ainakin kaikki tämän tarinakokoelmat).
Linda Grant: The Clothes on Their Backs (Eeva kirjoitti tästä, kiinnostuin, vahingossa tilasin kun ei kirjastosta löytynyt).

Ensimmäisenä uutukaisista ajattelin lukea Possible Side Effectsin, mutta ensin täytyy tosiaan laatia se essee.