torstai 29. joulukuuta 2011

Lukutoukan vuosikatsaus -haaste

No niin, lähdenpä nyt itsekin mukaan Susan heittämään Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteeseen, johon suurin osa seuraamistani kirjabloggaajista onkin jo ehtinyt vastata. Itse päätin jättää vastaamisen loppuvuoteen, ja tänään sitten tajusin, että aika alkaa käydä vähiin. Haasteen ajatuksena on siis vastata kuhunkin kysymykseen jollain vuoden aikana lukemallaan kirjalla, eikä perustellakaan tarvitse! Hii-op!

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Riippuu ystävästä, mutta vaikkapa Augusten Burroughs: Maagista ajattelua tai Nicholls: One Day

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Jätin kesken varmaan kaikki, joiden kohdalla tuntui siltä, mutta välillä myös Hiltusen Vilpittömästi sinun. Ainakin.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
En ole itkuherkkä, mutta Shriverin Jonnekin pois saattoi olla lähellä.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Lionel Shriver: Jonnekin pois tai John Avjide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (olen aina ollut huono valitsemaan!).

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Augusten Burroughs ansaitsisi enemmän huomiota, vastaan Maagista ajattelua (loppuvuodesta olen ehtinyt seurata muita blogeja kyllä nolottavan vähän, etten oikeasti edes tiedä, mitä on nostettu esiin!).

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Chris Cleave: Little Been tarina (ei ne huonot kirjat vaan ne korkeat odotukset...).

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
En mitään, kauhea ajatus!

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Shriver: Jonnekin pois (tai Donoghue: Room).

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Silfverberg: Luonto pakastimessa.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Cunningham: By Nightfall, iso ehkä.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Kristof & WuDunn: Half the Sky.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Lessing: The Fifth Child.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Rehellinen vastaus olisi, että lähes kaikista, koska minulle käy aina niin, mutta sanotaan nyt vaikka Vargas: Kuriton mies nurin.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Jonnekin pois, varmaan.


Huomaan, että vastauksissani korostuu hyvin tuoreena mielessä oleva Shriverin Jonnekin pois, josta en ole ehtinyt blogatakaan vielä. Mutta se kyllä oli hyvä. Muiden vastauksia lueskellessani olen taas tullut siihen tulokseen, että ilmeisesti ainakin Jonathan Franzenin Vapaus pitäisi yrittää ehtiä lukea ensi tilassa.

Lähipäivinä luvassa vielä hieman tarkempaa katsausta kirjavuoteen 2011 sekä muutamia onnettomalla tavalla jäljessä laahaavia arvioita.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Michael Cunningham: By Nightfall

Tästä kirjasta kirjoittaminen jäi ikävällä tavalla kaikkien joulu- ja muiden kiireiden paitsioon, ja nyt blogattavaa on kertynyt jo kasapäin lisääkin (missähän välissä minä nuo kaikki kirjat luin?). Kirjabloggaus on ihan kiva harrastus silloin kun sen pariin ennättää! Toisaalta lukeminen on vielä mukavampaa, joten jos valita pitää, lukeminen ohittaa kirjoittamisen. Itse itselleni luomien sääntöjen puitteissa kirjoitan nyt kuitenkin Cunninghamista, ennen kuin etenen mihinkään muualle. Ehdinkin jo kirjoittaa, miten päädyin marraskuun puolivälissä ostamaan kirjan ja saamaan siihen signeerauksen (klik). By Nightfall pääsi lukuun marraskuun lopulla, ja suurimman osan kirjasta taisin lukea Budapestissä aamuisin, kun odottelin toverien heräämistä.
By Nightfall (suom. Illan tullen) on ollut melko laajalti esillä kirjablogeissa ja tarina lienee esitelty useimmissa, joten hyvin lyhyesti: New Yorkin taidemaailmassa vaikuttava gallerianomistaja Peter Harris ja vaimonsa Rebecca saavat vieraakseen Rebecan kapinallisen ja ongelmaisen mutta kauniin pikkuveljen Mizzyn. Peter on turhautunut ja uniongelmainen, Rebecca keskittyy omiin asioihinsa, ja pariskunnan jo aikuinen tytär suhtautuu isäänsä vihamielisesti. Epävarma ja tylsistynyt Peter viehättyy Mizzystä, ja sillä on seurauksensa.

Cunninghamin kirja kertoo taiteesta, elämästä, ihmissuhteista, nuoruudesta ja kaiken kuolevaisuudesta. Ja New Yorkista. By Nightfall ei ole erittäin hyvä tai valtavan vaikuttava, vaan melkeinpä pikemminkin vaatimaton, pienimuotoinen ja välillä ärsyttäväkin. Pidin siitä kuitenkin aika paljonkin.


Eniten minua liikuttivat paikkojen, tunnelmien ja ihmisten kuvaus. Cunningham on taitava tekemään turhautuneita suurkaupunkilaishahmoja, jotka vatvovat porvarillisia ongelmiaan, mutta ennen kaikkea hän osaa kirjoittaa kaupungin eläväksi, New York on eittämättä merkittävä hahmo tässä romaanissa. Peter Harrisin sisäisen ähistelyn vastapainoksi Cunningham kuvaa terävästi taidemaailmaa ja sen henkilöitä, toiveikkaita taiteilijoita ja rikkaita mesenaatteja. Tarina juonikin oli minusta varsin kelpo, sopivan pelkistetty, lyhyt, kuitenkin terävähkö. (Tällainen kuuluu porvarillisen juonen olla, tiedoksi eräille kotimaisille kirjailijoille, joita en tässä mainitse).

By Nightfall oli minusta tosiaan vallan hyvä lukukokemus. Niinpä kun nyt mietin, että mistä seikoista kirjassa en pitänyt, minua vähän ällistyttikin, että kuinka monta keksin oitis. Ensinnäkin minusta kirjan  päähenkilöt (paitsi Mizzy, ehkä?) olivat ärsyttäviä, enkä juurikaan samastunut Peterin mihinkäänjohtamattomaan ja ympyrääpyörivään ahdistuneisuuteen. Rebecca-vaimo jäi statistiksi, kun taas Peterin keski-iänkriisiä röyhkeästi hyväksikäyttävä Mizzy huumeongelmineen oli hahmoista ehkä kuitenkin miellyttävin, tai rehellisin (tai ehkä minulla on tässä vaan jonkinlainen verrattain nuoren iän aiheuttama perspektiiviharha).


Kaikkein eniten kyllästyin kirjassa kuitenkin herkeämättömään kirjallisuus- ja taideviittailu. En oikein keksi, mitä tarkoitusta jatkuva taiteilijoiden nimeäminen ja maailmankirjallisuuden klassikoiden lainailu palveli. Ehkä sitä, että lukija saa tuntea itsensä fiksuksi, kun tietää milloin lainataan Kafkaa, milloin Joycea. Mitään lisäarvoa tuo sinnikäs lainailu ei minusta romaaniin tuonut, ellei lasketa sitä, että Peter tuntui, jos mahdollista, vieläkin puisevammalta tyypiltä. Cunninghamin kirjoitustyyli on melko viehättävä, mutta ehkä vähän liian sisäsiisti.

Kaikenkaikkiaan kokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle (varmaan itse kirjailijan symppiksisyys vaikutti mielipiteeseeni myös), ja kirja varmaan menee vuoden topkymppiin. Kannattaa lukea jos pitää siististi kirjoitetusta kirjallisuudesta, on kiinnostunut taidemaailmasta tai New Yorkista. Tai ihan muutenkin vaan, ehkä.

Michael Cunningham: By Nightfall. Picador, US, 2010. 228 s.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Kirkman & Moore: The Walking Dead volume 1 eli kuinka luin sarjakuva-albumin

Ensimmäiseksi tunnustan, että vaikka kirjallinen makuni on sinänsä laaja ja monipuolinen, en ole koskaan erityisesti kunnostautunut sarjakuvien lukijana. Tuttavapiirissäni on useita sarjakuvaentusiasteja (terveisiä vaan) ja vieläpä muutamia sarjakuvataiteilijoitakin. Syystä tahi toisesta itse olen kuitenkin taipuvainen pitämään sarjakuvaa jotenkin kovin raskaana kirjallisuuden muotona, en koskaan lue edes Hesarin sunnuntaisarjakuvia, kun ne ovat niin pitkiä. Lapsena luin kyllä Asterixeja (äitini pitää kovasti niistä) ja Lucky Lukeja, Aku Ankan taskukirjoja, Tenavia ja vastaavia. Innostus asiaan lopahti kuitenkin suunnilleen kymmenvuotiaana, ja sen jälkeen olen lukenut hyvin vähän sarjakuvia.

Sarjakuvasivistymättömyyteni on vähän noloakin, sillä meillä on kirjahyllyssäkin lukuisia kiinnostavanoloisia sarjakuvia, ja olen pitkään ajatellut, että alan ihan pian kunnostautua niiden kanssa. Yleensä se aina jää, tai käy niinkuin edellisen kerran yrittäessäni lukea sarjakuva-albumia (joskin kirjastosta lainattua): Jens Lapiduksen Jengisota jäi kesken suunnilleen kymmenen sivun jälkeen.

Nyt meille kuitenkin tupsahti postiluukusta ensimmäinen osa Walking Deadia, Robert Kirkmanin ja Tony Mooren Yhdysvalloissa kuukausittain ilmestyvästä mustavalkosarjakuvasta koottua kirjaa. Sarjakuvan maailma, post zombie apocalypse, sekä iso osa henkilöhahmoista olivat minulle tuttuja jo samannimisestä tv-sarjasta, jonka tässä syksyllä katselimme, joten ehkä siksikin kynnys tarttua albumiin oli verrattain pieni.

Mitä sitten tykkäsin. No, tarina oli melko vauhdikas ja sisäisesti kohtuullisen koherentti (ottamatta nyt kantaa siihen, miten uskottava tapahtuma zombi-apokalypsi noin muuten on). Piirrosjälkikin miellytti enimmäkseen, ja mustavalkoisuus. Ehkä johtuen kokemattomuudestani sarjakuvan lukijana, minulla oli välillä vaikeuksia erottaa piirrettyjä henkilöitä toisistaan (siis miksi keskenään kilpailevista alfa-uroista pitää tehdä samannäköisiä laatikkoleukoja? Lukija eksyy!), eikä piirtäjän kynässä ollut järin suurta ilmevalikoimaa. Lähikuvia kasvoista oli turhankin paljon, kun niillä ei tuntunut olevan tarinan kannalta juuri virkaa. Enemmän pidin laajoista maisemakuvista, olivat hienompia ja puhuttelevampia.

Kokonaisuudessaan siis ihan kiva. En tiedä, jaksavatko seuraavat osat kiinnostaa kylliksi. Sarjakuvarintamalla sen sijaan kiinnostaa Tietäväisen Näkymättömät kädet, ja aikeenani onkin lukea se vielä tämän vuoden aikana (joululomaa on minulla kuusi päivää ja luettavaa on varattuna on vähintääkin  runsaanlaisesti, joten katsotaan nyt miten käy.)

Robert Kirkman & Tony Moore: The Walking Dead volume 1: Days Gone By. Image Comics, 2011.

torstai 15. joulukuuta 2011

Kaikki mitä rakastin ja joulun paras diili

Nyt seuraa mainos! Kaikki mitä rakastin -blogin Eeva on pistänyt pystyyn joulun parhaan arvonnan ja joululahjatoiveen. Eeva siis kannustaa lukijoitaan lahjoittamaan sopivaksi katsomansa summan hyväntekeväisyyteen (kohde on tietysti vapaavalintainen, joskin erityisesti esiin on nostettu SPR:n katastrofirahasto). Osallistujien kesken Eeva arpoo kirjapaketin (ja kosmetiikkaa), joten senkin puolesta tämä mainos sopii tänne Kolmannelle linjalle oikein mainiosti!
Kuva napattu Eevan blogista
Itse kävin lahjoittamassa parisen kymppiä katastrofirahastoon, ja täten haastan myös teidät, arvoisat lukijani, pistamään joululahjabudjetistanne muutaman roposen esimerkiksi juuri Itä-Afrikkaan, jossa apua todella tarvitaan.

Disclaimer: olen tietoinen hyväntekeväisyyteen liittyvistä pulmista (avun perillemeno, byrokratiakulut ym.). Olen kuitenkin sitä mieltä, että Punainen Risti on luotettava toimija, joka tekee arvokasta työtä maailman kriisialueilla, enkä epäröi tukea sitä! Muistakaamme kuitenkin, että hyvää voi tehdä muinkin tavoin kuin rahaa lahjoittamalla, esimerkiksi osallistumalla vapaaehtoistyöhön. Muistakaa olla kilttejä toisillenne!

torstai 8. joulukuuta 2011

Arne, Carlos ja joulupallot

Tänään on tarjolla hieman epätyypillinen bloggaus. Tai ainakin tälle blogille epätyypillinen, sillä tapanani ei ole ollut kirjoitella ns. käytännön tietokirjoista, siis oppaista, keittokirjoista ja sen sellaisista, vaikka kyllähän nekin kirjoja ovat, ja siten tänne Kolmannelle linjallekin sopivat (ihan kuin joku suuri toinen jossain ylipäänsä määräisi tästä sisällöstä. Ei määrää, vaan minä.) No, oli miten oli, lokakuussa sain käsiini sympaattisten Arnen ja Carloksen ihanaisen Joulupallot-kirjan, enkä millään malttanut olla näpertämättä muutamia joulupalloja. Tai no, muutamia ja muutamia.

Poikkeuksellista ei niinkään ole se, että ryhdyin askaroimaan langan ja puikkojen kanssa (päinvastoin, neulominen on kauhean mukavaa puuhaa). Omituista on se, että päätin neuloa joulukoristeita, sillä en ole ensinnäkään erityisen jouluorientoitunut henkilö, enkä varsinkaan koristeorientoinut. Ja kun ei meille mitään joulukuustakaan tule, en aluksi oikein keksinyt mitään käyttöäkään palloilleni.

Sitten älysin, että palloista voi ripustaa ikkunaan asetelmia ja kävin askartelukaupassa ostamassa siimaa ja parit muovikristallit ylimääräiseksi somistukseksi. Nyt on sitten asuntokin joulukoristeltu! (ks. alin ja ylin kuva, jotka nyt ovatkin sattumoisin samasta asetelmasta. Kuvien ottamisen välillä on muuten n. 15 minuuttia. Joiden aikana tuli paitsi pimeä, myös räntämysrky. Jee, Helsingin talvi.)
Kasa keskeneräisiä palloja. Kukahan ne jaksais täyttää?
On kyllä myönnettävä, että pallojen neulominen on paljon miellyttävämpää, kuin niiden täyttäminen ja päättely. Tämän seurauksena minulla on asetelmiin päässeiden kuuden valmiin pallon lisäksi kahdeksan (!) viimeistemätöntä palloa. Ei mitään järkeä, tiedän.

Arne & Carlos: Joulupallot (Julekuler). Suom. Kaija Koirikivi ja Mika Siimes. Nemo, 2011.

torstai 1. joulukuuta 2011

Charlaine Harris: Dead Reckoning

Lyhyenä välipalana aion nyt esitellä Charlaine Harrisin viimeisimmän Southern vampire mysteries -kirjan. Samalla puolittain huokaan helpotuksesta: olen kahlannut kaikki tähän asti ilmestyneet Sookie Stackhousen seikkailut, eikä lisää ole luvassa ennen ensi vuotta. Tähän asti kokemus on ollut enimmäkseen viihdyttävä, usein hauska, välillä turhauttava. Turnausväsymys alkoi tämän viimeisen kohdalla jo vaivata, en pariin viikkoon päässyt kirjan kanssa alkua pidemmälle. Tuli kuitenkin luetuksi.

Dead Reckoning ilmestyi siis tänä kesänä ja on järjestyksessään (täytyy luntata wikipediasta) sarjan yhdestoista romaani. Koska tämä(kin) osa oli varsinaista purukumia aivoille, en itseasiassa muista enää kirjan juonesta paljon mitään (luin tämän varmaan ainakin kuukausi sitten: olen näine arvioineni aivan nololla tavalla jäljessä!). Pienellä muistelulla saan mieleeni, että tässä(kin) osassa sankarittarellemme päänvaivaa aiheuttavat taas lukuisat yliluonnollisen maailman tyypit: Sandra Pelt yrittää saada Sookieta hengiltä, vampyyri-hallitsija Victor juonittelee ja hänen päänmenokseen juonitellaan. Lisäksi Sookie saa tässä osassa tietää lisää isoäitinsä Adelen ja puoli-fae-isoisänsä edesottamuksista sekä tajuaa, miksi fairy-sukulaiset Claude ja Dermot niin kernaasti ovat muuttaneet hänen luokseen asumaan. Suhde viikinkivampyyriin osoittaa pieniä hiipumisen merkkejä.

Dead Reckoning tuntui minusta enimmäkseen vanhan toistolta, ehkäpä siksi, että luin suurimman osan sarjan kirjoista tässä tämän kesän aikana tai sitten kertakaikkiaan siksi, että pitkässä sarjassa toistoa ei voi välttää. Sookien rakkausongelmat, tämän kokemat hengenvaaralliset tilanteet kotona ja töissä ja jatkuva, mutta varsin pintapuolinen oman menneisyyden ja lähipiirin henkilöiden tekemisten vatvominen on kaikki aiemmista osista (vähän liiankin) tuttua kauraa. Toki Sookien sukua tai esim. tämän telepaatillisten kykyjen taustaa valotetaan ensi kerran tässä kirjassa hieman tarkemmin, mutta ei voi mitään, vähän sellaista välityön makua tässä nyt taas oli.

Charlaine Harris: Dead Reckoning. Orion Publishing, 2011. 336 s.